Väittelen tohtoriksi lauantaina 10.12.2022 Jyväskylän yliopistossa

 

Väitöskirjani kansikuva on 
Essi Variksen käsialaa.

"There is not a single original thought in Eragon" Tekijyys, intertekstuaalisuus ja fandom internetin fantasiakirjakeskusteluissa

Päätin tulla tänne bloginkin puolelle kertomaan, että väittelen tulevana lauantaina kahdeksan vuoden työrupeaman jälkeen. Väitös käsittelee J. R. R. Tolkienista, J. K. Rowlingista ja Christopher Paolinista käytyjä tekijyyskeskusteluita. Mukana on myös asiaa verkkoyhteisöistä ja faniudesta. Suosittelen tulemaan joko paikan päälle kuuntelemaan, tai seuraamaan etäyhteyden välityksellä, jos nämä aiheet kiinnostavat. 

Yliopiston väitöstiedote tarvittavine linkkeineen löytyy täältä.

Saga 1, Brian K. Vaughan & Fiona Staples

Tätä on saatava lisää!

Olen lukenut viimevuosina melko vähän sarjakuvia. Jostain syystä tämä genre ei vain ole tuntunut ihan omalta. Tämä Brian K. Vaughanin käsikirjoittama ja Fiona Staplesin kuvittama Saga 1 (julk. 2012) tempaisi minut kuitenkin mukaansa aivan käsittämättömällä voimalla. Tässä Star Warsin inspiroimassa scifi-tarinassa vain oli sitä jotain.

Tartuin Saga 1:n alun perin sarjakuviin perehtyneen työkaverini suosituksesta. Hän rakastaa tätä sarjakuvaa, ja nyt ymmärrän miksi. Brian K Vaughan käsittelee tässä teoksessa monia ajankohtaisia ja vaikeitakin teemoja puhuttelevasti: kulttuurienväliset kohtaamiset, seksuaalisuus, vanhemmuus, sota ja ihmiskauppa, vain joitakin mainitakseni. Tällaiset teemat saattavat tuottaa hyvinkin synkeitä tarinoita, kysykää vaikka Sofi Oksaselta. 

Tällä kertaa ei tarvinnut kuitenkaan ahdistua, koska raskaiden teemojen vastapainona tässä avaruusoopperassa oli aimo annos fantastisia elementtejä, hengästyttäviä juonenkäänteitä ja mitä huikein, Fiona Staplesin luoma visuaalinen ulkoasu, jota ei voi olla ihastelematta. Staplesin kynänjälki on miellyttävän selkeä ja raikas, mutta samaan aikaan myös räiskyvä ja värikäs. Harvoin, jos koskaan, olen käännellyt sarjakuvateoksen sivuja yhtä suurella mielenkiinnolla. Tätä oli mahdoton jättää kesken.

Saga 1 on ollut kotimaassaan Yhdysvalloissa yksi kaikkien aikojen menestyneimpiä sarjakuvia, ja se on voittanut muun muassa Hugo-palkinnon. Niin, ja mainitsinko jo, että tämä oli vuonna 2013 Yhdysvaltain myydyin sarjakuvaromaani? Tämän suunnattoman suosion takia melkein tekisi mieli yrittää etsiä Saga 1:tä jotain vikoja vaikka väkisin, mutta sen sijaan taidankin yksinkertaisesti vain etsiä käsiini tämän sarjan seuraavan osan, ja jatkaa seikkailua.

P. S.

Tolkien-fanina arvostin myös erityisesti Vaughanin viittausta kohtaukseen, jossa Sam kantaa Frodon Tuomiovuorelle. Samoin Lukitari 2.0 oli melkoinen tuttavuus. 

Kulkuri, noita ja lohikäärme, Christopher Paolini

Laarin pohjallisia, vai uusi alku?

Jos joku pahaa-aavistamaton vierailija selailisi blogiani uudemmista bloggauksistani vanhempiin päin, hän saattaisi luulla, että olen suunnaton Christopher Paolini -fani. En nimittäin ehkä äkkiseltään näytä juuri muusta bloggaavankaan. Aivan näin asia ei kuitenkaan ole. Itseäni tässä uusimmassa Paolini-bloggauksessa sen enempää toistamatta mainitsen siis vain lyhyesti, että käyn Paolinin tuotantoa läpi työn alla olevan väitöskirjani takia, josta voi lukea lisää vaikkapa täältä. 

Ja kuten aiemmissakin Paolini-postauksissani olen maininnut, en esiinny täällä kirjablogini puolella tutkijana, vaan ennen kaikkea tavallisena lukijana, joka käyttää blogiaan vuoron perään paikkana, jossa voi vapaasti ylistää niitä teoksia, joista on pitänyt, tai vaihtoehtoisesti purkaa turhautumistaan, jonka vähemmän miellyttävä lukukokemus on aiheuttanut. 

Kulkuri, noita ja lohikäärme (The Fork, the Witch and the Worm: Eragon, Tales from Alagaësia #1, julk. 2018) on itse asiassa ollut minulla luettuna jo jonkin aikaa. En vain ole saanut aikaiseksi kirjoittaa siitä täällä blogin puolella, koska olen parhaillaan keskellä intensiivistä apurahakautta, jonka aikana minun on tarkoitus saada väitöskirjani esitarkastuskuntoon. Päätin kuitenkin nyt viimein kirjoittaa tämän kirja-arvion, koska muuten en ehkä enää muista, mitä olen lukenut. Olen muutenkin aina ollut sitä mieltä, että parhaat bloggaukset syntyvät välittömästi sen jälkeen, kun kirja on kahlattu loppuun, ja kaikki on vielä kirkkaana mielessä. 

Mainittakoon, että luin kirjastosta lainatun, suomennetun version, mutta englanninkielinen alkuteos löytyy omasta hyllystäni. Tarkoitukseni oli alun perin lukea Kulkuri, noita ja lohikäärme englanniksi, mutta suomentaja (Ilkka Rekiaro) oli minua nopeampi, enkä voinut vastustaa kiusausta lukea kirja omalla äidinkielelläni, kun se tuli työpaikalla vastaan nuorten uutuusteoksia hyllyttäessä.

Mielipiteeni tästä kolmen minitarinan kokoelmasta on kahtiajakoinen. Toisaalta, Paolini on kehittynyt kirjoittajana, ja lisäksi hän yrittää mitä selkeimmin tehdä pesäeroa J. R. R. Tolkieniin. Nämä ovat hyviä asioita, ja ne näkyvät muun muassa siinä, että Paolini ei enää ylikuvaa ja jaarittele koko aikaa, vaan kuljettaa tarinaa eteenpäin aiempaa sujuvammin. Ehkä hänellä on uusi kustannustoimittaja, joka ei pelkästään kehu entistä lapsineroa, vaan antaa rehellistä ja rakentavaa palautetta?

Hyviin puoliin liittyen mainittakoon myös, että oli mukava (joskin melko kulunut) oivallus, että jokainen yksittäinen tarina kerrotaan Eragonille, joka elää uudella kotiseudullaan Valkeilla Vuorilla lohikäärmeratsastajia kouluttaen. Tämä kehys sitoo (muuten varsin sirpaleisen) kokonaisuuden yhteen.

Teoksen heikompiin puoliin liittyen minun on puolestaan sanottava, että en voi ymmärtää, miten Paolinilta on voinut kulua seitsemän vuotta näiden kolmen, varsin sattumanvaraiselta vaikuttavan ja sangen lyhyen kertomuksen kynäilemiseen.

Tiedän, että Paolini on kirjoittanut samalla myös ensimmäistä science fiction -teostaan To Sleep in a Sea of Stars, sekä varmasti luonnostellut paljon muutakin, mutta silti.. Seitsemän vuotta, ja lopputulos on tässä?

Minimalismi on toki muotia, mutta kyllä Kulkurissa, noidassa ja lohikäärmeessä on silti melkoisen vahva rahastuksen maku. Tekstiä on hädin tuskin tarpeeksi, että se on voitu edes julkaista kirjamuodossa vakavalla naamalla. Englanninkielisen painoksen fontti on vieläpä varsin paljonpuhuvasti tehty kookkaaksi, ja taitto korostetun ilmavaksi. Näin kirjastovirkailijana melkeinpä voisin hyllyttää tuon kirjan isotekstisten hyllyyn. Kulkuri, noita ja lohikäärme onkin pituudeltaan järkälemäisen Inheritance Cyclen täydellinen vastakohta. Paolini näyttää olevan äärimmäisyyksien mies: hänellä on asiaa aina joko liikaa, tai liian vähän. Kuvaavaa myös on, että Goodreads:issa eräs lukija rinnasti Kulkurin, noidan ja lohikäärmeen Inheritance Cyclen fan fictioniin. Mutta voiko kirjailija kirjoittaa omasta tuotannostaan fan fictionia? Kas siinäpä kysymys.

"Kuunnellessaan Eragon tunsi siirtyvänsä toiseen aikaan ja paikkaan.."

Ensimmäinen osa, Haarukka, oli käytännössä yhden kohtauksen mittainen pikku klippi, tai sellaisena sen ainakin muistan. Toinen osa, Noita, jonka on ilmeisesti kirjoittanut Christopherin sisko Angela, oli täysin mitäänsanomaton. Rehellisesti sanottuna, en muista siitä paljoakaan. Tämä saattaa joko kertoa huolestuttavia asioita muistini ja aivojeni tilanteesta, tai sitten tuo kirjan osa oli yksinkertaisesti epäonnistunut minun silmissäni, tai yleisemminkin.

Sinällään on kyllä mukava idea, että herbalisti Angelan kertomuksen on kirjoittanut (ainakin osittain?) hänen tosielämän esikuvanaan toiminut Paolinin sisko, mutta tuohon se tarinan kiinnostavuus sitten jääkin minun silmissäni. Noita-tarinassa esiintyy myös kirottuna lapsena tunnettu Elva, mikä saattaa osaltaan myös selittää haluani unohtaa koko teksti. Minua Elva on nimittäin aina karminut samalla tavalla, kuin Twilight-sarjan "This may hurt just a little" -Jane. Hrrrh.

"Päivä, jolloin lohikäärme saapui, oli kuoleman päivä"

Kulkurin, noidan ja lohikäärmeen parasta antia oli ehdottomasti viimeinen, kaikkein pisin tarina, Mato. Siinä Paolini ottaa täysin uuden tulokulman Alagaësian rotuihin, ja asettaa päähenkilöksi ensimmäistä kertaa urgalin (vertaa: Tolkienin örkit). Ja tämä urgal on kaiken kukkuraksi nainen nimeltä Ilgra. Feministiset kirjallisuudentutkijat kiittänevät, jos sattuvat tämän kirjan lukemaan. Tolkieniahan on toisinaan tupattu syyttelemään hänen kirjojensa naishahmojen vähyydestä.

Ja mitä kirjailijoiden saamaan kritiikkiin tulee, niin kuten olen varmasti aiemminkin maininnut, on Paolinia puolestaan aikoinaan syytetty Tolkienin rotujen liiallisesta kopioinnista, ja jo Perillinen-sarjan loppupuolella oli merkkejä siitä, miten Paolini on lähtenytkin uudemmissa kirjoissaan tekemään pesäeroa noihin Tolkienin rotuihin. Esimerkiksi haltioista Paolini teki yllättäen verenhimoisia, ja urgaleista (sekä urgalien isommasta ja älykkäämmästä versiosta, kull-sotureista) taas jalompia, ja ihmismäisempiä. Tähän liittyen mielenkiintoisen The Tropes of Fantasy Fiction -kirjan (julk. 2015) kirjoittanut Gabrielle Lissauer on spekuloinut:

And then, perhaps taking a chance to avoid continued accusations of plagiarism of Tolkien's mythos, Christopher Paolini took his Urgals and their smarter counterparts, Kull, and turned them into noble savages (Lissauer 2015, 139-140).

Tässä uusimmassa kirjassaan Paolini jatkaa jo aiemmin näkyvissä olleella uudella linjallaan entistä vahvemmin, ja tekee urgaleista lopulta pitkälti sarvekkaita ihmisiä. Tämä voi olla joko sattumaa, tai sitten tietoista tai tiedostamatonta pesäeron tekoa Tolkienin örkkeihin. 

Itse tarinassa, jossa Vermund Tuima -niminen lohikäärme piinaa urgalien kylää mielivaltaisilla hyökkäyksillään, ja nukkuu muun osan ajasta kylän ylle kohoavan Kulkarasin vuoren huipulla, on toki minun silmissäni kaikuja Tolkienin Hobitti-kirjasta (The Hobbit or There and Back Again, julk. 1937), jossa vastaavasti Smaug-lohikäärme uhkaa järvikaupunki Esgarothia, ja lymyilee Yksinäisellä vuorella. Erona tarinoilla on tietenkin se, että Hobitissa Esgarothin kylää puolustaa jousta käyttelevä Bard, Paolinin Madossa taas omaa kasvutarinaansa läpikäyvä Ilgra punoo suunnitelmia Vermundin kukistamiseksi. Tavallaan on virkistävää, että Paolini ottaa vaihteeksi vaikutteita Tolkienin tuotannon juonikuvioista, ei roduista. Heh heh..

Kulkurin, noidan ja lohikäärmeen myötä voin virallisesti todeta, että olen vihdoin lukenut kaikki Paolinin tähän mennessä julkaisemat kirjat. Varsin vapauttava tunne. Nähtäväksi jää, onko Alagaësiasta todella tulossa jälleen lisääkin tarinoita, kuten tämän kirjan englanninkielisessä nimessä oleva "Volume #1" antaa olettaa.

Tämän luku-urakan aikana olen monesti tuskastunut Paolinin loputtomiin jaarituksiin (en enää koskaan halua kuulla nimeä Roran), mutta ajoittain olen myös viihtynyt hänen tarinoidensa parissa. Parhaimmillaan Paolini on minusta lohikäärmeiden kuvaajana. 

Lohikäärmeisiin liittyvänä knoppitietona kerrottakoon, että on olemassa hauska tutkimus (Markéta Hvězdován kandi vuodelta 2015), jossa verrataan Tolkienin ja Paolinin lohikäärmeiden psyykeitä keskenään. Mukana analyysissä ovat Paolinin Saphira ja Glaedr, sekä Tolkienin Smaug ja Glaurung. Psykologisen arvion mukaan Paolinin lohikäärmeet ovat henkisesti terveempiä ja tasapainoisempia yksilöitä, kuin Tolkienin psykopaattiset ja narsistiset, ahneuteen taipuvaiset hirviöt. Toki myös Saphira on psykologisen analyysin mukaan narsisti, mutta Glaedria kuvaillaan peräti sanoilla: " psychologically balanced character". Meriitti sekin..?

Perillinen, Christopher Paolini

Ohi on

Minulla ei ole mitään tähdellistä tehtävää tällä hetkellä. Mieheni ovat valmiita taisteluun, mutta mitään taistelua ei ole, eikä olisi hyväksi jos touhottaisin heidän ympärillään kuin kanaemo. Enkä liioin tahdo istua yksin teltassani seuraamassa partani kasvua...

-Orik 

Vihdoin ja viimein Christopher Paolinin Perillinen-kirjasarja (The Inheritance Cycle, 2002-2011) on kahlattu läpi! Eikä aikaa mennyt kuin vaivaiset puoli vuosikymmentä. Kuten olen aiemmissa tätä sarjaa käsittelevissä bloggauksissani kertonut, olen lukenut näitä kirjoja lähinnä työn alla olevan väitöskirjani takia, jossa käsittelen muun muassa juuri Paolinista käytyjä verkkokeskusteluja. Samaan hengenvetoon on myös todettava, että näissä kirjablogini teksteissä esiinnyn kuitenkin normaalina lukijana, en tutkijana. Tässä(kin) bloggauksessa esittämäni mielipiteet ovat siis täysin epävirallisia.

Olen suominut Paolinin aiempia kirjoja ajoittain (lue: aina) melko kovalla kädellä. Minusta ne ovat nimittäin lähinnä puuduttavaa ja yllätyksetöntä Tolkien-fan fictionia, jotka saavat minut kerta toisensa jälkeen kyseenalaistamaan lukuharrastukseni mielekkyyden, sekä elämän mielekkyyden ylipäätään. Tämän The Inheritance Cyclen viimeisen osan, Perillisen (Inheritance, julk. 2011) kohdalla minun on kuitenkin otettava sanojani hieman takaisin. Tämä kirja oli ajoittain jo melko siedettävä! 

En tiedä, johtuuko tämä mielipiteeni vain siitä, että olen lukenut kolme Paolinin kirjaa melko tiiviissä tahdissa, ja näin hitaasti mutta varmasti tottunut Paolinin kirjoitustyyliin, mutta ajoittain (silloin kun teksti ei koostunut pelkästä loputtomasta filleristä ja jaarittelusta) huomasin jopa nauttivani Perillisen lukemisesta. En siis missään nimessä koko aikaa, mutta tällä kirjalla oli hetkensä. 

Aivan kuten työkaverinikin Perillisestä totesi; tässä oli selvästi enemmän juonenkäänteitä ja toimintaa, kuin edellisissä osissa, Brisingrissä ja Esikoisessa, jotka olivat täysin toivottomia tapauksia. Tämä nyt nähty parannus on kuitenkin koko kirjasarjaa ajatellen liian vähäinen, ja tulee liian myöhään. Mutta noh, ainakin Perillisen lukeminen oli edellisiin osiin verrattuna kivuttomampaa. Sanoisinkin, että Perillinen-sarjan parhaat (tai vähiten huonot) osat ovat ensimmäinen ja viimeinen kirja. Kaksi keskimmäistä voi unohtaa saman tien.

Oma lempikohtani Perillisestä oli ehdottomasti Eragonin ja Saphiran vierailu Alagaësian omalla luonnonkatastrofialueella, hylätyssä Vroengardissa:

Eragon värisi ja tarkisti, että Brisingr oli käden ulottuvilla. Hän ei ollut koskaan ollut niin uhkaavan tuntuisessa metsässä. Tuntui kuin puut olisivat siellä vihaisia ja - samoin kuin omenapuulehdossa aiemmin - kuin ne odottaisivat vain tilaisuutta ojentaa oksansa ja kiskoa hänen lihansa irti luista.

Tässä Paolini kykeni hetkellisesti luomaan uhkaavan, mukavasti hiuskarvoja nostattavan tunnelman. Toki tämä ilmapiiri särkyi pian, ja alkoi muistuttamaan lähinnä jonkinlaista humoristista hallusinaatiota, kun jättietana (!) hyökkäsi Eragonin kimppuun. Tästä seurasi myös kirjan huvittavin hetki, kun Eragon snalglin kukistettuaan tuumi:

"Ehkä minun pitäisikin kutsua itseäni Etanoiden kukistajaksi", hän mutisi vierittäessään pilarin kappaletta pihan poikki. "Eragon Varjontappaja, Etanoiden kukistaja... Sepä vasta herättäisi pelkoa kaikkialla minne menen."

Tämänkaltaiset, enemmän ja vähemmän omituiset valonpilkahdukset eivät toki sulkeneet pois sitä tosiasiaa, että Paolini harrasti edelleen liiallista jaarittelua, ja venytti juonta äärirajoille asti. Kohtaukset pysäytettiin yhä liian usein, milloin minkäkin toinen toistaan tuskastuttavamman tekosyyn varjolla. Esimerkiksi kun Galbatorix on kaapannut Nasuadan vangikseen, ja on aikeissa alkaa painostaa ja kiduttaa tätä, ei Paolini voi vastustaa kiusausta:

Sitten Galbatorix heilautti hanskojaan kaaressa osoittaen huonetta: "Ennen kuin jatkamme, sinun on hyvä tietää jotain tämän paikan historiasta. Kun haltiat tulivat ensi kerran tähän maailmankolkkaan.."

- Ihan oikeasti!! Ei ole edes todellista.. Tätä voisi verrata siihen, jos Paolinin esikuva Tolkien olisi Kahdessa tornissa laittanut Sauronin kertomaan Pippinille Mustan tornin rakennushistoriasta kuuluisassa Näkykivikohtauksessa:

Yritin päästä pois, sillä luulin että se lentäisi ulos; mutta kun se oli peittänyt koko pallon, se katosi. Sitten hän tuli. Hän ei puhunut kuultavia sanoja. Hän vain katsoi, ja minä ymmärsin. "Olet siis siinä taas. Haluat selvästi kuulla lisää siitä, miten rakensin Mustan tornin.. Mihin jäimmekään?"

- Sori, oli ihan pakko. Sitä paitsi, kuten olen viime aikoina oppinut, myös pitkästymistä voi käyttää kidutusmetodina.

Eihän tässä voi kuin ihailla Paolinin ilmiömäistä kykyä lässäyttää tilanne kuin tilanne todelliseksi anti-kliimaksiksi. Tämä koski valitettavasti myös Perillisen loppua, jossa (spoiler alert) Galbatorixin kukistuttua jatketaan vielä politikointia ja yleistä harhailua ja jutustelua yli sadan sivun verran. Paolini on toden totta kirjailija, joka ei päästä lukijaansa helpolla. 

Perillinen-sarja on nyt, luojan kiitos, luettu. Palasin kuitenkin Alagaësiaan vielä kerran, luen nimittäin tällä hetkellä Paolinin uusinta Kulkuri, noita ja lohikäärme -teosta (The Fork, the Witch and the Worm, julk. 2018), joka sisältää kolme uutta minitarinaa. Tutkijan täytyy tehdä, mitä tutkijan täytyy tehdä.. 

Lisäksi Paolinilta on tulossa tänä vuonna scifi-romaani nimeltä To Sleep in a Sea of Stars, joka on ollut työn alla pitkälti Perillisen ilmestymisestä alkaen (eli lähes kymmenen vuotta). Tuota teosta minun ei missään nimessä olisi pakko väitöskirjani takia lukea, mutta pahoin pelkään, että sekin tulee vielä kahlattua läpi. Ihan vaan periaatteesta.

Brisingr, Christopher Paolini

Piina jatkuu

Kuten blogiani jo jonkin aikaa seuranneet tietävät, kirjoitan parhaillaan fantasia-aiheista väitöskirjaa, jossa käsitellään muun muassa Christopher Paolinin Perillinen-kirjasarjaa (The Inheritance Cycle) lukijoiden reaktioista käsin tarkasteltuna. Avaan tätä taustaa enemmän aiemmissa Paolini-bloggauksissani, joissa käsittelin Eragonia ja Esikoista. Koska en halua toistaa itseäni liikaa, en mene väitöskirjaprojektiini tässä postauksessa sen syvemmin, vaan hyppään suoraan Brisingr -kirjan (julk. 2008) arvosteluun. Tässä tekstissä en siis esiinny akateemisena tutkijana, vaan tavallisena lukijana, joka haluaa puhua henkilökohtaisesta lukukokemuksestaan. 

Kuten monet varmasti tietävät, Perillinen-sarjan piti olla alun perin trilogia, ja Brisingrin sen päätösosa. Paolinille syntyi kuitenkin tekstiä niin runsaasti, että viimeinen osa päätettiin jakaa kahteen eri kirjaan, Brisingriin ja Perilliseen (Inheritance). 

Itse olen kuitenkin sitä mieltä, että hyvän editorin kanssa koko lopputarina oltaisiin varmasti saatu mahdutettua samojen kansien väliin. Mutta nyt puhutaan Paolinista, joten se siitä vaihtoehdosta. Suoraan sanottuna olen sitä mieltä, että Brisingrin kustannustoimittajan olisi pitänyt saada potkut. Tämä 794-sivuinen tiiliskivi oli nimittäin käytännössä pelkkää suureen lopputaisteluun valmistautumista lisäopintoineen, miekantakomisineen ja joukkojen keräämisineen. Ja tuo taistelu jäi tietenkin vieläpä enemmän ja vähemmän kesken kirjan loppuessa. Mutta ei hätää, taistelu saataneen päätökseen seuraavassa osassa, joka on vielä tätäkin kirjahirviötä pidempi, lähemmäs 900 sivua.

Juoni, kuka sellaista muka tarvitsee?

Jotkut lukijat ovat omissa arvosteluissaan todenneet, että Brisingrissä ei oikeastaan ollut juonta juuri nimeksikään, ja olen tästä samaa mieltä. Tuntui, että Eragon vain kuljeskeli tässä osassa ympäriinsä, ja tapasi milloin kääpiöitä, milloin haltioita tai nazg..köh köh.. ra'zaceja. 

Ja samaan aikaan kun tämä Vardenien elintärkeä valttikortti, Eragon, jättää aktiivisen sotatantereen käsittämättömän huonojen syiden varjolla ja lähtee lumputtelemaan kääpiöiden ja haltioiden luo vailla huolta huomisesta, hänen huono-onninen Roran-serkkunsa joutuu taistelemaan niska limassa serkkupojankin puolesta. Tuhlaajapoika lohikäärmeineen toki suvaitsee palata sotimaan omiensa rinnalla aivan viime hetkillä, kunhan vaan on ensin reissannut tarpeeksi. 

-Täytyyhän sitä nuoren miehen nyt välillä saada hiukan matkustella, ja lennellä lohikäärmeellään! 

Positiivista tässä juonen puuttumisessa on toki se, että tällä kertaa kukaan ei (ainakaan tämänhetkisten tietojeni mukaan) ole syyttänyt Paolinia juonen plagioinnista. Star Wars sai siis vaihteeksi olla rauhassa. Tai noh, ainakin, jos Eragonin uutta miekkaa ei lasketa..

Lisäksi minun ei tarvinnut tällä kertaa edes yrittää muistaa, mitä kirjassa tapahtui. Jostain syystä Paolinilla on nimittäin taito kirjoittaa kirjoja, joista on jälkeenpäin pitkälti mahdoton muistaa yhtään mitään. Ne vain vyöryvät lukijan ylitse, ja lamaannuttavat kaiken aivotoiminnan.

Suomennoksesta

Näin valituksen makuun päästyäni voisin myös itselleni poikkeuksellisesti kritisoida hieman Brisingrin suomennosta, joka oli paikoitellen varsin epäonnistunut. Vai mitä mieltä pitäisi olla tästä:

Hälyttyneenä hän seisahti ja vilkuili ympärilleen ottaakseen selkoa, mistä suunnasta miehet lähestyivät.

-Hälyttyneenä? Mitä? Ei tuollaista sanaa ole minun tietääkseni olemassakaan suomen kielessä. Itse olisin laittanut tilalle vaikkapa niinkin tutun sanan kuin "varuillaan". Tämä on periaatteessa äärettömän pieni asia, mutta kun suomentaja toistaa tuota kummallista epäsanaa uskollisesti kerta toisensa jälkeen, alkaa jossain kohtaa vanne kiristämään päätä.

Välillä ilmaisut taas olivat kuin suoraan Pikku Kakkosesta:

..Älä ole niin mörkki!

..Kuka nämä sontapäät murhaajat sitten lähettikin...

Tiedän, että Suomessa fantasian kääntäjät saavat yleensä liian pieniä korvauksia työstään, ja tämä ymmärrettävästi laskee käännösten laatua, mutta jotain rajaa nyt kuitenkin.

Omistan tietenkin myös alkuperäiskieliset teokset, mutta kuvittelin pääseväni helpommalla, kun ensialkuun nappaan hyllystäni suomennokset. Olin väärässä.

Innolla kohti sarjan seuraavaa osaa..

Brisingr on edeltäjiensä tapaan varsin tuskastuttava teos, joka sisälsi monia outouksia sekä juonen että kielen tasolla. Asiaa ei parantanut se, että Paolini itselleen tyypillisesti pysäytti tarinan kulun tuon tuostakin kertoakseen milloin mitäkin nippelitietoa, tai kuvaillakseen tarkasti jokaista ruokalajia, kampausta, vaatetta tai maisemaa, joka vastaan osui. 

Vähän kuin J.R.R. Tolkien olisi sisällyttänyt Taru Sormusten Herrasta -kirjoihinsa koko 12-osaisen The History of Middle-earth -sarjan. Eikä siis mihinkään liitteisiin, vaan sisälle leipätekstiin. 

Toki mukaan mahtui myös kiinnostavia tai koskettavia hetkiä, kuten (SPOILER ALERT) Glaedrin kuolema ja eldunari -elementti, joka toi mieleeni hirnyrkit, mutta sivuja oli sisältöön nähden yksinkertaisesti liikaa. 

Välillä jaksoin mennä mukaan Paolinin loputtomaan jaaritteluun ja innostua siitä, mitä Eragon juuri tänään söi lounaaksi ja missä, mutta monesti teki vain mieli luovuttaa. Väitöskirjani takia tämä ei kuitenkaan ollut vaihtoehto. Mielenkiinnolla jään odottamaan, kuinka pahasti sarjan viimeisessä osassa, Perillisessä, poljetaan paikallaan. Tai noh, olen itse asiassa jo lukenutkin sitä noin 60 sivua, ja ainakin uusi lempisanani "hälyttynyt" on jälleen mukana. Hurraa..

Esikoinen, Christopher Paolini

Eragonin oppivuodet Lothorien.. köh köh.. Du Weldenvardenissa

Vuosia sitten sain luettua Christopher Paolinin Perillinen-fantasiakirjasarjan ensimmäisen osan, Eragonin. Tämän jälkeen aloitin sarjan toisen kirjan, Esikoisen (Eldest, julk. 2005) läpikahlaamisen. Kului vuosi jos toinenkin.. Mutta vihdoin, tässä sitä ollaan! Eikä aikaa kulunut kuin neljä vuotta, josta suurin osa meni tätä kirjaa vältellessä, ja parempia teoksia lukiessa. 

Kuten Eragon-bloggauksessani kerroin, kirjoitan parhaillaan Christopher Paoliniin liittyvää väitöskirjaa, ja niinpä minun on valitettavasti *pakko* lukea tämä kirjasarja läpi. Ja koska yritän saada väitöskirjaani nyt pikkuhiljaa valmiiksi, on pakoilun loputtava.

Mietin hetken, kirjoitanko tästä kirjasta tänne blogin puolelle mitään väitöskirjani takia, mutta lopulta päätin, että olkoon, sanotaan nyt jotain täälläkin, vähän niin kuin off the record. Sinällään en siis tutki väitöskirjassani suoraan näitä teoksia vaan niistä käytyjä verkkokeskusteluja, mutta jotta tietäisin, mistä keskustelijat puhuvat, on minun tietenkin pakko lukea myös keskustelun aiheena olevat kirjat. Sanon suoraan, että vuosikausia (enimmäkseen negatiivisia) nettikommentteja Paolinin tekijyydestä lukeneena tutkijana minulla ei ole toivoakaan suhtautua näihin kirjoihin täysin neutraalisti. Tutkimusaineistoni on väistämättä jättänyt jälkensä mieleeni. Pyydän siis anteeksi kaikilta Paolini-faneilta jo heti näin kärkeen. Ja korostan vielä: tämä teksti ei ole virallinen mielipiteeni tai näkemykseni Esikoisesta tutkijana. Tässä bloggauksessa esiinnyn (juuri kertomastani taustasta huolimatta) ihan tavallisena lukijana.

Esikoinen on Eragoniin(kin) verrattuna varsin pitkäpiimäinen teos, josta leijonanosa kuluu Eragonin opiskeluihin Oromiksen johdolla Du Weldenvardenissa, haltioiden luona. Samaan aikaan Eragonin (jostain syystä ärsyttävä) Roran-serkku lähtee vaellukselle kyläläistensä kanssa, koska heidän kimppuunsa on hyökätty, ja Roranin kihlattu Katrina on siepattu. Monille lukijoille tämä teos on tuonut vahvasti mieleen Star Warsin Imperiumin vastaisku -elokuvan juonen. Siinä mielessä Esikoinen jatkaa siis vahvasti Eragonin jalanjäljissä, jonka on niin ikään sanottu kopioineen juonensa Star Warsista. Lisäksi vahvat Tolkien-lainat ovat yhä käytössä, tai kuten Goodreadsissa kirjoitettiin: "The Star Lord of the Ring Wars: The Two Towers Strike Back". 

Esikoisella oli toki hetkensä, kuten Roranin vaarallinen purjehdus merellä, mutta melko usein huomasin pitkästyväni kuoliaaksi, koska Paolini pysähtyy jatkuvasti kuvailemaan jokaista pientä yksityiskohtaa aivan liian tarkasti, ja laittaa hahmonsa vatvomaan, miettimään ja keskustelemaan aivan loputtomiin; paljon puhetta, vähän villoja. Goodreadsissa nimimerkki Chrystal Starr Light kuvasi tätä tavalla, joka sai minut nauramaan ääneen:

..So what happens in those 27 chapters? Well, if you guessed fighting battles, intense chase scenes or standoffs with the bad guys, go to the corner and sit there and think about what you just did!! No, Paolini fills his "epic" fantasy with each agonizing step of the journey. Every stop is given in excruciating detail. Every race Eragon meets gives him long, boring lectures about their culture, their language, their religion, their clothes... anything and everything to pad this story out. Every trip down a river, every haul up a hill is recounted, every time they set up a camp...be prepared for a nap, folks! 

Even when we finally get to Ellesmera, the story doesn't pick up. Instead, we trudge through Eargon's thoughts about ants (THRILLS!), Oromi's mind-boggling lessons on morality and ethics (CHILLS!), and Paolini's barely concealed opinions on religion, veganism, and marriage (may I climp out the window SILLS?) No wonder my favourite part was where Vanna [sic] whips Eragon.. 

Tekstiä ei koskaan pitäisi päättää sitaattiin, mutta yllä oleva oli niin osuvasti kirjoitettu, että minulla ei ole enää mitään lisättävää. Ja tuo mitä Chrystal sanoi nukkumisesta, on aivan totta. Tämä kirja toimi nukkumaan mennessä erinomaisena unilääkkeenä. Ehkä minulla siksi menikin neljä vuotta Esikoisen läpikahlaamiseen; nukahdin yleensä jo muutaman sivun jälkeen lähes poikkeuksetta.

Liebster Awards -tunnustus & haaste

Kiitokset tunnustuksesta ja haasteesta, Marjatta! :)

Sain Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia -blogin Marjatalta Liebster Award -tunnustuksen ja hauskan kysymyshaasteen, joka toi välittömästi mieleen lapsuudessa täytetyt slämärit. Tartutaanpa siis toimeen! :)

Haasteen säännöt

1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.
2. Laita palkinto esille blogiisi.
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen.
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa.
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat.
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen.
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

Vastaukseni Marjatan kysymyksiin

1. Mistä maasta löytyy lempikirjailijasi? Mainitse 1-5 kirjailijaa, mutta tietysti eri maista.

Iso-Britannia: J. R. R. Tolkien & J. K. Rowling

Norja: Erlend Loe

Suomi: Pasi Ilmari Jääskeläinen & Veikko Huovinen

2. Mainitse edellisen kysymyksen kirjailijan/kirjailijoiden kirja, josta olet postannut ja linkki olisi myös kiva.

Tässä puhuttiin kirjasta yksikössä, mutta minä päätin mennä ihan all the way. Eli:

J. R. R. Tolkienin tuotanto on ollut blogissani esillä melko laajasti: Silmarillion, The story of Kullervo, The adventures of Tom Bombadil, Satujen valtakunta & Lohikäärmevuori eli erään hoppelin matka sinne ja takaisin ovat kaikki saaneet omat bloggauksensa. Lisäksi olen sivunnut Tolkienia myös monissa muissa teksteissäni. Vuosien varrella olen kirjoittanut muun muassa loistavasta Loru Sorbusten Herrasta -parodiasta, Tolkien-tutkimuksesta ja Tolkienin intertekstuaalisista yhteyksistä ja vaikutuksesta muuhun kirjallisuuteen.

J. K. Rowling ei ole saanut täällä huomiota aivan yhtä paljoa, koska ehdin lukemaan hänen oleellisimman tuotantonsa läpi moneen kertaan jo ennen blogini perustamista. Toki joitain kirja-arvioita silti löytyy: Kuoleman varjelukset, Fantastic Beasts and Where to Find Them, sekä Robert Galbraith -pseudonyymillä julkaistu Käen kutsu. Paikka vapaana -teos odottelee vielä hyllyssäni lukuvuoroaan, & Harry Potter and The Cursed Child parts I & II on totta kai luettava mahdollisimman pian.

Norjalainen Erlend Loe on ehkä pitkäaikaisin kirjailijarakkauteni kautta aikojen. Myös hänen tuotantonsa on kuitenkin ollut täällä blogissani esillä varsin vähän, koska Loe ei valitettavasti ole blogini olemassaoloaikana julkaissut yhtäkään uutta kirjaa joka olisi suomennettu. Siitä en ole aivan ajan tasalla, olisivatko kolme uusinta, suomentamatta jäänyttä kirjaa (Fvonk, 2011, Vareopptelling, 2013 & Slutten på verden slik vi kjenner den, 2015) saatavilla englanniksi. Pakkohan ne olisi saada lukea!

Kaksi Erlend Loe -aiheista kirjabloggausta minulta tästä ikävästä kirjapulasta huolimatta kuitenkin löytyy: Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa & Kurt kuriirina.

Kotimaisista kirjailijoista Pasi Ilmari Jääskeläinen, tuo reaalifantasian kruunaamaton kuningas, on ollut blogissani esillä kolmesti. Sielut kulkevat sateessa on yksi parhaista suomalaisista kirjoista kautta aikojen, Lumikko ja yhdeksän muuta oli kutkuttavan erilainen ja mystinen, eikä Harjukaupungin salakäytävätkään ollut lainkaan hassumpi. Jääskeläistä voi suositella lämpimästi kaikille maagisen realismin ystäville.

Veijaritarinoistaan ja nokkelasta huumoristaan tunnettu Veikko Huovinen on ajaton klassikko, johon en kyllästy varmasti koskaan. Bloggaukset olen kirjoittanut Hamstereista ja Kylän koirista. 

3. Kuinka monta kirjaa on kotikirjastossasi - suunnilleen?

Todella paha kysymys! En ole koskaan laskenut, mutta määrä pyörii sadoissa, ja minulla on suoraan sanottuna hieman säilytysongelmia kirjojeni kanssa. Varsinkaan yliopisto-opintoihini liittyvän kurssi- ja lähdemateriaalin jatkuva kertyminen ei auta asiaa lainkaan. Nykyisin pyrinkin välttelemään kirjojen ostamista omaksi, ja käytän ennemmin kirjaston palveluita.

4. Kirjahyllysi aarre?

Jean- Louis Gouraudin & Yann Arthus Bertrandin taideteoksen tunnusmerkit täyttävä Hevoset -tietokirja, jota hehkutin taannoisessa Tietohaaste-bloggauksessani. Lisäksi olen sangen tyytyväinen kirjahyllyni Tolkien-kokoelmaan, ja myös joogaan ja buddhalaiseen filosofiaan liittyvää kirjallisuutta on kertynyt mukavasti.

5. Mitä harrastat lukemisen ja bloggaamisen lisäksi?

Kirjoitan paitsi blogia, myös väitöskirjaa. Olen ollut jatko-opiskelijana Jyväskylän yliopiston Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksella vuodesta 2014. Tutkin fantasiakirjallisuudesta käytyjä verkkokeskusteluja intertekstuaalisuuden ja faniuden näkökulmista.

Kaivattua vastapainoa lukemiselle ja kirjoittamiselle saan astangajoogasta, ratsastamisesta ja akvaarioharrastuksesta.

Joogaleirillä Turun saaristossa, Houtskarissa.

6. Luetko yhtä kirjaa kerrallaan vai montaa samanaikaisesti?

Kuten blogini nimestäkin voi päätellä, ei kirjoja voi minun mielestäni koskaan olla liian monta kesken yhtä aikaa. Minulla on jatkuvasti lukupuolissa viidestä kymmeneen nidettä, ja lueskelen niitä eteenpäin vuorotellen, pitkälti fiilispohjalta. Pelkästään käsilaukustani löytyy juuri tällä hetkellä neljä eri teosta. Jotkut eivät suostu lähtemään kotoaan ilman meikkiä, minä taas en ilman kirjaa.

7. Missä ja mihin aikaan vuorokaudesta luet pääsääntöisesti?

Työmatkoja ajaessani, kotitöitä tehdessäni ja joogatessani kuuntelen usein äänikirjoja. Varsinaista lukemista harrastan erityisesti iltaisin ennen nukkumaanmenoa, sekä työpaikan ruoka- ja kahvitauoilla.

8. Jos kirjoittaisit kirjan, mikä olisi sen aihe?

Väitöskirjani on työn alla. Aiheesta lisää kohdassa viisi.

9. Syksyn hyvät ja huonot puolet?

Näin hevosenomistajana vihaan syksyllä alkavaa loimitusrumbaa, ja ratsastuslenkkejä häiritseviä syyssateita. Toisaalta on mukavaa, kun pahimmat tappohelteet ovat takana päin, enkä enää sula turvaliivini ja kypäräni sisään samalla, kun parikymmentä paarmaa seuraa minua ja hevostani kaikkialle.

Islanninhevostammani Brynja frá Hertsby.

10. Hullaannutko joulusta?

En. Hullaannun laadukkaasta arjesta ja hyvistä rutiineista.

11. Kuinka nollaat nuppisi?

Yksi tärkeimmistä nollaamiskeinoista minulle on jokakesäinen astangajoogaleiri, jolta palaan aina uutena ihmisenä. Tänä vuonna aion osallistua lisäksi vipassana-meditaatiokurssille. Arkena rentoudun ennen kaikkea lähtemällä hevosteni kanssa lenkille metsään, ja tekemällä sen jälkeen mahdollisimman pitkän ja rauhallisen joogaharjoituksen loppurentoutuksineen. Myös akvaarion pöyhiminen uuteen uskoon on aina yhtä palkitsevaa ja rauhoittavaa. 

Kysymykseni palkinnon saajille

1. Lempikirjagenresi ja miksi? Entä mitä kirjallisuussuuntausta välttelet?
2. Mitä syksyn uutuusteoksia odotat eniten?
3. Mitä ei kirja-aiheisia blogeja seuraat säännöllisesti?
4. Mitä lehtiä luet?
5. Kuunteletko äänikirjoja ja jos kuuntelet, millaisissa tilanteissa?
6. Onko sinulla muita kulttuuriharrastuksia kirjojen lisäksi, kuten elokuvissa käynti tai konsertit? Suosituksia?
7. Minkä suositun kirjailijan teoksia et halua lukea?
8. Millaista musiikkia kuuntelet lukiessasi, vai luetko ennemmin hiljaisuudessa?
9. Bloggaatko kaikista lukemistasi kirjoista ja jos et, miksi?
10. Paras kesämuistosi tältä vuodelta?
11. Mikä kirja sinulla on juuri nyt kesken ja mitkä ovat vaikutelmasi siitä tällä hetkellä?

Haastan mukaan Reader, why did I marry him? -blogin Ompun, Sonjan lukuhetket -blogin Sonjan, Mustelumon Hennin, Hyönteisdokumentti-blogin Hdcanisin sekä Rinkka ja nojatuoli -blogin Nellun! :)

Sieluni hymyt -haaste

Eläkeläistammani Bertta Yyterissä kesällä 2015.

Kiitokset haasteesta, MarikaOksa :)

Sain juuri varsin inspiroivan haasteen kirjabloggarikollegaltani MarikaOksalta, ja päätin vastata siihen saman tien. Kyseessä on siis Sieluni hymyt -haaste, joka on alun perin peräisin Iltatähden syttyessä -blogista. Tästä on kyse:

Listaa ne pienet ja miksei suuretkin asiat, jotka tekevät juuri sinut onnelliseksi, jaa blogissasi tai muualla somessa ja lähde jakamaan hyvää mieltä eteenpäin haastamalla muutkin miettimään syitä olla onnellinen.

Muumipeikko ja pyrstötähti -teos

Muutaman viime päivän aikana olen uppoutunut Tove Janssonin iki-ihanaan klassikkoon, Muumipeikko ja pyrstötähti (julk. 1948/1968). Tämä kirja on minulle ehkä se paras muumiteos, kiitos runsaan ja kauniin kuvituksen, sekä erinomaisen juonenkaaren. Yö toisensa jälkeen olen lukenut tätä kirjaa "vielä yksi sivu" -sydrooman kourissa, kunnes olen nukahtanut teosta yhä käsissäni pidellen.

Pinaattiletut ja puolukkahillo

Ne on vaan niin hyviä yhdessä. Ei voi mitään. Joka päivä ei viitsi syödä, mutta silloin kun syön, niin.. Voih.

Pian alkava hevosten(kin) rantakausi

Sain ensimmäisen ponini ollessani vasta 8-vuotias, ja sen jälkeen hevoset ovat olleet erottamaton osa arkeani. Tällä hetkellä minulla on kolme omaa kavioeläintä, kaksi islanninhevosta, ja yksi new forestin poni. Minulle ehkä rentouttavin asia maailmassa on lähteä yhdessä islanninhevoseni Brynjan kanssa rauhalliselle maastolenkille kotini lähimetsiin. Nyt kesän koittaessa aion suunnata hevosteni kanssa myös Yyterin eläinrannalle, kunhan merivesi vielä hieman lämpeää. Varsinkin Bertta-issikkani rakastaa vedessä leikkimistä yli kaiken, ja viettää meressä helposti yli tunninkin, kun sille päälle sattuu. Häntä ei haittaa, vaikka aalto pyyhkäisisi välillä päänkin yli, ja kerran jouduin suorastaan estelemään, ettei hevonen olisi lähtenyt uimaan ulapalle. Lienee sukua merihevosille..

Positiiviset tapahtumat lähipiirissäni

Olen viime aikoina saanut aihetta onnitella läheisiäni kerran jos toisenkin. Yksi heistä sai kutsun unelma-ammattinsa pääsykokeeseen, toinen aloitti kiehtovan uuden harrastuksen, ja kolmas sai kauniin tyttölapsen, joka täydensi perheen. Tällaiset käänteet tekevät minutkin iloiseksi.

Lähestyvä matka Walesiin

Tämän viikon sunnuntaina lähden pienelle ekskursiolle Englantiin, Cardiffin yliopistoon. Kyseessä on yksipäiväinen Fantasies of Contemporary Culture -seminaari, ja pääsen puhumaan työn alla olevasta artikkelistani "I'm just being a dificult lotr hardcore fan" - How fandom and anti-fandom manifest themselves in online conversations about Peter Jackson's The Hobbit -trilogy. Mikä parasta, minun ei tarvitse matkustaa yksin, koska pari tutkijakollegaani Jyväskylän yliopistosta on myös tulossa mukaan. Englanti on aina ollut suosikkimaani, ja edellisestä reissusta on aikaa jo 12 vuotta, joten tämä seminaarimatka sopii minulle enemmän kuin hyvin. Voisi vaikka hukata paluulipun, ja jäädä sinne pysyvästi..

Akvaarioholismi

Tänä keväänä on tullut tehtyä pari onnistunutta lisäystä 325-litraisen akvaarioni asujaimistoon. Viimeisimmät tulokkaat ovat kaksitoista revontulikalaa, ja neljä luonnonmuotoista kongontetraa. Kongontetrat olivat järkyttävän kalliita, mutta en voinut vastustaa kiusausta, sen verran viekoittelevasti he kimaltelivat akvaarioliikkeen myyntialtaassa, ja viimeistään kauppiaan myyntipuhe sai minut kaivamaan kukkaroni esiin.

Eikä katumukseen ole ollut aihetta. Voin nimittäin kertoa, että varsinkin juuri nämä kauniin vihreänhohteiset kongontetrat ovat todellisia katseenvangitsijoita. He välkehtivät altaassa vielä valaisimen sammuttamisen jälkeenkin.

Etualalla kongontetra (Phenacogrammus interruptus), taustalla revontulikaloja
(Pedotia geayi).

Haaste eteenpäin

Tämä haaste on ilmeisesti kiertänyt jo yhdessä jos toisessakin blogissa, mutta pari käypäisen oloista bloggaajaa sain vielä bongattua. Haastan siis mukaan Villasukka kirjahyllyssä -blogin Villiksen, ja Taikakirjaimet -blogin Raijan. :)

Watching the Lord of the Rings - Tolkien's World Audiences, Martin Barker & Ernest Mathijs (toim.)

(amazon.com)

Taru Sormusten Herrasta -elokuvatrilogia globaalin yleisön silmin

Olen viimeaikoina lukenut tavallista vähemmän kaunokirjallisuutta, koska olen keskittynyt enimmäkseen väitöskirjani ja parin tieteellisen artikkelin kirjoittamiseen. Yksi artikkelini linkittyy Peter Jacksonin Hobitti-elokuvatrilogian vastaanottoon. Aiheesta on tekeillä kansainvälinen vastaanottotutkimus, The World Hobbit Project, jonka kesällä 2015 valmistuneeseen kyselyyn vastasi yli 37 000 ihmistä ympäri maailman. Tutkimushankkeessa on mukana kaiken kaikkiaan yli 145 tutkijaa 46:sta eri maasta. Kyseessä on kaikkien aikojen suurin yleisötutkimus ("..the largest audience study ever conducted").

Kysely toteutettiin myös meillä Suomessa, ja sen organisoivat omat tutkijakollegani, Jyväskylän yliopiston Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen väki. Tällä hetkellä meillä on menossa tulosten analysointi.

Tähän liittyen luin juuri Martin Barkerin ja Ernest Mathjisin toimittaman Watching the Lord of the Rings: Tolkien's World Audiences -teoksen (julk. 2008). Tähän kirjaan on koottu The World Hobbit Projectin edeltäjän, The Lord of the Rings -trilogian vastaanottotutkimuksen, Lord of the Rings International Audience Research Projectin, tulokset. Mukana on monipuolinen kattaus eri maiden tutkijoiden kirjoittamia artikkeleita. Edustettuina ovat muun muassa Yhdysvallat, Iso-Britannia, Kiina, Belgia, Saksa, Ranska ja Australia.

Kuten arvata saattaa, otettiin LotR hyvin eri tavalla vastaan kulloisenkin maan kulttuurista, ja ennen kaikkea Tolkien-kytköksistä riippuen. Esimerkiksi Tolkienin maanmiehet vertailivat Jacksonin filmatisointia tuon tuostakin alkuperäisteokseen ja pohtivat, oliko Jackson ollut tarpeeksi uskollinen Tolkienin tekstille:

As a fan of the books I was disappointed at some of the missing parts and changed but as a cinema fan I found it breathtaking.

Kiinalaisille Frodon ja Aragornin seikkailut olivat taas jotain aivan uutta ja eksoottista, koska siellä Tolkienin alkuperäisteoksia on alettu lukemaan vasta hiljattain, ja niinpä monet näkivät elokuvat ilman kirjojen asettamia ennakko-odotuksia. Lisäksi aasialainen kulttuuri eroaa länsimaisesta, mikä näkyi muun muassa seuraavista kiinalaisen katsojien kommenteissa:

This movie is full of the mystery and fantasy of the western world, rich in content, and worth watching. 

..If only I had a profound understanding of the history and background of the film, I would like it even more!!!

Tutkimuksena tämä LotR-elokuvien vastaanottokartoitus, joka keskittyi erityisesti trilogian the Return of the King -päätösosaan, oli oman aikansa suurin ja kunnianhimoisin. Vastaajia ympäri maailmaa oli 25 000, ja lisäksi tutkijat kokosivat ja analysoivat merkittäviä määriä taustatietoa, kuten lehtiartikkeleita ja arvosteluja. Myös New Line Cineman markkinointikoneiston toiminta oli tarkkailun alaisena, ja televisio- ja radio-ohjelmat aiheeseen liittyen monitoroitiin. Erityishuomiota saivat lisäksi LotR-elokuvien DVD-versiot ekstroineen.

Kirjana Watching the Lord of the Rings oli mielenkiintoinen ja kattava tietopaketti, joka kiinnostaa varmasti paitsi tutkijoita, myös monia Tolkien-faneja. Itse luin tämän kirjan ennen kaikkea tutkimusmielessä, mutta huomasin viihtyväni sen parissa muutenkin.

Oli hauska lukea, miten erilaisista lähtökohdista käsin elokuvaa katsottiin, ja millaisia reaktioita se herätti. Joillekin vannoutuneille Tolkien-faneille Jacksonin adaptaatioiden näkeminen oli vuosikymmeniä kestäneen odotuksen huipennus, toiset taas menivät katsomaan elokuvaa, koska halusivat tietää, mistä kaikki puhuvat. Katsomiskokemus puolestaan saattoi vaihdella "itkin ja nauroin hurmioituneena" ja "nukahdin tuoliini" -ääripäiden välillä.

Kirjojen ja elokuvien erot herättivät keskustelua

Osa kirjat hyvin tuntevista närkästyi Jacksonin tekemistä muutoksista. Esimerkiksi Tolkienin kirjoja suuresti arvostavat australialaiset katsojat kritisoivat eniten näitä:

1. the treatment of Faramir's character and story line, with 8 percent of respondents making reference to the absence of detail about his developing relationship with Eowyn (14 percent);

2. the omission of the Scouring of the Shire, as well as the character of Tom Bombadil (13 percent); and

3. the absence of Saruman from the cinema releases of the third film, and the omission of his humiliation and defeat (13 percent).

Tämän kaltaisista muutoksista huolimatta katsojat ympäri maailman kuitenkin yleisesti ottaen nauttivat Jacksonin adaptaatioista:

..even the Tolkien purists, the "guardians" of Tolkien's work, have begun to accept the changes made to the Fellowship of the Ring and the Two Towers.

Nähtäväksi jää, millaisia tuloksia The World Hobbit Project -tutkimus tuottaa esimerkiksi tämän kirja - elokuvat -vertailun osalta. Alustavasti näyttäisi siltä, että Hobitti-elokuvat eivät ole voittaneet yleisöä puolelleen samalla tavalla, kuin LotR-trilogia.

P.S.

Lord of the Rings International Audience Research Projectin tulokset ovat vapaasti saatavilla British Economic and Social Data Services -sivustolla.

The Story of Kullervo, J. R. R. Tolkien, toim. Verlyn Flieger

J. R. R. Tolkienin varhainen rakkaudenosoitus Kalevalalle

Kun sain ensimmäisen kerran lukea, että J. R. R. Tolkienin nimen alla on ilmestymässä uusi, postuumi teos, olin innoissani. Kiinnostustani lisäsi entisestään teoksen vahva linkittyminen kansalliseepokseemme Kalevalaan, kantoihan se paljon puhuvasti nimeä The Story of Kullervo (julk. 2015). 

Kullervo tunnetaan yhtenä Kalevalan traagisimmista hahmoista, ja hänet muistetaan erityisesti machbethimäisestä itsemurhastaan, jonka aikana hän käy kuuluisan vuoropuhelun miekkansa kanssa. Tässä The Story of Kullervo -kirjassa lukija pääsee silmäilemään nuoren Tolkienin vuonna 1914 luonnostelemaa Kullervo-adaptaatiota, jonka hän kirjoitti alun perin tulevalle vaimolleen Edithille. 

Kaiken kaikkiaan olen iloinen, että hankin tämän kauniin kirjan Tolkien-kokoelmaani, mutta valitettavasti en voi suositella The Story of Kullervoa muille kuin hardcore-Tolkien -faneille. Kyseessä kun ei ole täyspitkä viimeistelty kertomus, vaan ainoastaan 40-sivuinen luonnos täynnä kirjoitusvirheitä ja epäselvyyksiä. Tarina on myös jäänyt vaille kunnon päätöstä. 

Loput 168-sivuisesta kirjasta on omistettu erilaisille metateksteille, jotka taustoittavat Tolkienin suhdetta Kalevalaan eri näkökulmista käsin. Mukana on muun muassa Tolkienin Kalevala-aiheinen puhe vuodelta 1914 kahtena eri versiona, sekä kirjan toimittaneen Tolkien-tutkija Verlyn Fliegerin sinällään erinomainen Tolkien, Kalevala, and 'The Story of Kullervo' -essee. 

Imitaation kautta inventioon

Minulle tuli tätä Tolkienin The Story of Kullervo -adaptaatiota lukiessani mieleen gonzo-journalismin isä Hunter S. Thompson, joka Tolkienin tapaan harjoitteli kirjoittamista matkimalla aikaisempien mestarien tekstejä. Thompsonin tiedetään nimittäin kopioineen sanasta sanaan F. Scott Fitzgeraldin The Great Gatsby ja Ernest Hemingwayn Jäähyväiset aseille -teokset, jotta hän voisi ottaa oppia näiden kirjallisten nerojen kirjoitustyylistä. Aivan kuten Verlyn Flieger toteaa: 

The Story of Kullervo was Tolkien's earliest attempt at retelling - and in the process 'reorganizing' - an already existing tale. As such, it occupies an important place in his canon. Furthermore, it is a significant step on the winding road from imitation to invention, a trial piece by the orphan boy, university undergraduate, returning soldier who loved Kalevala, resonated with Kullervo, and felt the lack of 'something of the same sort that belonged to the English'.

Verlyn Flieger näkee The Story of Kullervon ennen kaikkea lähtölaukauksena Tolkienin menestyksekkäälle kirjailijanuralle, ja kadonneena linkkinä Kalevalan ja Tolkienin The Children of Húrin -kirjan (Húrinin lasten tarina, julk. 2007) välillä: 

The Story of Kullervo is the missing link in the chain of transmission. It is the bridge by which Tolkien crossed from the Land of Heroes to Middle-earth.

.. and Tolkien's Kullervo led to his Túrin, to the 'Silmarillion', and the 'Silmarillion' led by way of the Hobbit to The Lord of the Rings.

The Story of Kullervo on metatekstien osalta lukemisen arvoinen teos, joka valotti mielenkiintoisella tavalla Kalevalan ja Tolkienin oman tuotannon välistä suhdetta. Olen kuitenkin täysin samaa mieltä Tolkienista juuri väitelleen ystäväni kanssa siitä, että tämän kirjan pääteksti, The Story of Kullervo, on lähinnä postuumi kuriositeetti. Perfektionistina tunnettu Tolkien olisi tuskin antanut lupaa julkaista näin keskeneräistä ja luonnosmaista tarinaa.

The adventures of Tom Bombadil, J. R. R. Tolkien

"Who is Tom Bombadil? - He is."

J. R. R. Tolkienin The adventures of Tom Bombadil -kirja (julk. 1962) on jo pitkään ollut hankintalistallani, ja nyt kun vihdoin sain tämän ihastuttavan pikku niteen käsiini, ei lukemisessa mennytkään kuin yksi hujaus. Päämotiivini teoksen hankkimiselle oli aina yhtä sympaattinen ja salaperäinen Tom, Tolkien-hahmojen ikisuosikkini. Sitä ei tiedetä, mikä hän lopulta on: valar, maia vai kenties Ilúvatar. Se on kuitenkin selvää, että Tom on yksi Keski-Maan vanhimmista ja persoonallisimmista asukkaista.

The adventures of Tom Bombadil -kirjan kohdalla minut yllätti se, että Tom Bombadil esiintyi teoksen sivuilla lopultakin sangen vähänlaisesti, vaikka kirjan nimi pyörikin tiiviisti hänen ympärillään. Loppupeleissä lähes kolmesataasivuisen niteen runoista vain kolme käsitteli Tom Bombadilia, ja niistäkin yksi oli vajavainen luonnos, joka löytyi aivan kirjan perältä, liitteiden joukosta. Tämä oli minulle pettymys, koska olisin mielelläni lukenut Tomista huomattavasti enemmän. Muutkin runot olivat toki hurmaavia, mutta Tom nousi silti ylitse muiden. Erityisesti pidin The adventures of Tom Bombadil -runosta, jossa Tom menee naimisiin Kultamarjan kanssa: 

Old Tom Bombadil had a merry wedding, crowned all with buttercups, hat and feather shedding; his bride with forgetmenots and flag-lilies for garland was robed all in silver-green. He sang like a starling,hummed like a honey-bee, lilted to the fiddle,clasping his river-maid round her slender middle.

Erityismaininta on annettava The adventures of Tom Bombadil -teoksen ulkoasulle, josta vastasi muitakin Tolkien-kirjoja kuvittanut Pauline Baynes. Vaikka perfektionistina tunnettu Tolkien aikoinaan kritisoikin joitakin Baynesin tähän teokseen tekemiä piirroksia, minä en löytänyt niistä mitään pahaa sanottavaa. Varsinkin kansikuva on suorastaan mesmeroiva, ja sisäsivujen lyijykynäpiirrokset auttoivat pääsemään mukaan välillä sangen koukeroisella ja omalaatuisella englannilla kirjoitettujen runojen tunnelmaan.

Pienistä napinoistani huolimatta suosittelen tätä kirjaa lämpimästi kaikille Tolkien-faneille. Ja mikäli englanninkieliset runot tuntuvat liian raskailta, kannattaa lukea suomennos, josta Raija on kirjoittanut erinomaisen bloggauksen. Itsekin saatan vielä etsiä tuon suomennoksen käsiini, jotta näen, miten Tolkienin runot ovat taipuneet suomen kielelle.

Näkökulmia Game of Thronesiin & The Hobbit -elokuvatrilogiaan

(HBO)

Fantasian suurimmat ilmiöt juuri nyt

Kuten blogiani pidempään lukeneet tietävät, kirjoitan tällä hetkellä väitöskirjaa Jyväskylän yliopiston Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitokselle. Tähän liittyen osallistuin viime marraskuussa (24.-25.11.2015) Tanskassa järjestettyyn fantasiakonferenssiin. Seminaarimatka oli kaikin puolin hauska kokemus, ja minulle myös ensimmäinen ulkomailla järjestetty. Kotimaassa olen kyllä matkustellut seminaarien perässä kerran jos toisenkin, mutta tämä sunnuntaista seuraavaan perjantaihin kestänyt ekskursio oli kokemuksena luonnollisesti aivan omaa luokkaansa.

Odensessa sijaitsevassa Etelä-Tanskan yliopistossa  (The University of Southern Denmark) järjestetty The Fantastic in a Transmedia Era: New Theories, Texts, Contexts oli koonnut yhteen fantasiatutkijoita monista eri maista, muun muassa Yhdysvalloista, Venäjältä, Saksasta, Iso-Britanniasta ja Havaijilta. Suurimmiksi yksittäisiksi teemoiksi tässä kaksipäiväisessä seminaarissa nousivat tämän hetken kuumimmat fantasiailmiöt: Game of Thrones & The Hobbit -elokuvatrilogia.

Game of Thrones heijastelee aikamme arvoja

George R. R. Martinin huippusuosittuun Tulen ja jään laulu -kirjasarjaan (A Song of Ice and Fire) perustuvasta HBO:n Game of Thrones -televisiosarjasta puhuttiin The Fantastic in a Transmedia Era -seminaarissa muun muassa adaptaation (kirjasta televisiosarjaksi) ja sukupuolentutkimuksen näkökulmista. Yhden seminaarin pääpuheenvuoroista käytti Englannista paikalle saapunut Stéphanie Genz. Hänen esitelmänsä "I'm Not Going to Fight Them, I'm Going to Fuck Them: "Sexist Liberalism and Gender (A)Politics in Game of Thrones oli säväyttävä. Kaltaiselleni vanhan koulukunnan Tolkien-fanille, joka ei ole toistaiseksi ehtinyt perehtymään Game of Thronesiin, tuli nopeasti selväksi, että Game of Thrones sisältää enemmän väkivaltaa, seksiä ja seksuaalista väkivaltaa, kuin fantasia yleensä. 

Genzin mukaan Game of Thrones heijastelee vahvasti nyky-yhteiskunnan arvoja, aivan kuten esimerkiksi Sinkkuelämää-sarjakin (Sex and the City) teki aikanaan. Seksi eri muodoissaan on keino käyttää valtaa, ja pelata pelejä. Genz totesi, että Game of Thrones tekee seksismistä näkyvää ja liberaalia:

Either you are on the playing field of liberal competition, in which case you require no protection, or you prove into a category as a victim who is being kept off the field (Duschinsky 2013).

Lisäksi väkivalta- ja kidutuskulttuuri, varsinkin naisiin kohdistuva, on yleistä 9/11-tapahtumien jälkeisessä maailmassa, ja tämä heijastuu myös Game of Thronesiin.

Genzin näkemyksiin Game of Thronesista voi tutustua myös tänä keväänä (7.4.2016) ilmestyvässä Women of Ice and Fire - Gender, Game of Thrones and Multiple Media Engagements -kirjassa:

(Bloomsbury Publishing)

"The series has crossed the line between acceptable and unacceptable"

Myös norjalainen Anne Gjelsvik puhui Game of Thronesista Adapting the Un-Imaginable -esitelmässään. Hänen mukaansa tämän HBO:n menestyssarjan kidutuskohtaukset, seksi ja seksuaalinen väkivalta ovat ylittäneet sopivuuden rajat, mutta se on onnistunut siitä huolimatta saamaan kriitikot puolelleen lähes poikkeuksetta. 

Gjelsvik kertoi, että George R. R. Martin ei ole karsinut väkivaltaa pois tarinoistaan, koska se olisi kirjailijan mielestä valheellista ja epärehellistä. Martinin teokset nimittäin perustuvat löyhästi 1400-luvulla käytyyn Ruusujen sotaan, eikä "yhtäkään sotaa ole sodittu ilman seksuaalista väkivaltaa tai raiskauksia sitten muinaisten sumerilaisten aikojen".

The Guardianin haastattelussa Martin on todennut:

..the true horros of human history derive not from orchs and Dark Lords, but from ourselves. We are the monsters. (And the heroes too). Each of us has within himself the capacity for the great good, and great evil.

(starecat.com)

Hahmon siirtyminen kirjasta televisioruudulle

Itä-Suomen yliopistosta paikalle saapunut Anna-Leena Harinen keskittyi omassa esitelmässään hieman seesteisempiin George R. R. Martin -teemoihin. Hän puhui muun muassa siitä, mitä hahmolle tapahtuu, kun sille annetaan uusi elämä kirjan ulkopuolella, televisioruudulla, ja alunperin vain sanoina paperilla elänyt hahmo saa konkreettisen, fyysisen muodon. 

Harinen käsitteli ennen kaikkea perinteistä hyvis/pahis -kahtiajakoa rikkovaa Jaime Lannisteria, ja paljon medianäkyvyyttä saanutta Tyrion Lannisteria. Harinen toi esille myös sen, miten katsojat kiintyvät fiktiivisiin hahmoihin kuin ystäviin, ja voivat näiden kautta laajentaa omaa kokemuspiiriään ja maailmankuvaansa. Tähän liittyen Martin ei tosin päästä yleisöään helpolla; mikä hahmo tahansa voi kuolla koska vain. Martin osaa toden totta pitää ihmisiä varpaillaan: 

Tyrion and Jaime have survived so far, but no one knows what might be in store for them until, and especially when, winter comes. 

Peter Jacksonin The Hobbit -elokuvatrilogia jakaa mielipiteitä

J. R. R. Tolkienin tuotanto saavutti aiempaakin laajemman yleisön, kun Peter Jackson teki menestyksekkään The Lord of the Rings –elokuvatrilogiansa vuosina 2001-2003. Kuuluisa Tolkien-tutkija Tom Shippey luonnehti näitä elokuvia seuraavasti: ”These are arguably the most successful films ever made”. (Shippey 2007: 365.) Tämän sekä kaupallisesti että taiteellisesti menestyneen trilogian päätösosa, The Return of the King (2003) palkittiin peräti yhdellätoista Oscarilla (Sir Peter Jackson 2016.) Samaan saavutukseen ovat yltäneet vain kaksi muuta elokuvaa: Ben-Hur (1959) ja Titanic (1997).

Jacksonin työ Tolkienin luoman maailman filmatisoijana sai jatkoa, kun hän teki myös Tolkienin The Hobbit-teokseen perustuvan trilogian: An Unexpected Journey (2012), The Desolation of Smaug (2013) & The Battle of the Five Armies (2014) (Sir Peter Jackson 2016). Trilogian ensimmäinen osa tuotti yli miljardi dollaria, toinen ja kolmas osa molemmat hieman alle miljardin (lotr.wikia.com 2016).

The Fantastic in a Transmedia Era -seminaarissa The Hobbit näkyi vahvasti, kiitos kansainvälisen yleisötutkimuksen, joka kantaa nimeä The World Hobbit Project. Mukana on tutkijoita 46:ta eri maasta, myös Suomesta. Lisäksi Peter Jacksonin synnyinmaa, Uusi-Seelanti, oli tehnyt oman, Hobbit Audience Project -tutkimuksensa.

"Things must be done right"

The World Hobbit Projectin vetäjänä toimiva, Iso-Britanniasta paikalle saapunut Martin Barker kertoi, että verkkokyselynä toteutettuun tutkimukseen oli saatu vaikuttavat 39 109 vastausta. Tällä hetkellä tulosten analyysi on käynnissä. Tarkoituksena on muun muassa selvittää, miten The Hobbit -elokuvat ovat vaikuttaneet fantasian genreen yleisellä tasolla, mitä ne merkitsevät yleisölle, ja millaisia ajatuksia ne ovat herättäneet. Vastaavaa yleisötutkimusta tehtiin aikoinaan myös The Lord of the Rings -trilogiasta. Tuolloin tutkijoille selvisi, että LOTR-elokuvat olivat kohottaneet fantasiagenren mainetta suuren yleisön silmissä.

Monien eri maiden edustajat olivat saapuneet Odenseen esittelemään alustavia tutkimustuloksiaan. Suomesta paikalla olivat Jyväskylän yliopiston Urpo Kovala ja Irma Hirsjärvi. He kertoivat, että Suomessa on tavallista enemmän Tolkien-faneja, ja nämä ovat pitäneet The Hobbit -elokuvista keskimääräistä vähemmän. Sinällään suomalaisilla ei ole mitään Jacksonia vastaan, häntä ei vain haluta yhdistää Tolkieniin. Monet katsojat pitivät Jakcsonin elokuvasovituksia muun muassa liian väkivaltaisina.

Uusi-Seelanti oli niin ikään edustettuna. Siellä tutkijoille oli selvinnyt, että elokuvien suosio laski trilogian loppua kohti, ja Jacksonin tiimin keksimä Tauriel-haltia jakoi mielipiteet. Venäjällä taas Radagast-velho ei miellyttänyt kaikkia, koska hahmoa pidettiin liian humoristisena. Moskovan yliopistoa edustanut Larisa Mikhaylova huomautti myös, että Venäjällä luetaan ennemmin kirjoja, kuin katsotaan elokuvia.

Kaiken kaikkiaan fantasia-genren fanit näyttäisivät olevan hyvin tarkkoja sen suhteen, miten kirjat käännetään elokuviksi. Heille on tärkeää, että asiat tehdään juuri oikein. The Hobbit -trilogian kohdalla ongelmia aiheutti se, että ohjaaja vaihtui viime hetkellä Guillermo del Torosta Jacksoniin, ja niinpä kuvauksia ei ehditty valmistella kunnolla. Lisäksi Jacksonilla ei ollut lopussa suoraa kontaktia näyttelijöihin. Kaikesta huolimatta katsojat olivat kuitenkin iloisia, että The Hobbit -trilogia toi Keski-Maan takaisin valkokankaalle.

(thehobbitblog.com)

LÄHTEET:

Duschinsky, Robbie (2013). Childhood, Responsibility, and the Liberal Loophole: Replaying the Sex-Wars in Debates on Sexualisation? Sociological Research Online. [online]. 18(2)7. 

Flood, Alison (2014). George RR Martin defends Game of Thrones' sexual violence. The Guardian. [online]. 

lotr.wikia.com (2016). The Hobbit (films). [online].

Shippey, Tom (2007). Roots and Branches. Selected Papers on Tolkien by Tom Shippey. Switzerland: Walking Tree Publishers.

Sir Peter Jackson (2016). Encyclopaedia Britannica. [online].