Koska valtaosa nähtävyyksistä sijaitsi ykköstien varrella, emme löytäneet riittävästi perusteluita nelivedon vuokraamiseen, etenkin kun hintaero oli merkittävä. Yksi F-teiden päässä sijaitseva kohde kuitenkin kutkutti niin paljon, että hankimme kohteeseen bussimatkan. Kyllä, henkilöautolla ei Landmannalaugariin saanut ajaa, mutta bussilla sai. Kyseessä oli toki korotettu nelivetobussi, mutta bussi silti.
Starttasimme siis ajoissa aamulla Reykjavíkista ja ajoimme runsaan tunnin matkan Hellaan. Vuokra-auto parkkiin, reppuun evästä, juotavaa ja vaatekerroksia ja hyppäsimmekin Sterna Travelin bussin kyytiin. Edessä odotti puuduttava kolmituntinen matka Landmannalaugarille: ensin pätkä asfalttitietä, sitten keinumista soratiellä, sitten taas pitkä pätkä asfaltoidulla tiellä ja lopuksi tie, jossa oli aivan käsittämättämiä mutkia ja nousuja bussia ajatellen. Ehdin matkalla jo ajatella, että onko Landmannalaugar oikeasti tällaisen keinuttelun arvoinen. Oli. Lisäksi paluumatkalla selvisi, että bussin etuosassa istuessa tärisyttää paljon vähemmän.
Mutta mikä Landmannalaugar? Kyseessä on retkeilijöiden mekka, suositun Laugavegur-vaellusreitin alkupiste. Landmannalaugar tunnetaan värikkäistä vuorista sekä Laugahraunin laavakentästä.
Landmannalaugarin "base camp": muutama puinen rakennus (mm. suihkut ja vessat), vaeltajien telttoja sekä bussiparkkis:
Leirintäalueen vieressä oli vehreää:
Perille saapuessa oli puolipilvistä ja aurinko pilkotti paikotellen. Ostimme päiväpassit (500 kr, sisälten muun muassa pääsyn vessoihin ja suihkuun), söimme patongit ja lähdimme kävelemään 6,5 kilometrin reittiä Laugahraunin laavakentän läpi (reitti oli nimeltä Brennisteinsalda). Heti kättelyssä selvisi, että
kylmään ilmaan varautuminen hyvin pukeutumalla oli ollut turhaa. Aurinko alkoi
porottaa ja hiki nousi pintaan pienimmissäkin nousuissa. Kerroksia siis vaan pois.
Ainoa ongelma oli housujen alle sujutetut lämpökerrastot, joita ei pystynyt
kovin huomaamattomasti ottamaan pois – reitillä kun virtasi tasainen jono retkeilijöitä. Lopulta oli vaan pakko pysähtyä reitin varrelle laavakiven päälle ja näyttää maailmalle hieman paljasta pintaa :D Toivottavasti kovin moni ei ollut juuri sillä hetkellä napsimassa kyseisestä ilmansuunnasta maisemakuvia.
Polku kulki laavamuodostelmien välissä:
Laavakentän jälkeen saavuimme nurmi- ja soratasanteelle,
josta olivat kerrassaan mainiot näkymät ympäröiville värikkäille vuorille. Seuraavaksi reitti lähti nousemaan lähes pystysuoraa seinämää ylöspäin. Ensimmäisen nousun jälkeen otimme pienen istumatauon, mutta
eipä silloin vielä osattu arvata, että valtaosa noususta olisi vielä edessä. Ikinä en
olisi lähtenyt, jos olisin tiennyt reitin vaativuuden! Toisaalta onneksi en tiennyt, koska tällöin olisin jäänyt paitsi niin paljosta.
Näkymät tasangolta:
Kuvassa näkyy yksi vaellusreiteistä. Me emme kuitenkaan lähteneet tuonne suuntaan:
Seuraavat pari tuntia kiipesimme, puhisimme, otimme kuvia
ja toistimme tätä samaa moneen otteeseen. Näkymät paranivat koko ajan, se helpotti. Kirittäjänä toimi samassa bussissa perille matkaillut latvialainen perhe, kuten myös kaikki
vastaan tulevat reippaat seniorivaeltajat, jotka olivat ilmeisen onnistuneesti suorittaneet
saman nousun toisesta suuntaa.
Vuoret melkein vaihtoivat väriä auringonpaisteessa ja näkymiä tuli tallennettua kuviin jatkuvasti. Vuoren laelle päästyämme olo oli todella kuin maailman huipulla. Ympäröivillä vuorilla näkyi lisää retkeilyreittejä
ja pienen-pieniä ihmisiä kaukaisuudessa. Jylhä kauneus oli henkeä salpaava. Olimme onnekkaita, että juuri sinä päivänä ilma oli kerrassaan mainio ja aurinko paistoi Landmannalaugarilla käytännössä koko päivän. Tällaisia päiviä taitaa olla hyvin harvassa, keskimäärin noin kerran kuussa.
Huipulla nautitun suklaapatukkatankkauksen jälkeen aloitimme laskeutumisen. Näimme geotermisesti savuavia lämpimiä rinteitä ja alhaalla laaksossa reittimme kulki puron varressa, päättyen mystisiin vihreisiin kallioihin.
Tämän jälkeen
olimmekin jo pian takaisin base campissa lepuuttelemassa jalkoja. Ennen bussin lähtöä takaisin Hellaan oli vielä aikaa mussuttaa retkieväita - banaaneja ja pähköinöitä - ja katsella maisemia. Omat eväät olivat tärkeitä, koska base campissa ei ollut myymälää eikä kioskia, tai ainakaan emme sellaista löytäneet.
Päivä päättyi paluumatkaan pomppivassa bussissa ja Hellasta hurautimme vielä omalla autolla Víkin lähistölle seuraavaan majapaikkaan Hvammból Guesthouseen. Perillä odotti lähes täydellinen yksiö leveällä
sängyllä, pienellä keittiöllä ja hyvällä suihkulla varustettuna. Mainio päätös erinomaiselle päivälle!