The Ocean at the End of the Lane - Neil Gaiman

William Morrow
2013
ISBN 978-0-06-225565-5
181 s.
☆☆☆
Oma

Minulla ja Neil Gaimanilla on aina ollut vaikea suhde (vaikka hän ei sitä tietenkään tiedä). Rakastuin jo hyvin nuorena Sandmaneihin, Gaimanin käsikirjoittamiin sarjakuviin, joka totta kai johti jonkinasteiseen sankarinpalvontaan. Totuus kuitenkin on, että lähes kaikki mitä Gaimanilta olen koskaan koettanut lukea, on aina jäänyt kesken. Pääasiassa syy lienee siinä, että olen aina koettanut lukea englanniksi, ja Gaimanin kieli on vähintäänkin runollista (siis hankalaa) mutta myös vanhahtavaa. Valtameri polun päässä ei muodosta poikkeusta, mutta koska se oli niin lyhyt, päätin kuitenkin tehdä parhaani. Ja hyvinhän siinä kävi, kuten tässä nyt nähdään. Selvisin loppuun asti, jee!

Gaiman on selvästi satusetä, sen huomaa tästä kirjasta hyvin. Kirjan alussa keski-ikäinen mies palaa kotikyläänsä hautajaisiin, ja ajautuu vanhoille kotinurkilleen. Hänen lapsuudenkotinsa on aikaa sitten jyrätty maan tasalle ja sen tilalle on rakennettu hyvin brittiläiseen tyyliin kopioi ja liitä -mallilla taloja, joten miehen on lähdettävä pidemmälle, kunnes hän saapuu vanhalle maatilalle. Polun päässä on lampi, joka on ainakin ulospäin ihan tavallinen, mutta se herättää miehen mielessä muistoja, ja niitä muistoja kirjassa käydään läpi.

Kirjassa esiintyy valtavia myyttisiä olentoja, jotka on helppo kuvitella kun on lukenut tarpeeksi Sandmaneja. Niiden tumma tyyli jää helposti sävyttämään kaikkea Gaimanin tekemää. Yksi kirjan päähenkilöistä on Lettie Hempstock, joka vaikuttaa ihan tavalliselta pikkutytöltä ensialkuun, mutta osoittautuu pian joksikin aivan muuksi. The Ocean at the End of the Lane on soma, satumainen teos, jossa lapsen silmin tarkastellaan isoja, pahoja asioita. Lapsen silmin kerrottuna kaikki vaikuttaa niin luonnolliselta, sillä jos tavallisetkin asiat ovat ihmeellisiä, mikseivät sitten ihmeelliset asiat olisi tavallisia? Gaimanin ominainen tyyli tökki, mutta sitä osasin odottaakin.

Hautausmaan poika - Neil Gaiman

Kuvitus: Dave McKean

The Graveyard Book
Otava
2009
ISBN 978-951-1-23720-4
303 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Näin varmaankin suunnilleen vuosi sitten erästä ystävääni, joka oli asunut aikakausia Skotlannissa ja Espanjassa, ja hän tyrkkäsi tämän kirjan käteeni. Aloitin sen, mutta jostain syystä se jäi vain nököttämään hyllyyni ja tuijottamaan minua perinjuurin syyttävästi. Sitten törmäsin Lauran tekemään lukumaratoniin, ja mikäs muu listalla killuikaan, ellei juurikin tämä. Joten päätin lukea sen.

Neil Gaiman on yksi suosikkikirjailijoistani kautta aikojen, ja odotukset hänen kirjojensa suhteen ovat aina äärettömän korkealla. Niinpä nytkin. Hautausmaan poika kertoo Ei-Kukaan Owensista, Eikusta, jonka perhe murhataan mitä julmimmalla tavalla Eikun ollessa vasta taapero. Hänen onnistuu kuitenkin vauvan onnella paeta hautuumaalle, joka koituukin sitten hänen pelastuksekseen. Eikulle myönnetään kunniakuolleen arvo, ja hän saa jäädä hautausmaan väen suojelukseen kunnes kasvaa isoksi.

Kirjassa seurataan Eikun kasvua vauvasta pojaksi ja teiniksi, hänen seikkailujaan tässä maailmassa ja kaikissa rinnakkaisissa, hänen suhteitaan hautausmaan asukkaisiin ja aivan erityisesti holhoojaansa Silasiin, joka on kaikesta päättäen vampyyri, vaikkei sitä kirjassa missään vaiheessa sanotakaan. Mukana on myös guuleja ja ihmissusia, sekä druidien ajoilta perua oleva otus, joka vartoo herraansa. Taruolentoja tässä satumaisessa kirjassa siis piisaa ja jatkuvasti taustalla häälyy jokamiesten tuoma uhan ja vaaran tuntu, sillä heidän on saatava Eikku hengiltä, maksoi mitä maksoi.

Täytyy tunnustaa, että kun Eikku ensimmäisen kerran törmää guuleihin ja joutuu guuliportista läpi, minut valtasi lievä epätoivo. Ei taas eeppistä sankarimatkaa halki vaarallisten seutujen ja tien päässä odottavaa aivan yhtä eeppistä aarretta, jonka avulla Eikusta tulisi helposti vaikka maailman hallitsija, mutta josta Eikku sitten luopuu rakkauden tähden, koska molempiahan ei voi saada. Olin äärimmäisen helpottunut, kun guuliporttitapaus olikin vain yksi monista tapauksista kirjassa, eikä se levinnyt reisille, niin sanotusti.

Kaiken kaikkiaan Hautausmaan poika on helppolukuinen ja mielenkiinto pysyy yllä, sillä yksikään Eikun seikkailuista ei kestä luvattoman kauaa tai hallitse kaikkea. Kirjan episodimaisuus tekee siitä joutuisan lukea ja Eikun kehittyvät kummittelutaidot ovat hauskaa seurattavaa. Ja sitten on toki tuo Silas, ah niin karismaattinen Silas.