Yellowface, R. F. Kuang

 

Omimista kerrakseen

R. F. Kuangin Yellowface (2023) on kirja, joka jättää harvan kylmäksi. Tätä teosta joko vihataan tai rakastetaan. Lyhykäisyydessään tarinassa on kyse kirjallisesta varkaudesta/huijauksesta (ja kulttuurisesta omimisesta). Päähenkilö, Juniper Hayward (myöhemmin Juniper Song), on huonosti menestynyt esikoiskirjailija, joka ei saa teokselleen edes pokkaridiiliä. Samaan aikaan hänen huippumenestynyt kirjailijaystävänsä Athena Liu on jo ehtinyt tehdä kaupat jopa Netflixin kanssa. Athenan kuolemaan johtaneen onnettomuuden seurauksena Juniper saa kuitenkin mahdollisuuden varastaa Athenan keskeneräisen käsikirjoituksen. Tästä alkaakin melkoinen kujanjuoksu. 

Tätä tarinaa on monien mielestä vaikea kommentoida, sillä kirjassa annetaan ääni myös kirja-arvostelijoille esimerkiksi Twitterissä ja Goodreadsissa. Joutuu siis kommentoimaan kommentteja. Itseäni tämä ei haittaa. Osasyy voi tietenkin olla siinä, että olen sattunut kirjoittamaan väitöskirjan verkon kirjallisuuskeskusteluista, keskittyen muun muassa juuri plagiointisyytöksiin. Niinpä tämä oli minulle aika peruskauraa. Täytyisikin kirjoittaa tästä aihepiiristä enemmän täällä blogin(kin) puolella. Tekstiä olisi valmiina, koska karsin aikoinaan ylipitkän väitöskirjani käsikirjoituksesta teorialuvun, jossa käsittelin muutamaa kuuluisaa plagiointitapausta (muun muassa Kaavya Viswanathan vs. Megan McCafferty).

Toki Yellowfacessa kirjallinen varkaus tapahtuu hieman epätyypillisemmällä tavalla, koska päähenkilö varastaa keskeneräisen käsikirjoituksen, viimeistelee sen ja myy eteenpäin omanaan. Tosielämässähän väännetään yleensä siitä, muistuttavatko kaksi eri kirjailijoiden kirjoittamaa, jo tahoillaan julkaistua teosta liikaa toisiaan. Toki on myös tapauksia, joissa kirjan alkuperästä on valehdeltu, kuten tässä. Kuuluisin huijaus lienee James Macpersonin Ossianin laulut (1765), jota pidettiin skottien kansalliseepoksena. Paljastui kuitenkin, että Macperson ei ollutkaan kerännyt runoja, vaan sen sijaan sepitti ne pääosin itse. Mikäli tämä tapaus kiinnostaa, kannattaa ehdottomasti lukea Sanna Nyqvistin ja Outi Ojan erinomainen teos Kirjalliset väärennökset: huijauksia, plagiaatteja ja luovia lainauksia (2018).

Kaiken kaikkiaan Yellowface on vauhdikas ja ajankohtainen sukellus tekijyyden, menestyksen janon, kulttuurisen omimisen ja somejulkisuuden maailmaan. On mielenkiintoista, miten tarinan edetessä alkaa ajoittain jopa tuntea sympatiaa luihusti toimivaa päähenkilöä kohtaan, kun tämän tempoilee omassa valheiden verkossaan. Aloin lukemaan Yellowfacea, koska kuulin sen olevan erittäin koukuttava teos. En joutunut pettymään.

Syytös, Hanna Kuusela

 

Yliopisto kaupan

Hanna Kuusela oli minulle ennestään tuttu tutkijana. Omassa väitöskirjassani muistan siteeranneeni häntä ja ajatelleeni, että "tässä on lahjakas tyyppi, jolla on edessään suuri tulevaisuus". Nyt tapaamme hieman toisenlaisissa merkeissä. Valitettavasti.

Kuuselan jossain määrin autobiografinen teos Syytös - Muuan akateeminen komitragedia (2024) käy läpi yhden vuodenkierron Tampereen yliopistolla. Tämä vuoden ajanjakso ei toki vastaa tapahtumien todellista aikajanaa. Kirjan rakenteen toimivuuden kannalta se on kuitenkin hyvä ja napakka ratkaisu.

Kuuselan teos nostaa esiin suomalaisessa yliopistomaailmassa nykyisin yleisen trendin, jossa mennään raha, ei tiede ja sivistys edellä. Yliopistossa pitkään työskennelleen ystäväni mukaan tämä koskee kaikkia Suomen yliopistoja, mutta Tampereella asiat on hoidettu harvinaisen huonosti. Johtaminen siellä on ollut katastrofaalista:

Myöhemmin, kun yliopistomme on juuri käynyt läpi rankan irtisanomiskierroksen ja rehtori on alkanut ehdotella kampuksen rakennuksista luopumista, uusi vararehtorimme muotoilee stressitarpeemme näin: "Tarvitaan lisää positiivista turbulenssia".

Tampereen yliopistosta hetki sitten maisteriksi valmistunut työkaverini puolestaan kommentoi, että alamäki alkoi, kun yliopisto muuttui säätiömuotoiseksi (ja uusi, laajasti kritisoitu visuaalinen ilme julkaistiin). Tästä nykymenosta kertoo paljon esimerkiksi tämä sitaatti: 

--sivuovesta sisään livahti kuitenkin kertomuksista suurin, niin suuri, ettei sellaista ollut ennen nähty: taloudellinen hyöty -- se ohjaa nyt kaikkea. Strategiat, innovaatiot, vaikuttavuus ja yrittäjyys, joita yliopistot ovat väärällään, ovat välineitä palvella taloutta. Totuutta tai sivistystä ei tarvita, kun taloudellisen hyödyn uskotaan tihkuvan yliopistojen käytäville ja värjäytyvän matkan varrella viisauden sävyiseksi. 

Tällainen markkinavetoisuus iskee kovimmin ennen muuta humanisteihin. Ei siis ihme, että Kuuselan kirja alkaakin sangen dramaattisissa merkeissä. Päähenkilö on joutunut päivystykseen rytmihäiriöiden takia ja niiden syyksi ilmoitetaan lopulta yliopisto.

Moni muu vaihtaisi alaa tai painaisi päänsä alas, mutta Kuusela on taistelija. En voinut kuin ihailla hänen sinnikkyyttään ja rohkeuttaan ajaa yliopiston asiaa, joka on menettämässä autonomiansa. Matkan varrella järkkyy niin mieli kuin kehokin. Eikä Kuusela ole ainoa. Sairaslomat ja työuupumus muuttuvat arkipäiväksi yliopiston työntekijöiden keskuudessa.

Syytös kertoo sen, mitä jo ounastelin yliopiston tilasta Suomessa -ja paljon muuta. Olen itse väitellyt vuonna 2022 Jyväskylän yliopistosta (missä Kuusela muuten nykyisin työskentelee) ja työskentelen edelleen yliopiston ulkopuolella. Periaatteessa voisin lähteä hakemaan dosentin arvonimeä ja yrittää edetä yliopistomaailmassa. Mutta vaikka yliopisto on minulle rakas, olen jo vuosien ajan sanonut kyselijöille (ja itselleni): "vaikka unelmatyöni voisi olla yliopistolla, pidän sitä kuitenkin hyvin raskaana työpaikkana näkemäni ja kuulemani perusteella". Toisin sanoen: sydämeni halajaa yliopistouraa, mutta itsesuojeluvaistoni estelee. Lisäksi vakityön saamisen vaikeus on silmissäni iso ongelma. Kuuselan kirja vahvisti nämä pelkoni todeksi, vaikka toki hänen(kään) näkemystään ei voi pitää universaalina totuutena.

Kirjallisena teoksena Syytös oli vangitseva, ja ahminkin sen nopeasti. Matkan varrella opin myös uutta yliopistojen hallinnosta ja historiasta, mistä iso plussa. Nyt sain tietää myös ensimmäistä kertaa, että tohtorintutkintoni arvo on 90 000 euroa. 

Suosittelen Syytöstä kaikille yliopistomaailmasta ja johtamisesta kiinnostuneille. Tosin luulenpa, että tätä teosta ei tarvitse enää edes juurikaan suositella, niin kysytty ja puhuttu se on. Esimerkiksi työpaikallani kirjastossa Syytöstä jonotetaan ja tämäkin bloggaus syntyi paineen alla, jotta voin luovuttaa oman kappaleeni seuraavalle varausjonossa.

Tyhjyyspäiväkirja, Emi Yagi

 

Patologisen valehtelijan matkassa

Luin hiljattain Annie Ernauxin 1960-luvulle sijoittuvan, omaelämänkerrallisen Tapaus-romaanin, jossa nainen salaa raskautensa ja tekee abortin, ettei hänen uransa olisi ohi. Japanilaisen Emi Yagin Tyhjyyspäiväkirjassa (Boshi Techo, 2022) asetelma taas on juuri päinvastainen. Siinä 34-vuotias Shibata valehtelee olevansa raskaana, jotta häntä kohdeltaisiin töissä paremmin. 

Tämä "surrealistinen raskauspäiväkirja" on saanut maailmalla paljon suitsutusta. Itse en lämmennyt tälle reaalifantasialle, vaikka arvostankin Yagin halua kommentoida naisen yhteiskunnallista asemaa, ja äitiyden haasteita. Toinen vastaava japanilainen kirja on Sayaka Muratan Lähikaupan nainen (2020), jossa päähenkilö valehtelee, että hänellä on mies. Tuo kirja on kuitenkin muistini mukaan parempi, kuin Tyhjyyspäiväkirja. 

Kuuntelin Tyhjyyspäiväkirjan englanninkielisenä äänikirjana, ja loppua kohti ärsyynnyin yhä enemmän. En pitänyt tavasta, jolla kirjailija meni mukaan päähahmon harhoihin. Lopullisesti hermoni menivät, kun päähenkilö meni lääkäriin. Siinä kohtaa menetin luottamukseni kirjailijaan, ja lopun käänteet vain vahvistivat epäluottamustani ja pettymystäni. Kirjan loppu oli paitsi hämmentävä ja epätyydyttävä, myös suorastaan turhauttava. Katarsista on tämän tarinan parissa turha odottaa.

Myös fantasiassa, mukaan lukien maagisen realismin ja reaalifantasian kaltaiset alalajit joihin Tyhjyyspäiväkirja minusta kuuluu, kertomuksen sisäisen logiikan pitää toimia, ja tarinan täytyy olla johdonmukainen. Yagi rikkoi tätä sääntöä toistuvasti. Vähän sama, kuin jos noitien ja velhojen olemassaololle perustuneen J. K. Rowlingin  Harry Potter -kirjasarjan lopussa ilmoitettaisiin äkisti, vailla yhtään mitään selityksiä, että noitia ja velhoja ei olekaan olemassa Potter-universumissa. Asiaa ei siis selitettäisi esimerkiksi Harryn koomaunena, tai muuna vastaavana. Harryn näkökulmasta asiat siis menisivät näin: 1. Harry on tavallinen poika normaalissa reaalimaailmassa; 2. Harry tajuaa olevansa velho ja löytää salatun taikamaailman; 3. Boom! Harry on taas tavallinen poika reaalimaailmassa. Ei selityksiä. Jos Rowling toimisi näin, hän rikkoisi lukijan luottamuksen ja luomansa maailman loogisuuden. 

Maagisessa realismissa ja reaalifantasiassa lukija siis toki muuttaa käsitystään todellisuudesta, ja mukautuu kirjailijan luomaan (fantasia)maailmaan. Ei ole kuitenkaan tyypillistä, että tämä kuviteltu, uusi todellisuus sotii itseään vastaan kerta toisensa jälkeen. Muuttaa sisäistä logiikkaansa koko ajan vailla selityksiä. Minä kutsuisin tällaista kerrontatyyliä huonoksi fantasiaksi.

On toki myös mahdollista, että tietyt tapahtumat Tyhjyyspäiväkirjassa olivat todella jonkinlaista houretta, mikä olisi ainoa keino pelastaa kirjan sisäinen logiikka. Mikään ei kuitenkaan viittaa tällaiseen. Ei ole uneen vaipumisia, ei mielisairauksia, ei päihteitä, ei mitään. Vain tylsää toimistoarkea ja paperinohuita, latteita henkilöhahmoja.

Toki, jos Tyhjyyspäiväkirjaa lähestyy fantasiantutkimuksen vähemmän suositun ja laajasti kritisoidun romaanisen koulukunnan fantasiaparadigman kautta, nojaten Tzvetan Todorovin oppeihin, voi Yagille antaa synninpäästön. Todorovilaisessa "fantastiquessa" eli puhtaassa fantasiassa (myös: "fantastic") fantasia nimittäin syntyy ja on olemassa nimenomaan tilanteessa, jossa asiat ovat epäselviä, ja lukija epäröi miettien, mikä on totta ja mikä ei. Fantasiaelementit eivät siis asetu loogisiksi osiksi kirjaan rakennettua kuvitteellista maailmaa. Siteeraan väitöskirjaani:

Todoroville (2004) termi fantastic tarkoittaa teoksia, joissa lukija ja kirjan hahmo kokevat ihmetyksen hetken, joka johtuu yliluonnollisesta tapahtumasta. Kirjallisuudentutkija Klaus Brax (2017, s. 56) on suomentanut tämän termin muotoon puhdas fantasia. Tuo yliluonnollinen tapahtuma asettaa kirjan hahmon valintatilanteeseen, jossa on kaksi vaihtoehtoa: 1. omat aistit kyseenalaistetaan, ja näin maailma itsessään voi säilyä ennallaan. tai 2. tapahtuma katsotaan todeksi, ja tämän seurauksena maailman olemuksesta tulee vieras. Fantastic katoaa, kun hahmo on valinnut toisen näistä vaihtoehdoista. Näin ollen fantastic kestää ajan, jonka epävarmuus oudon tapahtuman luonteesta vallitsee, eikä olla varmoja siitä, mistä todella oli kyse. (Todorov, 2004.)

 

Todorov kuvailee: ”The fantastic is that hesitation experienced by a person who knows only the laws of nature, confronting an apparently supernatural event.” (Todorov, 2004.) 

 

Yagin Tyhjyyspäiväkirjassa "fantastic" ei lopu lainkaan, jos otetaan lukuun lukijoiden reaktiot, omani mukaan lukien. Hämmennys vain lisääntyy loppua kohden.

Itse kuitenkin edustan fantasiatutkimuksen anglosaksista koulukuntaa. Todorovilainen puhtaan fantasian määritelmä kun rajaa jopa J. R. R. Tolkienin puhtaan fantasian ulkopuolelle, mikä ei nyt vaan vetele. Lisäksi minulle on fantasian lukijana tärkeää, että fantasiaelementit asettuvat paljastumisensa jälkeen johdonmukaisiksi osiksi kuvitteellista maailmaa. Haluan lukea fantasiaa, jolla on oma sisäinen koherenssinsa.

Fantastique!

Lähteet:

Brax, K. (2017). Unhoon jääneiden huuto. Helsinki: BTJ Finland Oyj.

Malherbe, J.-Y. (2004). Ranskankielinen fantasiakirjallisuus. Teoksessa K. Blomberg, I. Hirsjärvi & U. Kovala (toim.), Fantasian monet maailmat (s. 231–248). Helsinki: BJT-Kirjastopalvelut.

Siikilä-Laitila, M. (2022). "There is not a single original thought in Eragon": tekijyys, intertekstuaalisuus ja fandom internetin fantasiakirjakeskusteluissa (väitöskirja, Jyväskylän yliopisto). https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/84069

Sisättö, V. (2003). Johdanto. ”Mitä fantasiakirjallisuus on?” Teoksessa V. Sisättö (toim.), Ulkomaisia fantasiakirjailijoita (s. 5–14). Helsinki: BTJ Kirjastopalvelu.

Todorov, T. (2004). The Fantastic: A Structural Approach to a Literary Genre. Teoksessa D. Sadner (toim.), Fantastic Literature. A Critical Reader (s. 135–143) (käänt. R. Howard). Westport, ym.: Praeger Publishers.

Väittelen tohtoriksi lauantaina 10.12.2022 Jyväskylän yliopistossa

 

Väitöskirjani kansikuva on 
Essi Variksen käsialaa.

"There is not a single original thought in Eragon" Tekijyys, intertekstuaalisuus ja fandom internetin fantasiakirjakeskusteluissa

Päätin tulla tänne bloginkin puolelle kertomaan, että väittelen tulevana lauantaina kahdeksan vuoden työrupeaman jälkeen. Väitös käsittelee J. R. R. Tolkienista, J. K. Rowlingista ja Christopher Paolinista käytyjä tekijyyskeskusteluita. Mukana on myös asiaa verkkoyhteisöistä ja faniudesta. Suosittelen tulemaan joko paikan päälle kuuntelemaan, tai seuraamaan etäyhteyden välityksellä, jos nämä aiheet kiinnostavat. 

Yliopiston väitöstiedote tarvittavine linkkeineen löytyy täältä.

Pohjolan jumalattaret, Karolina Kouvola & Apila Pepita

 

Pieni, mutta tärkeä kirja

Tartuin tähän kirjaan mielenkiinnolla, sillä myytit ja tarut ovat aina olleet sydäntäni lähellä, ja sivuan niitä myös väitöskirjatutkimuksessani. Ensivaikutelma Helsingin yliopiston tohtoriopiskelija Karolina Kouvolan Pohjolan jumalattaret -teoksesta (julk. 2021) oli kevyt ja raikas: sarjakuvamainen kuvitus, ja lyhyitä, helposti pureskeltavia kuvauksia kolmestakymmenestä itämerensuomalaisesta jumalattaresta, haltiasta ja metsänneidosta. 

Tämä kirja on myös ehdottoman tärkeä, sillä kuten Kouvola itsekin esipuheessaan toteaa, ovat miespuoliset jumalat, kuten Väinämöinen ja Ilmarinen, usein varastaneet valokeilan naisilta. Näenkin tämän teoksen ennen kaikkea kulttuuritekona. Itselleni tämä kirja ainakin esitteli monia uusia taruolentoja, joista en ollut koskaan kuullutkaan, kuten vaikkapa Bytisbåne, Nokeainen, Rauni ja Holonka. Erittäin kiinnostavaa!

Kouvolan jumalatar-kirjan suurin haaste on toisaalta sen pintaraapaisumaisuus. Minun oli ajoittain vaikea innostua kulloisestakin taruolennosta, koska niitä esiteltiin niin kovalla ristitulella, ja varsin lyhyesti. Ja mitä sarjakuvamaiseen, hyvinkin moderniin kuvitukseen tulee, se teki hahmoihin uppoutumisen jostain syystä entistä vaikeammaksi. Ajoittain mieleeni hiipi epäilys, että kuulunko sittenkään teoksen kohderyhmään, vai luenko tässä nyt lapsille ja nuorille suunnattua tietokirjaa, jota on yksinkertaistettu lukijoiden iän takia? Kirjastoalan ammattilaisena todella käänsinkin kirjan takakannen esiin kesken lukemisen, ja tarkistin luokituksen kirjaston tarrasta. Ja kyllä: tämä on aikuisille suunnattu. Vaikka eipä sillä, luen toki mielelläni myös nuorempien kohderyhmien kirjoja. 

Lyhyesti: olisin halunnut mennä syvemmälle aiheeseen. Toki ymmärrän, että olisi melkoinen ponnistus alkaa kirjoittamaan vaikkapa uutta Kalevalaa naistaruolentojen näkökulmasta käsin. 

Fantasia. Lajit, ilmiö ja yhteiskunta, Jyrki Korpua, Irma Hirsjärvi, Urpo Kovala & Tanja Välisalo (toim.)

Mitä fantasia on?

Joitakin vuosia sitten tutkijakollegani pyysivät minua mukaan mielenkiintoiseen tietokirjaprojektiin, jonka aiheena on fantasia. Fantasiasta väitöskirjaa Jyväskylän yliopistolle kirjoittavana tutkijana lupauduin mukaan ilomielin. Kirjoitin teokseen luvun antifaniudesta, käyttäen esimerkkeinä muun muassa Christopher Paolinin, Twilightin ja Fifty Shades of Greyn antifaneja. Tekstini on vahvasti yhteydessä tulevaan väitöskirjaani, ja se on sivu mennen mainittuna myös ensimmäinen yksin kirjoittamani, vertaisarvioitu artikkeli. 

Nyt, vuosia myöhemmin, ja monen muokkauskierroksen jälkeen, kirjamme on vihdoin ulkona. Sivuja tässä suomalaisen fantasiatutkimuksen Magnum opuksessa on yli 500, ja kirjoittajia mukana 17. Kyseessä on siis todellinen joukkovoimannäyte.

Fantasia - Lajit, ilmiö ja yhteiskunta (2021) julkaistiin kesäkuussa, ja sen voi ostaa ainakin Jyväskylän yliopiston verkkokaupasta. Lisäksi kirjastot palvelevat, luonnollisesti. Suosittelen tätä tietokirjaa kaikille alan tutkijoille, opiskelijoille, sekä jokaiselle fantasiasta kiinnostuneelle. Vaikka kirjoitusote on lähdeviitteineen ja vertaisarviointeineen akateeminen, on tekstit kuitenkin pidetty yleistajuisina. 

Fantasia-teoksen suurin vahvuus on ehdottomasti sen monipuolinen ja ajantasainen aihevalikoima, josta löytyy jokaiselle jotakin. Mukana on lukuisia eri teemoja, kuten suomalainen fantasia, uuskumma, kauhufantasia ja urbaani fantasia, fantasia ja politiikka, sekä sukupuoli ja seksuaalisuus fantasiassa. Luonnollisesti teoksesta löytyy myös katsaus fantasian historiaan, ja lukuisia tulokulmia fantasian tutkimukseen. 

Omalta osaltani haluan kiittää lämpimästi kaikkia kollegoitani, jotka ovat olleet mukana tässä hienossa kirjaprojektissa. Erityiskiitoksen haluan osoittaa kirjan toimittajille, Jyrkille, Tanjalle, Urpolle ja Irmalle.

P.S.

Myös Suomen virallinen Ankkatohtori, tutkijakollegani Katja Kontturi on blogannut tästä teoksesta. Katja kirjoitti kirjaamme luvun fantasiasta sarjakuvissa. 

Kulkuri, noita ja lohikäärme, Christopher Paolini

Laarin pohjallisia, vai uusi alku?

Jos joku pahaa-aavistamaton vierailija selailisi blogiani uudemmista bloggauksistani vanhempiin päin, hän saattaisi luulla, että olen suunnaton Christopher Paolini -fani. En nimittäin ehkä äkkiseltään näytä juuri muusta bloggaavankaan. Aivan näin asia ei kuitenkaan ole. Itseäni tässä uusimmassa Paolini-bloggauksessa sen enempää toistamatta mainitsen siis vain lyhyesti, että käyn Paolinin tuotantoa läpi työn alla olevan väitöskirjani takia, josta voi lukea lisää vaikkapa täältä. 

Ja kuten aiemmissakin Paolini-postauksissani olen maininnut, en esiinny täällä kirjablogini puolella tutkijana, vaan ennen kaikkea tavallisena lukijana, joka käyttää blogiaan vuoron perään paikkana, jossa voi vapaasti ylistää niitä teoksia, joista on pitänyt, tai vaihtoehtoisesti purkaa turhautumistaan, jonka vähemmän miellyttävä lukukokemus on aiheuttanut. 

Kulkuri, noita ja lohikäärme (The Fork, the Witch and the Worm: Eragon, Tales from Alagaësia #1, julk. 2018) on itse asiassa ollut minulla luettuna jo jonkin aikaa. En vain ole saanut aikaiseksi kirjoittaa siitä täällä blogin puolella, koska olen parhaillaan keskellä intensiivistä apurahakautta, jonka aikana minun on tarkoitus saada väitöskirjani esitarkastuskuntoon. Päätin kuitenkin nyt viimein kirjoittaa tämän kirja-arvion, koska muuten en ehkä enää muista, mitä olen lukenut. Olen muutenkin aina ollut sitä mieltä, että parhaat bloggaukset syntyvät välittömästi sen jälkeen, kun kirja on kahlattu loppuun, ja kaikki on vielä kirkkaana mielessä. 

Mainittakoon, että luin kirjastosta lainatun, suomennetun version, mutta englanninkielinen alkuteos löytyy omasta hyllystäni. Tarkoitukseni oli alun perin lukea Kulkuri, noita ja lohikäärme englanniksi, mutta suomentaja (Ilkka Rekiaro) oli minua nopeampi, enkä voinut vastustaa kiusausta lukea kirja omalla äidinkielelläni, kun se tuli työpaikalla vastaan nuorten uutuusteoksia hyllyttäessä.

Mielipiteeni tästä kolmen minitarinan kokoelmasta on kahtiajakoinen. Toisaalta, Paolini on kehittynyt kirjoittajana, ja lisäksi hän yrittää mitä selkeimmin tehdä pesäeroa J. R. R. Tolkieniin. Nämä ovat hyviä asioita, ja ne näkyvät muun muassa siinä, että Paolini ei enää ylikuvaa ja jaarittele koko aikaa, vaan kuljettaa tarinaa eteenpäin aiempaa sujuvammin. Ehkä hänellä on uusi kustannustoimittaja, joka ei pelkästään kehu entistä lapsineroa, vaan antaa rehellistä ja rakentavaa palautetta?

Hyviin puoliin liittyen mainittakoon myös, että oli mukava (joskin melko kulunut) oivallus, että jokainen yksittäinen tarina kerrotaan Eragonille, joka elää uudella kotiseudullaan Valkeilla Vuorilla lohikäärmeratsastajia kouluttaen. Tämä kehys sitoo (muuten varsin sirpaleisen) kokonaisuuden yhteen.

Teoksen heikompiin puoliin liittyen minun on puolestaan sanottava, että en voi ymmärtää, miten Paolinilta on voinut kulua seitsemän vuotta näiden kolmen, varsin sattumanvaraiselta vaikuttavan ja sangen lyhyen kertomuksen kynäilemiseen.

Tiedän, että Paolini on kirjoittanut samalla myös ensimmäistä science fiction -teostaan To Sleep in a Sea of Stars, sekä varmasti luonnostellut paljon muutakin, mutta silti.. Seitsemän vuotta, ja lopputulos on tässä?

Minimalismi on toki muotia, mutta kyllä Kulkurissa, noidassa ja lohikäärmeessä on silti melkoisen vahva rahastuksen maku. Tekstiä on hädin tuskin tarpeeksi, että se on voitu edes julkaista kirjamuodossa vakavalla naamalla. Englanninkielisen painoksen fontti on vieläpä varsin paljonpuhuvasti tehty kookkaaksi, ja taitto korostetun ilmavaksi. Näin kirjastovirkailijana melkeinpä voisin hyllyttää tuon kirjan isotekstisten hyllyyn. Kulkuri, noita ja lohikäärme onkin pituudeltaan järkälemäisen Inheritance Cyclen täydellinen vastakohta. Paolini näyttää olevan äärimmäisyyksien mies: hänellä on asiaa aina joko liikaa, tai liian vähän. Kuvaavaa myös on, että Goodreads:issa eräs lukija rinnasti Kulkurin, noidan ja lohikäärmeen Inheritance Cyclen fan fictioniin. Mutta voiko kirjailija kirjoittaa omasta tuotannostaan fan fictionia? Kas siinäpä kysymys.

"Kuunnellessaan Eragon tunsi siirtyvänsä toiseen aikaan ja paikkaan.."

Ensimmäinen osa, Haarukka, oli käytännössä yhden kohtauksen mittainen pikku klippi, tai sellaisena sen ainakin muistan. Toinen osa, Noita, jonka on ilmeisesti kirjoittanut Christopherin sisko Angela, oli täysin mitäänsanomaton. Rehellisesti sanottuna, en muista siitä paljoakaan. Tämä saattaa joko kertoa huolestuttavia asioita muistini ja aivojeni tilanteesta, tai sitten tuo kirjan osa oli yksinkertaisesti epäonnistunut minun silmissäni, tai yleisemminkin.

Sinällään on kyllä mukava idea, että herbalisti Angelan kertomuksen on kirjoittanut (ainakin osittain?) hänen tosielämän esikuvanaan toiminut Paolinin sisko, mutta tuohon se tarinan kiinnostavuus sitten jääkin minun silmissäni. Noita-tarinassa esiintyy myös kirottuna lapsena tunnettu Elva, mikä saattaa osaltaan myös selittää haluani unohtaa koko teksti. Minua Elva on nimittäin aina karminut samalla tavalla, kuin Twilight-sarjan "This may hurt just a little" -Jane. Hrrrh.

"Päivä, jolloin lohikäärme saapui, oli kuoleman päivä"

Kulkurin, noidan ja lohikäärmeen parasta antia oli ehdottomasti viimeinen, kaikkein pisin tarina, Mato. Siinä Paolini ottaa täysin uuden tulokulman Alagaësian rotuihin, ja asettaa päähenkilöksi ensimmäistä kertaa urgalin (vertaa: Tolkienin örkit). Ja tämä urgal on kaiken kukkuraksi nainen nimeltä Ilgra. Feministiset kirjallisuudentutkijat kiittänevät, jos sattuvat tämän kirjan lukemaan. Tolkieniahan on toisinaan tupattu syyttelemään hänen kirjojensa naishahmojen vähyydestä.

Ja mitä kirjailijoiden saamaan kritiikkiin tulee, niin kuten olen varmasti aiemminkin maininnut, on Paolinia puolestaan aikoinaan syytetty Tolkienin rotujen liiallisesta kopioinnista, ja jo Perillinen-sarjan loppupuolella oli merkkejä siitä, miten Paolini on lähtenytkin uudemmissa kirjoissaan tekemään pesäeroa noihin Tolkienin rotuihin. Esimerkiksi haltioista Paolini teki yllättäen verenhimoisia, ja urgaleista (sekä urgalien isommasta ja älykkäämmästä versiosta, kull-sotureista) taas jalompia, ja ihmismäisempiä. Tähän liittyen mielenkiintoisen The Tropes of Fantasy Fiction -kirjan (julk. 2015) kirjoittanut Gabrielle Lissauer on spekuloinut:

And then, perhaps taking a chance to avoid continued accusations of plagiarism of Tolkien's mythos, Christopher Paolini took his Urgals and their smarter counterparts, Kull, and turned them into noble savages (Lissauer 2015, 139-140).

Tässä uusimmassa kirjassaan Paolini jatkaa jo aiemmin näkyvissä olleella uudella linjallaan entistä vahvemmin, ja tekee urgaleista lopulta pitkälti sarvekkaita ihmisiä. Tämä voi olla joko sattumaa, tai sitten tietoista tai tiedostamatonta pesäeron tekoa Tolkienin örkkeihin. 

Itse tarinassa, jossa Vermund Tuima -niminen lohikäärme piinaa urgalien kylää mielivaltaisilla hyökkäyksillään, ja nukkuu muun osan ajasta kylän ylle kohoavan Kulkarasin vuoren huipulla, on toki minun silmissäni kaikuja Tolkienin Hobitti-kirjasta (The Hobbit or There and Back Again, julk. 1937), jossa vastaavasti Smaug-lohikäärme uhkaa järvikaupunki Esgarothia, ja lymyilee Yksinäisellä vuorella. Erona tarinoilla on tietenkin se, että Hobitissa Esgarothin kylää puolustaa jousta käyttelevä Bard, Paolinin Madossa taas omaa kasvutarinaansa läpikäyvä Ilgra punoo suunnitelmia Vermundin kukistamiseksi. Tavallaan on virkistävää, että Paolini ottaa vaihteeksi vaikutteita Tolkienin tuotannon juonikuvioista, ei roduista. Heh heh..

Kulkurin, noidan ja lohikäärmeen myötä voin virallisesti todeta, että olen vihdoin lukenut kaikki Paolinin tähän mennessä julkaisemat kirjat. Varsin vapauttava tunne. Nähtäväksi jää, onko Alagaësiasta todella tulossa jälleen lisääkin tarinoita, kuten tämän kirjan englanninkielisessä nimessä oleva "Volume #1" antaa olettaa.

Tämän luku-urakan aikana olen monesti tuskastunut Paolinin loputtomiin jaarituksiin (en enää koskaan halua kuulla nimeä Roran), mutta ajoittain olen myös viihtynyt hänen tarinoidensa parissa. Parhaimmillaan Paolini on minusta lohikäärmeiden kuvaajana. 

Lohikäärmeisiin liittyvänä knoppitietona kerrottakoon, että on olemassa hauska tutkimus (Markéta Hvězdován kandi vuodelta 2015), jossa verrataan Tolkienin ja Paolinin lohikäärmeiden psyykeitä keskenään. Mukana analyysissä ovat Paolinin Saphira ja Glaedr, sekä Tolkienin Smaug ja Glaurung. Psykologisen arvion mukaan Paolinin lohikäärmeet ovat henkisesti terveempiä ja tasapainoisempia yksilöitä, kuin Tolkienin psykopaattiset ja narsistiset, ahneuteen taipuvaiset hirviöt. Toki myös Saphira on psykologisen analyysin mukaan narsisti, mutta Glaedria kuvaillaan peräti sanoilla: " psychologically balanced character". Meriitti sekin..?

Perillinen, Christopher Paolini

Ohi on

Minulla ei ole mitään tähdellistä tehtävää tällä hetkellä. Mieheni ovat valmiita taisteluun, mutta mitään taistelua ei ole, eikä olisi hyväksi jos touhottaisin heidän ympärillään kuin kanaemo. Enkä liioin tahdo istua yksin teltassani seuraamassa partani kasvua...

-Orik 

Vihdoin ja viimein Christopher Paolinin Perillinen-kirjasarja (The Inheritance Cycle, 2002-2011) on kahlattu läpi! Eikä aikaa mennyt kuin vaivaiset puoli vuosikymmentä. Kuten olen aiemmissa tätä sarjaa käsittelevissä bloggauksissani kertonut, olen lukenut näitä kirjoja lähinnä työn alla olevan väitöskirjani takia, jossa käsittelen muun muassa juuri Paolinista käytyjä verkkokeskusteluja. Samaan hengenvetoon on myös todettava, että näissä kirjablogini teksteissä esiinnyn kuitenkin normaalina lukijana, en tutkijana. Tässä(kin) bloggauksessa esittämäni mielipiteet ovat siis täysin epävirallisia.

Olen suominut Paolinin aiempia kirjoja ajoittain (lue: aina) melko kovalla kädellä. Minusta ne ovat nimittäin lähinnä puuduttavaa ja yllätyksetöntä Tolkien-fan fictionia, jotka saavat minut kerta toisensa jälkeen kyseenalaistamaan lukuharrastukseni mielekkyyden, sekä elämän mielekkyyden ylipäätään. Tämän The Inheritance Cyclen viimeisen osan, Perillisen (Inheritance, julk. 2011) kohdalla minun on kuitenkin otettava sanojani hieman takaisin. Tämä kirja oli ajoittain jo melko siedettävä! 

En tiedä, johtuuko tämä mielipiteeni vain siitä, että olen lukenut kolme Paolinin kirjaa melko tiiviissä tahdissa, ja näin hitaasti mutta varmasti tottunut Paolinin kirjoitustyyliin, mutta ajoittain (silloin kun teksti ei koostunut pelkästä loputtomasta filleristä ja jaarittelusta) huomasin jopa nauttivani Perillisen lukemisesta. En siis missään nimessä koko aikaa, mutta tällä kirjalla oli hetkensä. 

Aivan kuten työkaverinikin Perillisestä totesi; tässä oli selvästi enemmän juonenkäänteitä ja toimintaa, kuin edellisissä osissa, Brisingrissä ja Esikoisessa, jotka olivat täysin toivottomia tapauksia. Tämä nyt nähty parannus on kuitenkin koko kirjasarjaa ajatellen liian vähäinen, ja tulee liian myöhään. Mutta noh, ainakin Perillisen lukeminen oli edellisiin osiin verrattuna kivuttomampaa. Sanoisinkin, että Perillinen-sarjan parhaat (tai vähiten huonot) osat ovat ensimmäinen ja viimeinen kirja. Kaksi keskimmäistä voi unohtaa saman tien.

Oma lempikohtani Perillisestä oli ehdottomasti Eragonin ja Saphiran vierailu Alagaësian omalla luonnonkatastrofialueella, hylätyssä Vroengardissa:

Eragon värisi ja tarkisti, että Brisingr oli käden ulottuvilla. Hän ei ollut koskaan ollut niin uhkaavan tuntuisessa metsässä. Tuntui kuin puut olisivat siellä vihaisia ja - samoin kuin omenapuulehdossa aiemmin - kuin ne odottaisivat vain tilaisuutta ojentaa oksansa ja kiskoa hänen lihansa irti luista.

Tässä Paolini kykeni hetkellisesti luomaan uhkaavan, mukavasti hiuskarvoja nostattavan tunnelman. Toki tämä ilmapiiri särkyi pian, ja alkoi muistuttamaan lähinnä jonkinlaista humoristista hallusinaatiota, kun jättietana (!) hyökkäsi Eragonin kimppuun. Tästä seurasi myös kirjan huvittavin hetki, kun Eragon snalglin kukistettuaan tuumi:

"Ehkä minun pitäisikin kutsua itseäni Etanoiden kukistajaksi", hän mutisi vierittäessään pilarin kappaletta pihan poikki. "Eragon Varjontappaja, Etanoiden kukistaja... Sepä vasta herättäisi pelkoa kaikkialla minne menen."

Tämänkaltaiset, enemmän ja vähemmän omituiset valonpilkahdukset eivät toki sulkeneet pois sitä tosiasiaa, että Paolini harrasti edelleen liiallista jaarittelua, ja venytti juonta äärirajoille asti. Kohtaukset pysäytettiin yhä liian usein, milloin minkäkin toinen toistaan tuskastuttavamman tekosyyn varjolla. Esimerkiksi kun Galbatorix on kaapannut Nasuadan vangikseen, ja on aikeissa alkaa painostaa ja kiduttaa tätä, ei Paolini voi vastustaa kiusausta:

Sitten Galbatorix heilautti hanskojaan kaaressa osoittaen huonetta: "Ennen kuin jatkamme, sinun on hyvä tietää jotain tämän paikan historiasta. Kun haltiat tulivat ensi kerran tähän maailmankolkkaan.."

- Ihan oikeasti!! Ei ole edes todellista.. Tätä voisi verrata siihen, jos Paolinin esikuva Tolkien olisi Kahdessa tornissa laittanut Sauronin kertomaan Pippinille Mustan tornin rakennushistoriasta kuuluisassa Näkykivikohtauksessa:

Yritin päästä pois, sillä luulin että se lentäisi ulos; mutta kun se oli peittänyt koko pallon, se katosi. Sitten hän tuli. Hän ei puhunut kuultavia sanoja. Hän vain katsoi, ja minä ymmärsin. "Olet siis siinä taas. Haluat selvästi kuulla lisää siitä, miten rakensin Mustan tornin.. Mihin jäimmekään?"

- Sori, oli ihan pakko. Sitä paitsi, kuten olen viime aikoina oppinut, myös pitkästymistä voi käyttää kidutusmetodina.

Eihän tässä voi kuin ihailla Paolinin ilmiömäistä kykyä lässäyttää tilanne kuin tilanne todelliseksi anti-kliimaksiksi. Tämä koski valitettavasti myös Perillisen loppua, jossa (spoiler alert) Galbatorixin kukistuttua jatketaan vielä politikointia ja yleistä harhailua ja jutustelua yli sadan sivun verran. Paolini on toden totta kirjailija, joka ei päästä lukijaansa helpolla. 

Perillinen-sarja on nyt, luojan kiitos, luettu. Palasin kuitenkin Alagaësiaan vielä kerran, luen nimittäin tällä hetkellä Paolinin uusinta Kulkuri, noita ja lohikäärme -teosta (The Fork, the Witch and the Worm, julk. 2018), joka sisältää kolme uutta minitarinaa. Tutkijan täytyy tehdä, mitä tutkijan täytyy tehdä.. 

Lisäksi Paolinilta on tulossa tänä vuonna scifi-romaani nimeltä To Sleep in a Sea of Stars, joka on ollut työn alla pitkälti Perillisen ilmestymisestä alkaen (eli lähes kymmenen vuotta). Tuota teosta minun ei missään nimessä olisi pakko väitöskirjani takia lukea, mutta pahoin pelkään, että sekin tulee vielä kahlattua läpi. Ihan vaan periaatteesta.

Tohtoritakuu - Kirjoittamisen opas jatko-opiskelijalle ja tutkijalle, Carol Kiriakos & Kimmo Svinhufvud

Jokaisen tohtoriopiskelijan must-read

..Toisin sanoen: olenko itse se voima, joka vie toimintaani eteenpäin? Haastavaksi tämän perustavanlaatuisen valinnan tekee se, että sitä ei tehdä kerran. Se täytyy tehdä joka päivä. Aivan kuin alkoholistin on päivittäin päätettävä olla juomatta, luovan työn tekijän on päivittäin valittava, toimiako reaktiivisesti ja antaa sähköpostin, esimiehen, puolison tai sosiaalisen median määrittää toimintaansa vai valitako luova, pitkäjänteinen työskentely kohti tavoitteita, jotka itse kokee merkityksellisiksi.

Kun kirjoitin aikoinaan graduani Vaasan yliopistossa, sain työhöni paljon hyviä ohjeita Kimmo Svinhufvudin kirjasta Gradutakuu,  jota ohjaajani minulle lämpimästi suositteli. Nelisen vuotta sitten tämä maisteriopiskelijoiden kulttiklassikko sai jatkoa, kun Svinhufvud julkaisi yhdessä Carol Kiriakoksen kanssa Tohtoritakuu-kirjan (julk. 2015). Itse törmäsin Tohtoritakuuseen sattumalta Helsingin yliopiston myymälässä, ja päätin välittömästi hankkia teoksen käsiini. Tällä hetkellä käytössäni on lainakirja, mutta todennäköisesti tulen ostamaan tämän myös omaksi ennemmin tai myöhemmin, niin hyvä se on. 

Tällä hetkellä kirjoitan väitöskirjaani Jyväskylän yliopistossa, ja tavoitteeni on saada se esitarkastukseen ensi vuonna. Puolen vuoden opintovapaalle jään nyt tammikuun alussa. Yksi tavoista, joilla olen tähän opintovapaaseeni valmistautunut, on ollut tämän oppaan lukeminen. Ja nyt  kirjan läpi kahlanneena ei voi kuin vain sanoa, että aikani uhraaminen Tohtoritakuulle todella kannatti!

Kiriakos ja Svinhufvud antavat Tohtoritakuussa kerrassaan loistavan työkalupakin jatko-opiskelijalle. Omia suosikkejani olivat erityisesti fokuspäivä, puskuripäivä ja vapaapäivä -kolmiajako ("kolmenlaiset päivät"), sekä laajasti tunnettu Podomoro-tekniikka. Lisäksi huomio siitä, että jos aikaa on vähän, kannattaa mitoittaa kirjoittamistavoitteet ajan mukaan (esimerkiksi 30 minuuttia päivässä), ja jos aikaa taas on puolestaan enemmän, voi ottaa käyttöön päiväkohtaiset sanamäärätavoitteet.

Näiden ohella myös kirjoittamisen näkeminen kolmen eri roolin (lapsi, aikuinen, kriitikko) vuorotteluna oli silmiäavaava lähestymistapa. Itse olen pyrkinyt aina kirjoittaessani väitöskirjaa tuottamaan heti mahdollisimman valmista, kritiikon tarkastelun kestävää tekstiä (tässä toki onnistumatta, heh heh), mutta Kiriakos ja Svinhufvud saivat minut ymmärtämään, että tällainen lähestymistapa saattaa aiheuttaa kirjoittamisjumin. Niinpä tulevalla apurahakaudellani aion kokeilla myös yllä mainittua tekniikkaa.

Yksi ehdottoman tärkeä osa-alue tässä kirjassa oli kirjoittamisongelmien käsittely. Asioita tulee helposti lykättyä, kun "työssä on paljon itsenäisyyttä päivittäisten tehtävien organisoinnin suhteen, mutta toisaalta myös suuria paineita ja isoja tavoitteita". Juuri tämä väitöskirjaprojektin massiivisuus ja tietynlainen hahmottomuus saattaa tuntua ajoittain lamaannuttavalta. Onneksi tähän on tarjolla paljon hyviä ratkaisuja, kuten Tohtoritakuu osoittaa.

Suosittelen tätä kirjaa kaikille väitöskirjan kirjoittajille sekä niille, ovat jo siirtyneet rajan yli post-doc -vaiheeseen. Takaan, että Tohtoritakuun parissa vietetyt tunnit maksavat itsensä takaisin moninkertaisina!

Brisingr, Christopher Paolini

Piina jatkuu

Kuten blogiani jo jonkin aikaa seuranneet tietävät, kirjoitan parhaillaan fantasia-aiheista väitöskirjaa, jossa käsitellään muun muassa Christopher Paolinin Perillinen-kirjasarjaa (The Inheritance Cycle) lukijoiden reaktioista käsin tarkasteltuna. Avaan tätä taustaa enemmän aiemmissa Paolini-bloggauksissani, joissa käsittelin Eragonia ja Esikoista. Koska en halua toistaa itseäni liikaa, en mene väitöskirjaprojektiini tässä postauksessa sen syvemmin, vaan hyppään suoraan Brisingr -kirjan (julk. 2008) arvosteluun. Tässä tekstissä en siis esiinny akateemisena tutkijana, vaan tavallisena lukijana, joka haluaa puhua henkilökohtaisesta lukukokemuksestaan. 

Kuten monet varmasti tietävät, Perillinen-sarjan piti olla alun perin trilogia, ja Brisingrin sen päätösosa. Paolinille syntyi kuitenkin tekstiä niin runsaasti, että viimeinen osa päätettiin jakaa kahteen eri kirjaan, Brisingriin ja Perilliseen (Inheritance). 

Itse olen kuitenkin sitä mieltä, että hyvän editorin kanssa koko lopputarina oltaisiin varmasti saatu mahdutettua samojen kansien väliin. Mutta nyt puhutaan Paolinista, joten se siitä vaihtoehdosta. Suoraan sanottuna olen sitä mieltä, että Brisingrin kustannustoimittajan olisi pitänyt saada potkut. Tämä 794-sivuinen tiiliskivi oli nimittäin käytännössä pelkkää suureen lopputaisteluun valmistautumista lisäopintoineen, miekantakomisineen ja joukkojen keräämisineen. Ja tuo taistelu jäi tietenkin vieläpä enemmän ja vähemmän kesken kirjan loppuessa. Mutta ei hätää, taistelu saataneen päätökseen seuraavassa osassa, joka on vielä tätäkin kirjahirviötä pidempi, lähemmäs 900 sivua.

Juoni, kuka sellaista muka tarvitsee?

Jotkut lukijat ovat omissa arvosteluissaan todenneet, että Brisingrissä ei oikeastaan ollut juonta juuri nimeksikään, ja olen tästä samaa mieltä. Tuntui, että Eragon vain kuljeskeli tässä osassa ympäriinsä, ja tapasi milloin kääpiöitä, milloin haltioita tai nazg..köh köh.. ra'zaceja. 

Ja samaan aikaan kun tämä Vardenien elintärkeä valttikortti, Eragon, jättää aktiivisen sotatantereen käsittämättömän huonojen syiden varjolla ja lähtee lumputtelemaan kääpiöiden ja haltioiden luo vailla huolta huomisesta, hänen huono-onninen Roran-serkkunsa joutuu taistelemaan niska limassa serkkupojankin puolesta. Tuhlaajapoika lohikäärmeineen toki suvaitsee palata sotimaan omiensa rinnalla aivan viime hetkillä, kunhan vaan on ensin reissannut tarpeeksi. 

-Täytyyhän sitä nuoren miehen nyt välillä saada hiukan matkustella, ja lennellä lohikäärmeellään! 

Positiivista tässä juonen puuttumisessa on toki se, että tällä kertaa kukaan ei (ainakaan tämänhetkisten tietojeni mukaan) ole syyttänyt Paolinia juonen plagioinnista. Star Wars sai siis vaihteeksi olla rauhassa. Tai noh, ainakin, jos Eragonin uutta miekkaa ei lasketa..

Lisäksi minun ei tarvinnut tällä kertaa edes yrittää muistaa, mitä kirjassa tapahtui. Jostain syystä Paolinilla on nimittäin taito kirjoittaa kirjoja, joista on jälkeenpäin pitkälti mahdoton muistaa yhtään mitään. Ne vain vyöryvät lukijan ylitse, ja lamaannuttavat kaiken aivotoiminnan.

Suomennoksesta

Näin valituksen makuun päästyäni voisin myös itselleni poikkeuksellisesti kritisoida hieman Brisingrin suomennosta, joka oli paikoitellen varsin epäonnistunut. Vai mitä mieltä pitäisi olla tästä:

Hälyttyneenä hän seisahti ja vilkuili ympärilleen ottaakseen selkoa, mistä suunnasta miehet lähestyivät.

-Hälyttyneenä? Mitä? Ei tuollaista sanaa ole minun tietääkseni olemassakaan suomen kielessä. Itse olisin laittanut tilalle vaikkapa niinkin tutun sanan kuin "varuillaan". Tämä on periaatteessa äärettömän pieni asia, mutta kun suomentaja toistaa tuota kummallista epäsanaa uskollisesti kerta toisensa jälkeen, alkaa jossain kohtaa vanne kiristämään päätä.

Välillä ilmaisut taas olivat kuin suoraan Pikku Kakkosesta:

..Älä ole niin mörkki!

..Kuka nämä sontapäät murhaajat sitten lähettikin...

Tiedän, että Suomessa fantasian kääntäjät saavat yleensä liian pieniä korvauksia työstään, ja tämä ymmärrettävästi laskee käännösten laatua, mutta jotain rajaa nyt kuitenkin.

Omistan tietenkin myös alkuperäiskieliset teokset, mutta kuvittelin pääseväni helpommalla, kun ensialkuun nappaan hyllystäni suomennokset. Olin väärässä.

Innolla kohti sarjan seuraavaa osaa..

Brisingr on edeltäjiensä tapaan varsin tuskastuttava teos, joka sisälsi monia outouksia sekä juonen että kielen tasolla. Asiaa ei parantanut se, että Paolini itselleen tyypillisesti pysäytti tarinan kulun tuon tuostakin kertoakseen milloin mitäkin nippelitietoa, tai kuvaillakseen tarkasti jokaista ruokalajia, kampausta, vaatetta tai maisemaa, joka vastaan osui. 

Vähän kuin J.R.R. Tolkien olisi sisällyttänyt Taru Sormusten Herrasta -kirjoihinsa koko 12-osaisen The History of Middle-earth -sarjan. Eikä siis mihinkään liitteisiin, vaan sisälle leipätekstiin. 

Toki mukaan mahtui myös kiinnostavia tai koskettavia hetkiä, kuten (SPOILER ALERT) Glaedrin kuolema ja eldunari -elementti, joka toi mieleeni hirnyrkit, mutta sivuja oli sisältöön nähden yksinkertaisesti liikaa. 

Välillä jaksoin mennä mukaan Paolinin loputtomaan jaaritteluun ja innostua siitä, mitä Eragon juuri tänään söi lounaaksi ja missä, mutta monesti teki vain mieli luovuttaa. Väitöskirjani takia tämä ei kuitenkaan ollut vaihtoehto. Mielenkiinnolla jään odottamaan, kuinka pahasti sarjan viimeisessä osassa, Perillisessä, poljetaan paikallaan. Tai noh, olen itse asiassa jo lukenutkin sitä noin 60 sivua, ja ainakin uusi lempisanani "hälyttynyt" on jälleen mukana. Hurraa..

Esikoinen, Christopher Paolini

Eragonin oppivuodet Lothorien.. köh köh.. Du Weldenvardenissa

Vuosia sitten sain luettua Christopher Paolinin Perillinen-fantasiakirjasarjan ensimmäisen osan, Eragonin. Tämän jälkeen aloitin sarjan toisen kirjan, Esikoisen (Eldest, julk. 2005) läpikahlaamisen. Kului vuosi jos toinenkin.. Mutta vihdoin, tässä sitä ollaan! Eikä aikaa kulunut kuin neljä vuotta, josta suurin osa meni tätä kirjaa vältellessä, ja parempia teoksia lukiessa. 

Kuten Eragon-bloggauksessani kerroin, kirjoitan parhaillaan Christopher Paoliniin liittyvää väitöskirjaa, ja niinpä minun on valitettavasti *pakko* lukea tämä kirjasarja läpi. Ja koska yritän saada väitöskirjaani nyt pikkuhiljaa valmiiksi, on pakoilun loputtava.

Mietin hetken, kirjoitanko tästä kirjasta tänne blogin puolelle mitään väitöskirjani takia, mutta lopulta päätin, että olkoon, sanotaan nyt jotain täälläkin, vähän niin kuin off the record. Sinällään en siis tutki väitöskirjassani suoraan näitä teoksia vaan niistä käytyjä verkkokeskusteluja, mutta jotta tietäisin, mistä keskustelijat puhuvat, on minun tietenkin pakko lukea myös keskustelun aiheena olevat kirjat. Sanon suoraan, että vuosikausia (enimmäkseen negatiivisia) nettikommentteja Paolinin tekijyydestä lukeneena tutkijana minulla ei ole toivoakaan suhtautua näihin kirjoihin täysin neutraalisti. Tutkimusaineistoni on väistämättä jättänyt jälkensä mieleeni. Pyydän siis anteeksi kaikilta Paolini-faneilta jo heti näin kärkeen. Ja korostan vielä: tämä teksti ei ole virallinen mielipiteeni tai näkemykseni Esikoisesta tutkijana. Tässä bloggauksessa esiinnyn (juuri kertomastani taustasta huolimatta) ihan tavallisena lukijana.

Esikoinen on Eragoniin(kin) verrattuna varsin pitkäpiimäinen teos, josta leijonanosa kuluu Eragonin opiskeluihin Oromiksen johdolla Du Weldenvardenissa, haltioiden luona. Samaan aikaan Eragonin (jostain syystä ärsyttävä) Roran-serkku lähtee vaellukselle kyläläistensä kanssa, koska heidän kimppuunsa on hyökätty, ja Roranin kihlattu Katrina on siepattu. Monille lukijoille tämä teos on tuonut vahvasti mieleen Star Warsin Imperiumin vastaisku -elokuvan juonen. Siinä mielessä Esikoinen jatkaa siis vahvasti Eragonin jalanjäljissä, jonka on niin ikään sanottu kopioineen juonensa Star Warsista. Lisäksi vahvat Tolkien-lainat ovat yhä käytössä, tai kuten Goodreadsissa kirjoitettiin: "The Star Lord of the Ring Wars: The Two Towers Strike Back". 

Esikoisella oli toki hetkensä, kuten Roranin vaarallinen purjehdus merellä, mutta melko usein huomasin pitkästyväni kuoliaaksi, koska Paolini pysähtyy jatkuvasti kuvailemaan jokaista pientä yksityiskohtaa aivan liian tarkasti, ja laittaa hahmonsa vatvomaan, miettimään ja keskustelemaan aivan loputtomiin; paljon puhetta, vähän villoja. Goodreadsissa nimimerkki Chrystal Starr Light kuvasi tätä tavalla, joka sai minut nauramaan ääneen:

..So what happens in those 27 chapters? Well, if you guessed fighting battles, intense chase scenes or standoffs with the bad guys, go to the corner and sit there and think about what you just did!! No, Paolini fills his "epic" fantasy with each agonizing step of the journey. Every stop is given in excruciating detail. Every race Eragon meets gives him long, boring lectures about their culture, their language, their religion, their clothes... anything and everything to pad this story out. Every trip down a river, every haul up a hill is recounted, every time they set up a camp...be prepared for a nap, folks! 

Even when we finally get to Ellesmera, the story doesn't pick up. Instead, we trudge through Eargon's thoughts about ants (THRILLS!), Oromi's mind-boggling lessons on morality and ethics (CHILLS!), and Paolini's barely concealed opinions on religion, veganism, and marriage (may I climp out the window SILLS?) No wonder my favourite part was where Vanna [sic] whips Eragon.. 

Tekstiä ei koskaan pitäisi päättää sitaattiin, mutta yllä oleva oli niin osuvasti kirjoitettu, että minulla ei ole enää mitään lisättävää. Ja tuo mitä Chrystal sanoi nukkumisesta, on aivan totta. Tämä kirja toimi nukkumaan mennessä erinomaisena unilääkkeenä. Ehkä minulla siksi menikin neljä vuotta Esikoisen läpikahlaamiseen; nukahdin yleensä jo muutaman sivun jälkeen lähes poikkeuksetta.

Sandman - Kirja yksi - Yösävelmiä ja alkusoittoja, Neil Gaiman

Yksi aukko sarjakuvasivistyksessä paikattu

Totean heti kärkeen, että tästä Neil Gaimanin Sandman-sarjakuvateoksesta (Sandman 1-8; Absolute Sandman vol. I, julk. 1989) bloggaaminen on minulle haastavaa, koska tunnen useita sarjakuvatutkijoita, joista yksi on vieläpä juuri väittelemässä muun muassa juuri Gaimanin sarjakuvatuotannosta, mikäli muistan oikein. Niinpä en edes yritä kirjoittaa tästä teoksesta mitään kovin analyyttistä, vaan jätän sen suosiolla asiaan erikoistuneille kollegoilleni. 

Sinällään kyllä mainitsen Gaimanin myös omassa väitöskirjakäsikirjoituksessani, mutta vain lyhyesti käsitellessäni väitteitä siitä, onko J. K. Rowling mahdollisesti ottanut vaikutteita Gaimanin The Books of Magic -teoksista. Muuten Gaiman on minulle jopa nolostuttavan outo hahmo, ja juuri tästä syystä johtuen tartuin tähän kulttiklassikkoon.

Mutta asiaan. Pidin Sandmanista omalla kierolla tavallaan. Tämä modernisoitu, uutta ja synkkää twistiä saanut tarina Nukkumatista oli koukuttavaa luettavaa, joka piti otteessaan tehokkaasti, ja teos tulikin kahlattua läpi hyvin nopeasti. Mielenkiintoni heräsi heti ensisivuilta alkaen, kun magiaa harjoittava salaseura yrittää vangita itse Kuoleman, mutta rituaali menee pieleen, ja saaliiksi saadaankin tämän veli, Nikki Sixx.. köh köh ..Sandman piti sanomani.

Sandmanin visuaalinen puoli oli näyttävästi toteutettu, ja Sandmanista itsestään sain todellakin erittäin vahvat Nikki Sixx -vibat. Samoin Kuolemalla oli näyttävä goottityyli suurine hiuspehkoineen.  Lyhyesti voisi siis todeta, että tekoajankohta (80- ja 90 -lukujen taite) näkyy hahmojen ulkonäössä.

Inhokkihahmokseni Sandmanissa nousi sadistinen kavala Tohtori Kohtalo (Doctor Destiny) jonka olemus ja edesottamukset saivat minut voimaan pahoin. Tähän liittyen voisinkin todeta, että Sandmanin negatiivisin puoli oli ajoittain melko yltiöpäinen raakuus ja synkkyys. Sinällään minulla ei periaatteessa ole mitään dark fantasya vastaan, mutta liika on liikaa. Lisäksi, aivan kuten tutkijakollegani minua etukäteen varoittikin, suomennos tökkii ajoittain pahasti.

Kaiken kaikkiaan Sandman oli kuitenkin mielenkiintoinen lukukokemus, jossa vanhoja myyttejä oli uudistettu mielenkiintoisella ja luovalla tavalla. Tätä voisi lukea lisääkin!

Nainen junassa, Paula Hawkins

Tarina, joka vei mukanaan hitaasti mutta varmasti

Meneepä aika nopeasti. Edellisestä bloggauksestani on jo neljä kuukautta. Syy tähän on yksinkertainen: olen keskittynyt kaunokirjallisuuden ja siitä bloggaamisen sijaan väitöskirjaani, joka on tätä kirjoittaessa kasvanut 159-sivuiseksi. Ja aivan kuten bloggaaminenkin, myös väitöskirjan kirjoittaminen voi olla hyvin addiktoivaa. Mutta mutta.. Sain tänään pitkästä aikaa kuunneltua loppuun äänikirjan, joten ehkä sanon siitä nopeasti pari sanaa.

Paula Hawkinsin huippusuosittu Nainen junassa -trilleri (The Girl on the Train, 2015) lähti liikkeelle  nihkeästi. En pitänyt päähenkilön (Rachel Watson) katkerasta asenteesta, ja koko asetelma tuntui liian ankealta. Niinpä tämä äänikirja jäikin pitkäksi aikaa minulta kesken. Sain itseni kuitenkin palaamaan tarinan pariin uudelleen, ja jossakin kohtaa sitten vain tuli vastaan se kohta, kun tipuin kaninkoloon, enkä voinut enää lopettaa kuuntelemista. Tämä tarina on nimensä mukaisesti kuin juna: kiihtyy hitaasti, mutta etenee sen jälkeen vääjäämättömän vastaanpanemattomasti. 

- Suosittelen!

The Two Lolitas, Michael Maar

Oliko Vladimir Nabokovin Lolita plagiaatti?

Olen viime aikoina keskittänyt valtaosan energiastani väitöskirjani kirjoittamiseen, ja siihen liittyvän lähdemateriaalin lukemiseen. Tämä on kostautunut täällä kirjablogini puolella melkoisena hiljaiselona. Olen kyllä lukenut myös kaunokirjallisuutta, mutta varsin laiskasti, teoksesta toiseen hyppien. Kirjoja on kesken useita (Ruusun nimi, Kuolema Venetsiassa, Kotiopettajattaren romaani..), mutta en ole saanut mitään luettua kannesta kanteen moneen viikkoon.

Kaikeksi onneksi osa väitöskirjani lähdemateriaaleista soveltuu myös kirjabloggauksien tekemiseen. Yksi tällainen teos on saksalaisen Michael Maarin kirjoittama The Two Lolitas -spekulaatio (julk. 2005), jossa hän pohdiskelee, onko Vladimir Nabokovin Lolita (julk. 1955) mahdollisesti plagiaatti saksalaisen Heinz von Eschwegenin Heinz von Lichberg -pseudonyymin suojassa vuonna 1915 julkaisemasta samannimisestä teoksesta. Von Lichbergin kirjan juoni on Maarin mukaan hyvin samankaltainen kuin Nabokovin postmodernissa klassikossa. Maar kuvailee tarinoiden yhtäläisyyksiä seuraavasti:

A cultivated man of middle age recounts the story of his coup de foudre. It all starts when, travelling abroad, he takes a room as a lodger. The moment he sees the daughter of the house, he is lost. She is very young, but her charms instantly enslave him. Heedless of her tender age, he becomes intimate with her. In the end she dies, and the narrator - marked by her for ever - remains alone. The name of the girl supplies the title of the story 'Lolita'. It is the ninht of the fifteen tales in the collection The Accursed Gioconda, and it appeared forty years before its famous homonym.

Tämä kuvaus on sinällään varsin vaikuttava todiste mahdollisista yhteyksistä Nabokovin ja von Lichbergin välillä. Maar esittää kirjassaan kolme mahdollista selitystä Nabokovin ja von Lichbergin teosten välisille vastaavuuksille: sattuma, cryptomnesia (muistihäiriö, jossa kirjailija luulee keksineensä kaiken itse, mutta todellisuudessa kopioi tiedostamattaan aiemmin lukemaansa) tai tietoinen lainaaminen ja jälkien peittely. Maar itse kallistuu vahvasti kolmannen vaihtoehdon kannalle.

Kirjallisuuskriitikot ja tutkijat ovat kuitenkin suhtautuneet Maarin väitteisiin sangen skeptisesti todeten, että ei ole minkäänlaisia todisteita siitä, että Nabokov olisi koskaan edes lukenut von Lichbergin kirjaa, joka ilmeisesti julkaistiin vain saksaksi, eikä saanut sen suurempaa suosiota. Venäläissyntyinen Nabokov asui kyllä jonkin aikaa myös Saksassa, mutta tämä ei silti tarkoita, että hän välttämättä olisi tutustunut von Lichbergin tuotantoon. Lisäksi useat tahot pitävät Maarin väitteitä kaiken kaikkiaan kaukaa haettuina ja hatarina. On esimerkiksi todistettu, että nimi "Lolita" on esiintynyt myös useiden muiden teosten nimissä, joista ensimmäinen ilmestyi jo 22 vuotta ennen von Lichbergin kirjaa.

Jos osaisin saksaa paremmin, ja saisin ilmeisen harvinaisen von Lichbergin Lolita-teoksen käsiini, lukisin sen mielelläni. Olisi hauskaa päästä tekemään tämä vertailu itse.

Väkivalta, Slavoj Žižek

Ja nyt hieman slovenialaista filosofiaa

..vaikka kykymme abstraktiin järjenkäyttöön on kehittynyt valtavasti, kykymme reagoida tilanteisiin emotionaalisesti ja eettisesti on edelleenkin ikiaikaisten vaistonvaraisten toimintojen ehdollistamaa.

Slavoj Žižekiä pidetään yhtenä nykyajan tunnetuimmista filosofeista ja kulttuuriteoreetikoista. Minulle Žižek oli kuitenkin vielä aivan viime viikkoihin asti tuntematon suuruus, ja tutustuin häneen vasta erään tutkijakollegani suositeltua minulle tätä Väkivalta-kirjaa (Violence - Six Sideways Reflections, julk. 2008) lähdemateriaaliksi erääseen työn alla olevaan artikkeliini. Yleensä en bloggaa lähdeteoksistani, mutta tämän kirjan kohdalla päätin tehdä poikkeuksen, koska kyseessä on suhteellisen populaari teos. Heti etuliepeessä kirjoitetaan:

Žižekin kirjoituksia on kuvailtu parhaaksi älylliseksi viihteeksi ja häntä on kutsuttu kulttuuriteorian Elvikseksi, sillä hän havainnollistaa filosofiaa käyttämällä esimerkkejä tunnetuista elokuvista ja muualta populaarikulttuurista.

Olen kieltämättä samaa mieltä. Žižek konkretisoi filosofisia pohdintojaan käyttämällä esimerkkeinä muun muassa Lars von Trierin ja Alfred Hitchcockin elokuvia, psykoanalyysiä ja maailmanlaajuisesti paljon kuohuntaa herättäneitä kriisejä ja välikohtauksia, kuten syyskuun 11. päivää, Lähi-idän konfliktia ja holokaustia.

Teksti oli vetävästi kirjoitettua ja ajatuksia herättävää. Akateemisesti en saanut tästä irti sitä mitä hain, mutta kyllä tämän luki ihan mielikseen. Mukana oli minulle ennestään tuttuja näkemyksiä, kuten ajatus siitä, että ideologia toimii voimakkaimmin silloin, kun se hyväksytään neutraalina ja universaalina totuutena (vrt. Hegel), mutta Žižek rikastutti mieltäni myös monilla uusilla katsontakannoilla.

Žižekin pohdintojen keskiössä oli niin sanottu väkivallan troikka, johon kuuluvat hänen mukaansa paitsi subjektiivinen väkivalta, myös symbolinen, kieleen liittyvä väkivalta ja systeeminen, poliittisiin ja taloudellisiin järjestelmiin sisäänrakennettu väkivalta.

Pidän tavasta, jolla Žižek ajattelee. Hänellä on kyky kääntää asiat päälaelleen ja katsoa niitä uusista näkökulmista. Mukana oli lisäksi paljon loistavia sitaatteja, kuten esimerkiksi nämä:

Jos valta korruptoi, myös sen kääntöpuoli on totta; vainokin korruptoi uhrinsa, tosin ehkä paljon hienovaraisemmin mutta myös paljon traagisemmin.
- Arthur Koestrel

Vasta kun kohtaa jonkun, joka on lähtöisin omasta poikkeavasta kulttuurista, alkaa käsittää, mihin itse oikeasti uskoo.
- George Orwell 

Sieluni hymyt -haaste

Eläkeläistammani Bertta Yyterissä kesällä 2015.

Kiitokset haasteesta, MarikaOksa :)

Sain juuri varsin inspiroivan haasteen kirjabloggarikollegaltani MarikaOksalta, ja päätin vastata siihen saman tien. Kyseessä on siis Sieluni hymyt -haaste, joka on alun perin peräisin Iltatähden syttyessä -blogista. Tästä on kyse:

Listaa ne pienet ja miksei suuretkin asiat, jotka tekevät juuri sinut onnelliseksi, jaa blogissasi tai muualla somessa ja lähde jakamaan hyvää mieltä eteenpäin haastamalla muutkin miettimään syitä olla onnellinen.

Muumipeikko ja pyrstötähti -teos

Muutaman viime päivän aikana olen uppoutunut Tove Janssonin iki-ihanaan klassikkoon, Muumipeikko ja pyrstötähti (julk. 1948/1968). Tämä kirja on minulle ehkä se paras muumiteos, kiitos runsaan ja kauniin kuvituksen, sekä erinomaisen juonenkaaren. Yö toisensa jälkeen olen lukenut tätä kirjaa "vielä yksi sivu" -sydrooman kourissa, kunnes olen nukahtanut teosta yhä käsissäni pidellen.

Pinaattiletut ja puolukkahillo

Ne on vaan niin hyviä yhdessä. Ei voi mitään. Joka päivä ei viitsi syödä, mutta silloin kun syön, niin.. Voih.

Pian alkava hevosten(kin) rantakausi

Sain ensimmäisen ponini ollessani vasta 8-vuotias, ja sen jälkeen hevoset ovat olleet erottamaton osa arkeani. Tällä hetkellä minulla on kolme omaa kavioeläintä, kaksi islanninhevosta, ja yksi new forestin poni. Minulle ehkä rentouttavin asia maailmassa on lähteä yhdessä islanninhevoseni Brynjan kanssa rauhalliselle maastolenkille kotini lähimetsiin. Nyt kesän koittaessa aion suunnata hevosteni kanssa myös Yyterin eläinrannalle, kunhan merivesi vielä hieman lämpeää. Varsinkin Bertta-issikkani rakastaa vedessä leikkimistä yli kaiken, ja viettää meressä helposti yli tunninkin, kun sille päälle sattuu. Häntä ei haittaa, vaikka aalto pyyhkäisisi välillä päänkin yli, ja kerran jouduin suorastaan estelemään, ettei hevonen olisi lähtenyt uimaan ulapalle. Lienee sukua merihevosille..

Positiiviset tapahtumat lähipiirissäni

Olen viime aikoina saanut aihetta onnitella läheisiäni kerran jos toisenkin. Yksi heistä sai kutsun unelma-ammattinsa pääsykokeeseen, toinen aloitti kiehtovan uuden harrastuksen, ja kolmas sai kauniin tyttölapsen, joka täydensi perheen. Tällaiset käänteet tekevät minutkin iloiseksi.

Lähestyvä matka Walesiin

Tämän viikon sunnuntaina lähden pienelle ekskursiolle Englantiin, Cardiffin yliopistoon. Kyseessä on yksipäiväinen Fantasies of Contemporary Culture -seminaari, ja pääsen puhumaan työn alla olevasta artikkelistani "I'm just being a dificult lotr hardcore fan" - How fandom and anti-fandom manifest themselves in online conversations about Peter Jackson's The Hobbit -trilogy. Mikä parasta, minun ei tarvitse matkustaa yksin, koska pari tutkijakollegaani Jyväskylän yliopistosta on myös tulossa mukaan. Englanti on aina ollut suosikkimaani, ja edellisestä reissusta on aikaa jo 12 vuotta, joten tämä seminaarimatka sopii minulle enemmän kuin hyvin. Voisi vaikka hukata paluulipun, ja jäädä sinne pysyvästi..

Akvaarioholismi

Tänä keväänä on tullut tehtyä pari onnistunutta lisäystä 325-litraisen akvaarioni asujaimistoon. Viimeisimmät tulokkaat ovat kaksitoista revontulikalaa, ja neljä luonnonmuotoista kongontetraa. Kongontetrat olivat järkyttävän kalliita, mutta en voinut vastustaa kiusausta, sen verran viekoittelevasti he kimaltelivat akvaarioliikkeen myyntialtaassa, ja viimeistään kauppiaan myyntipuhe sai minut kaivamaan kukkaroni esiin.

Eikä katumukseen ole ollut aihetta. Voin nimittäin kertoa, että varsinkin juuri nämä kauniin vihreänhohteiset kongontetrat ovat todellisia katseenvangitsijoita. He välkehtivät altaassa vielä valaisimen sammuttamisen jälkeenkin.

Etualalla kongontetra (Phenacogrammus interruptus), taustalla revontulikaloja
(Pedotia geayi).

Haaste eteenpäin

Tämä haaste on ilmeisesti kiertänyt jo yhdessä jos toisessakin blogissa, mutta pari käypäisen oloista bloggaajaa sain vielä bongattua. Haastan siis mukaan Villasukka kirjahyllyssä -blogin Villiksen, ja Taikakirjaimet -blogin Raijan. :)

Watching the Lord of the Rings - Tolkien's World Audiences, Martin Barker & Ernest Mathijs (toim.)

(amazon.com)

Taru Sormusten Herrasta -elokuvatrilogia globaalin yleisön silmin

Olen viimeaikoina lukenut tavallista vähemmän kaunokirjallisuutta, koska olen keskittynyt enimmäkseen väitöskirjani ja parin tieteellisen artikkelin kirjoittamiseen. Yksi artikkelini linkittyy Peter Jacksonin Hobitti-elokuvatrilogian vastaanottoon. Aiheesta on tekeillä kansainvälinen vastaanottotutkimus, The World Hobbit Project, jonka kesällä 2015 valmistuneeseen kyselyyn vastasi yli 37 000 ihmistä ympäri maailman. Tutkimushankkeessa on mukana kaiken kaikkiaan yli 145 tutkijaa 46:sta eri maasta. Kyseessä on kaikkien aikojen suurin yleisötutkimus ("..the largest audience study ever conducted").

Kysely toteutettiin myös meillä Suomessa, ja sen organisoivat omat tutkijakollegani, Jyväskylän yliopiston Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen väki. Tällä hetkellä meillä on menossa tulosten analysointi.

Tähän liittyen luin juuri Martin Barkerin ja Ernest Mathjisin toimittaman Watching the Lord of the Rings: Tolkien's World Audiences -teoksen (julk. 2008). Tähän kirjaan on koottu The World Hobbit Projectin edeltäjän, The Lord of the Rings -trilogian vastaanottotutkimuksen, Lord of the Rings International Audience Research Projectin, tulokset. Mukana on monipuolinen kattaus eri maiden tutkijoiden kirjoittamia artikkeleita. Edustettuina ovat muun muassa Yhdysvallat, Iso-Britannia, Kiina, Belgia, Saksa, Ranska ja Australia.

Kuten arvata saattaa, otettiin LotR hyvin eri tavalla vastaan kulloisenkin maan kulttuurista, ja ennen kaikkea Tolkien-kytköksistä riippuen. Esimerkiksi Tolkienin maanmiehet vertailivat Jacksonin filmatisointia tuon tuostakin alkuperäisteokseen ja pohtivat, oliko Jackson ollut tarpeeksi uskollinen Tolkienin tekstille:

As a fan of the books I was disappointed at some of the missing parts and changed but as a cinema fan I found it breathtaking.

Kiinalaisille Frodon ja Aragornin seikkailut olivat taas jotain aivan uutta ja eksoottista, koska siellä Tolkienin alkuperäisteoksia on alettu lukemaan vasta hiljattain, ja niinpä monet näkivät elokuvat ilman kirjojen asettamia ennakko-odotuksia. Lisäksi aasialainen kulttuuri eroaa länsimaisesta, mikä näkyi muun muassa seuraavista kiinalaisen katsojien kommenteissa:

This movie is full of the mystery and fantasy of the western world, rich in content, and worth watching. 

..If only I had a profound understanding of the history and background of the film, I would like it even more!!!

Tutkimuksena tämä LotR-elokuvien vastaanottokartoitus, joka keskittyi erityisesti trilogian the Return of the King -päätösosaan, oli oman aikansa suurin ja kunnianhimoisin. Vastaajia ympäri maailmaa oli 25 000, ja lisäksi tutkijat kokosivat ja analysoivat merkittäviä määriä taustatietoa, kuten lehtiartikkeleita ja arvosteluja. Myös New Line Cineman markkinointikoneiston toiminta oli tarkkailun alaisena, ja televisio- ja radio-ohjelmat aiheeseen liittyen monitoroitiin. Erityishuomiota saivat lisäksi LotR-elokuvien DVD-versiot ekstroineen.

Kirjana Watching the Lord of the Rings oli mielenkiintoinen ja kattava tietopaketti, joka kiinnostaa varmasti paitsi tutkijoita, myös monia Tolkien-faneja. Itse luin tämän kirjan ennen kaikkea tutkimusmielessä, mutta huomasin viihtyväni sen parissa muutenkin.

Oli hauska lukea, miten erilaisista lähtökohdista käsin elokuvaa katsottiin, ja millaisia reaktioita se herätti. Joillekin vannoutuneille Tolkien-faneille Jacksonin adaptaatioiden näkeminen oli vuosikymmeniä kestäneen odotuksen huipennus, toiset taas menivät katsomaan elokuvaa, koska halusivat tietää, mistä kaikki puhuvat. Katsomiskokemus puolestaan saattoi vaihdella "itkin ja nauroin hurmioituneena" ja "nukahdin tuoliini" -ääripäiden välillä.

Kirjojen ja elokuvien erot herättivät keskustelua

Osa kirjat hyvin tuntevista närkästyi Jacksonin tekemistä muutoksista. Esimerkiksi Tolkienin kirjoja suuresti arvostavat australialaiset katsojat kritisoivat eniten näitä:

1. the treatment of Faramir's character and story line, with 8 percent of respondents making reference to the absence of detail about his developing relationship with Eowyn (14 percent);

2. the omission of the Scouring of the Shire, as well as the character of Tom Bombadil (13 percent); and

3. the absence of Saruman from the cinema releases of the third film, and the omission of his humiliation and defeat (13 percent).

Tämän kaltaisista muutoksista huolimatta katsojat ympäri maailman kuitenkin yleisesti ottaen nauttivat Jacksonin adaptaatioista:

..even the Tolkien purists, the "guardians" of Tolkien's work, have begun to accept the changes made to the Fellowship of the Ring and the Two Towers.

Nähtäväksi jää, millaisia tuloksia The World Hobbit Project -tutkimus tuottaa esimerkiksi tämän kirja - elokuvat -vertailun osalta. Alustavasti näyttäisi siltä, että Hobitti-elokuvat eivät ole voittaneet yleisöä puolelleen samalla tavalla, kuin LotR-trilogia.

P.S.

Lord of the Rings International Audience Research Projectin tulokset ovat vapaasti saatavilla British Economic and Social Data Services -sivustolla.

Näkökulmia Game of Thronesiin & The Hobbit -elokuvatrilogiaan

(HBO)

Fantasian suurimmat ilmiöt juuri nyt

Kuten blogiani pidempään lukeneet tietävät, kirjoitan tällä hetkellä väitöskirjaa Jyväskylän yliopiston Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitokselle. Tähän liittyen osallistuin viime marraskuussa (24.-25.11.2015) Tanskassa järjestettyyn fantasiakonferenssiin. Seminaarimatka oli kaikin puolin hauska kokemus, ja minulle myös ensimmäinen ulkomailla järjestetty. Kotimaassa olen kyllä matkustellut seminaarien perässä kerran jos toisenkin, mutta tämä sunnuntaista seuraavaan perjantaihin kestänyt ekskursio oli kokemuksena luonnollisesti aivan omaa luokkaansa.

Odensessa sijaitsevassa Etelä-Tanskan yliopistossa  (The University of Southern Denmark) järjestetty The Fantastic in a Transmedia Era: New Theories, Texts, Contexts oli koonnut yhteen fantasiatutkijoita monista eri maista, muun muassa Yhdysvalloista, Venäjältä, Saksasta, Iso-Britanniasta ja Havaijilta. Suurimmiksi yksittäisiksi teemoiksi tässä kaksipäiväisessä seminaarissa nousivat tämän hetken kuumimmat fantasiailmiöt: Game of Thrones & The Hobbit -elokuvatrilogia.

Game of Thrones heijastelee aikamme arvoja

George R. R. Martinin huippusuosittuun Tulen ja jään laulu -kirjasarjaan (A Song of Ice and Fire) perustuvasta HBO:n Game of Thrones -televisiosarjasta puhuttiin The Fantastic in a Transmedia Era -seminaarissa muun muassa adaptaation (kirjasta televisiosarjaksi) ja sukupuolentutkimuksen näkökulmista. Yhden seminaarin pääpuheenvuoroista käytti Englannista paikalle saapunut Stéphanie Genz. Hänen esitelmänsä "I'm Not Going to Fight Them, I'm Going to Fuck Them: "Sexist Liberalism and Gender (A)Politics in Game of Thrones oli säväyttävä. Kaltaiselleni vanhan koulukunnan Tolkien-fanille, joka ei ole toistaiseksi ehtinyt perehtymään Game of Thronesiin, tuli nopeasti selväksi, että Game of Thrones sisältää enemmän väkivaltaa, seksiä ja seksuaalista väkivaltaa, kuin fantasia yleensä. 

Genzin mukaan Game of Thrones heijastelee vahvasti nyky-yhteiskunnan arvoja, aivan kuten esimerkiksi Sinkkuelämää-sarjakin (Sex and the City) teki aikanaan. Seksi eri muodoissaan on keino käyttää valtaa, ja pelata pelejä. Genz totesi, että Game of Thrones tekee seksismistä näkyvää ja liberaalia:

Either you are on the playing field of liberal competition, in which case you require no protection, or you prove into a category as a victim who is being kept off the field (Duschinsky 2013).

Lisäksi väkivalta- ja kidutuskulttuuri, varsinkin naisiin kohdistuva, on yleistä 9/11-tapahtumien jälkeisessä maailmassa, ja tämä heijastuu myös Game of Thronesiin.

Genzin näkemyksiin Game of Thronesista voi tutustua myös tänä keväänä (7.4.2016) ilmestyvässä Women of Ice and Fire - Gender, Game of Thrones and Multiple Media Engagements -kirjassa:

(Bloomsbury Publishing)

"The series has crossed the line between acceptable and unacceptable"

Myös norjalainen Anne Gjelsvik puhui Game of Thronesista Adapting the Un-Imaginable -esitelmässään. Hänen mukaansa tämän HBO:n menestyssarjan kidutuskohtaukset, seksi ja seksuaalinen väkivalta ovat ylittäneet sopivuuden rajat, mutta se on onnistunut siitä huolimatta saamaan kriitikot puolelleen lähes poikkeuksetta. 

Gjelsvik kertoi, että George R. R. Martin ei ole karsinut väkivaltaa pois tarinoistaan, koska se olisi kirjailijan mielestä valheellista ja epärehellistä. Martinin teokset nimittäin perustuvat löyhästi 1400-luvulla käytyyn Ruusujen sotaan, eikä "yhtäkään sotaa ole sodittu ilman seksuaalista väkivaltaa tai raiskauksia sitten muinaisten sumerilaisten aikojen".

The Guardianin haastattelussa Martin on todennut:

..the true horros of human history derive not from orchs and Dark Lords, but from ourselves. We are the monsters. (And the heroes too). Each of us has within himself the capacity for the great good, and great evil.

(starecat.com)

Hahmon siirtyminen kirjasta televisioruudulle

Itä-Suomen yliopistosta paikalle saapunut Anna-Leena Harinen keskittyi omassa esitelmässään hieman seesteisempiin George R. R. Martin -teemoihin. Hän puhui muun muassa siitä, mitä hahmolle tapahtuu, kun sille annetaan uusi elämä kirjan ulkopuolella, televisioruudulla, ja alunperin vain sanoina paperilla elänyt hahmo saa konkreettisen, fyysisen muodon. 

Harinen käsitteli ennen kaikkea perinteistä hyvis/pahis -kahtiajakoa rikkovaa Jaime Lannisteria, ja paljon medianäkyvyyttä saanutta Tyrion Lannisteria. Harinen toi esille myös sen, miten katsojat kiintyvät fiktiivisiin hahmoihin kuin ystäviin, ja voivat näiden kautta laajentaa omaa kokemuspiiriään ja maailmankuvaansa. Tähän liittyen Martin ei tosin päästä yleisöään helpolla; mikä hahmo tahansa voi kuolla koska vain. Martin osaa toden totta pitää ihmisiä varpaillaan: 

Tyrion and Jaime have survived so far, but no one knows what might be in store for them until, and especially when, winter comes. 

Peter Jacksonin The Hobbit -elokuvatrilogia jakaa mielipiteitä

J. R. R. Tolkienin tuotanto saavutti aiempaakin laajemman yleisön, kun Peter Jackson teki menestyksekkään The Lord of the Rings –elokuvatrilogiansa vuosina 2001-2003. Kuuluisa Tolkien-tutkija Tom Shippey luonnehti näitä elokuvia seuraavasti: ”These are arguably the most successful films ever made”. (Shippey 2007: 365.) Tämän sekä kaupallisesti että taiteellisesti menestyneen trilogian päätösosa, The Return of the King (2003) palkittiin peräti yhdellätoista Oscarilla (Sir Peter Jackson 2016.) Samaan saavutukseen ovat yltäneet vain kaksi muuta elokuvaa: Ben-Hur (1959) ja Titanic (1997).

Jacksonin työ Tolkienin luoman maailman filmatisoijana sai jatkoa, kun hän teki myös Tolkienin The Hobbit-teokseen perustuvan trilogian: An Unexpected Journey (2012), The Desolation of Smaug (2013) & The Battle of the Five Armies (2014) (Sir Peter Jackson 2016). Trilogian ensimmäinen osa tuotti yli miljardi dollaria, toinen ja kolmas osa molemmat hieman alle miljardin (lotr.wikia.com 2016).

The Fantastic in a Transmedia Era -seminaarissa The Hobbit näkyi vahvasti, kiitos kansainvälisen yleisötutkimuksen, joka kantaa nimeä The World Hobbit Project. Mukana on tutkijoita 46:ta eri maasta, myös Suomesta. Lisäksi Peter Jacksonin synnyinmaa, Uusi-Seelanti, oli tehnyt oman, Hobbit Audience Project -tutkimuksensa.

"Things must be done right"

The World Hobbit Projectin vetäjänä toimiva, Iso-Britanniasta paikalle saapunut Martin Barker kertoi, että verkkokyselynä toteutettuun tutkimukseen oli saatu vaikuttavat 39 109 vastausta. Tällä hetkellä tulosten analyysi on käynnissä. Tarkoituksena on muun muassa selvittää, miten The Hobbit -elokuvat ovat vaikuttaneet fantasian genreen yleisellä tasolla, mitä ne merkitsevät yleisölle, ja millaisia ajatuksia ne ovat herättäneet. Vastaavaa yleisötutkimusta tehtiin aikoinaan myös The Lord of the Rings -trilogiasta. Tuolloin tutkijoille selvisi, että LOTR-elokuvat olivat kohottaneet fantasiagenren mainetta suuren yleisön silmissä.

Monien eri maiden edustajat olivat saapuneet Odenseen esittelemään alustavia tutkimustuloksiaan. Suomesta paikalla olivat Jyväskylän yliopiston Urpo Kovala ja Irma Hirsjärvi. He kertoivat, että Suomessa on tavallista enemmän Tolkien-faneja, ja nämä ovat pitäneet The Hobbit -elokuvista keskimääräistä vähemmän. Sinällään suomalaisilla ei ole mitään Jacksonia vastaan, häntä ei vain haluta yhdistää Tolkieniin. Monet katsojat pitivät Jakcsonin elokuvasovituksia muun muassa liian väkivaltaisina.

Uusi-Seelanti oli niin ikään edustettuna. Siellä tutkijoille oli selvinnyt, että elokuvien suosio laski trilogian loppua kohti, ja Jacksonin tiimin keksimä Tauriel-haltia jakoi mielipiteet. Venäjällä taas Radagast-velho ei miellyttänyt kaikkia, koska hahmoa pidettiin liian humoristisena. Moskovan yliopistoa edustanut Larisa Mikhaylova huomautti myös, että Venäjällä luetaan ennemmin kirjoja, kuin katsotaan elokuvia.

Kaiken kaikkiaan fantasia-genren fanit näyttäisivät olevan hyvin tarkkoja sen suhteen, miten kirjat käännetään elokuviksi. Heille on tärkeää, että asiat tehdään juuri oikein. The Hobbit -trilogian kohdalla ongelmia aiheutti se, että ohjaaja vaihtui viime hetkellä Guillermo del Torosta Jacksoniin, ja niinpä kuvauksia ei ehditty valmistella kunnolla. Lisäksi Jacksonilla ei ollut lopussa suoraa kontaktia näyttelijöihin. Kaikesta huolimatta katsojat olivat kuitenkin iloisia, että The Hobbit -trilogia toi Keski-Maan takaisin valkokankaalle.

(thehobbitblog.com)

LÄHTEET:

Duschinsky, Robbie (2013). Childhood, Responsibility, and the Liberal Loophole: Replaying the Sex-Wars in Debates on Sexualisation? Sociological Research Online. [online]. 18(2)7. 

Flood, Alison (2014). George RR Martin defends Game of Thrones' sexual violence. The Guardian. [online]. 

lotr.wikia.com (2016). The Hobbit (films). [online].

Shippey, Tom (2007). Roots and Branches. Selected Papers on Tolkien by Tom Shippey. Switzerland: Walking Tree Publishers.

Sir Peter Jackson (2016). Encyclopaedia Britannica. [online].