Käännöksiä - Jean Kwok

Kansi: Lisa Fyfe & Satu Kontinen

Girl in Translation
Bazar
2010
ISBN 978-952-5637-29-8
279 s.
☆☆☆
Kirjasto

Kwokin Käännöksiä osui käsiini töissä ja ajattelin, että tässä olisi mukava välipala nuortenkirjojen väliin. Kirjassa on kaunis kansi ja aihekin on koskettava, ja ihan syyllä oletin, että tässä ei nyt ainakaan olisi sitä ensirakkautta ja kaikkea ihanaa pusipusi-ihkutusta. No, on tässä vähän sitäkin, sanottakoon nyt sen verran. Se on helppo kuitenkin sulattaa, kun kyseessä on nuoren naisen kasvutarina.

Kimberly muuttaa 11-vuotiaana äitinsä kanssa Hong Kongista New Yorkiin äidin Paula-siskon avustuksella. Paula ja tämän mies Bob pyörittävät Chinatownissa vaatetehdasta, johon Kimberlyn äiti pääsee töihin. Lisäksi Paula-täti on järjestänyt Kimberlylle ja tämän äidille asunnon. Kaikki kuulostaa todella hyvältä, kunnes selviää, että tehtaassa tehdään usein 18 tuntisia päiviä ja maksetaan 1,5 senttiä yhdeltä viimeistellyltä hameelta. Kimberlyn äidillä ei ole varaa hankkia heidän kotiinsa yhtään mitään, sillä ennestäänkin vaatimattomasta palkasta viedään Paula-tädin toimesta rahaa laskujen, vuokran ja velkojen maksuun, jolloin rahaa jää todella vähän. Asuntokin on varsinainen murju. Toiselta puolelta puuttuvat ikkunalasit tyystin, joten Kimberly virittää äitinsä kanssa jätesäkin ikkunoihin pahinta tuulta vastaan. Heidän riesanaan ovat alituiseen torakat, hiiret ja rotat, paitsi talvella kun kylmyys ajaa ne koloihinsa.

Kimberly aloittaa koulun, mutta ensimmäinen päivä ei todellakaan suju hyvin. Opettaja ei tajua ollenkaan, että Kimberly ei osaa sanaakaan englantia vaan vaatii tältä samaa kuin muilta lapsilta. Kun Kimberly vilkaisee vierustoverinsa paperia tajutakseen, mistä ihmeestä pistokokeessa on kysymys, opettaja syyttää Kimberlyä lunttaamisesta. Kimberly joutuu luokkatovereidensa armottoman kiusaamisen kohteeksi, mutta löydettyään ystävän Annettesta, Kimberlyn elämä muuttuu jossain määrin helpommaksi.

Vaikka kirjan takakannessa puhutaan ravisuttavan kammottavan kamalan kipeästä kasvutarinasta, niin ei tämä kyllä nyt ihan niin hirveän kauhea ole. Kimberly on toki lapsityöläisenä tehtaassa, mutta hänen elämänsä ei ole kauheaa. Hänellä on äiti, joka rakastaa häntä, ystävä ja ihastuskin, komea Matt vaatetehtaalta. Loppua kohti hyvin omaelämäkertaisena alkanut kirja muuttuu varsin viihteelliseksi ja loppu on ihan suoraan jostain vähän vähemmän siirappisesta rakkausromaanista. Kimberlyn tarina on liiankin ihmeellinen voidakseen olla todentuntuinen. Toisaalta se on myös voimaannuttava tarina, sillä Kimberly nousee todella surkeista oloista yllättäviinkin korkeuksiin.

Samantekevää - Janne Teller

Kansi: Unni Dahl

Intet
Bazar
Suom. Veijo Kiuru
2000
ISBN 978-952-279-036-1
136 s.
☆☆☆☆
Oma

Samantekevää vaikutti niin runolliselta ja tekotaiteelliselta, että jätin sen pitkiksi ajoiksi täysin huomiotta. En varmaan olisi vieläkään tarttunut siihen, ellei eräs kirjavinkkari olisi suositellut sitä minulle. Oikeastaan kirjan myi kahden kollegani kehonkieli, joka kertoi kirjasta enemmän kuin sanat olisivat voineetkaan; toinen oli innoissaan, toinen taas selvästi kauhistunut. Kaksi näin erilaista reaktiota tällaiseen pikkuruiseen kirjaan herättivät mielenkiintoni siinä määrin, että ostin tämän oikein omaksi. Nyt kirjan luettuani ymmärrän, mistä heidän reaktioissaan oikein oli kyse.

Samantekevää alkaa suhteellisen viattomasti. Pierre Anton, jonka isä asuu kommuunissa ja on juuttunut vuoteen -68 (ainakin aikuisten mukaan), nousee eräänä päivänä pulpetistaan, julistaa kaiken olevan samantekevää ja painuu luokasta ulos. 7A-luokkalaiset tapaavat Pierre Antonin luumupuusta, josta poika heittelee heitä raaoilla luumuilla ja elämänviisauksilla. Pian Pierre Anton alkaa saada luokkalaisiaan vakuutetuiksi siitä, ettei millään tosiaan ole mitään merkitystä, ja niinpä luokka päättää todistaa Pierre Antonille, että jollakin on todella merkitystä. Niinpä he rupeavat keräämään merkityksen kasaa vanhalle hylätylle sahalle vakaana aikomuksenaan saada Pierre Anton alas puusta ja lopettamaan hömpötyksensä.

Jos ihan totta puhutaan, niin suhtauduin Tellerin kirjaan ensialkuun melko huumorilla. En uskonut, että se voisi olla hyvä, koska tällaisilla muka-filosofisilla kirjoilla on taipumusta olla huonoja. En tiedä mikä minut lopulta vakuutti, mutta Samantekevää todella on hyvä kirja. Koska kertomus on sellainen kuin se on (en voi sanoa tästä kirjasta juuri mitään pilaamatta sen hyviä yllätyksiä), en osannut odottaa aivan sellaista loppua kuin mitä tässä teoksessa on. Oletin, että koska kyseessä on nuortenkirja, loppu olisi pehmustettu ja suloinen, kaikki olisivat onnellisia ja muutenkin kaikki järjestyisi parhain päin. No, yllätyin positiivisesti, sen verran voinen sanoa. Ihan näin aitoa ahdistusta nuortenkirja ei olekaan aiheuttanut hyvään toviin.

Piiraan maku makea - Alan Bradley

Kansi: Satu Kontinen

The Sweetness at the Bottom of the Pie
Bazar
Suom. Maija Paavilainen
2014 (alkup. 2009)
ISBN 978-952-279-051-4
388 s.
☆☆☆
Oma

Alan Bradleyn Piiraan maku makea oli isännän lahja minulle kirjan ja ruusun päivänä. Tai kirjan ja kirjan päivänä, niin kuin meillä sitä vietetään, koska ruusut ovat kirjoihin verrattuna melko tyhjänpäiväisiä (ne isot tummanpunaiset tosin tuoksuvat todella huumaavalle <3). Pääasiassa halusin jonkun kirjan siksi, että kirjastoihin ei muutoin saada kirjan ja ruusun päivän kirjoja, joten koin tehtäväkseni hommata edes yhden Anna-Leena Härkösen meidänkin kokoelmiin.

Piiraan maku makea on salapoliisikertomus vanhan ajan malliin. Tai näin olettaisin, kokemukseni rajoittuu Sherlock Holmeseihin, yhtäkään Agatha Christietä en esimerkiksi ole koskaan lukenut. Flavia de Luce on de Lucen perheen kuopus, tyttö joka ei muista äitiään ja jonka isä on täysin omiin maailmoihinsa uppoutunut filatelisti. Lisäksi hänellä on kaksi kiusankappaletta siskoiksi, jotka keskittyvät täysin turhanpäiväisiin juttuihin kuten kaunokirjallisuuteen ja pianonsoittoon. Kemiasta kiinnostunut Flavia ei innostu siskojensa löpinöistä, vaan viettää mieluummin aikaa äitinsä vanhassa laboratoriossa. Eräänä yönä Flavia herää riitelyn ääniin ja myöhemmin hän löytää kuolleen miehen kurkkupenkistä. Mies ei tosin ole kuollut, ainakaan ihan, vaan ehtii hönkäistä Flavialle yhden sanan ennen kuolemaansa. Poliisin mielestä todennäköisin murhaaja on Flavian isä, joten Flavian on ratkaistava rikos vapauttaakseen isänsä vankilasta ja hirrestä.

Flavialla on todella uskomaton yleistietämys 11-vuotiaaksi. Hän on pikkuvanha ja näsäviisas (tuleepa mieleen muuten eräs lapsuudenystäväni), mutta lapsenkasvojen takana piilee älykkyys, joka kykenee yhdistämään asioita toisiinsa ja rakentamaan kokonaisuuksia näennäisesti sekavista seikoista. Hänen kiinnostuksensa kemiaan ja eritoten myrkkyihin tekee hänestä erikoisen pikku tytön, jota ei 1950-luvun Englannissa oikein kukaan ota tosissaan. Hänen läheisin ystävänsä on sodassa traumatisoitunut Dogger, perheen puutarhuri, joka auttaa Flaviaa jujuttamaan poliisia, muun muassa Komissario Hewitt, jonka kuvittelin häikäisevän komeaksi nuoreksi mieheksi, ihan sama mitä tekstissä sanotaan. Pienen kokonsa ansiosta hänen on helppo luikahdella paikkoihin, ja koska hiljaisia lapsia ei yleensä nähdä, Flavialla on selkeä etu aikuisiin nähden.

Flavia on hyvin epärealistinen henkilöhahmo, epäuskottavakin. Mikäli hänet kuitenkin ottaa kaunokirjallisena hahmona ja antaa anteeksi epärealistisuudet, hän on lopultakin aika viehättävä lapsi. Hänen perheensä on monimutkainen ja selvästi tässä vasta aloiteltiin de Lucen perheen tarinaa, sillä monta asiaa jää vielä hämärän peittoon. Pidän sarjakirjallisuudesta muun muassa juuri tästä syystä. Se jättää aina jotain mietiskeltävää lukijalle, joka sitoo sitten kirjat toisiinsa. En nyt ehkä ihan tästä kirjasta syttynyt niin kovin kuin olisin kenties voinut, mutta sen verran tämä mielenkiintoa herätti, että taidan lukea seuraavankin osan. Puhumattakaan siitä, että tässä on nyt suomalaista kansitaidetta parhaimmillaan! Tämä päihittää alkuperäisen 6-0, ja mitä nyt Bazarin katalogista kurkin, niin seuraava kirja jatkaa samalla linjalla. Niin sitä pitää!

Näkymättömät - Stef Penney

Kansi: Nils Olsson

The Invisible Ones
Bazar
2013
ISBN 978-952-279-004-0
495 s.
☆☆☆
Arvostelukappale

Minua niin suunnattomasti ihastutti tämän kirjan kannen suunnittelu, että sen sisältökin rupesi kiinnostamaan. Toki mustalaisiin, varsinkin tällaisiin matkaaviin mustalaisiin, liittyy paljon ennakkoluuloja ja olettamuksia, sekä toki lapsuuden Notre Dame -tuijottelun aiheuttamia romanttisia käsityksiä, jotka osaltaan auttoivat kirjasta kiinnostumista. Kyseessä on kuitenkin dekkari, ja melko keskinkertainen sellainen vieläpä.

Stef Penneyn Näkymättömät kertoo yksityisetsivä Ray Lovellista, joka saa tehtäväkseen etsiä seitsemän vuotta sitten kadonneen Rose Jankon (omaa sukua Wood). Rosen isä on vihdoinkin löytänyt jonkun, jolle voi uskoa jutun, onhan Ray itsekin puoliksi mustalainen. Ray käy työhön, mutta mustalaisnaisen jäljittäminen, etenkin kun kyseessä on omissa oloissaan viihtyvä Jankon suku, ei ole ihan helppoa. Kaiken lisäksi Rayllä menee huonosti, hänen vaimonsa haluaa avioeroa, hänen firmallaan menee huonosti ja kaikki on muutenkin kaikin puolin surkeaa. Hän kuitenkin päättää löytää Rosen, hinnalla millä hyvänsä.

Kirja kulkee puoliksi myös JJ Jankon näkökulmasta, nuoren mustalaispojan, joka käy koulua niin kuin kuka tahansa ikäisensä teini ja haikailee tytöistä. Hän tuo mukaan kaivattua sisäpiirin näkökulmaa mustalaisten, etenkin kiertolaisten, elämästä. JJ kertoo leiripaikkojen vaihtumisesta, siitä kuinka monista paikoista saa häädön ja kuinka aina vain hankalampaa on löytää paikkoja, joissa pysähtyä. JJ on myös lukijalle ikkuna Jankojen elämään ja salaisuuksiin.

Oletin, että Rose Jankon löytäminen ja siihen liittyvät vaiheet olisivat olleet kirjassa se pääjuoni. Olen tullut ymmärtäneeksi (ja korjatkaa, mikäli olen väärässä), että dekkareiden peruskaava on pääjuoni, jonka ympärillä joukko pieniä sivujuonia pyörii. Kun pääjuoni päättyy, päättyvät myös hyvin pian sivujuonet, tai sivujuonet ruokkivat pääjuonta ja loppuratkaisua. Näkymättömät ei kuitenkaan toimi näin. Kun pääjuoni on ratkennut, sivujuonet (tai ne, mitä luulin sivujuoniksi) laahaavat vielä pitkän matkaa eteen päin. Jossain vaiheessa minut valtasi jo turhautuminen; "eikö tämä koskaan lopu?!". Mutta yllättävä loppu vaati ilmeisesti melkoisen monta sekavaa ja sotkuista sivua, ennen kuin se voitiin kirjoittaa auki.

En ole lukenut Stef Penneyn esikoisteosta, joka ilmeisesti on saanut jonkin palkinnonkin, mutta toivoisin, että se on parempi kuin tämä, tai edes vähän selkeämmin rakennettu. Se on kuitenkin Näkymättömien ansioksi sanottava, että toisin kuin Tarquin Hallin Vish Puri & Kadonneen palvelijattaren tapaus, tämä soi tilaisuuksia loppuratkaisun arvailuun ja syyllisten osoitteluun. Se on tärkeää dekkareissa ja tekee niistä mielekkäitä ja jännittäviä lukea.

Huono karma - David Safier

Mieses Karma
Bazar
2012
ISBN 978-952-279-029-3
280 s.
☆☆☆☆
Oma

David Safierin Huono karma ilmestyi jo joskus silloin, kun olin ekoja kuukausiani kirjastossa töissä. Jo silloin minua kiinnosti kirjan perusajatus - päähenkilö kuolee ja syntyy uudestaan aina sen mukaan miten edellisessä elämässä on käynyt - ja kirjan hauska kansikuva. Koirat ovat aina olleet lähellä sydäntä, joten kuka tuollaiselle söpölle tanskandoggille voisi sanoa ei? Lainasinkin kirjan silloin taannoin, mutten saanut sitä syystä tai toisesta luettua (minulla on paha taipumus lainata kirjoja kirjastosta kotiin, kerätä ne läjäksi ja palauttaa ne kolmen uusimisen jälkeen koskematta niihin kertaakaan välissä). Nyt kuitenkin isäntää odotellessani kiertelin Rautatieasemalla olevaa Pocketshoppia ja törmäsin tuttuun kirjaan. Inhoan keltaista enkä yleensä tartu kirjoihin joissa on keltainen kansi, mutta periaatteenani on, että jos sattumanvaraisesti törmään johonkin asiaan kolmesti eri konteksteissa, minun on tartuttava siihen ja tutustuttava lähemmin. Ja nuo koiranpentusilmät...

Kirjaa mainostetaan tikahduttavan ja hervottoman hauskana, mikä yleensä tarkoittaa, ettei se ole sinne päinkään. Yleensä kieltäydyn nauramasta tällaisille kirjoille jo ihan vain siksi, että niiden pitäisi muka naurattaa. Huono karma kuitenkin naurattaa oikeasti, varsinkin jos lukee pitkän päivän päätteeksi kipulääkehuuruissa ja väsyneenä. Kirja oli paljon kaivattu tauko teinikirjallisuudesta joka, jos totta puhutaan, ottaa itsensä vähän turhankin vakavasti välillä. Mutta sellaisiahan teinit ovat, eivätkö olekin?

Huono karma on sopivan kevyt välipalaksi, sellaiseksi kirjaksi joka kulkee laukussa tai jonka saa luettua yhdessä illassa jos ei ole muutakaan tekemistä tai ei vain halua lähteä kotosohvaltaan. Hauskakin se on, ja sopii siksi naiseudesta kärsiville tai muuten vaan vähän masentuneille. Lisäksi kirja luo toivoa, sillä Kim Lange todellakin tajuaa olleensa narttu eläessään ja muuttuu huomaamatta ja alleviivaamatta kirjan kuluessa. Lukijakin herää viime metreillä ja tajuaa Kimin todella muuttuneen kirjan alusta melkoisesti.