Lumen armo - Paula Havaste

Gummerus
2017
ISBN 978-951-24-0709-5
455 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale
Tuulen vihat
Maan vihat
Veden vihat (siis mitä, unohdinko ihan tosiaan kirjoittaa tästä arvion?! Nyt on noloa...)

Paula Havasteen Vihat-sarjan neljäs ja viimeinen osa ilmestyi vihdoin ja pakkohan se oli saada käsiin nyt, kun vihdoin on taas jaksamista lukea. Pitkään lukuhalut olivat täysin tiessään, eikä niitä tuonut takaisin uudet, kiiltäväkantiset, hyväntuoksuiset kirjat eikä mitkään.

Tartuin tähän kirjaan todella haikein mielin. Olen rakastanut tätä sarjaa sen ensimmäisestä osasta saakka, ja vaikka Kertte on välillä todella raivostuttava (palataan siihen kohta), on hänessä kuitenkin esimerkillisiäkin piirteitä ja hän on lopulta perin kunnioitusta herättävä nainen. Kertte on matkannut sarjan aikana Tokholmissa ja Koluvanissa, on ollut miestä monenmoista kyljessä ja kaikenlaisia kohtaamisia kaikenkaltaisten ihmisten kanssa. Jotenkin on tosi vaikea uskoa, että Kerten tarina on nyt tässä, sillä jopa tässä viimeisessäkin osassa jää kaiken ylle häälymään sellainen tuntu, että selvittämättömiä asioita on vielä.

Luin kirjan yhteen putkeen. Se toimitettiin perjantaina (kahdeksalta aamulla, kiitos vain) ovelleni ja tartuin siihen miltei heti. Tai no, ehkä parin tunnin unien jälkeen. Kirjan tuntu on ihana, sivut ovat upean sileät ja fontti kaunis. Kannen piilopainatus, saamelainen poro, tuntui sormenpäissä kiehtovalta uppoutuessani Kerten matkaan. Ei tule varmasti kenellekään yllätyksenä, että Havasteen kieli ja tarinankerronta vievät mennessään. Ei ollut ollenkaan vaikeaa keskittyä lukemaan tuntikausia, paitsi sitten, kun Kertte alkoi ottaa minua hermoon.

Kaikissa aiemmissa kirjoissa Kertte on ollut enemmän tai vähemmän järjen nainen. Ei hän aina tee viisaimpia valintoja, mutta se tekee hänestä vain aidommantuntuisen. Tässä osassa tuntui kuitenkin, kuin Kertte olisi kompastunut omaan ylpeyteensä, ja oli todella vaikeaa seurata sivusta, kuinka hän kohteli läheisiään kuin alamaisiaan. Matka on kovettanut Kertestä melko paksunahkaisen naisen, eikä se aina ole hänen kannaltaan kaikkein paras asia.

Silti, Kertteä, Larria ja muita kirjojen hahmoja tulee ikävä. Havastetta löytyy onneksi lisää, ei tämä tähän loppunut, ja onpa minulla kutina, että kyllä jotain uuttakin vielä saadaan. Vaan sepä on pelkkä kutina, eikä uusi sarja olleskaan auta tähän eron haikeuteen.

Maan vihat - Paula Havaste

Kansi: Eevaliina Rusanen

Gummerus
2015
ISBN 978-951-24-0057-7
452 s.
☆☆☆☆☆
Oma
Tuulen vihat

Huomhuom, tämä arvio on sarjan toisesta osasta, joten jos et ole lukenut Tuulen vihoja, mitä oikein teet elämälläsi? LUE SE! Tämä teksti sisältää satavarmasti spoilereita ensimmäisestä osasta.

Rakastin Tuulen vihoja niin paljon, että meinasin suorastaan kiljua onnesta huomatessani jatko-osan Gummeruksen uutuuslistalla. Satuin kuitenkin olemaan asiakaspalvelussa juuri tuolloin, joten kiljuminen jäi sisäiseksi. Nyt tämä sitten vihdoin ilmestyi, mutta rupesin arvostelukappaleaneluihin tovia liian myöhään, sillä Gummeruksella olivat kesälomat jo alkaneet. Ensin ajattelin, että malttaisin kyllä odotella, onhan tuolla hyllyssä kaikenlaista luettavaa, mutta sitten sain läksiäislahjaksi edellisestä työpaikastani lahjakortin kirjakauppaan, enkä oikeasti olisi voinut käyttää sitä paremmin! Tämä helpotti myös vähän kirjan ostokuumettani, jonka kesäkuisen viikon mittaisen palkattoman loman aiheuttama lovi palkkanauhaani nostatti. En siis mitenkään malttanut, ja kun isäntä tarjoutui koukkaamaan kirjakaupan kautta mennessään työkaluostoksille, kuinka olisin voinut kieltäytyä? Sitten ahminkin tämän miltei yhdeltä istumalta, vaikka kuvittelin voivani säästellä. No en voinut!

Maan vihat jatkaa Tuulen vihoissa esitellyn Kerten tarinaa. Larri on muuttunut murhamieheksi luultuaan piispan miehineen ryövänneen tupansa ja kaltoinkohdelleen emäntäänsä. Kerten onnistuu kuitenkin suojella Larria lähtemällä piispan miehen Arimon mukaan. Arimo lupaa, että murhamiehenä etsittäisiin pientä ja tummaa Lallia, joka hiihti kohti itää pakoon kostajiaan. Tässä kirjassa seurataan Kerten matkaa Arimon mukana Tokholmin saarelle ja elämää vieraassa, vieraskielisessä yhteisössä, jossa kristinusko on saamassa jo jalansijaa.

En oikein tiedä mitä tästä kirjasta sanoisin muutoin kuin että Havaste on ylittänyt itsensä! Maan vihat on vielä paljonpaljon parempi kuin kuvittelinkaan sen olevan, paljon menevämpi ja mielenkiintoisempi kuin sarjan ensimmäinen osa. Havasteen kieli on kaunista ja hänen luontokuvauksensa on jotakin hyvin kotoperäistä ja tuttua. Kirjassa kuvaillut rannikot ja luonto tuovat auttamatta mieleen omat lapsuusmuistot mökkirannasta ja luonnon ihmetyksistä. Havasteen kirjoittamat uudet henkilöhahmot ovat nekin ihan omaa luokkaansa. Pidin kyllä Tuulen vihojen Annasta ja Immosta, mutta jotenkin edellisosan hahmot jäivät tuntumaan hiukan kevyiltä ja pintapuolisilta. Ei tässäkään toki muiden päiden sisään päästä, mutta välitin enemmän Maan vihojen hahmojen kohtaloista. Lisäksi Havaste oli onnistunut kirjoittamaan yhden tai kaksi hahmoa, jotka saivat minut näkemään ennenkuulumattomalla tavalla punaista. Noita kun saisi vedellä pitkin korvia niin olisin tyytyväinen! Tuttuun tapaan tässäkin on paljon taikoja ja loitsimista, mutta Kerten tavatkin tuntuvat saavan uusia syvyyksiä ja merkityksiä, kun niiden rinnalle asettuu julmana ja kovakasvoisena esiintyvä kristinusko, joka tekee hyvistäkin miehistä rautakouraisia ja julmia.

Kaiken kaikkiaan Maan vihat on siis todella erinomainen jatko-osa Tuulen vihoille, joka pitää mielenkiinnon yllä ja jättää uikuttamaan seuraavan osan perään. Vähän tässä kirjassa tulee toistoa, jotkut asiat kerrotaan pariinkin otteeseen ja kun edellisosan lukemisesta on kuitenkin vielä suhteellisen lyhyt aika, sen tapahtumien kertaaminen tuntuu turhalta. Kaikkien lukijoiden kohdalla näin ei toki ole. Diana Gabaldonin Muukalaisen jälkeen olin myös suorastaan ihastunut tapaan, jolla Kertte pitää Larria sydämessään läpi kaikkien vaikeuksien. <3

Eevaliina Rusaselle jälleen muuten kunniamaininta, kymmenen pistettä ja papukaijamerkki mielettömän onnistuneesta kannesta. Rakastan tämän sarjan tyyliä yli kaiken!

Tuulen vihat - Paula Havaste

Kansi: Eevaliina Rusanen

Gummerus
2014
ISBN 978-951-20-9718-0
383 s.
☆☆☆☆
Oma

No nyt! Anneli Kannon Pyöveli sai minut pyörtämään kaikki pahat puheeni historiallisista romaaneista ja Havasteen Tuulen vihat vahvistaa kyllä sen, minkä Pyöveli jo lupasi. Suomen historia voi olla ja on mielenkiintoista, kun siitä kirjoitetaan kiinnostavalla ja herkullisellakin tavalla. Tuulen vihat on kenties Pyöveliä kevyempi luettava, ainakin tavallaan. Vertaan näitä kahta keskenään lähinnä nyt siksi, että molemmat ovat Gummeruksen kustantamia, molemmissa on upea, varsin suomalaisen näköinen kansi ja molemmat päätyivät kirjan ja ruusun päivänä ostoskoriini. Niin ja tässä ovat nyt kaksi ekaa historiallista romaania, jotka olen koskaan ikinä milloinkaan lukenut, tai näin ainakin uskoisin.

Tuulen vihat kertoo Kertestä, joka asuu isänsä tuvassa Suomen maaseudulla. Kirjassa itsessään sitä ei missään kohdin tarkalleen sanota, mutta Gummeruksen sivuilla lukee, että kirja sijoittuu 1100-luvun Suomeen, Köyliönjärven maisemiin. Jo kirjan takakannessa luvataan paljon kansanperinnettä, taikoja, enteitä, loitsuja sekä ennustuksia, ja niitä totta vie piisaa. Havaste kirjoittaa todella eläväistä tekstiä, mutta sellaiseen tyyliin, että se tuntuu uskottavalta. Vanhakantainen kieli ja kaskut luovat ilmapiirin, joka pysyy yllä alusta loppuun saakka. Kirjasarjassa seurataan Kerten ja hänen perheensä edesottamuksia, ja tässä ensimmäisessä osassa seurataan Kerten varttumista tytöstä naiseksi ja emännäksi.

En osaa ihan tarkalleen sanoa, mikä Tuulen vihoissa niin veti puoleensa, mutta yksi iso tekijä oli varmasti Paimiolan tupa. Tuvassa asuvat Kerten ja tämän isän Paimion lisäksi myös veli Sule, joka aika ajoin saa kohtauksia, joiden aikana ennustaa tulevaisuutta, sekä Uvanta, vanharouva, jonka Kerten äiti ja Paimion tuulen vihoihin joutunut rouva Rauni on ottanut taloonsa turvaan. Uvannan mukana on tullut myös Ahto, poika, joka ei oikeastaan ole renki, vaikka rengin virkaa toimittaakin. Eläväisten lisäksi tupaa asuttavat myös henget, jotka Kertte näkee ja joiden kanssa hän pystyy jollain tasolla myös kommunikoimaan. Sule on vakaasti sitä mieltä, etteivät naiset pysty näkemään henkiä, mutta Kerttepä pystyy. 

Kun tuulen vihat sitten tarttuvat Kerten isäänkin, hän tajuaa tarvitsevansa tuvalle isännän. Kertte lähtee isolle kylälle etsimään itselleen sulhoa ja törmää siellä jo entuudestaan tuttuun Larriin, jolla on ihastuttava (ja vähän ärsyttäväkin) r-vika. Larri on mukava mies, mutta vihastuksissaan tappavan voimakas.

Jäin todella innolla nyt odottamaan sarjan seuraavaa osaa. Tunsin itseni todella tyhmäksi tätä lukiessani, sillä tajusin Larrin jujun vasta kirjan puolivälin jälkeen (vaikka olisihan se pitänyt tajuta jo heti alkuunsa..), mutta se oli pientä verrattuna siihen iloon, jonka tämän kirjan lukeminen tuotti. Iso kiitos Havasteelle tästä lukunautinnosta ja seuraavaa osaa odotellessa!