Tietohaaste

Kiitokset haasteesta, Juha! :)

Sain bloggarikollegaltani, Nipvet-blogin Juha Makkoselta hetki sitten astetta asiapitoisemman, mutta erittäin mielenkiintoisen haasteen. Kyseessä on tietokirjallisuushaaste, joka sai alkunsa Klassikkojen lumoissa -blogista. Ohjeet ovat seuraavanlaiset:

1. Valitse viisi tietokirjaa (joita et ole vielä esitellyt blogissasi), ja viisi verkkosivustoa, joiden tiedon laatu on ansiokasta, ja esittele ne lyhyesti blogissasi.
2. Kielen tulee sekä kirjoissa että nettisivuissa olla jokin pohjoismaisista kielistä, siis tanskaksi, norjaksi, islanniksi, suomeksi, ruotsiksi, fääriksi, grönlanniksi, saameksi, kveeniksi, meänkielellä, jne.
3. Tietokirjat ovat niitä, joiden perässä mitä todennäköisimmin on laaja lähdeluettelo.
4. Tämä kirjoitus tietokirjoista määrittelee, mitä ei ainakaan lasketa tietokirjallisuudeksi.
5. Haasta mukaan vähintään kolme blogia jakamaan tietoa eteenpäin.

Tämä haaste innosti minua suuresti, omistan nimittäin lukuisia mainitsemisenarvoisia tietokirjoja jotka on ilo esitellä, mutta jotka ovat aiemmin jääneet blogissani vaille huomiota, koska en blogini olemassaolon aikana ole lukenut niitä läpi. Syitä tähän on kahdenlaisia: joko teos on luettu jo ennen blogin perustamista, tai sitten sitä on aina käytettykin selailuperiaatteella, hakuteosmaisesti.

On myös mainittava, että vaikka sainkin valita peräti viisi teosta, jäi tämän bloggauksen ulkopuolelle iso joukko varsinkin ratsastukseen ja hevosiin liittyviä, sinällään erinomaisia tietokirjoja. Tämä johtuu siitä, että tein päätöksen jonka mukaan jokaisen esittelemäni teoksen aiheen tulee monipuolisuuden nimissä olla erilainen. 

1. Suuri akvaariokirja - Perusteellinen opas makean veden kalojen ja merikalojen tuntemiseen sekä akvaarion hoitoon, Mary Bailey & Gina Sandford

Olen harrastanut akvaariokaloja jo kaksikymmentä vuotta. Pitkään elin kirjaston lainakirjojen, erityisesti Markku Varjon Akvaariokalat-klassikkoteoksen voimin. Lopulta sain kuitenkin vanhemmiltani lahjaksi myös oman akvaariokirjan, tämän kattavan ja silmiä hivelevän kauniin Suuren akvaariokirjan (The Ultimate Aquarium, 1995). Tätä hakuteosta on tullut selailtua kerran jos toisenkin, ja aina kun ostan uusia kaloja tai kohtaan jonkin ongelman kalaharrastuksessani, avaan tämän akvaarioraamatun. 

Tämä Markku Varjon suomentama teos ei tiedollisesti vedä täysin vertoja Markku Varjon omalle tuotannolle, koska se ei ole yhtä pedantti ja kattava, mutta pidän siitä silti paljon. Suurin miinus lienee se, että takasivujen hakemistossa kaikki kalat on lueteltu latinankielisten nimiensä mukaan, eli se on pitkälti hyödytön. Kaikesta huolimatta Suuri akvaariokirja on yksi kirjahyllyni aarteista, ja vuosien saatossa siihen on tullut tehtyä monia merkintöjä ja alleviivauksia.

2. Hevoset, Jean-Louis Gouraud & Yann Arthus-Bertrand

Tämä Jean-Louis Gouraudin kirjoittama ja Yann Arthus-Bertrandin kuvittama Hevoset-kirja (Horses, julk. 2005) on niin kaunis, että tekee mieli itkeä. Jos minun pitäisi nimetä suosikkitietokirjani kautta aikojen, se olisi tämä. Kyseessä on maailman hevosrotuja esittelevä teos, jossa on panostettu ennen kaikkea elämyksellisyyteen ja kauneuteen. Kattava se ei missään nimessä ole, puuttuuhan sieltä muun muassa yksi yleisimmistä brittiläisistä poniroduista, new forestin poni. Tämä on aina pistänyt silmääni, koska omistan kyseisen rodun edustajan itse. Mutta aivan kuten esipuheessa kerrotaan, täydelliseen kattavuuteen ei ole edes pyritty, tärkeintä on tunne.

Vaikka rodut esitellään myös sanallisesti, on pääpaino ehdottomasti valokuvilla. Mukana on muun muassa koko aukeaman kokoisia kuvia, jotka levittäytyvät silmien eteen yli 70 cm:n levyisinä. Kirjan esipuheessa kerrotaan seuraavaa:

..hevoskuvien pyhistä perinteistä luopuminen on vaatinut rohkeutta ja jopa röyhkeyttä. On nimittäin olemassa traditionaalinen, virallinen ja akateeminen tapa kuvata hevosia: suoraan sivulta, kaikki neljä jalkaa maassa, etujalat tasan, takajaloista toinen hiukan edempänä, pää koholla ja jotta kaulan rakenne näkyisi (eikä virheitä voitaisi peittää), harja kammattuna kuvaajasta pois päin.

Yann viis piittaa kaikesta tästä. Hän ei halua kuvata hevosia niin kuin poliisi rikollisia, tai niin kuin siittolan virkailijat tunnistetietoja tallentaessaan. Hän haluaa näyttää hevoset sellaisina kuin ne ovat ja sellaisina kuin niitä rakastetaan: elävinä, riehakkaina, vilkkaina, liikkuvaisina, tanssivaisina, joustavina ja jopa - käyttääksemme ilmaisua, joka osittain taivaalla elävää taiteilijaa saattaisi miellyttää (Yann on tunnettu ilmakuvistaan) painovoimasta vapaina.

Tätä kirjaa varten Yann Arthus-Bertrand on tehnyt töitä yli viisitoista vuotta ja kiertänyt useita kertoja maailman ympäri. 

Minulle Hevoset-kirja on ennen kaikkea taideteos, jonka kuviin on helppo immersoitua. Yleensä en näin kalliita kirjoja edes osta, mutta satuin löytämään tämän teoksen alennusmyynnistä, ja niinpä se lähti mukaani, vieläpä kaksin kappalein. Toisen niteen annoin ystävälleni lahjaksi. Hän ihastui teoksen huikeaan kokoon ja ulkonäköön siinä määrin, että asetti sen esille kirjahyllynsä päälle. Siellä se komeilee kuin taulu.

3. Suuri tarukirja, Alf Henrikson

Suuri Tarukirja (Hexikon, julk. 1983) on ollut yksi kirjahyllyni perusteoksista jo pitkään, rakastanhan myyttejä, taruja ja satuja. Mainittakoon myös, että tämä Alf Henriksonin kokoama kirja on ollut yhtenä lähdeteoksena gradussani. Akateemiseksi lähdeteokseksi se kelpuutettiin ehkä hieman rimaa hipoen, mutta meni läpi yhtä kaikki. Esittelytekstissä todetaan vitsikkäästi:

Suuri Tarukirja kuuluu hakuteoksena joka kodin kirjahyllyyn. Siitä on helppo tarkistaa, mikä olikaan totta ja mikä tarua.

Näinä Wikipedian aikoina tällaiset aakkoselliset hakuteokset alkavat olemaan katoava luonnonvara, mutta niissä on ehdottomasti oma lumonsa, ja selailenkin Suurta tarukirjaa edelleen mielelläni. Lisäksi on selvää, että myytit ovat aihealueena ajattomia, ja niinpä tämänkään teoksen tiedot eivät vanhene samalla tavalla, kuin vaikkapa lääketiedettä tai tietotekniikkaa käsittelevien hakuteosten tiedot.

4. Palapelimeikki, Irmeli Castren & Raili Hulkkonen

Suomalaisena eturivin meikkitaiteilijana tunnetun Raili Hulkkosen ja kauneustoimittaja Irmeli Castrenin Palapelimeikki (julk. 2002) on kotimainen meikkausopas, jonka luin aikoinaan kannesta kanteen, ja jonka ohjeita noudatan edelleen tuon tuostakin. 

Tämä teos on todellinen aarre, koska kirjan ohjeet pohjautuvat henkilökohtaisen kasvoanalyysin tekemiseen, ja sen pohjalta rakentuvaan, yksilölliseen tapaan meikata. Kaikki kun ei sovi kaikille. Aivan kuten kirjassa todetaan:

Palapelimeikki ei ole sidottu muotiin ja trendeihin, vaan tekijänsä kasvojen ominaisuuksiin ja väritykseen.

Hulkkonen antaa  tarkat ohjeet muun muassa sen mukaan, minkä muotoiset silmät ovat, käyttääkö meikkaaja laseja vai ei, ja millainen kasvojen muoto on. Nykyisin makeup tutorialeja on saatavilla paljon esimerkiksi YouTubesssa, ja niitä on toki tullut katsottua jonkin verran, mutta kerta toisensa jälkeen huomaan palaavani Raili Hulkkosen hyväksi havaittuihin ohjeisiin.

5. Tyyliä vai ei - vaatteet voivat muuttaa elämäsi, Trinny Woodall & Susannah Constantine

Televisiostakin tuttujen, makeover-guruina tunnettujen Trinny Woodallin & Susannah Constantinen Tyyliä vai ei -teos (Trinny and Susannah What you wear can change your life, julk. 2004) on yllä esittelemäni Palapelimeikki-kirjan tapaan yksilöllisten piirteiden huomioimiseen pohjautuva kauneusopas, tosin aihepiiri on toinen. Tyyliä vai ei -kirjassa lähdetään liikkeelle oman vartalotyypin määrittelystä, koska eri vartaloille sopivat erilaiset vaatteet ja asusteet. Lisäksi luvassa on värianalyysi:

Oliko sinulla aamulla herätessäsi paskamainen olo? Älä ojenna kättäsi vodkapulloa kohti, sillä pelastus on vaatekaapissa. On hämmästyttävää, miten sopivaan väriin pukeutuminen voi muuttaa pohjattoman synkkyyden ärsyttäväksi hilpeydeksi ja eloisuudeksi. Värien käyttämisessä tarvitaan itseluottamusta, mutta oikeat värit antavat sitä.

Minulla on kirjahyllyssäni myös Trinnyn ja Susannahin vuotta aikaisemin julkaistu Parhaat puolet esiin -teos (julk. 2003), jossa keskitytään ennen kaikkea omaa vartalotyyppiä imartelevaan pukeutumiseen. Olin hieman kahden vaiheilla, kumman kirjan esittelen tässä postauksessa, koska molemmilla teoksilla on omat ansionsa. Päädyin kuitenkin lopulta Tyyliä vai ei -kirjaan, koska tämä on uudempi ja monipuolisempi teos.

Tyyliä vai ei -kirjassa puhutaan nimittäin paitsi pukeutumisesta, myös esimerkiksi oman vaatevaraston karsimisesta, vaatevaihtokauppojen tekemisestä ystävien kanssa, vaatteiden oikeaoppisesta säilyttämisestä, kauneudenhoidosta ja meikkaamisesta. Niin, ja annetaanpa kirjassa niksejä jopa tilaa säästävään matkalaukun pakkaamiseen ja siihen, kuinka lomakuvat onnistuvat! Kyseessä on siis todellinen jokanaisen selviytymisopas.

Vuosien saatossa Susannahia ja Trinnyä on toisinaan arvosteltu bodyshamingin vuoksi. On kysytty, miksi ihmeessä naisen esimerkiksi pitäisi peittää käsivartensa, jos ne eivät ole timmissä kunnossa, ja eikö jokainen voi valita juuri sellaisia vaatteita joista pitää, vartolotyypistään riippumatta? Ymmärrän tämän kannan hyvin, mutta itse noudatan mielelläni monia Susannahin ja Trinnyn ohjeista, koska ne yksinkertaisesti saavat minut näyttämään hyvältä. Lisäksi pidän tämän stylistiparivaljakon kirjojen raikkaasta ulkoasusta ja humoristisesta otteesta.

Tietopitoiset verkkosivut, joita suosittelen

Aivan kuten minulle tämän haasteen heittänyt Juha Makkonenkin totesi, on tietoaiheisten sivustojen tarjonta laajempi englanniksi kuin suomeksi. Hetken asiaa mietittyäni sain kuitenkin kasattua seuraavanlaisen listan viidestä suomenkielisestä tietosivustosta, joita voin lämpimästi suositella:

Risingshadow

Tämä sivu sisältää esittelyt kaikista suomeksi julkaistuista scifi- ja fantasiakirjoista. Alun perin vuonna 1996 alkunsa saanut sivusto sisältää kirjaesittelyjen ohella muun muassa keskustelupalstan, artikkeleita ja uutisia. Kyseessä on Suomen suurin fantasiaa ja tieteiskirjallisuutta käsittelevä sivusto.

Kaikki joogasta

Tältä verkkosivustolta löytyy muun muassa lista kaikista Suomen joogakouluista ja joogakaupoista, sekä esittelyt eri joogatyyleistä. Kaikin puolin kattava ja asiallinen sivusto, joka on suunnattu nimenomaan suomalaisille joogaharrastajille.

Hevostietokeskus

Suomen Hevostietokeskus ry:n sivusto on ehdoton ykköspaikka, kun tarvitsee ajantasaista ja luotettavaa tietoa hevosenpidosta Suomessa. Neuvoja tältä sivustolta saa muun muassa lakikiemuroihin, tallinpitoon, hevosen ruokintaan ja jalostukseen. Yhteistyökumppanina toimii Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus, mikä kertoo omaa kieltään Hevostietokeskuksen kredibiliteetistä.

Kirjastot.fi

Kirjastot.fi on Suomen kirjastojen yhteissivusto, josta löytyy omat osastonsa sekä kirjaston työntekijöille että asiakkaille. Itse en ole pääsivuilla juuri vieraillut, mutta tämän sivuston alaisuudessa toimiva Frank-monihaku on minulle todella tärkeä työkalu, koska sen kautta on mahdollista etsiä lainakirjoja ympäri Suomen yhdellä ja samalla haulla. Rasti vain ruutuun, ja järjestelmä selvittää halutun aineiston saatavuuden maanlaajuisesti. 

Steffit

Tämä liikunnanohjaajan ylläpitämä treeniblogi sisältää mukavassa suhteessa treeni- ja ruokaohjeita, ja on kaiken lisäksi myös visuaalisesti hyvin kaunis. Ote on ammattimainen, ja kirjoittaja elää kuten opettaa. 

Haaste eteenpäin

En ole varma ketkä kaikki ovat jo tämän haasteen saaneet, mutta haluaisi kutsua mukaan tietoa levittämään seuraavat bloggarit:

Pihin naisen elämää -blogin Leilan

1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogin Marilen

Kirjanurkkaus -blogin.

Nuukaillen - eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman, Laura Honkasalo

"Lakkaa kuvittelemasta, että elämäsi muuttuu, jos vain ostat tarpeeksi vaatteita"

Nykyään on saatavilla ihan liikaa kaikkea. Psykologit ovat havainneet, että liika valinnan vapaus tekee ihmisistä onnettomia. Siksi shoppailukin saattaa tehdä onnettomaksi: joudumme tekemään valintoja liian isojen valikoimien edessä ja aina jää epäilys, jäikö paras vaihtoehto sittenkin kauppaan.

Joitakin vuosia sitten luin John Naishin loistavan Riittää jo - irti maailmasta, jossa kaikkea on ihan liikaa -teoksen (julk. 2009), jossa korostettiin muun muassa shoppailun petollista psykologiaa. Ostohetkellä aivot tuottavat hyvänolonhormoneita, mutta ei kulu kauaakaan, kun aivokemiat palaavat normaalitasolle, ja onnellisuus uudesta omaisuudesta katoaa tuhkana tuuleen. Nyt kulutuskriittisyydestä ja oman elämäntahdin harkitusta hidastamisesta on ilmestynyt myös suomalainen versio, Laura Honkasalon astetta leppoisammalla otteella kirjoitettu Nuukaillen - eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman (julk. 2014).

Nuukaillen on helppolukuinen ja viihdyttävä teos, joka sisältää sekä käytännönläheisiä säästöohjeita että pohdintoja kuluttamisen psykologiasta ja ympäristövaikutuksista. Kuriositeettina mukaan on lisätty myös vanhan ajan säästöniksejä vuosien takaa: 

Heti kun kevätaurinko alkaa lämmittää, ovat pihat ja tienvarret vihantanaan aivan ilmaisia vihanneksia, kun vain osaamme ottaa ja käyttää hyväksemme.

- Koti - perhepiirin vuosikirja (1943)

Säästäwäisyys on talouden woimassa pitämisen perustus. Ei se kuitenkaan sowi käymään saituudeksi; vaan jokaisen emännän tulee ymmärtäwäisesti oijentaa itsensä määrättyin tuloinsa mukaan.

- Amelie de Frese: Koto-askareet (1871)

Itselleni Honkasalon kirjan parasta antia olivat lifestyleblogien tavaranpalvonnan ja shoppailuhysterian osuva kritisointi, sekä huomiot siitä, että paitsi tavaraa, myös liiallista tekemistä, harrastuksia ja internetin käyttöä on syytä rajoittaa. Kuten Honkasalo toteaa: 

Karsi tarpeettomat velvollisuudet. Korvaa sana "pitäisi" sanalla "voisin".

Näin lopuksi haluan vielä mainita, että mikäli elämän kohtuullistaminen kiinnostaa, kannattaa aivan ehdottomasti lukea myös Alexander von Schönburgin vuonna 2007 julkaistu Tyylikkään köyhäilyn taito. Von Schönburgin teoksessa yhdistyvät Naishin ja Honkasalon kirjojen parhaat puolet, ja lisäksi se on kirjoitettu kaunokirjamaisen lennokkaasti, hyviä tarinoita säästelemättä.

Norma, Sofi Oksanen

Oksasen Tähkäpää-tarina ei kietonut minua pauloihinsa

Juuri kun luulin, ettei Viron lähihistoriassa loputtomiin piehtaroiva Sofi Oksanen voisi minua yllättää, hän teki sen. Kohdunvuokraus- ja hiusbisnekseen uppoutuva Norma (julk. 2015) oli jotain aivan muuta, kuin mitä olen Oksaselta tottunut lukemaan. Valitettavasti vain tämä(kään) kirja ei saanut minua innostumaan, se oli vain eri tavalla ikävä kuin aiemmat Oksasen teokset. Yleensä en ole pitänyt Oksasen tarinoista niiden synkkyyden ja vastenmielisten henkilöhahmojen takia. Nyt syynä pettyneeseen olankohautukseen taas oli tarinan huono imu. 

Sinällään esimerkiksi kohdunvuokrausbisnes on aiheena ajatuksia herättävä, mutta Oksanen ei valitettavasti saanut siitä kunnon otetta. Margaret Atwood otti lapsitehtailuteeman haltuunsa paljon iskevämmin jo 31 vuotta sitten ilmestyneessä klassikkoteoksessaan Orjattaresi (The Handmaid's Tale, julk. 1985).

Minulla ei totta puhuakseni ole juurikaan hajua siitä, miten tämä kertomus lopulta päättyi, koska mielenkiintoni keskittyä tarinan kuunteluun oli äänikirjan viimeisen levyn kohdalla jo niin vähäinen. Näin jälkikäteen päässäni leijailee vain hataria muistikuvia siitä, että Norman äidin itsemurhaa märehdittiin loputtomiin, ja tarinan päähenkilö oli hypertrikoosia sairastava meedio. Siinäpä se. Jos minun jotain Oksasen kirjaa pitäisi suositella, olisi se Puhdistus (julk. 2008), ei Norma.

Vertailussa: Nikki Sixxin Heroiinipäiväkirja & Koko Kansan Johanna - Paljastuksia kulissien takaa

Antisankari vs. antisankaritar

Silmiini osui taannoin Jani Asikaisen kolumni nimeltä "Tuksu on tämän päivän Sid Vicious". Siinä hän toteaa: 

Tukiaisen keikoissa on punk-henkeä enemmän kuin missään muussa kotimaisessa musiikissa tällä hetkellä.. Raskaasti päihtynyt Tukiainen on niin piittaamaton, tyylitön, röyhkeä ja typerän itsevarma, että samalle viivalle yltää oikeastaan vain Sex Pistolsin 'basisti' Sid Vicious. Vicious oli käytännössä soittotaidoton ja hänet valittiin bändiin ulkonäkönsä ja asenteensa takia.

Kun luin tämän, en voinut kuin nyökytellä myöntävästi, sen verran hyvin vertaus osui ja upposi. Osittain tämän kolumnin innoittamana päätin myös tehdä ensimmäistä kertaa blogihistoriassani postauksen, jossa käsittelen yhdellä kertaa kaksi eri kirjaa, niitä samalla keskenään vertaillen. Vastapareiksi valikoituivat suuren kohun saattelemana vuonna 2013 julkaistu Koko Kansan Johanna -teos, ja Mötley Crüen basisti Nikki Sixxin Heroiinipäiväkirja (The Heroin Diaries. A Year in the Life of Shattered Rockstar, julk. 2007). Mainittakoon, että Nikki Sixx on suunnaton Sid Vicious -fani.

Äkkiseltään voisi ajatella, ettei maailmankuululla, yli 100 miljoonaa levyä myyneellä, karskilla amerikkalaisrokkarilla ja Suomessa niin sanotun turhan julkkiksen maineessa olevalla tuittupäänaisella olisi juuri mitään yhteistä. .. Well, think again.

Sekä Heroiinipäiväkirjassa, että Koko Kansan Johanna -teoksessa suuri osa ajasta vietetään tien päällä (Metropolin kiertue, Girls, Girls, Girls -kiertue), ja vapaa-aika sujuu enemmän ja vähemmän itsetuhoisissa merkeissä, vihan, pelon ja katkeruuden vallassa. Kumpikin purkaa pahaa oloa omalla tavallaan: Nikki kääntyy sisäänpäin ja kirjaimellisesti sulkeutuu vaatekomeroonsa huumeneulojen ja aseiden kanssa, Johanna taas hyökkää internetiin häiriköimään.

Nikkin viha suuntautuu hänet hylänneeseen äitiin ja ahneeseen levy-yhtiöön, Johannan suuttumus taas kohdistuu ennen kaikkea katoilevaan Artoon ja "näätiin". Myös henkilökunnan (ex-keikkamyyjä, manageri..) kanssa molemmilla on omat ongelmansa.

Nikki seurusteli vuonna 1987 Vanity-nimisen laulajattaren kanssa.

Lisäksi ihmissuhteet ovat sekä Nikkillä että Johannalla hyvin sekavia ja tuhoisia. Kumpikin artisti oli kertomahetkellä pitkälti parisuhteessa, mutta he pettivät kumppaneitaan toistuvasti, ja lopulta kummankin on-off -suhde kaatui. Ainoa selkeä ero oli tämä: Nikkin sittemmin uskovaiseksi kääntynyt Vanity-tyttöystävä ei suostunut katoamaan millään, kun taas Johannan aviomies Arto lähti toistuvasti karkuun kielloista huolimatta.

Kummassakin kirjassa antipatiat vastakkaista sukupuolta kohtaan ovat ilmeisiä: Johanna haukkuu ex-miehiään toistuvasi erittäin rajuin sanankääntein, kun taas Nikkin kirjan sivuilla toistellaan naisiin liittyvien anekdoottien yhteydessä kerta toisensa jälkeen seuraavaa mantraa: "MUIJAT = ONGELMIA". Villi kiertue-elämä yhdistettynä mielenterveysongelmiin ja päihteiden liikakäyttöön eivät selvästikään ole eduksi, jos toivoo löytävänsä rakkauden.

Vasemmalla Johanna & Arto, oikealla Johanna ja jo edesmennyt Julia-sisko.
Mainittakoon, että Koko Kansan Johanna -kirjan kuvaliite oli resoluutioltaan
poikkeuksellisen huonolaatuinen.

Lyhyesti voisi todeta, että Nikki ja Johanna ovat molemmat tarinan kertomahetkellä uransa huipulla, mutta silti ja ehkä juuri sen vuoksi totaalisesti romuna. Meikkejä ei jakseta pestä pois päiväkausiin (myös Nikki meikkasi), päihteitä kuluu hengenvaarallisia määriä, hiukset ovat takussa, vaatteet likaisia ja suihkuunkaan ei jakseta raahautua juuri koskaan. Nikki tiivistää kumpaankin tässä käsiteltyyn artistiin istuvan ajattelumallin osuvasti:

11. maaliskuuta 1987

Van Nyus, keskiyö

Olen kehitellyt pientä teoriaa, jota kutsun teoriaksi hygienian ylläpitämisestä. Se on periaatteessa hyvin yksinkertainen..

1. Miksi käydä suihkussa, jos kuitenkin tulee uudelleen likaiseksi?

2. Miksi pedata sänky, jos kuitenkin aikoo nukkua siinä uudelleen?

3. Miksi selvitä, jos aikoo kuitenkin vetää uudet kännit?    

Suihkussa tarvitsee käydä vain silloin, kun ympärillä on ihmisiä, jotka eivät voi sietää löyhkää. Ainoa syy olla selvin päin on, että pitää tehdä jotakin. Kun minulla on muutama vapaapäivä kotona, voin paskat piitata muista ihmisistä ja velvoitteista.

"Johanna on tallonut Artoa korkokengillä päähän.."

Myös väkivalta, kuten moottoripyöräjengiläisten palkkaus ja ihmisten pahoinpitely viini- ja Jack Daniels -pulloilla kuuluvat näiden artistien elämään, ja hotellihuoneita tuhotaan rutiininomaisesti. Koko Kansan Johanna -kirjasta löytyvät muun muassa seuraavat, paljonpuhuvasti nimetyt luvut:

Väkivaltaa Arton kanssa
Lisää väkivaltaa Arton kanssa
Yhä lisää väkivaltaa Arton kanssa
Väkivalta Arton kanssa ei ota päättyäkseen

Mitä taas Nikki Sixxiin tulee, kertoo esimerkiksi musiikkivideo-ohjaaja Wayne Isham seuraavaa:

Nikki riivasi meikäläistä aina, haistatteli päin naamaa ja yhtenä päivänä hän täysin arvaamatta kävi käsiksi ja löi minua oikein kunnolla. Siihen tavallaan tottui.

Mötley Crüen väkivaltaista kulttuuria kuvaa lisäksi erinomaisesti heidän turvapäällikkönsä, entisen Helvetin enkeli Fred Saundersin selonteko:

Vastasin Mötley Crüen turvallisuudesta aina Shout at the Devil -kiertueesta lähtien. Kun Doc McGhee aikanaan palkkasi meikäläisen, se sanoi bändin olevan niin holtiton, että minun pitäisi tehdä mitä tahansa pitääkseni ne kurissa. Itse asiassa se sanoi antavansa minulle lisäpalkkion aina, kun löisin niitä. Sanoin, että sovittu.

Vedin Mötleyn jätkiä pataan harva se kerta. Kerran Indianassa mursin Tommyn klyyvarin, hajotin Nikkin kylkiluut ja pieksin Vincen pahanpäiväisesti monta kertaa, koska... no koska se on kusipää. Taisin jopa kerran lyödä Mick-parkaa. Ihan vain täydentääkseni kokoelman.

Lukijana oli mielenkiintoista huomata, miten eri tavalla näiden kahden antisankarin ajoittain lähes identtisiin edesottamuksiin tuli toisinaan suhtauduttua. Kun Nikki Sixx sytytti hotellihuoneiden ovia palamaan, se oli poikamaisen hauskaa ja hassua, sellaista Extreme Duudsonit -meininkiä, mutta tarina Johannan hajottamasta ovesta herätti lähinnä kulmien kohottelua ja kummastusta: "Mites se nyt noin, pieni naisihminen..?".

Näiden kahden tarinan reflektointi herättikin oivalluksen siitä, miten erilaisia odotuksia ja standardeja eri sukupuolten edustajien käytökselle on ihan huomaamattaan tullut asettaneeksi. Vaikka uskookin sukupuolten väliseen tasa-arvoon, sitä saattaa silti huomaamattaan sietää miehiltä enemmän huonoa käytöstä kuin naisilta. Näiden kahden elämänkerran lukeminen peräkkäin onkin mitä erinomaisin kaksinaismoralismin paljastuskeino. Lukija saa toden teolla katsoa itseään peiliin.

Toisaalta on huomattava, että nämä väkivaltaiset välikohtaukset myös esitettiin näissä kirjoissa hyvin erilaisessa, sukupuolikoodiston värittämässä valossa, ja tämä totta kai ohjaili jossakin määrin minun reaktioitani lukijana: Heroiinipäiväkirjassa nyrkkien heiluttelu kuitattiin useimmiten luonnollisena ja arkisena tapahtumana kuin ohimennen, ja usein suhtautuminen verenvuodatukseen oli jopa humoristinen, kuten ylläolevista sitaateista selviää. "Pojat on poikia.."

Johannan harjoittamaan väkivaltaan taas suhtauduttiin lähinnä tyrmistyneesti, ja painopiste oli usein uhrien vammojen kuvailussa, ja tapahtumia todistaneiden ihmisten järkyttyneissä reaktioissa:

..Johanna istui päällä ja raivosi Artolle. Arto piteli Johannaa käsistä ja yritti rauhoitella. Tilanteesta häkeltyneenä ex-keikkamyyjä huusi Johannalle: "Mitä helvettiä?!" ja tilanne päättyi...

Nopeasti edenneen tilanteen järkytyksestä toivuttuaan ex-keikkamyyjän puoliso ehti tilanteeseen mukaan tarttumalla Johannaan kiinni, ja suunniteltu "Arto löi minua" -video jäi tekemättä.

..Mies oli tosiaan aika verillä, ja mun hommaama paita riekaleina.

Kuka kertoo ja miten?

Suurin ero Heroiinipäiväkirjan ja Koko Kansan Johanna -teoksen välillä on kertojan näkökulmassa: Nikkin kirja perustuu kyllä jossakin määrin tuttujen, kuten Tommy Leen ja Slashin kommentteihin, mutta ennen kaikkea Nikkin omiin, sangen avoimiin päiväkirjamerkintöihin vuosilta 1986-1987.  Koko Kansan Johanna -teos taas on koottu lähinnä Johannan lähipiirin haastatteluista ja muista sekundaarilähteistä.

Ainoat primaarilähteet Tukiaisen paljastuskirjassa ovat muutamat vanhat haastattelut, sekä Johannan muihin yhteyksiin (blogi, Facebook..) kirjoittamat, usein sangen sekavat avautumiset, joita on välillä siteerattu Koko kansan Johanna -kirjassa pitkästikin. Copypaste-toiminto on siis ollut Helen Ranta -nimimerkin taakse piiloutuvalla kirjoittajalla kovassa käytössä.

Lyhyesti: Heroiinipäiväkirja on päähenkilön itsensä kokoama elämänkerta, kun taas Koko Kansan Johanna on ulkopuolisen tahon kynäilemä paljastuskirja, jonka sisällön tarinan keskushenkilö haluaa pitkälti kieltää. Sinällään kukaan ei voi tietenkään sanoa varmasti, kumpi näistä kahdesta kirjasta on lopulta lähempänä objektiivista totuutta.

Nämä Heroiinipäiväkirjan ja Koko Kansan Johanna -teoksen sangen erilaiset syntytaustat ovat vaikuttaneet vahvasti siihen, mihin sävyyn tapahtumat on kerrottu. Heroiinipäiväkirjassa Nikki kontrolloi itse omaa imagoaan, ja pääsee itse päättämään, millaiseksi kertomuksen sävy muodostuu. Tarina ei ole kaunis, mutta se esitetään lukijalle ennen kaikkea varoittavana esimerkkinä ("Jos yksikin ihminen lukee tämän kirjan ja välttyy joutumasta sille tielle jolla minä olin, minun kannatti kertoa henkilökohtaisesta helvetistäni muille."), ja loppu on nostattava ja positiivissävyinen:

Minä olin narkomaani, alkoholisti, masentunut kontrollifriikki ja egoisti.. Rehellisyyden nimissä minun on pakko myöntää itselleni, että oikeasti vain juoksin pakoon..

..Joku kysyi, miksi kirjoitan tätä kirjaa, ja sanoin: "Ehkä yksi ihminen lukee sen ja saa siitä apua." Kysyjä sanoi: "No, eipä ole kovin rokkenrollia." Vastasin: "Haista vittu!" ja virnistin, koska tiedän, että juuri se on meikäläisessä kaikkein rokkenrolleinta - se, että teen elämässäni mitä huvittaa.

Oli myös mukava lukea, että osa Heroiinipäiväkirjan tuotosta käytetään hyväntekeväisyyteen:

Minä myös lahjoitan tämän kirjan tuottoja perustamalleni hyväntekeväisyysaloitteelle, Running Wild in the Nightille, joka Covenant Housen kautta auttaa kotoaan karanneita lapsia. 

Koko Kansan Johanna taas on kirjoitettu ilman päähenkilön suostumusta, ja kerronnan sävy on pääosin asiallinen, mutta usein myös sangen ivallinen. Monesti teksti muistuttaa väittelyä tai oikeudenkäyntiä, jossa ensin kerrotaan Johannan kanta asioihin, ja sen jälkeen muut tahot kumoavat kaiken. Niinpä Koko Kansan Johanna -kirjan sangen omaperäinen jännite syntyy paitsi häiritsevistä tapahtumista, myös keskenään riitelevien näkökulmien välisistä törmäyksistä.

Kaiken kaikkiaan on todettava, että amerikkalaiset veivät tämän erän. Siinä missä Koko Kansan Johanna on hätäisen oloisesti ja riitaisissa tunnelmissa koottu sotkuinen ryöpytys, voi Nikki Sixxin Heroiinipäiväkirjaa luonnehtia sujuvasti ja omaäänisesti kerrotuksi selviytymistarinaksi, jolla on myös selkeä ja opettavainen viesti.

Lopuksi haluan vielä vinkata, että mikäli musiikin maailmaan sijoittuvat laatuelämänkerrat kiinnostavat, kannattaa ehdottomasti tutustua myös Mötley Crüen kiiteltyyn The Dirt -yhteiselämänkertaan vuodelta 2001.

Heroiinipäiväkirjan graafinen ilme on teemaan sopiva

ja poikkeuksellisen pitkälle mietitty.

Gourmet, Tuomas Vimma

Vimma Trimalkion pitojen tunnelmissa

Kas niin. Olen jälleen lukenut yhden Tuomas Vimman teoksen, joten minulla taitaa todellakin olla jonkinlainen putki päällä. Vuonna 2008 julkaistu Gourmet on Vimman kolmas romaani, ja minun neljäs puolen vuoden sisään häneltä lukemani teos. Sillä välin kun monet muut lukupuolissa olevat kirjat pölyttyvät hyllyssäni kuukaudesta toiseen, luen Vimman teoksia läpi oman keskimääräisen lukuvauhtini huomioon ottaen todella.. noh.. vimmaisesti. Mutta minkäs teet, kun kirjailijan vauhdikkaita käänteitä ja persoonallista sanakikkailua yhdistelevä teksti aiheuttaa minussa toistuvasti "vielä yksi sivu"-sydrooman? Silloinhan on vain pakko lukea!

Tässä Helsinki-trilogian täydentävässä teoksessa uppoudutaan ravintolamaailmaan, vimmamaisen huikentelevaan tyyliin totta kai: 

Koristelin lautaset tuoksupielikin terälehdistä leikkaamillani lumpeilla, kaislikkoa esittävillä mullokalan viiksisäikeillä, mustikalla värjäämästäni sokerista veistämilläni sudenkorennoilla sekä syötävästä paperista taittelemillani ja sitten friteeraamillani origamikaloilla. Sormisuolan asetin tarjolle valkoisten marsipaanijoutsenten vetämässä kehrätystä sokerista muotoilemassani veneessä.

Idea kirjan sijoittamisesta ruuan maailmaan oli hauska ja trendikäs, tosin ajoittain huomasin puutuvani loputtomaan ruokasnobbailuun, kun niteen pituuskin lähenteli jo kunnioitettavaa kolmeasataa sivua. Pieni tiivistäminen olisikin ollut paikallaan. 

Nyt monta Vimmaa putkeen lukeneena olen alkanut löytää hänen teoksistaan enenevissä määrin yhtäläisyyksiä ja erilaisia kaavoja. Esimerkiksi siinä missä Vimman edellisessä romaanissa, Toisessa, (julk. 2005) päähenkilön tyttöystävä kiihottuu äärimmilleen Louis Vuittonin vintage-matkalaukkusetistä, aiheutetaan naisystävälle vastaavan tasoinen sekoaminen tällä kertaa huippukalliin viinin, vuoden 1947 Chateau Lafleurin avulla:

Kuin veripankkiin yöksi lukittu romanialainen kreivi hän tyhjensi maljansa yhdellä kulauksella, viinin valuessa hänen suupielistään kaulalle ja pamppaileville rinnoille. Zwzannan nännit törröttivät nyt pystyssä kuin Smith & Wesson .357:n viilatut patruunat ja häneltä pääsi ilmoille haavoittuneelle saaliseläimelle ominainen vinkaisu.

Tämänkaltaiset kohtaukset tiivistävät erinomaisesti Vimman hurmosmaisen kursailemattoman suhteen materiaan, ja ennen kaikkea luksukseen. Ja mikäli Helsingin Sanomien Tommi Aitiota on uskominen, saattaa tämä ääri-konsumeristinen ominaispiirre olla peräisin Bret Easton Ellisin American Psycho -klassikosta (julk. 1991).

Kuten aiemmissakin Vimmalta lukemissani romaaneissa, myös Gourmetissa oli mukana hyvin vahvoja ja juonen kannalta relevantteja naishahmoja, jotka ohjailevat miespuolista päähenkilöä mielensä mukaan juuri niin kuin itse haluavat. Pidän tästä puolesta Vimman teoksissa suuresti. Äkkiseltään näyttää monesti siltä, että Vimman kirjat kertovat enemmän ja vähemmän pahoista luonnevioista kärsivistä tuhlaajapojista, mutta lopulta on kuitenkin aina selvää, että puikoissa istuu tosiasiassa miespäähahmoa huomattavasti vahvempi nainen. Tosin Gourmetissa loppuun asti nimettömänä pysynyt päähenkilö kyllä pyrkii uhmaamaan naistensa tahtoa, mutta huonostihan siinä lopulta käy. Tällä tarinalla on siis selkeä opetus..

Toinen, Tuomas Vimma

 Meta, metampi, Toinen

Tuomas Vimman esikoisteos, Helsinki 12 (julk. 2004), oli aikoinaan kohuttu, paljon huomiota saanut romaani. Niinpä Vimma intoutui kirjoittamaan siitä fiktiivisen metaromaanin, Toisen, (julk. 2005), jossa "paljastuu", että Vimma olikin vain sätkynukke, ja todellisuudessa menestysromaanin on kirjoittanut hänen tyttöystävänsä, näyttävä ja älykäs, mutta julkisuutta vihaava ja siksi haamukirjailijan roolissa viihtyvä Indigo. Vimma itse ei ole edes lukenut tyttöystävänsä kirjaa kunnolla läpi, vaikka promoaa sitä aktiivisesti. Tämä meta-asetelma oli hauska. Vähän kuin Vimma olisi kävellyt oman itsensä takana, ja heitellyt kiviä takaraivoonsa.

Vimmalle tyypillisesti Toinen on villi ja hedonistinen teos, jossa yhdistetään sujuvasti kerskakulutus, seksi, ruoka, muotivaatteet ja kaikkien mahdollisten yhteiskunnan sääntöjen rikkominen. Erityisesti kirjan kolmas päähenkilö, Vimman umpirikas ystävä Ronja, tekee juuri niin kuin itse haluaa, olipa kyseessä sitten villin karhunpennun haltuunotto, oman aivokuoren lamauttaminen, feederismi, tai kyseenalaiset poliittiset mieltymykset. Tosin sen verran Vimma toki tulee vastaan, että hän näyttää lukijalle myös Ronjan tekemien valintojen haittapuolet ja jälkiseuraamukset.

Kuten muissakin Vimmalta lukemissani teoksissa, myös tässä otettiin kantaa johonkin kyseenalaiseen alaan. Tällä kertaa kritiikin kohteena oli sensaatiolehdistö, ja erityisesti kaikkien suomalaisten tuntema Seiska. Näkökulma ja sävy oli tällä kertaa kuitenkin erilainen, kuin Raksassa ja Helsinkin 12:ssa, joissa läpimätää alaa tarkastellaan sisäpuolelta käsin. Nyt Vimma nimittäin asetti itsensä ulkopuolisen uhrin asemaan, ja kritiikkikin oli mahdollisesti tästä johtuen tavallista hampaattomampaa. Lisäksi valitun alan lieveilmiöt olivat ennalta tuttuja, ja siksi kovin yllätyksettömiä. Juorutoimittaja Rauni Näätävaaran edesottamukset eivät siis valitettavasti saaneet aikaan samanlaista wow-efektiä, kuin rakennusalan ja mainosalan synkemmän puolen esittely:

Kyllä mä olin omassa mielessäni ollut varautunut siihen, että media kiinnostuis musta. Jotenkin olin vain naivisti kuvitellut sen tarkoittavan haastattelupyyntöjä ja satunnaisia nimmarinruinaajia. Massiivinen ajojahti, jonka kohteeksi olin joutunut, oli jotain mistä en ollut pahimmissa painajaisissanikaan uneksinut.

- I've heard it, I've heard it, I've heard it.. Lopun kosto oli sentään vimmamaisen näyttävä ja yliampuva.

Helsinki 12, Tuomas Vimma

Kirjamaailman Cheekin vahva esikoisteos

Mun teki mieli heittää kärrynpyöriä ja pyöritellä jänisräikkiä, eikä 'omatunto' edes kuulunut sanavarastooni.

Tuomas Vimma on addiktoinut minut huolella. Taannoin kuuntelin Raksa-teoksen äänikirjaversion hyvin intensiivisessä tahdissa, ja nyt puolestaan koukutuin seitsemän vuotta vanhempaan Helsinki 12:ta (julk. 2004) totaalisesti.

Vimmalle tyypillisesti Helsinki 12 sisälsi paljon moraalittomuuksia, epäkorrekteja näkemyksiä ja tietoista lukijan provosointia. Tämä huikentelevainen, helsinkiläiseen mainosmaailmaan sijoittuva tuhlaajapoikatarina oli kaikessa narsistisessa nihilismissään ja kerskailevassa hedonistisuudessaan kuitenkin todella viihdyttävä kokemus, överiys kun on tyylikeino muiden joukossa. Aivan kuten Vimman sielunveli, Jare Henrik Tiihonenkin toteaa: "Vien tän äärirajoille, äärirajoille/vien tän äärirajoille, sua varten."

Mainostoimistoissa 90-luvulla työskennellyttä Vimmaa syytettiin mainosmaailman moraalia säälimättömästi ruotivan Helsinki 12:ta ilmestymisen jälkeen oman pesän likaamisesta. Vanhat kollegat ärsyyntyivät, koska Vimma sohi muurahaispesää heidän mielestään turhan rankasti. Sama, kirjailijalle henkilökohtaisesti tutun alan ongelmakohtien ronski esiin nostaminen jatkui myös Raksa-teoksessa, jossa tulilinjalle joutui puolestaan suomalainen remonttibisnes.

Minua henkilökohtaisesti ei haittaa tällainen eri alojen epäkohtien säälimätön (tosin toivon mukaan kärjistetty) osoittelu millään muotoa. Päin vastoin, on hienoa, että Vimma uskaltaa hyödyntää sananvapauttaan näinkin rohkeasti ja viihdyttävästi. 

- Kapish!

Tyylikkään köyhäilyn taito, Alexander von Schönburg

"Kadehditko rikkaita? Masentaako rahan puute? Älä huoli, uudet
tuulet ovat jo täällä: tulevaisuuden trendi on köyhäily!
Taloudellista alamäkeä voi lasketella tyytyväisesti, iloiten
ja ennen kaikkea tyylikkäästi. Tyylikkään köyhäilyn jaloa taitoa
voi soveltaa autoihin, lomamatkoihin, asuntoon, vaatteisiin,
ruokaan ja lasten kasvatukseen."

Elämisen taidon puolustus kerskakulutusta vastaan

Alexander von Schönburgin Tyylikkään köyhäilyn taito (alkup. Die Kunst des stilvollen Verarmens: Wie man ohne Geld reich wird, 2007) on ollut yksi lempikirjoistani jo vuosia, ja olen lukenut sen moneen kertaan. Tämä sujuvasti kirjoitettu, älykäs ja hauska kirja sekä viihdyttää että herättää ajattelemaan. Lisäksi se on sangen ajankohtaista ja piristävää lukemista näinä talouden laskusuhdanteen aikoina. Teoksessa oman lukunsa ovat saaneet muun muassa ruoka, autoilu, pukeutuminen, lomailu ja shoppailu.

Kirjan kirjoittanut saksalainen kreivi oli aiemmin menestyvä toimittaja. Von Schönburgin ura kuitenkin katkesi, kun hänet irtisanottiin "taloudellisista ja tuotannollisista syistä". Lisäksi hänen aatelissukunsa on köyhtynyt tasaisesti jo viidensadan vuoden ajan. Eläminen "suu säkkiä myöden", mutta silti arvokkaasti ja tyylikkäästi on hänellä siis verissä:

Kriisi on Max Frischin mukaan valtavan tuottoisa tila, siltä on vain vietävä katastrofin sivumaku.

Kirjan ydinajatuksen mukaan kerskakulutus ei tee onnelliseksi, koska asioita osaa arvostaa vasta, kun niitä ei voi pitää itsestäänselvyyksinä. Esimerkiksi lasten kasvatusta käsittelevässä luvussa Von Schönburg kirjoittaa:

Köyhin lapsi, jonka olen koskaan tavannut, oli pieni Ali Kashoggi, monimiljonääri Adnan Kashoggin nuori poika. Hänen huoneensa Kashoggin palatsissa vuorilla Marbellan yläpuolella oli urheiluhallin kokoinen. Kaikki leikkikalut olivat XXL-kokoa: valtavia nalleja ja valtavankokoisia leikkiautoja, joiden joukossa oli oikeasti toimivia Ferrarin ja Rolls-Roycen malleja lapsille. Ja keskellä äänekkäästi vinkuvia, kiliseviä, töötöttäviä ja vilkkuvia leikkikaluja istui Ali, sietämätön kiusanhenki, joka jatkuvasti piinasi lukuisia lastenhoitajiaan, ei osannut leikkiä yksin ja vaikutti vuoronperään pitkästyneeltä ja ärtyneeltä. Iltapäivän viihteeksi kutsuttiin pellejä, mutta en nähnyt hänen nauravan kertaakaan. 

Kuulin, että hänet lähetettäisiin myöhemmin kouluun New Yorkiin, luultavasti sellaiseen rikkaiden lasten kouluun kuin Dwight, Spence tai St. Anna's. Spence on tunnettu siitä, että jo 11-vuotiaat tytöt juoksentelevat Pradan käsilaukut käsissään, Dwight ja St. Anna's puolestaan oppilaiden alkoholin ja huumeiden käytöstä. Mistä tällaiset lapset voisivat vielä nauttia? Ei heillä ole muuta mahdollisuutta kuin elää Goassa hippeinä tai kierrellä narkkareina ympäri Algeriaa tasoittaakseen lapsuutensa ylenpalttisuuden.

Lisäksi ylenpalttinen mällääminen on tyylitöntä:

Maun kaikkein suurin vihollinen on aina ollut raha.

Jos sillifileet olisivat yhtä kalliita kuin kaviaari, tämän maailman uusrikkaat pintaliitäjät söisivät niitä suurella hartaudella pikkusormi sirosti pystyssä.

Tarve ostaa voi kertoa myös laumasieluisuudesta ja siitä, että on antanut mainosmiesten viedä itseään kuin pässiä narussa. Von Schönburg avaa markkinoinnin karua maailmaa:

Ymmärtääksemme markkinoinnin mekanismit kannattaa lukea Frederic Beigbederin kirja 8,99 (ilmestynyt myös nimellä 24,99). Hän työskenteli kymmenen vuotta mainostoimittajana. Kirjan päähenkilö Octave Parango - joka inhoaa maailmaa, jossa kaikki, hän itse mukaan luettuna, on ostettavissa - sanoo yhdessä kohtaa: "Ja kun lopulta käytät säästösi unelmiesi autoon, siihen jota mainostin viimeisessä kampanjassani, olen tehnyt siitä jo epämuodikkaan. Olen kolme askelta sinua edellä ja saan sinut aina turhautumaan. Glamour on maa, johon ei koskaan pääse. Huumaan sinut uutuudella, joka ei koskaan pysy uutuutena. Aina tulee uusi, joka vanhentaa edellisen. Sakramenttini on panna sinut kuolaamaan. Minun ammatissani kukaan ei toivo onneasi, koska onnelliset ihmiset eivät kuluta."

Myöhemmin kirjassa Von Schönburg toteaakin:

Kuten ystäväni Carl Laszlo kirjoitti kirjassaan Aufruf zum Luxus ("Kehotus ylellisyyteen", 1960), luksus tarkoittaa sitä "että omistaa sen, mitä haluaa omistaa, ja luopuu kaikesta, mitä pitäisi omistaa".

- Amen! Tyylikkään köyhäilyn taito on niin osuvasti kirjoitettu, että menen sanattomaksi. Siksi tässä bloggauksessa olikin paljon suoria sitaatteja: Oli parasta antaa kirjan puhua puolestaan.

Jos haluaa hyvää lukemista, kannattaa etsiä tämä teos käsiinsä.

"Luopumisen kyky on nautinnon oleellinen edellytys."

Käsilaukkuongelma

Kävin sitten kirjastossa kotimatkalla..

Miksi käsilaukkuni on aina hiukan liian ahdas?

Katselin tänään uutta käsilaukkua Zalandolta. Löysin joitakin melko kivan näköisiä, (joskin hintavia) käsilaukkuja, kuten tämän, tämän  ja tämän. Niin ja tämän. Mutta kaikki olivat liian pieniä minun tarpeisiini. Sellainen normaalikokoinen, noin 30 x 30 cm:n käsilaukku käy ahtaaksi hyvin helposti.

Ei tarvi kuin yrittää kuljettaa aina mukana olevan pikkusälän ohella kännykkää, kalenteria, kukkaroa, vesipulloa ja paria kirjaa, niin se on siinä: vetoketju ei mene kiinni. Ja sitten ärsyttää. Noh, tietysti voisin vain jättää kirjan/kirjat kotiin. Mutta minä en vain pysty siihen. Koska entä jos päivän mittaan tarjoutuisikin tilaisuus lukea, eikä olisi kirjaa mukana? Sehän olisi hirveää! Kyllä aina pitää olla jotain luettavaa mukana, sanon minä.

Ylläolevassa valokuvassa 25 x 33 cm:n kokoinen Frankie's Garage -laukkuni on melko normaalissa olotilassaan: liian täynnä. Enkä minä nyt siihen mitään Kalle Päätalon koko tuotantoa yrittänyt ahtaa, ihan vaan viattomasti kolmea yliopiston kurssikirjaa, ja Thomas Mannin Tohtori Faustusta. Mikä siinä on, että käsilaukkujen valmistajat eivät ole ymmärtäneet, että käsilaukkujen pitää olla ISOMPIA? Tuntuu, että aina kun löydän hienon käsilaukun, se on liian pieni. Samaa mallia saa harvoin eri kokoisina versioina.

Voi Thomas, miksi kirjoitit näin isoja ja paksuja kirjoja..
Aiheutat lukijoillesi logistisia ongelmia! Niin, ja eipä tuo
Antero Kyöstiökään ihan viaton ole.

Tai no, ehkä vika on minussa? En ole tajunnut, että minun pitää siirtyä pysyvästi niin sanotulle Shopping Bang -osastolle. Tästä voidaan pitää todisteena sitä, että Piecesin Shopping bang -jättilaukku (32 x 55 cm) on niitä harvoja käsilaukkujani, jotka mahtuvat päivittäisessä käytössä huomattavan usein kiinni asti. Siihen mahtuu eväät ja meikitkin. 

-Kätevää!

Olen Jennifer Anistonin kanssa samaa mieltä siitä, että
käsilaukku ei voi koskaan olla liian iso. 

Standing Out. My Look, My Style, My Life. Katie Price

Jotta elämä ei olisi liian vakavaa

I might pick out a nice sensible outfit, but once I've had a vodka or two I'll think, Nah, I'm going slutty tonight! 

-Katie

Koin ensikosketukseni Katie "Jordan" Priceen (synt. 1978) talvella 2007-2008. Tuolloin näin televisiossa mainoksen Katien ja hänen silloisen aviomiehensä Peter Andren tosi-tv -sarjasta. Siinä Katie ajeli tiluksillaan mönkijällä vaaleat hiuslisäkkeet liehuen selostajan samalla kertoessa, että kyseessä on yksi Britannian rikkaimmista ihmisistä, ja että tämä hieman "parannellun näköinen" nainen on kotimaassaan todellinen superjulkkis.

Suomalaisen loskatalven ja pimeiden aamujen rinnalla tämän pinkkiin pukeutuvan ja törkeän rikkaan ex-glamourmallin elämä vaikutti sen verran eksoottiselta, että se kiinnosti jo aivan kuriositeettiarvonsakin vuoksi. Päätin siis kävellä kohti pastellinsävyistä valoa. Pian Katien ja Peterin reality-sarjat olivatkin jo osa jokaviikkoista elämääni. Kerran viikossa minulla oli tapana sulkeutua vajaaksi tunniksi vessaan tekemään itselleni kasvohoitoa ja katsoa samalla kannettavan tietokoneen näytöltä aina uusin Katien ja Peterin elämästä kertova jakso. Kun sarja päättyi ja viimeinenkin jakso oli katsottu, X-kromosomini vääntelehti tuskissaan vieroitusoireista kärsien, mutta selvisin.

Toisen tulemisensa Katie teki elämääni viime talvena, kun keksin ostaa kaikki neljä Katien kirjoittamaa elämänkertaa, ja luin ne gradun tekemisen ja maisteriopintojeni viimeistelyn vastapainona. Aina öisin, kun lopetin työni, kaivoin jostain tutkimusmateriaalieni, tenttikirjojeni ja lähdeaineistojeni alta esiin Katien kirjan, ja rentouduin.

Elävästi kirjoitetut, avoimet ja vauhdikkaat tekstit saivat minut unohtamaan opintoni hetkeksi. Moni on varmasti kiertänyt nämä elämänkerrat kaukaa säilyttääkseen itsekunnioituksensa, koska Katie Price ei ole kovinkaan vakavasti otettava hahmo. Itse olen kuitenkin tyytyväinen, etten antanut Katien julkisuuskuvan häiritä, koska kirjat olivat viihdyttäviä, mukaansatempaavia ja monesti myös koskettavia. Allekirjoitankin Daily Mailin toimittajan kirjoittaman kommentin: "Intimate, riveting confessions show her in an unexpected and moving light.". 

Tänä syksynä hankin lopulta viimeisenkin Katien omasta elämästään kirjoittaman, varsinaisia elämänkertoja selkeästi kevyemmän kirjan: Standing Out: My Look, My Style, My Life (2009). Sarkastisia reaktioita mediassa herättänyt (ks. esimerkiksi http://www.mirror.co.uk/3am/celebrity-news/inside-jordans-world-katie-price-426314) tyyliopus on kuin hieman tärähtänyt prinsessasatukirja aikuisille naisille.

Siinä ajellaan vaaleanpunaisella ja viimeisen päälle tuunatulla avoautolla, mätsätään asukokonaisuus värien puolesta yhteensopivaksi kynsilakkaa ja alusvaatteita myöten, käydään manikyyrissä kolme kertaa viikossa, puhutaan plastiikkakirurgiasta yhtä arkipäiväisesti kuin kaupassa käymisestä ja vaatteita on niin paljon, että mitään ei tarvitse käyttää kahta kertaa. Omaisuutta Katiella on arviolta 30-40 miljoonan edestä (http://www.thisismoney.co.uk/money/article-1724142/How-rich-Katie-Price.html), joten ei ihme, jos homma on karannut hieman käsistä, ja Katiella on esimerkiksi niin paljon vaatteita, että hän tuon tuostakin ostaa vahingossa saman vaatteen kahteen kertaan, kun ei muistanut, että hänellähän oli se jo.

Kirja on täynnä ainakin omasta näkökulmastani hupaisia kohtia, kuten ohjeistus nimeltä "How to get the best out of your boob job", "How to walk in six-inch heels", sekä botox-pistosten vuolas ylistys. Kaiken kaikkiaan tämä onkin sopivan absurdi, hauska ja värikäs kirja, josta saa helposti keskusteluja aikaiseksi. Oman työpaikkani kahvihuoneessa tästä niteestä suorastaan tapeltiin.

Standing Out olikin mitä loistavinta ja helpointa lounaslukemista kaikissa muissa suhteissa paitsi siinä, että se oli sidottu niin, että se meinasi sulkeutua itsestään vähän väliä. Jouduin asettamaan sokerikipon sivujen päälle painoksi, jotta kädet vapautuivat syömiseen. Seuraavaan tyylikirjaan toivoisinkin kierreselkäsidontaa tämän toiminnallisen vian korjaamiseksi.

P.S. Ajoittain kirjaa lukiessa minun kävi Katieta myös hieman sääliksi. Hän nimittäin kertoo, että päätyi leikkauttamaan nenänsä josta itseasiassa piti, koska usea plastiikkakirurgi suositteli sitä kysyttäessä "what else they'd change about me?". Tämä on ristiriidassa kirjan sivuilla usein toistuvan "älä välitä mitä muut sanovat ulkonäöstäsi" -vakaumuksen kanssa. Lisäksi Katie toteaa, että hänen rintansa on leikattu viidesti, mutta hän ei ole vieläkään tyytyväinen. Rinnat lienevätkin muuten itsevarman oloisen Katien Akilleen kantapää.