Mahti - Siri Pettersen

Evna
Jalava
2016
Suom. Eeva-Liisa Nyqvist
ISBN 978-951-887-535-5
502 s.
☆☆☆☆☆
Arvostelukappale
Odininlapsi
Mätä

Korpinkehien viimeinen osa päätyi minulle hiukan kummallista reittiä. Olin sopinut, luvannut ja vannonut, että menisin tapaamaan Siriä Helsingin kirjamessuille. Olin uneksinut siitä hetkestä, kun saisin vihdoin ja viimein kiittää Siriä tämän sarjan tuomisesta maailmaan, ja Jalavan väkeä sarjan suomentamisesta. Olisin halunnut kehua Sirille sarjan ulkoasua, joka on niin viehättävän groteski ja jotenkin todella äärettömän sopiva sarjan tunnelmaan. Olisin halunnut heittäytyä ihan fanitytöksi, pyytää yhteiskuvaa ja hihittää hermostuksissani ihan tyhmille jutuille. Ja sitten flunssa nappasi minusta otteen ja yritti nitistää minut kuoliaaksi. Niinpä kirjoitin Jalavan edustajalle surkean sähköpostin, jossa peruin osallistumiseni Mahdin julkaisutilaisuuteen. Viestin karvas katkeruus varmaan välittyi, sillä sain pian messujen jälkeen postissa arvostelukappaleen, jonka sisällä oli Siriltä ihana viesti. <3 Olihan kyseessä siis kolmas (3.) kerta, kun tapaamiseni hänen kanssaan peruuntui.

Mahti ilmestyi viime vuoden lopulla ja te kaikki tiedätte varmasti jo tähän mennessä, kuinka inhoan, kun hyvät sarjat päättyvät. Mahti ei ollut siinä suhteessa mikään poikkeus, ja vaikka ryhdyin todella innolla lukemaan kirjaa, en halunnut sitten millään sen päättyvän. Sirin kirjoitustyyli (ja Nyqvistin hieno suomennos) on sellainen, ettei kirjaa millään halua jättää kesken. Jostain syystä kuitenkin hylkäsin kirjan kuukausiksi yöpöydälleni. Loin siihen aina silloin tällöin kaihoisia katseita, silittelin kannen upotuspainatusta ja haikailin Hirkan matkaan. Muut asiat kuitenkin veivät huomion, ja meni todella kauan ennen kuin oikeasti päätin lukea Korpinkehät loppuun.

Tässä viimeisessä osassa Hirka tutustuu vihdoinkin synnyinperäänsä, sukuunsa ja Umpireihin. Heidän kulttuurinsa on soturikansan kulttuuri, jossa minkäänlaista heikkoutta ei katsota hyvällä. Hirkaa revitään moneen suuntaan ja useammassakin kohdassa jopa lukijakin miettii, missä menee oikean ja väärän raja. Hirkan uskollisuutta koetellaan ja hänen moraalitajunsa joutuu useampaankin testiin. Rimen ja Hirkan kasvua henkilöinä on ollut todella mielenkiintoista seurata tähän viimeiseen osaan saakka, ja Mahtia lukiessani tuntui, että pitkä matka on tullut kuljettua. Heidän käsityksensä maailmasta on totaalisen muuttunut, ja kaikki valinnat, joita he ovat matkallaan tehneet, näkyvät nyt siinä, millaisiksi he ovat sarjan myötä tulleet.

Sirin luomat ystävyyssuhteet ja perhekuviot tulevat loistavasti esiin tässä viimeisessä osassa, kun Hirkaa koetellaan. Oli hienoa tavata sivuosissa olleita hahmoja uudestaan ja nähdä joidenkin hahmojen (nimiä mainitsematta, köh) taistelevan oman luonteensa kanssa.

Pettersen on loistava tarinankertoja ja hänen luomansa maailma on loputtoman mielenkiintoinen ja mahdollisuuksia täynnä. Minusta Korpinkehät olisi hyvin voinut olla vaikkapa tämän vuosituhannen Ajan pyörä, mutta trilogiaan on meidän tyytyminen. Nyt istun penkin reunalla kynsiä pureskellen, kunnes Siri Pettersen päättää julkaista jotain uutta. <3

Mätä - Siri Pettersen

Jalava
2016
Suom. Eeva-Liisa Nyqvist
ISBN 978-951-887-528-7
499 s.
☆☆☆☆☆
Arvostelukappale
Odininlapsi

Siri Pettersenin Odininlapsi oli ihan mieletön lukukokemus. Rakastin sen hahmoja ja maailmaa, sekä siinä olevaa mytologiaa. Hihkuin innosta, kun huomasin, että toinen osa tulee ja vielä enemmän, kun huomasin, että kolmas osa tulee vielä tämän vuoden aikana. Syksy ei noin niin kuin yleensä ole mikään suosikkivuodenaikani, mutta jos saan käsiini tämän sarjan viimeisen osan, uskon selviäväni syksystä jälleen hengissä. Varoitettakoon, että niille, jotka eivät ole vielä lukeneet sarjan ensimmäistä osaa (hyi hyi), tässä tekstissä on spoilereita. Älkää siis spoilaantuko, vaan painukaa lukemaan ensimmäinen kirja. Mitä pikemmin, sitä parempi!

Mätä jatkaa siitä, mihin Odininlapsi jäi. Hirka on matkustanut Korpinkehän kautta pois Yminmaasta suojellakseen Rimeä, omiensa pariin tänne meidän maailmaamme. Pettersen laajentaa universumiaan tosin tässä kirjassa melko reilulla kädellä, sillä jo olemassa oleviksi tiedettyjen maailmojen lisäksi Korpinkehien kautta pääsee vaikka minne. Hirka asuu Yorkissa olevan kirkon kellotornissa korppinsa Kuron kanssa ja koettaa tulla toimeen vieraassa maailmassa. Hänen suojelijanaan on isä Brody, pappi, joka ei kysele turhia. Yminmaassa Rime on noussut Korpinkantajaksi ja hallitsee Neuvostoa, mutta hänen päätöksiinsä eivät kaikki todellakaan ole tyytyväisiä. Asiaa ei yhtään auta se, että vaikka Hirkan poistumisen piti lopettaa sokeiden vyöry Yminmaahan, sokeita on edelleen tavattu pitkin yhtätoista valtakuntaa. Rimelle, ja pian Hirkallekin, käy hyvin selväksi, että heidän eronsa on täysin turha. Molemmilla on kuitenkin taistelunsa taisteltavanaan.

Rakastin tätä kirjaa. Pettersen osaa punoa tarinaa, joka pysyy mielenkiintoisena ja pitää lukijan herkeämättä otteessaan. Suomennos on erinomainen, eikä tässä kirjassa ollut tietoakaan ensimmäistä osaa kiusanneista kirjoitusvirheistä. Mätä on täynnä juonikoukkuja ja -silmukoita, eikä hahmoista oikein ota selvää ennen kuin vasta aivan lopussa. Mikä ihmeellisintä tosin, Pettersen onnistuu tekemään pahiksista pidettäviä vain muutamassa kappaleessa ilman, että se tuntuu mitenkään oudolta. Hänen luomansa motiivit ovat uskottavia ja hahmot toimivat vakuuttavasti omien tarkoitusperiensä mukaan.

Tässä teoksessa on vähän väliosan tuntua, sillä kirjassa tapahtuu aivan hirvittävä määrä kaikkea ja välillä oli hiukan hankala muistaa hahmoja ensimmäisestä osasta, erityisesti mitä tulee Neuvostoon. Yllättävän hyvin avainhenkilöt kuitenkin palautuvat mieleen, eikä minulle ainakaan ehtinyt tulla laisinkaan sitä eksymisen tunnetta, joka toisinaan iskee kun pitkästä aikaa jatkaa jotakin sarjaa. Mukaan tulee jonkin verran uusia lankoja, eikä mitään edellisistä vielä tässä kirjassa päätellä, mutta odotan todella suurella mielenkiinnolla, minkälainen kudelma tästä vielä tulee. Tämä on yksi parhaita fantasiasarjoja, joita olen aikoihin lukenut. Jatkoa, kiitos!

Odininlapsi - Siri Pettersen

Kansi: Siri Pettersen

Odinsbarn
Jalava
Suom. Eeva-Liisa Nyqvist
2015
ISBN 978-951-887-515-7
612 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale

Kuulin tässä päivänä eräänä, että joku oli kokenut tämän kansikuvan luotaantyöntävänä. Minulle kävi ihan päinvastoin. Paitsi että kyseessä on norjalaisesta mytologiasta ammentava nuorten fantasiasarja, otsikko on Odininlapsi, sarjan nimi on Korpinkehät ja kannessa on irti leikattu verinen häntä. Innostuin tästä jo pelkästään tämän kaiken perusteella niin, että päätin hankkia kirjan mitä pikimmiten käsiini, jahka se ilmestyisi. Jalava sitten ystävällisesti lähettikin kirjan minulle ja järkytyin, kun tajusin, millainen tiiliskivi tämä oli. Olin kuitenkin niin intopinkeänä tästä kirjasta, että nappasin sen heti lukuun. Luin kirjan todella hitaasti, mutta sillä ei ollut mitään tekemistä kirjoituksen kanssa. Aloitin uudessa työpaikassa vastikään ja syksy tuppaa olemaan kirjastoissa sitä kaikkein kiireisintä aikaa. Sen lisäksi aloitin uuden harrastuksen (Partion! <3) ja opinnot jatkuvat myös piakkoin. Heti ensimmäisenä lähipäivänä on markkinoinnin tentti, johon pitäisi lukea. Elämä siis yrittää kovasti pitää minut pois hupilukemisen ääreltä, mutta taistelen urheasti vastaan!

Odininlapsi kertoo siis Hirkasta, joka asuu Yminmaassa. Hänen isänsä kertoman mukaan susi on vienyt hänen häntänsä hänen ollessaan vasta vauva, eikä Hirka tai hänen ympärillään asuva väki ole hännättömyydestä minällänsäkään. Hirkan lähin ystävä on Rime An-Elderin, suursuvun vesa, josta povataan Neuvoston uutta jäsentä, suurmiestä ja ihmettä, joka pelastaa kaiken. Rime ja Hirka haluaisivat kuitenkin vain ottaa mittaa toisistaan ja olla kuin ketkä tahansa nuoret. Sellaista kohtaloa ei kuitenkaan kummallekaan sallita. 15-vuotiaalle Hirkalle selviää, että hän on odininlapsi, tulokas toisesta maailmasta ja vaaraksi kaikille ympärillään. Hirka kuvittelee Neuvoston olevan ainoa vaara, mutta hänen perässään on joku muukin, joku, joka todella haluaa hänet pois kuvioista.

Pidin mielettömästi Pettersenin luomasta maailmasta. Kirjan etulehdellä on Pettersenin piirtämä kartta, joka auttaa hahmottamaan Yminmaata. Pettersenin kirjoitus on tyylikästä (ja suomennoskin, toki) ja tarina sekä henkilöt vievät mennessään. Hirkaan ja Rimeen on todella vaikea olla rakastumatta (ja vielä vaikeampaa on olla shippaamatta näitä kahta). Pettersen ei kuluta liikaa aikaa ympäristön ja yksityiskohtien kuvailuun, mutta kuitenkin tarpeeksi niin, että lukijalle ehtii syntyä eheä mielikuva maailmasta. Välillä huomasin istuvani junassa kirja tiukasti käpälissäni ja toivovani, että työmatka olisi sittenkin sen puolitoista tuntia, mitä se oli ennen kuin vaihdoin työpaikkaa. Uppouduin ihan täysin Yminmaan jylhiin maisemiin, Hirkan yrttitietouteen ja Neuvoston politikointiin. Halusin jatkuvasti tietää enemmän, syvemmältä, lisää, ja Pettersen ystävällisesti piti informaatiovirran käynnissä koko kirjan ajan. Tylsää hetkeä ei tullut, mutta sellaisia kyllä, jotka pistivät hampaat nirskumaan tai masunpohjan heittämään volttia.

Ainoa (pitkänlainen) miinus tulee siitä, että kirjaan oli livahtanut koko joukko ärsyttäviä pieniä lyöntivirheitä. Alkuun kuvittelin, että jollakulla kenties oli vain näppiksestä ollut l-kirjain rikki (sitä sattuu meille kaikille ja se on ihan ymmärrettävää), mutta sitten lyöntivirheitä alkoi olla muitakin, enemmän. Olen kitissyt tästä kyllä aikaisemminkin, mutta minun on varsin hankalaa päästä pienistäkään kirjoitusvirheistä yli (siis kun luen muiden tekstejä, omianihan en edes oikolue ennen postaamista ja sen varmasti huomaa) ja ne häiritsevät immersiota todella paljon. Jotakin kirjan laadusta kuitenkin kertoo se, että urheasti uhmasin näitä lyöntivirheitä ja luin kirjan suurella nautinnolla loppuun saakka, joskin aika ajoin kulmiani kurtistellen.

Jos minulla olisi ollut sarjan seuraava osa heti käsillä (tai jos osaisin norjaa), olisin tarttunut siihen epäröimättä heti, vaikka se olisi 800-sivuinen! Nyt ei auta kuin kärvistellä ja lukea jotakin muuta, vaikka en kyllä yhtään tahtoisi. Jalava, suomentaisitteko pliis tästä seuraavan osan jo vaikka heti nyt? <3

Murha Halruaassa - Richard Meyers

Kansi: Larry Elmore

Murder in Halruaa
Jalava
1996
ISBN 978-951-887-142-6
261 s.
☆☆☆
Kirjasto

Perustimme parin ystäväni kanssa lukupiirin tuossa taannoin ja tämä sai kunnian olla lukupiirin ensimmäinen koskaan luettu kirja (ystäväni sattui olemaan jumissa vanhempiensa luona, eikä hänellä ollut mukanaan muita kirjoja kuin tämä, joten tällä sitten mentiin). Forgotten realms tuli sarjana tutuksi jo joskus teininä, kun kahlasin järjestelmällisesti Koivukylän kirjaston fantasiahyllyä läpi, mutta kovin montaa tällaista teosta ei sieltäkään vastaan tullut. Kyseessä on nimittäin fantasiamaailmaan sijoittuva dekkari.

Murha Halruaassa kertoo yritteliäästä Pryce Covingtonista, jonka ainoa haave elämässä on löytää lokoisa työ loppuelämäksi. Häneen ottaa yhteyttä pitkäaikainen yhteistyökumppani ja jonkin asteinen ystävä Gamor Turkal, joka lupaa juurikin helppoa elämää ja leppoisaa työtä, mikäli Pryce vain ottaa ja lähtee Lalloriin mitä pikimmiten. Saapuessaan kaupunkiin Pryce kuitenkin löytää Gamorin hirttäytyneenä puuhun, jonka juurella makaa tuntematon mies komeassa viitassa. Sateessa ja viimassa Pryce päättää, että viitan vieminen vainajalta ei ole kenties suurin mahdollinen synti, mutta kun viitta avaakin yllättävän kepeästi kaikki ovet kaupunkiin, hän ymmärtää, että on tullut tehneeksi jotakin poikkeuksellisen nenäkästä.

Pian Prycelle paljastuu, että hän on viitan mukana tullut pukeneeksi päälleen myös Darlington Bladen, tarunhohtoisen seikkailijan ja velhon, identiteetin, sillä kaupunkin arkkimaagi Geerling Ambersong on ilmoittanut kansalaisille, että tästä viitasta he tunnistaisivat hänen seuraajansa. Harmi vain, että Halruaassa velhona esiintymisestä rangaistaan kuolemalla ja että viitta osoittaa Prycen syylliseksi murhaan, jota hän ei ole tehnyt. Niinpä hänelle jää ainoaksi vaihtoehdoksi selvittää murha ennen kuin kukaan muu ehtii.

Täytynee tunnustaa, että lilluin lämpöisessä nostalgiassa kirjaa lukiessani. En ole sen suuremmin keskittynyt fantasiakirjoihin sitten nuoruusaikojeni, joten Halruaa oli oikein mukava matka menneisyyteen. Henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia, mielikuvituksellisia ja humoristisia, päähenkilö on juuri sopivan karismaattinen, fiksu ja nokkela ollakseen päähenkilö, eikä sankaritarkaan, Geerling Ambersongin tytär Dearlyn ole lainkaan hullumpi. Mukana on sekasikiöitä, ihmissakaaleja sekä puolituisia, mutta rotujen kirjo voisi olla kirjassa laajempi. Fantasiafiilistä olisi muutenkin voinut korostaa, mutta ihan viihdyttävää lukemista tämä oli näinkin.

Mitä taas tulee dekkaripuoleen, niin ilmiselvistä Sherlock Holmes -viittauksista ja hyvin perinteikkäästä loppuratkaisusta huolimatta (tai kenties juuri niiden vuoksi) mysteeri tuntui uudelta ja loppukoukku yllättävältä, joskin ehkä vähän väkisinväännetyltä. Myönnettäköön, että yllätyin positiivisesti, kun kirja ei loppunutkaan vielä siihen, mihin tällaiset yleensä loppuvat. Mikään raskaslukuinen Halruaa ei missään nimessä ole. Tarina kulkee jatkuvasti eteenpäin ja vaikka se paikoittain tuntuu jäävän junnaamaan, eivät hitaammatkaan kohtaukset ole riittävän pitkiä lukuintoa tappamaan. Enemmän romantiikkaa olisin kirjaan kaivannut, etenkin kun pääosiin oli asetettu kaksi varsin vetävää henkilöä. Mikäli siis olet kepoisaa välipalalukemista vailla, niin tässä on oiva valintaa sitä aukkoa täyttämään.

Etsijät: Matka alkaa - Erin Hunter

Kansi: Johannes Wiebel

Seekers: The Quest Begins
Jalava
2013
ISBN 978-951-887-474-7
269 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale

Etsijät on Erin Hunter -nimellä toimivan kirjailijaryhmän toinen kirjasarja, joka kertoo kolmesta karhunpennusta; jääkarhu Kallikista, harmaakarhu Toklosta ja mustakarhu Lusasta, sekä muotoaan muuttavasta harmaakarhunpennusta Ujurakista. Olen töissä tapittanut useampaankin otteeseen tämän samaisen ryhmän toista kirjasarjaa, Soturikissoja, mutten ole oikein saanut aikaiseksi. Sitten näin töissä tämän kauniskantisen karhukirjan, ja pakkohan se oli vilkaista. Perehtyessäni Erin Hunteriin, tulin lukeneeksi, että kirjailijat valitsivat juurikin tämän nimen siksi, että se kirjastossa sijoittuisi lähelle Brian Jacquesia, Redwallin tarun kirjoittajaa. Redwallin taru sattui olemaan yksi ehdottomista suosikeistani nuorempana, joten perustelu oli ainakin mielestäni hyvä, kyllä Jacquesin lähelle kannattaa pyrkiä. Jotain samaa kirjoissa onkin, muutenkin kuin se seikka, että päähenkilöt ovat eläimiä. Eeppistä seikkailua on luvassa, kun jo ensimmäinen kirja pistää itkemään ja nauramaan karhunpentujen toilailuille.

Yksi hienoimmista jutuista Etsijöissä on jokaisen karhunpennun uniikit lähtökohdat ja maailmankatsomus. Jokaisella on erilainen käsitys siitä, mikä tuon horisontissa kohoavan vuoren nimi on, miksikä kutsutaan sitä kaikkein kirkkainta tähteä taivaalla ja mihin karhun sielu päätyy tämän kuoltua. Jokaisen karhunpennun maailma on niin erilainen toisista, että jokaista seuraa mielenkiinnolla eivätkä tarinat pääse sotkeutumaan toisiinsa huolimatta pentujen (ainakin alkuun) vaikeaselkoisista ja hankalasti muistettavista nimistä. Hyvin karhumaisia nimiä ne ovat, yhtä kaikki. Jokainen pentu myös käyttää erilaisia sanontoja perustuen siihen, millaisista lähtökohdista he ovat. Nämä saivat minut kerran jos toisenkin hihittämään ääneen.

Eniten pidin jääkarhu Kallikista, jolla kirjan alussa on vielä äiti ja veli, sekä selkeä päämäärä. Kallik vaikuttaa fiksulta ja itsenäiseltä, huolimatta nuoresta iästään. Toklo vaikuttaa vähän masentuneelta teiniltä (ja syytäkin on, uskokaa pois) kun taas Lusa on vähän sellainen tyhjäpää, eläintarhassa kasvanut hemmoteltu kakara, joka kuvittelee luonnossa selviämisen olevan jotenkin helppoa. Hauskinta kirjaa lukiessa oli kuitenkin kuvitella Ranuan villieläinpuistossa nähtyä karhunpentua tekemässä juuri noita Lusan temppuja saadakseen herkkuja turisteilta.

Muutama juttu toki häiritsikin, esimerkiksi se, että karhut syövät ihan koko ajan. Niillä on jatkuvasti nälkä ja kirjassa on tuhoton määrä kohtauksia joissa pennut opettelevat hankkimaan ruokaa. Vähän jäi sellainen tunne, että tässä nyt koitettiin lihottaa kirjaa. Toisekseen se, että suunnitteilla on ollut pidempi kirjasarja, näkyy vähän turhan selvästi tässä ensimmäisessä osassa. Vaikka kirjassa tapahtuu paljon, siinä ei silti laajemman juonikaaren puitteissa tapahdu hirveästi mitään. Myöskin jotkin pentujen kuvailemat asiat ja eläimet jäivät vähän hämäriksi. Luulisi, että karhu kuin karhu tunnistaa saaliseläimen sellaisen nähdessään, eikä jäisi ihmettelemään niitä valtavia kynsiä jotka tuolla ruskealla pitkäkoipisella eläimellä kasvaa päässään.

Kömpelyyksistä huolimatta oikein kelpo aloitusosa, johon on Jacquesin jälkeen helppo tarttua (vaikkei tämä nyt ihan vetele vertoja Redwallille, tässä asiassahan olen ehdottoman puolueeton)! Ainiin ja loppuun vielä: kansi on todella hieno. Asiaa tutkiessani törmäsin alkuperäiseen kanteen joka on kertakaikkisen hirveä tai ainakin todella ysäri, jos ei muuta.