Maailman viimeinen eläin, Suvi Auvinen

 

Karhukaiset, nuo eläinmaailman hobitit

Toimittaja ja tietokirjailija Suvi Auvisen Maailman viimeinen eläin -teos (2025) kiinnitti huomioni aluksi outoudellaan. Kirjan kansi näytti lähinnä Frank Herbertin Dyyni-kirjasarjan postuumisti julkaistulta esiosalta: "Hiekkamatojen nuoruusvuodet". Valitettavasti tästä ei kuitenkaan ollut kyse, joskin minun on silti spekulatiivisen fiktion ystävänä pakko sanoa, että mielestäni Auvisen ihailemissa pikku karhukaisissa ja Tolkienin hobiteissa on paljon samaa. Molemmat ovat pieniä, pyöreitä ja huomaamattomia ja juuri siksi ne myös selviytyvät vaikeissakin olosuhteissa. Kumpikin laji säilyy todistettavasti hengissä vaikka tulivuoren sisuksissa. 

Mutta leikki sikseen. Aktivistiksi tunnustautuva Suvi Auvinen on kirjoittanut puhuttelevan ja mukaansatempaavan kirjan, jonka lukemista suosittelisin kaikille, joita ihmiskunnan tekemien virheiden esiin nostaminen ja lajimme lähestyvä sukupuutto ei ahdista liikaa. Itselläni teki kieltämättä ajoittain tiukkaa. Roikuin kuitenkin matkassa mukana, sillä sen verran veikeästi Auvinen karhukaisista kirjoitti. Erityisen kiinnostavia olivat karhukaisten löytöhistoriaa käsittelevät kohdat, joissa huonosta terveydestä kärsinyt pappi Johann Goeze päätti kauas matkustamisen sijaan katsoa lähelle (tätä voisi suositella myös Elon Muskille). 

Erityisen toimivan kirjasta teki sen kansanomainen, ei-akateeminen tulokulma: Auvinen on itsekin maallikko ja niinpä hän osaa tehdä kysymyksiä, joita myös keskivertolukija voisi karhukaisista esittää. Auvinen toimikin läpi kirjan lukijansa tasaveroisena, joskin ajoittain synkkänä kanssakulkijana.  

Maailman viimeinen eläin -kirjassa liikutaan taitavasti mikrotason ja makrotason, yksityisen ja yleisen, lokaalin ja globaalin välillä, universaalia unohtamatta. Pidin tavasta, jolla Auvinen laittoi meidät omalle, varsin pienelle paikallemme tämän planeetan ja universumin historiassa. Maailman viimeinen eläin on pökerryttävän hienoa luettavaa.

Spontaani karhukaislöytö lapsille suunnatusta
1000 Uskomatonta faktaa -teoksesta (Andrea
Mills, suom. Tapani Lahtinen, 2024)

Ikuisen elämän lyhyt historia, Peilityyni ja Korppinaiset/Tiina Raevaara

 

Throwback kohtaamiseeni Tiina Raevaaran kanssa

Viime syksynä pääsin haastattelemaan Tiina Raevaaraa työni puolesta Kirjojen yöhön. Valmistauduin lukemalla (/kuuntelemalla) Raevaaralta kolme kirjaa: Korppinaiset (2016), Peilityyni (2025) ja Ikuisen elämän lyhyt historia - Kuinka taistelemme kuolemaa ja vanhuutta vastaan (2024). Näistä erityisesti hyvin ajonkohtainen ja mielenkiintoinen Ikuisen elämän lyhyt historia jäi mieleeni. 

Korppinaiset, lukemistani Raevaaran kirjoista vanhin, oli hienoinen pettymys. Kirjan kansi ja nimi toivat mieleeni Pasi Ilmari Jääskeläisen tuotannon, josta pidän erittäin paljon. Valitettavasti vain kyseessä oli Aalo ja Johannes -trilogian toinen osa, joka viittasi ensimmäiseen osaan, Yö ei saa tulla (2015), vähän joka käänteessä. Tämä siitä huolimatta, että kyseessä piti olla itsenäinen jatko-osa. Lisäksi pidin kirjan loppua turhan sekavana. Tämä harmitti minua, sillä halusin todella pitää tästä kirjasta. Plussaa haluan kuitenkin antaa hienoista kauhu-elementeistä.

Peilityyni oli lukuhetkellä Raevaaran uusin teos. Tämä oli myös syy, miksi haastattelijana halusin lukea juuri sen, vaikka kyseessä olikin Eerika Hämeranta -kirjasarjan viides osa. Kuten arvata saattaa, myös tässä kirjassa oli melko paljon viittauksia sarjan edellisiin osiin. Lisäksi alku tuntui joiltakin osin hieman jaarittelevalta. Kaiken kaikkiaan Peilityyni oli kuitenkin varsin mainio ja teemoiltaan ajankohtainen trilleri, joka nappasi minut lopulta otteeseensa napakasti. Juoni oli varsin suoraviivainen, mutta haitanneeko tuo. 

Tiina Raevaara on koulutukseltaan biologi ja filosofian tohtori. Niinpä hän olikin minusta eniten elementissään Ikuisen elämän lyhyt historia -tietokirjassaan, vaikka toki tietokirjailijoiden ohella myös scifi-kirjailijat ovat perinteisesti olleet varsin oppineita luonnontieteiden saralla. Esimerkiksi Isaac Asimov oli biokemian tohtori, H. G. Wells biologi ja Arthur C. Clarke paitsi matemaatikko, myös fyysikko. Ei siis ihme, että Helsingin yliopiston luonnontieteiden laitokselta ponnistava Raevaarakin on päätynyt kirjoittamaan scifiä.

Pimeän vuodenajan kunniaksi aloitin haastattelumme kysymällä Tiinalta, miten hän määrittelee kuoleman. Tiina vastasi sen olevan tietynlaista virtauksen loppumista. Erinomainen vastaus, sillä elävä kehohan on jatkuvassa prosessissa. Esimerkiksi erään yleisesti tunnetun anekdootin mukaan kaikki ihmiskehon solut uusiutuvat seitsemän vuoden välein. 

Ikuisen elämän lyhyessä historiassa, jota käsittelimme haastattelussakin runsaasti, pohdittiin elämän pidentämistä monelta eri kantilta; ei kysytty vain miten, vaan myös miksi. Raevaara kyseenalaistaa kirjassaan median ihmisille itsestäänselvyytenä tyrkyttämää pitkän elämän ihannetta osuvasti. Hän huomauttaa, että todellisuudessa monet ihmiset haluavat ennen kaikkea hyvän ja terveen elämän, eivätkä välttämättä mahdollisimman pitkää elämää. Itselleni tuli tästä myös mieleen gonzo-journalismin isänä tunnettu Hunter S. Thompsonin kuuluisa lausahdus: 

Life should not be a journey to the grave with the intention of arriving safely in a pretty and well preserved body, but rather to skid in broadside in a cloud of smoke, thoroughly used up, totally worn out, and loudly proclaiming "Wow! What a ride!"

Thompson eli tämän, käytännössä varsin äärimmäisen filosofiansa mukaan loppuun asti. Hän kuoli lopulta oman käden kautta 67-vuotiaana, kun sairaudet estivät häntä elämästä haluamallaan tavalla. Itsemurhaviestissään Thompson totesi, että hän ei enää nauti elämästään ja on jo elänyt kauemmin kuin halusi tai tarvitsi. Eli aivan kuten Raevaarakin kirjassaan kirjoittaa: "Kuolemaa enemmän tunnutaan pelkäävän avuttomuutta ja oman määräysvallan hiipumista."

Kynttiläänsä molemmista päistä liekinheittimellä polttaneen Thompsonin täydellisenä vastakohtanaan voidaan pitää Raevaaran kirjassa oman lukunsa saanutta Bryan Johnsonia, jonka tavoitteena on elää mahdollisimman kauan biohakkeroinnin avulla. Tämä tekee Johnsonin elämästä hyvin rajoittunutta ja äärimmäisen kurinalaista. Yleisin reaktio Johnsonin elämäntapaan on ällistys ja epäusko. Ja kuitenkin, kun hänen päivärutiiniaan tarkastelee lähemmin, löytyy sieltä Raevaaran mukaan lopulta paljon samaa kuin esimerkiksi hänen arjestaan. Molemmat heistä käyttävät esimerkiksi samanlaista punavalolaitetta. Itse ymmärrän tämän vallan mainiosti, olenhan itsekin varsin kiinnostunut terveellisestä elämästä ja jopa siitä kohutusta biohakkeroinnista.

Kantasolukloonien, koneen ja ihmisen yhdistämisen, veriplasmasiirtojen ja kryoniikan ohella Raevaara käsittelee teoksessaan myös omaa, kompleksista suhdettaan kuolemaan. Hänellä on taustallaan paha auto-onnettomuus, jossa hengenlähtö oli lähellä. Haastattelumme aikana Raevaara kertoi, että Ikuisen elämän lyhyen historian kirjoittaminen auttoi häntä käsittelemään kuolemanpelkoaan. Näin tehdessään hän on samalla osa pitkää jatkumoa, sillä kuolema on laajasti käsitelty aihe kaikissa kulttuureissa, ja siitä on kirjoitettu runsaasti läpi ihmiskunnan historian. Mutta miksi? Yhdenlainen vastauksen antoivat Maailmanpuu-podcastin vetäjät, tietokirjailija Matti Rautaniemi ja joogaopettaja Miska Käppi. He totesivat, että kuolemasta on jostain syystä kirjoitettu paljon enemmän kuin sen vastaparista syntymästä, tutkipa sitten mitä sivilisaatiota tahansa. Syyksi he epäilivät sitä, että kuoleman on vielä jokaisella meistä elävistä edessä, kun taas syntymä on jo takana päin. Ehkä sitten siellä tuonpuoleisessa edessä olevaa syntymää prosessoidaan samalla intensiteetillä, kuin meillä kuolemaa.

Mitä kuolleet kertovat - Oikeuslääkärin tositapauksia, Philippe Boxho

 

Oikeuslääketiedettä kylmäpäisesti, mutta lämmöllä

True Crime on tällä hetkellä yksi suurimmista kirjallisuuden trendeistä. Tällä aallolla ratsastaa myös oikeuslääkäri Philippe Boxhon hurjan suosion maailmalla saavuttanut Mitä kuolleet kertovat -teos (Les morts ont la parole, 2022), joskin Boxhon tulokulma on jokseenkin uniikki. Nyt äänessä ei olekaan poliisi tai rikollinen, vaan ruumiinavauksia työkseen tekevä oikeustieteen professori. 

Ja vaikka niin voisi ehkä Boxhon lukuisista, sangen vaikuttavista titteleistä päätellä, ei Mitä kuolleet kertovat ole vähimmissäkään määrin tylsä tai kuiva teos. Tässä suhteessa belgialaiset ovat päihittäneet meidät suomalaiset: minulla on nimittäin edelleen kesken Jari Louhelaisen valitettavan kuivahko uutuusteos Murha mikroskoopissa (2025), kun taas tämän samaa aihepiiriä käsittelevän kirjan ahmin päivässä. En voinut laskea sitä käsistäni! Boxholla on taito kertoa raa'at tarinansa niin, että ne eivät järkytä lukijaa ja mielenkiinto pysyy yllä koko ajan. 

Boxho paljastaa teoksen lopussa, että häneltä kysytään usein "Tohtori, miten voitte toimia tuossa ammatissa?" Tämä onkin enemmän kuin aiheellinen kysymys. Melko harva ihminen pystyy siihen, mitä Boxho tekee. Hänellä vaikuttaa kuitenkin olevan harvinaisen vahva kyky jättää työt työpaikalle. Tästä useat meistä voisivatkin ottaa oppia. 

Kaiken kaikkiaan Mitä kuolleet kertovat sai minut paitsi arvostamaan oikeuslääkäreiden työtä, myös muistamaan elämän lyhyyden. Kuten Boxho kehottaa kirjansa lopussa:

Kunnioittakaa muita ihmisiä ja itseänne ja muistakaa nauttia elämästä niin kauan kuin se hymyilee teille, sillä jonain päivänä teille hymyileekin kuolema.

Dinosauruspuisto, Michael Crichton

 

Kansikuva lainattu Wikipediasta.

Ekotrilleri parhaimmillaan

Juuri teattereihin saapuneen Jurassic World Rebirth -elokuvan kunniaksi päätin kuunnella koko dinosaurussaagan startanneen alkuperäisteoksen, Michael Crichtonin (1942-2008) Dinosauruspuiston (Jurassic Park, 1990), uudelleen. 

Tämä oli minulle mieluisa tehtävä, sillä olen aina ollut Jurassic Park -fani. Suosittelenkin ehdottomasti kaikille Rebirthin katsojille alkuperäisteoksen lukemista ennen elokuvateatteriin marssimista, jos tämä tarinamaailma kiinnostaa pienimmissäkään määrin. Varsinkin, kun uudessa elokuvassa on vihdoin mukana alkuperäiskirjasta tuttu, jokseenkin legendaarinen jokikohtaus. Pääsinkin jo väittelemään YouTuben kommenttiosioon toisten fanien kanssa siitä, osaako tyrannosaurus Rex uida, vai käveleekö se vain joen pohjalla. Erään kommentoijan mukaan minun näkemyksistäni huomaa, että en ole lukenut kirjaa. Oli ilo havaita, että fanien tarve päteä triviatiedolla elää ja voi hyvin.

Steven Spielbergin Jurassic Park -elokuva vuodelta 1993 perustuu tietenkin tähän samannimiseen klassikkokirjaan. Siinä ovat olleet käsikirjoittajina juurikin Crichton itse, sekä myös uusimman Rebirthin käsikirjoittanut David Koepp. Tästä johtunee, että Rebirth suorastaan vilisee detaljisia viittauksia Jurassic Park -elokuvaan ("Objects in mirror are closer than they appear..").

Itseäni yllätti toisella kuuntelukierroksella se, miten paljon kirja itse asiassa eroaa elokuvasta. Kumpikin tarina toimii, mutta omalla tavallaan. Yleisesti ottaen kirja on synkempi, raaempi ja syvällisempi kuin elokuva-adaptaatio. Esimerkiksi dinosauruspuiston perustaja John Hammond on kirjassa paljon inhottavampi hahmo kuin elokuvassa: hän ei välitä lapsenlapsistaan, ainoastaan rahasta. Elokuvassahan Hammond vaikuttaa lähinnä hyväntahtoiselta papalta, joka on tehnyt investoinneissaan joitakin virhearvioita. 

Myös juonellisesti kirja on monilta osin erilainen kuin elokuva, varsinkin alkuun ja loppuun oli lisätty tapahtumia, jotka puuttuvat elokuvaversiosta. Toki esimerkiksi eräs teoksen alussa oleva rantakohtaus on saanut paikkansa myöhemmin tehdyssä The Lost World -elokuvassa (1997).

Jos Dinosauruspuistosta pitäisi sanoa jotain negatiivista, niin suomennos oli minusta ajoittain huolimaton. Erityisesti korvaani särähtivät kohtaukset, joissa tyrannosaurus rex istui. Epäilen, että alkuperäiskielessä on käytetty verbiä "to sit", joka on suomennettu olemisen sijaan kirjaimellisesti istumiseksi. Tämän verbin käyttö antaa itselleni varsin omituisia ja huonosti tunnelmaan istuvia mielikuvia. Enkä usko, että rexille on ollut fyysisesti edes mahdollista istua suuren ja voimakkaan häntänsä takia. Voi toki olla, että paleontologit luulivat vielä kirjan syntyaikoina, että tyrannosaurus rex kulki häntä maata viistäen ja tasapainoili siihen tukien. Tämähän on sittemmin osoitettu vääräksi tiedoksi.

Lisäksi vielä varoituksen sana äänikirjan kuuntelijoille: tarina sisältää paljon tuskallisen pitkiä koodausrimpsuja, jotka ainakin oman äänikirjaversioni lukija tavaa ääneen turhankin tunnollisesti. Niinpä suosittelisinkin lukemaan Dinosauruspuiston ennemmin printtiversiona. Tosin jos mielii saada kirjan omaksi, joutuu pulittamaan todennäköisesti kymmeniä euroja. Esimerkiksi Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivillä Dinosauruspuistosta pyydettiin 30 euroa, ja nettihintoihin verrattuna se on alakanttiin. Onneksi meillä on kirjastot. Joskin itse haluaisin omistaa tämän klassikon pysyvästi.

Dinosauruspuisto-kirjasta löytyy toiminnan lisäksi myös filosofisempi puoli (joka valitettavasti puuttuu lähes kokonaan esimerkiksi uusimmasta Rebirth-elokuvasta). Monessa suhteessa sen viesti on sama, kuin juuri lukemassani ja bloggaamassani Frank Schätzingin Pedot-kirjassa: luonto voittaa aina. Ihminen voi omilla toimillaan aiheuttaa oman sukupuuttonsa, mutta elämä jatkuu kyllä muissa muodoissa. Erona Petoihin Dinosauruspuistossa on tietenkin mukana spesifiä pohdintaa siitä, kannattaako dinosauruksia tuoda takaisin, jos se olisi mahdollista (ilmeisesti se voisi onnistua jalostamalla lintuja "takaperin"). Ja vaikka Dinosauruspuisto on jo 35-vuotta vanha kirja, ovat sen teemat ajankohtaisia edelleen muuallakin, kuin vain elokuvateattereissa. Ei tarvitse kuin korvata sana "dinosaurus" sanalla "tekoäly". 

Time Shelter, Georgi Gospodinov

 

Oliko ennen kaikki paremmin?

 

Somewhere in the Andes, they believe to this very day that the future is behind you. It comes up from behind your back, surprising and unforeseeable, while the past is always before your eyes, that which has already happened.. We walk forward and enter the endless Elysian fields. I walk forward and become past.

Bulgarialaisen Georgi Gospodinovin populismia ja nationalismia satiirin varjolla kritisoiva Time Shelter voitti viime vuonna Booker-palkinnon. Teos on ensimmäinen alun perin bulgariaksi kirjoitettu Booker-voittaja. Kirjan lukeneena en ihmettele voittoa tippaakaan. Tämä on huikea teos, jonka lukemista suosittelen kaikille huumorin, poliittisen satiirin ja historian ystäville. 

Tarina lähtee liikkeelle Alzheimer-potilaiden vallankumouksellisesta hoitomuodosta, jossa nämä saavat viettää aikaa heidän nuoruudestaan muistuttavissa tiloissa. Aloitus on vahva ja puhutteleva. Nostalgia myy, onhan se ollut viime vuosina myös vahva megatrendi. Kun ei ole tulevaisuutta, menneisyys tuntuu turvalliselta ratkaisulta. Niinpä pian klinikoille alkaa saapua myös terveitä ihmisiä, jotka haluavat asua menneisyydessä.

Välikohtauksilta ei tietenkään vältytä. Yksi potilas esimerkiksi epäilee, että John Lennon aiotaan murhata, ja karkaa klinikalta varoittamaan poliisia. Toinen potilas taas regressoituu takaisin keskitysleirille, ja hoito on keskeytettävä.

Tämä kaikki on kuitenkin vasta alkua, mitä Time Shelteriin tulee. Pian nostalginen liikehdintä nimittäin valtaa kokonaisia maita. Tarina eskaloituukin lopulta kirjaimellisesti radikaaleihin mittasuhteisiin. 

Itselleni parasta antia kirjassa olivat sen alku ja loppu, kaikkine aikaa, muistia ja kuolemaa käsittelevine pohdintoineen. Keskivaihe jäi hieman etäiseksi. Sanoisinkin, että jos kirja alkaa alun jälkeen tökkiä, jatka sinnikkäästi, sillä parempaa on tulossa. 

Time Shelter on niitä teoksia, jotka kannattaa lukea pienissä erissä. Itse kahlasin tämän läpi vuorokaudessa, mikä oli sisällön painokkuuden ja monikerroksisuuden huomioon ottaen liian nopea tahti. Tarina nimittäin kuhisee mielenkiintoisia anekdootteja, historiallisia viittauksia ja potentiaalisia sitaatteja. Aionkin mitä suurimmalla todennäköisyydellä palata tähän vielä uudelleen, ajan kanssa. 

Suomen aavemetsästäjät, Mika Nikkilä

 

Kummituksia on olemassa, mitä seuraavaksi?

"Montako elävää henkilöä istuu nyt täällä yläkerrassa?" Välittömästi kysymyksen jälkeen nainen vastasi: "Kolme." Meitä todellakin oli kolme. Uskomatonta mutta totta, nainen todellakin taisi meidät siis nähdä, koska miten muuten hän olisi voinut tietää, montako meitä on. 

Skeptikot, jotka eivät tunnusta varmaan edes omaa olemassaoloaan ilman, että se on tieteellisesti todistettu, olisi hyvä joskus saada mukaan näihin tutkimuksiin...

Mika Nikkilän Suomen aavemetsästäjät -kirjaan (2019) pätee ilmaisu: hyvä idea, huono toteutus. Vietin nuoruusvuoteni katsellen Most Hauntedin kaltaisia tosi-tv -helmiä, ja odotin tämän kirjan jatkavan samalla linjalla, Ghost boxeja, orbeja ja dramatiikkaa säästelemättä. Ja nyt ollaan vieläpä Suomessa, ja vieraillaan muun muassa Kytäjän kartanossa, Lapinlahden vanhassa mielisairaalassa ja Hämeen linnassa. Tämänhän on pakko olla mitä parhainta viihdettä tummeneviin iltoihin! Varsinkin, kun Suomen aavemetsästäjät suhtautuvat asiaansa vakavasti, ja kunnioitusta tuntien, mistä iso plussa.

Mutta. Valitettavasti aavemetsästys ei käänny kirjaksi kovinkaan hyvin. Ei varsinkaan, kun tekstissä on jatkuvia kirjoitusvirheitä. Erityisesti lauseiden sanajärjestykset tökkivät. Herää kysymys, miksei kukaan ole oikolukenut tekstiä kunnolla? Jossain vaiheessa outoihin sanajärjestyksiin toki jo turtui. 

Toinen ongelma on aavekontaktien monotonisuus ja pintapuolisuus. Esimerkiksi paikkojen, ja niissä majailevien aaveiden historioista olisi voinut kertoa paljon enemmän. Kirja formaattina olisi taipunut siihen loistavasti. Ja aaveille olisi myös voinut esittää hiukan kiinnostavampia kysymyksiä. Nikkilä ja hänen tiiminsä kuitenkin pyrkivät kommunikoinnillaan lähinnä todistamaan, että henkiä on olemassa, ja siihen se sitten monesti jäi. Tarina loppui kesken kuin kananlento kerta toisensa jälkeen. 

Paikalla oli toki myös meedio, joka auttoi vainajia kulkemaan valoon, mutta tästä ei harmikseni kerrottu juuri mitään. Tällainen pintapuolisuus tuntui melkoiselta härnäämiseltä, ja muuttui kirjan edetessä myös toisteiseksi. En toki odottanut, että Nikkilä olisi tehnyt tunteja kestäviä, kulttuuriantropologisia syvähaastatteluja henkien kanssa, mutta hiukan enemmän olisi ollut kiva saada irti. Välillä henget sentään mätkivät Nikkilää ja muita aavemetsästäjiä turpaan. Hieman teki mieli itsekin tehdä samoin.

Ratkaisuja läskeille, Raisa Omaheimo

 

Sisäistetyn läskifobian ytimessä

Luin Raisa Omaheimon Ratkaisuja läskeille (2022) jo jokin aika sitten, en vain ole saanut aikaiseksi bloggata siitä. Kirjan mitäänsanomattomuudesta tämä ei kerro. Kun aikoinaan sain äänikirjan kuunneltua, olin juuri menossa syömään tuttuni kanssa. Kirja valui mukaan pöytäkeskusteluihimme kuin huomaamatta. Hehkutin Omaheimoa ruokaseuralleni, ja pohdiskelin ääneen, mahdanko itsekin kärsiä sisäistetystä läskifobiasta.  Ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen olen myös palannut kirjan pariin uudelleen, kun kaipaan kunnon suunpieksäntää.

Ratkaisuja läskeille ei raflaavasta nimestään huolimatta ole suunnattu vain "läskeille" (Omaheimon suosima termi), vaan ihan kaikille. Omaheimo kirjoittaa osuvasti, hauskasti ja kiinnostavasti elämästä isokehoisena länsimaisessa yhteiskunnassa. Nykykulttuurin tutkimuksesta väitelleenä kiinnostuin erityisesti Omaheimon huomioista liittyen siihen, miten läskit esitetään mediassa. Esimerkiksi elokuvissa läskit kuvataan usein negatiivisessa valossa, joko hassuina ja säälittävinä hedonisteina (Rough Night, 2017) tai vaarallisina (Piina, 1990). Lihava keho voi tuottaa myös suurta häpeää (Gilpert Grape, 1993).

Aivan oma ilmiönsä ovat lisäksi mediassa käytetyt päättömät läskit, eli kuvapankkikuvat anonyymeistä läskeistä, joiden päät on rajattu ulos kuvasta (Headless Fatties). Omaheimo kuvaa ilmiötä näin:

Se kertoo, että lihavuus on niin kamala tila, lihava keho niin kiusallinen asia, ettei kenenkään tarvitse uhrata kasvojaan siitä kertomiseen. Kamalinta on, että nämä päättömät läskit ovat vaatteistaan ulospullistuvia torsoja ilman kasvoja, ilman ääntä, ilman omaa tarinaa. He ovat lihakasoja joita voi ällistellä ja paheksua ja miettiä että en minä kyllä ainakaan.

Ihan kaikkea en Omaheimon teoksesta toki allekirjoita. Esimerkiksi kehopositiivisuuden määritelmä, jonka Omaheimo kirjassaan esittää, on tavallaan ok, mutta vieroksun sen tiukkaa rajaamista vain vähemmistökehoisille kuuluvaksi. Ja kuka saa määrittää, mikä lopulta on vähemmistökeho ja mikä ei? Kuinka läski pitää esimerkiksi olla, että pääsee pujahtamaan kehopositiivisuuden viitan alle? Tätä pohdintaa tehdessäni aioin hetken aikaa käyttää termiä "painoindeksi", mutta olen samaa mieltä Omaheimon kanssa siitä, että painoindeksien käyttö olisi hyvä lopettaa. Kuten Omaheimo toteaa: "BMI on saatanasta".

Kaiken kaikkiaan tämä oli yksi mukaansatempaavimmista tietokirjoista pitkään aikaan. Lukekaa, lukekaa, lukekaa!

Väittelen tohtoriksi lauantaina 10.12.2022 Jyväskylän yliopistossa

 

Väitöskirjani kansikuva on 
Essi Variksen käsialaa.

"There is not a single original thought in Eragon" Tekijyys, intertekstuaalisuus ja fandom internetin fantasiakirjakeskusteluissa

Päätin tulla tänne bloginkin puolelle kertomaan, että väittelen tulevana lauantaina kahdeksan vuoden työrupeaman jälkeen. Väitös käsittelee J. R. R. Tolkienista, J. K. Rowlingista ja Christopher Paolinista käytyjä tekijyyskeskusteluita. Mukana on myös asiaa verkkoyhteisöistä ja faniudesta. Suosittelen tulemaan joko paikan päälle kuuntelemaan, tai seuraamaan etäyhteyden välityksellä, jos nämä aiheet kiinnostavat. 

Yliopiston väitöstiedote tarvittavine linkkeineen löytyy täältä.

Viiltäjä-Jack: Kuinka paljastimme murhaajan & Viisi: Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit

 

Kaksi tuoretta näkökulmaa Lontoon kauhujen syksyyn 1888

Tänään, 30.9.2021, tulee kuluneeksi 133 vuotta siitä, kun 44-vuotias Elizabeth Stride ja 46-vuotias Catherine "Kate" Eddowes kuolivat väkivaltaisesti Lontoon Whitechapelissa. He olivat Viiltäjä-Jackina tunnetun sarjamurhaajan kolmas ja neljäs uhri (ainakin, jos vain viisi kanonista uhria lasketaan). Heidän surmiaan kutsutaan niin sanotuksi kaksoistapaukseksi, sillä molemmat naiset murhattiin tunnin sisällä, ja kuitenkin eri paikoissa. Neljäntenä surmatun Catherine Eddowesin tapaus on myös se, jonka kautta koko mysteeri on mahdollisesti ratkaistu, mikäli toista tässä bloggauksessa käsiteltyä kirjaa on uskominen (Viiltäjä-Jack: Kuinka paljastimme murhaajan).

Jokin aika sitten törmäsin YouTubessa erinomaiseen Jack The Ripper Tour, A Virtual London Walk -nimiseen videoon, joka tempaisi minut mukaansa totaalisesti. Olen aina ollut kiinnostunut kaikesta britteihin liittyvästä, ja koska tällä hetkellä ei voi matkustaa, oli virtuaalinen kiertokävely Lontoossa enemmän kuin houkutteleva vaihtoehto. Videolla vieläpä esiintyy erittäin kokenut ja karismaattinen turistiopas, joka hypnotisoi katsojansa kertaheitolla. Lontoon pimeät, autiot kadut, tämä taitava opas ja maailmankuulu mysteeri: mitä muuta ihminen muka sateisena syysiltana tarvitsee? 

Kiitos tämän virtuaalisen kiertokävelyn huomasin pian tulleeni imaistuksi Viiltäjä Jack -kaninkoloon, joka laajeni nopeasti myös (ääni)kirjoiksi. Ja tässä sitä ollaan. Luin lopulta kaksi mielenkiintoista ja tuoretta kirjaa tästä viktoriaanisen Lontoon maailmankuulusta murhamysteeristä. 

Teosten fokukset ovat erilaiset, mutta kumpaakin yhdistää kysymys siitä, keitä murhien keskiössä olleet ihmiset todella olivat. Historioitsija Hallie Rubenholdin kirja Viisi: Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit (The Five. The Untold Lives of the Women Killed by Jack the Ripper, 2019) nostaa esiin murhaajan uhrien elämäntarinat, kun taas ripperologi Russell Edwardsin ja DNA-tutkija Jari Louhelaisen teos Viiltäjä-Jack: Kuinka paljastimme murhaajan (Naming Jack the Ripper, 2014) pyrkii antamaan vastauksen varsin klassiseen kysymykseen: kuka oli Viiltäjä-Jack? Kumpikin kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen, ja tuo monilta osin puhkikaluttuun aiheeseen jotain uutta ja mielenkiintoista. Onneksi nämä kirjat on kirjoitettu.

Kirja #1: Viiltäjä-Jack: Kuinka paljastimme murhaajan

Edwardsin ja Louhelaisen teos Viiltäjä-Jack: Kuinka paljastimme murhaajan oli varsin poikkeuksellinen yhdistelmä viktoriaanisen Lontoon kauhuja ja uusinta DNA-tutkimusta. Huomasin eläytyväni DNA-tutkimuksen tekoon kuin ykkösluokan jännitysnäytelmään. Ja jännitystä todella toki olikin tarjolla, koska mukaan mahtui muun muassa Edwardsin ja Louhelaisen puhelimien salakuuntelua ja tietokoneiden hakkerointia. Eniten minua silti kiehtoivat Louhelaisen tutkimuksen mielenkiintoiset detaljit, ja Edwarsin ajoittain epätoivoiset yritykset saada murhaajan ja uhrin sukulaisilta tarvittavat luvat ja näytteet. Lupien hankkiminen ja muut eettiset kiemurat näyttävät olevan tutkijalle aina yhtä raastavia koettelemuksia.

Suomalaisena mieltäni lämmitti erityisesti Helsingin yliopistosta maailmalle ponnistaneen Jari Louhelaisen keskeinen mukanaolo. Haluaisinkin huomauttaa, että mikäli Jaria ei vielä ole tunnustettu yhdeksi maamme merkittävimmistä tiedemiehistä, saattaisi jo pikkuhiljaa olla aika. Varsinkin, kun hän tuo tälläkin hetkellä omalle tutkimusalalleen lisää näkyvyyttä ratkomalla Bodom-järven murhamysteeriä. Enpä tiedä, minusta on saattanut sukeutua jonkinasteinen Louhelaisen fangirl tämän kirjan lukemisen myötä.

Tarinallisesti oli myös kiehtovaa seurata, miten Jarin "neutraali ja rauhallinen tiedemiehen olemus" pelasi yhteen astetta rauhattomamman Russelin kanssa, joka saattoi löytyä vaikkapa kirkosta rukoilemasta sillä välin, kun Jari teki analyysejään. Kerrassaan mainio parivaljakko! Tämä kirja lämmitti tutkijansydäntäni, vaikka itse olenkin humanisti, en luonnontieteilijä. 

Kuten tämän bloggauksen alussa mainitsin, oli erityisesti Catherine Eddowesin tapaus keskeinen Russelin ja Jarin tutkimuksen kannalta. Russelilla on nimittäin hallussaan verinen saali, jonka hän ja Jari onnistuivat yhdistämään DNA-kokeiden avulla sekä Catherineen, että oletettuun murhaajaan, Aaron Kosminskiin, jota myös Scotland Yard pitää syyllisenä. Tämä paljon kohua herättänyt tutkimus on saanut osakseen myös kritiikkiä, mutta Jari käsittelee nämä soraäänet omassa epilogissaan kattavasti. Sittemmin Jari on julkaissut tutkimuksestaan myös vertaisarvioidun artikkelin nimeltä "Forensic Investigation of a Shawl Linked to the 'Jack The Ripper' Murders". 

Mitä tutkimuksen saamaan kritiikkiin tulee, on minusta tärkeä muistaa, että ihmisillä on tarve vastustaa kaikkia mahdollisia ratkaisuyrityksiä ihan jo pelkästään siksi, että epävarmuus murhaajan henkilöllisyydestä on tärkeä osa Viiltäjä-Jackin kiehtovuutta. Lisäksi tämä murhamysteeri, ja nimenomaan ratkaisemattomana sellaisena, tuo monille leivän pöytään. 

Kirja #2: Viisi: Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit

Tässä kirjassa tarkoituksenani ei ole jahdata tappajaa ja selvittää, kuka hän oli. Sen sijaan toivon voivani kulkea viiden naisen jälkiä, tarkastella heidän kokemaansa heidän oman aikakautensa kontekstissa ja seurata heidän polkuaan niin synkkinä kuin valoisina aikoina.

Viiltäjä-Jackin tapaus pyörii monesti enemmän ja vähemmän tiiviisti itse mystisen murhaajan ympärillä, joka "pystyi" tappamaan ja silpomaan uhrinsa uskomattoman pienessä ajassa keskellä tiiviissä poliisin tarkkailussa olevia Lontoon katuja, ja katoamaan kuin tuhka tuuleen jäämättä koskaan kiinni. Tähän henkirikoksien ketjuun liitetään myös muun muassa brittien ensimmäiset murhapaikkakuvat ja ensimmäinen rikollisen luonnekuvaus, joka on koskaan tehty. Lisäksi se maailmanlaajuinen lehdistöspektaakkeli, joka tämän murhasarjan uutisointiin liittyi, oli omana aikanaan ennenkuulumaton. 

Rubenhold on pyrkinyt omassa teoksessaan "Viisi: Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit" tuomaan tasapainoa tilanteeseen, ja kääntämään huomion murhaajan sijaan uhreihin. Toki sinällään jo tapahtuma-ajankohtana naisten kohtalot saivat aikaan monia positiivisia sosiaalihuollon uudistuksia Lontoon huono-osaisten parissa, ja osa uhreista sai myös varsin näyttävät hautajaiset, joihin osallistui tuhansia ihmisiä.

Rubenholdin kirja oli hyvin mielenkiintoista luettavaa, ja ahmin sen hetkessä, samaan aikaan paradoksaalisesti surren, että mitä joutuisammin sivut rullaavat eteenpäin, sitä nopeammin tarinat myös ovat ohitse. Rubenhold todella osasi herättää Pollyn, Annien, Elizabethin, Catherinen ja Mary Janen tarinat henkiin, ja saada lukijan eläytymään heidän kohtaloihinsa mitä syvimmin. Samalla teos myös tarjosi kiehtovia ja kantaaottavia ajankuvia 1800-luvun viktoriaanisesta yhteiskunnasta. 

Naisten kuolemia ei käsitelty, vaan elämäntarinat katkesivat hienotunteisesti kuolinyöhin, tunteihin ennen murhia. Tämä oli kirjan fokuksen ja naisten elämäntarinoiden etualalle nostamisen kannalta oikea ratkaisu. Murhien karmivat yksityiskohdat on kuvailtu muutenkin jo ihan riittävän monessa paikassa. Näkökulmanvaihdos oli paikallaan. 

Se, mikä kuitenkin on itseni lisäksi vaivannut myös joitakin lukijoita Goodreadsissa, oli ajoittain jopa pakonomainen tapa, jolla Rubenhold pyrki todistelemaan, että uhrit eivät olleet, yhtä tai kahta poikkeusta lukuun ottamatta, prostituoituja. Erityisesti Pollyn kohdalla nämä todistelut tuntuivat jokseenkin hatarilta ja epätoivoisilta. 

Ymmärrän, että 1800-luvun viktoriaanisessa Lontoossa asenteet seksityötä kohtaan olivat negatiivisia, ja naisten karmeat kohtalot saatettiin ehkä yrittää osittain jopa oikeuttaa toteamalla ykskantaan heidän olleen prostituoituja. Mutta miksi tällainen asia pitäisi nykyaikana nostaa keskiöön? Minulle ei ainakaan ole mitään väliä sillä, elättivätkö Viiltäjän uhrit itsensä prostituutiolla vai eivät. Huomasin ärtyväni, koska minulle tuli kuva, että kirjoittajalla oli henkilökohtaisella tasolla jotenkin hyvin jännitteinen ja negatiivinen asenne seksityötä kohtaan. Vaikutti siltä, että hän arvottaa ihmisiä sen perusteella, ovatko he seksityöläisiä vai eivät. En tiedä, onko kirjoittaja itse edes tajunnut, miltä hänen pakonomainen tarpeensa "valkopestä" uhrien elämää mahdollisimman "siveelliseksi" saattaa näyttää, mutta minulle, ja joillekin muille tämän kirjan lukijoille tämä jätti oudon sivumaun. 

Joitakin lukijoita on tämän teoksen kohdalla häirinnyt myös monet muut melko pitkälle viedyt, varsin vapaat oletukset ja päätelmät, joita kirjailija on tehnyt. Heräsi kysymys, voidaanko näin monien olettamusten päälle rakennettua kirjaa edes pitää tietokirjana, vai pitäisikö sen sijoittua ennemmin kaunokirjallisuuden puolelle. Tiedostan nämä huolet, mutta yleisesti ottaen en kuitenkaan häiriintynyt niistä olettamuksista ja päätelmistä, joilla kirjailija täytti tarinoidensa aukkoja. Ottaen huomioon, mitä historiallisilla lähteillä oli tarjota, oli tämä mielestäni varsin onnistunut ja mielenkiintoinen kokonaisuus.

Lopuksi

Rubenhold valitti Viisi-kirjassaan, että uhrit eivät ole saaneet tarpeeksi huomiota murhaajaansa verrattuna, ja että uhreja pidettiin "vain prostituoituina". Haluaisin kuitenkin huomauttaa, että esimerkiksi Louhelaisen ja Edwardsin Viiltäjä-Jack -kirja osoitti tämän väitteen omalta osaltaan vääräksi. On nimittäin niin, että yksi motiivi sille, miksi Edwards halusi selvittää Viiltäjän henkilöllisyyden, oli se tosiasia, että hänen toinen isoäitinsä oli prostituioitu. Edwards kirjoittaa: "Saatuani tämän henkilökohtaisen tiedon olen huomannut välittäväni aiempaakin enemmän huono-onnisista, naisista joiden surkea elämä teki heistä Viiltäjä-Jackiksi kutsumamme miehen uhreja". 

Lisäksi Edwards kertoo olleensa ennen miljoonaomaisuuden kartuttamista itsekin jonkin aikaa koditon, aivan kuten Viiltäjä-Jackin uhritkin. Tähän liittyen tulee myös ilmi, että Edwards tekee viikoittain vapaaehtoistyötä kodittomien parissa (tämän jälkimmäisen seikan mainitsee Louhelainen).

Kaiken kaikkiaan vaikuttaisikin siltä, että Viiltäjä-Jackin tapaus liikuttaa ihmisiä paitsi itse murhaajaan liittyvien omituisuuksien ja arvoitusten takia, myös koska uhrit (oletetusti) kuuluivat hyvin arvolatautuneeseen ja paljon tunteita herättäneeseen ihmisryhmään. Veikkaan, että myöskään kumpaakaan näistä kahdesta kirjasta ei oltaisi edes kirjoitettu ilman jutun prostituutiokytköksiä, sillä kuten yllä tuli ilmi, toinen kirjoittaja halusi todistaa, että uhrit eivät olleet prostituoituja, kun taas toinen tunsi syvää sympatiaa "huono-onnisia" kohtaan. 

Suosittelen lämpimästi sekä Viiden, että Viiltäjä-Jackin lukemista. Kumpikin teos lähestyy yhtä maailman kuuluisimmista rikostapauksista omasta, perustellusta ja mielenkiintoisesta näkökulmastaan käsin, olivatpa kirjoittajien henkilökohtaiset tunnelataukset ja asenteet millaisia hyvänsä. Jos minulta kysytään, ovat nämä kirjat paikkansa lunastaneet.

P.S.

Myös Sanni Purhonen on kirjoittanut tupla-arvion näistä kahdesta kirjasta.

Digital Minimalism - Choosing a Focused Life in a Noisy World, Cal Newport

Onko kotisi jo konmaritettu? Tässä seuraava askel: digitaalinen minimalismi

 

The tycoons of social media have to stop pretending that they're friendly nerd gods building better world and admit they're just tobacco farmers in T-shirts selling an addictive product to children. Because, let's face it, checking your "likes" is the new smoking. 

Tietojenkäsittelytieteen professori Cal Newport tuli alun perin tietoisuuteeni erinomaisen Quit social media -Tedx Talk:insa kautta. Sittemmin olen törmännyt häneen erityisesti YouTuben puolella, missä häntä haastatellaan toistuvasti esimerkiksi sosiaaliseen mediaan ja muuhun sähköiseen kommunikaatioon liittyen. Jokin aika sitten päädyin vihdoin ja viimein jonkun, jälleen kerran loistavan haastattelun kuultuani, tilaamaan itselleni hänen kirjansa Digital Minimalism - Choosing a Focused Life in a Noisy World (2019). Ja, ironista kyllä, ajauduinkin pian fyysisen kirjan saavuttua kuuntelemaan sen älypuhelimeni kautta äänikirjana, koska "se nyt vaan on kätevämpää". Hyväksyisikö Newport tämän? Mahdollisesti, mutta ihanteellista se ei ehkä ole, koska itse kirjasta löytyy muun muassa alaluku, joka on otsikoitu: "Practice: Dumb Down Your Smartphone". Toisaalta: lukeminen on minulle tärkeä arvo. Tämän huomion merkitys avautuu myöhemmin tämän bloggauksen aikana.

Kirjalle nimenkin antava digitaalinen minimalismi on Newportin kehittämä teknologian filosofia, syvän intentionaalinen ja personoitu tapa käyttää nykyisiä sähköisen viestinnän palveluita ja laitteita, kuten älypuhelimia, tabletteja, Facebookia, Twitteriä, sähköpostia ja verkon uutissivustoja. Newportin tarjoaman metodin tarkoituksena on muun muassa poistaa kännykkäaddiktio, panna piste loputtomalle skrollaamiselle, ja samalla eliminoida näistä seuraava lamaannuttava ajanhaaskaus. Newport haastaa lukijansa käyttämään elektronisia laitteita ja niiden tarjoamia, petollisen koukuttaviksi suunniteltuja palveluja, mahdollisimman tarkoituksenmukaisesti ja harkitusti, omat arvot ja henkilökohtaiset tarpeet edellä. 

Käytännössä Newport kannustaa lukijaansa viettämään kuukauden mittaisen digitaalisen paaston, jonka aikana ei käytetä muuta kuin aivan pakollista teknologiaa. Toisin sanoen työsähköposteja saa yhä lukea, mutta se oma Instagram-tili menee jäähylle kuukaudeksi. Tämän paaston aikana Newport kehottaa keskittymään analogisiin harrastuksiin, joista saa iloa. Yhdelle tämä voi merkitä lukemista, toiselle pitkiä kävelyitä luonnossa, ja kolmannelle vaikkapa jonkin instrumentin soittamista. Newportin mukaan monille tämä digipaasto ottaa aluksi koville, mutta pian mieliala kohoaa, ja vanhat, pre-digitaalisen elämän harrastukset tekevät paluun digipaastoilijan elämään. 

Tämän digipaaston päätyttyä seuraa valittujen teknologioiden ja digipalvelujen (ei automaattisesti kaikkien) tuominen takaisin elämään, tällä kertaa "puhtaalle pöydälle" ja harkitusti. Jokaisen teknologian ja palvelun kohdalla kannustetaan miettimään, mitä henkilökohtaista arvoa tai tarvetta tämä palvelee, ja miten käyttöä voisi optimoida niin, että tuo arvo tai tarve tulee parhaimmalla tavalla täytetyksi ja huomioiduksi. Tämä arviointiprosessi saattaa johtaa myös ainakin joistakin teknologioista ja digitaalisista palveluista luopumiseen. 

Ei siis esimerkiksi käytetä Facebookia vain siksi, että "kaikki ovat siellä", vaan kysytään, mitä tarpeita Facebook oikeasti palvelee juuri minun kohdallani, ja onko Facebook lopultakaan edes paras tapa palvella näitä arvoja. Olisiko esimerkiksi yhteydenpidon kannalta parempi suosia laadukkaampia kommunikoinnin keinoja, kuin "tykkääminen" ja lyhyet kommentit somessa? Entäpä jos vaikka soittaisit ystävällesi, tai menisit käymään hänen luonaan? Ja mikäli haluat pitää Facebookin elämässäsi, jotta pysyt kärryillä tuttujesi kuulumisista, olisiko syytä rajata ja optimoida palvelun käyttöä aiempaa enemmän, jotta et enää roiku somessa tuntikausia joka viikko? Miten olisi, jos käyttäisit Facebookia vaikkapa vain kerran viikossa pöytäkoneella, ja hukkaisit sen älypuhelinsovelluksen luuristasi? 

Pidän suuresti paitsi tästä Newportin tarjoamasta toimintamallista, myös tavasta, jolla hän ylipäätään lähestyy nykyteknologiaa. Tässä kirjassa teknologia ei ole itsessään arvokasta, vaan sen sijaan kysytään, mitä yksilön omia arvoja ja tarpeita kukin teknologia ja palvelu voi lopulta tukea. Somea itse aina vältellyt Newport ei anna tuumaakaan periksi kommentoijille, joiden mukaan hän saattaa "missata jotain", kun ei ole Facebookissa. 

Ideologisesti Newportin teos sijoittuu jokseenkin samoille aaltopituuksille aikaisemmin lukemieni Jaron Lanierin 10 syytä tuhota kaikki sometilit NYT -teoksen ja Pekka Vahvasen Kone kaikkivaltias -kirjan kanssa, joista pidin myös paljon. Newportin lähestymistapa on silti jokseenkin pehmeämpi, kuin Lanierilla ja luddiitiksi tunnustautuvalla Vahvasella. Newport itsekin sijoittaa oman filosofiansa jonnekin luddiittien ja teknologian maksimalistien (tämä näkökulma on nykyisin yhteiskunnassamme oletusarvo) välimaastoon. Newport näkee teknologiassa paljon potentiaalia, mutta hän korostaa kriittisyyden tärkeyttä: 

Digital minimalism definitely does not reject the innovations of the internet age, but instead rejects the way so many people currently engage with these tools.

Vanhaa sanontaa mukaillen voisi siis todeta: teknologia on hyvä renki, mutta huono isäntä.

Fantasia. Lajit, ilmiö ja yhteiskunta, Jyrki Korpua, Irma Hirsjärvi, Urpo Kovala & Tanja Välisalo (toim.)

Mitä fantasia on?

Joitakin vuosia sitten tutkijakollegani pyysivät minua mukaan mielenkiintoiseen tietokirjaprojektiin, jonka aiheena on fantasia. Fantasiasta väitöskirjaa Jyväskylän yliopistolle kirjoittavana tutkijana lupauduin mukaan ilomielin. Kirjoitin teokseen luvun antifaniudesta, käyttäen esimerkkeinä muun muassa Christopher Paolinin, Twilightin ja Fifty Shades of Greyn antifaneja. Tekstini on vahvasti yhteydessä tulevaan väitöskirjaani, ja se on sivu mennen mainittuna myös ensimmäinen yksin kirjoittamani, vertaisarvioitu artikkeli. 

Nyt, vuosia myöhemmin, ja monen muokkauskierroksen jälkeen, kirjamme on vihdoin ulkona. Sivuja tässä suomalaisen fantasiatutkimuksen Magnum opuksessa on yli 500, ja kirjoittajia mukana 17. Kyseessä on siis todellinen joukkovoimannäyte.

Fantasia - Lajit, ilmiö ja yhteiskunta (2021) julkaistiin kesäkuussa, ja sen voi ostaa ainakin Jyväskylän yliopiston verkkokaupasta. Lisäksi kirjastot palvelevat, luonnollisesti. Suosittelen tätä tietokirjaa kaikille alan tutkijoille, opiskelijoille, sekä jokaiselle fantasiasta kiinnostuneelle. Vaikka kirjoitusote on lähdeviitteineen ja vertaisarviointeineen akateeminen, on tekstit kuitenkin pidetty yleistajuisina. 

Fantasia-teoksen suurin vahvuus on ehdottomasti sen monipuolinen ja ajantasainen aihevalikoima, josta löytyy jokaiselle jotakin. Mukana on lukuisia eri teemoja, kuten suomalainen fantasia, uuskumma, kauhufantasia ja urbaani fantasia, fantasia ja politiikka, sekä sukupuoli ja seksuaalisuus fantasiassa. Luonnollisesti teoksesta löytyy myös katsaus fantasian historiaan, ja lukuisia tulokulmia fantasian tutkimukseen. 

Omalta osaltani haluan kiittää lämpimästi kaikkia kollegoitani, jotka ovat olleet mukana tässä hienossa kirjaprojektissa. Erityiskiitoksen haluan osoittaa kirjan toimittajille, Jyrkille, Tanjalle, Urpolle ja Irmalle.

P.S.

Myös Suomen virallinen Ankkatohtori, tutkijakollegani Katja Kontturi on blogannut tästä teoksesta. Katja kirjoitti kirjaamme luvun fantasiasta sarjakuvissa. 

Vieraat, Johanna Sinisalo

 

Omaperäinen tarina ihmiskehon salaisuuksista

Vuosia sitten luin ahmimalla Johanna Sinisalon Finladia-palkitun Ennen päivänlaskua ei voi -teoksen. Se on kaikessa mieleenpainuvuudessaan edelleen yksi parhaista fantasiakirjoista, joihin olen koskaan tutustunut. Fantasian ei aina tarvitse tarkoittaa perustrooppien, kuten sankariksi paljastuvan orpolapsen, lohikäärmeiden, pahojen ruhtinaiden ja yli-inhimillisten haltioiden kierrättämistä tutun sankarin matka -kaavan mukaisesti, kuten Sinisalo jo esikoisteoksellaan osoitti.

Sittemmin olen sekä ilahtunut, että pettynyt Sinisalon tuotannon parissa. Nyt oli jälleen aika ilahtua. Kariston kauhuromaanikilpailun voittanut Vieraat (2020) on kekseliäs, asioita tuoreesta näkökulmasta tarkasteleva, ja ennen kaikkea koukuttava tarina sateenkaariperheen "toisista aivoista". Vaikutuin tavasta, jolla Sinisalo yhdisteli Vieraiden juonessa tiedettä, perhedynamiikkoja ja hienovireisiä fantasia- ja kauhuelementtejä. Plussaa myös hauskoista uudissanoista, kuten "sisähipinä" (näin ainakin muistelen, kuuntelin äänikirjan). 

Juuri tällaiset teokset saavat minut olemaan ylpeä fantasiakirjallisuuden puolestapuhuja. 

Metsässä - Uppoudu metsään, itseesi ja elämään, Jarko Taivasmaa

Kirja, joka sai minut makaamaan selälläni kalliolla

Kuten aiemmassa Metsäkylpy-bloggauksessani totesin, on luonto itsehoidon välineenä juuri nyt kuuma trendi. Meillä Suomessa julkaistiin tähän liittyen viime vuonna muun muassa chi kung -opettajana tunnetun Jarko Taivasmaan teos Metsässä - Uppoudu metsään, itseesi ja elämään (2019). Tämä kirja on visuaalisesti todella kaunis, kuten kaikki Hidasta elämää -kirjaperheen kirjat, mitä olen tähän mennessä nähnyt. Tämä on jyrkässä kontrastissa useimpiin lukemiini meditaatiota käsitteleviin kirjoihin, jotka ovat olleet ulkoasultaan yleensä sangen askeettisia. 

Itselläni oli kirjan ulkoasuun hieman ristiriitainen suhde, koska välillä koin, että jäin vain ihastelemaan kuvitusta, ja unohdin itse sisällön. Voisi siis sanoa, että kirjan lukeminen itsessäänkin oli huomioharjoitus: katsonko upeaa maisemakuvaa ja uppoudun siihen, vai kiinnitänkö huomioni tekstinostoon, joka on istutettu tähän kauniiseen valokuvaan?

Metsässä on laaja ja syvällinen teos, jossa paitsi opastetaan metsään uppoutumisen menetelmään, ihaillaan myös luontoa ja koko tätä maailmankaikkeutta suurta ihmetystä ja kiitollisuutta tuntien. Lukukokemuksena Metsässä olikin hyvin kiehtova, monipuolinen ja meditatiivinen. Tämä on niitä kirjoja, joita kannattaa lukea sängyssä ennen nukahtamista.

Yhden selkeän rajoituksen Metsässä-kirjassa näen, ja se on formaatti; Taivasmaan kirja on minusta ennen kaikkea esittelevä selonteko metsään uppoutumisen menetelmään, sillä tässä muodossa menetelmä ei pääse kunnolla oikeuksiinsa. 

Itselläni ei ainakaan riitä työmuisti kirjan yksityiskohtaisten ja monisivuisten oppien tarkkaan muistamiseen ja soveltamiseen käytännössä (varsinkaan chi kungiin perustuvan uppoutumisen ykkösvaiheen kohdalla), ja kirjan raahaaminen mukaan metsään tuntuu sekin hieman nihkeältä. 

Itse menetelmää luonnon keskellä kokeillessani päädyin tekemään tiivistelmän uppoutumisen vaiheista helposti mukaan otettavalle Post-it -lapulle, mutta tiesin, että osa menetelmästä jäi näin puuttumaan, ja se harmitti kaltaistani perfektionistia. Toki kokemus oli silti hieno, ja päädyin lopulta makaamaan kalliolla männynlatvoja tuijotellen ja kauniista säästä nauttien. Toki samaan aikaan toivoin mielessäni, ettei naapuri osu paikalle ja luule, että olen saanut jonkinlaisen sairaskohtauksen, ja hälytä lanssia. Näin ei onneksi käynyt.

Mutta kuten sanottu, uskon, että tämänkaltainen, sangen monivaiheinen menetelmä, joka sisältää esimerkiksi lukuisia erilaisia hengitysharjoituksia, pääsee parhaiten oikeuksiinsa käytännön kurssilla, jollaisia Taivasmaa myös vetää. Ilmiö on sama kuin vuosia harrastamani ashtangajoogan kanssa: kirjoja lukemalla voi päästä alkuun, mutta mikään ei kuitenkaan korvaa pätevää opettajaa, joka on fyysisesti läsnä, ja vuorovaikutuksessa oppilaan kanssa.

Yhdenlaisena välimallin ratkaisuna voisivat tietysti toimia myös opetusvideot, joiden perässä oppilas voisi tehdä harjoitteita. Toki tällöin pitäisi raahata kännykkä tai muu vastaava laite mukaan metsään, mikä ei ehkä oikein sovi yhteen tämän menetelmän perusideologian kanssa. 

Metsäkylpy - Hyvinvointia luonnosta shinrin-yokun avulla, Melanie Choukas-Bradley, Lieke van der Horst

Luonnossa voi olla monella tapaa

Onko se vain minun oma vaikutelmani, vai onko luonto itsehoidon välineenä viime vuosina alkanut tehdä tuloaan ihan uudella tavalla? Itse olen ainakin viime aikoina törmännyt tuon tuostakin mielenkiintoisiin tutkimuksiin ja kirjoihin, joissa käsitellään luonnon tarjoamia terveyshyötyjä. Esimerkkeinä voisin mainita muun muassa Terveysmetsä-kirjan (julk. 2017), joka on minulla lukupuolissa, Metsämieli-teoksen (julk. 2018), Luonnon aika - Rentouttavia hetkiä luonnossa -kirjan (julk. 2018), joka on minulla parhaillaan lainassa, sekä uusimpana Metsässä  - Uppoudu metsään, itseesi ja elämään (julk. 2019), joka on minulla niin ikään lukupuolissa. Niin, eikä tietenkään pidä unohtaa myöskään Mia Jokinivan Metsäjoogaa-kirjaa (julk. 2018), joka, arvasit oikein, on minulla myös parhaillaan lukupinossa. 

Maalla, metsän keskellä kasvaneena luontoihmisenä pidän tästä uudesta (?) trendistä kovasti, ja olenkin jo tehnyt muun muassa pieniä metsään uppoutumisen harjoituksia Jarko Taivasmaan Metsässä-kirjan oppien mukaisesti, sekä yhdistellyt kävelylenkkeihini toisinaan myös kävelymeditaatiota. Tässä bloggauksessa ei puhuta kuitenkaan metsään uppoutumisesta, vaan metsäkylvystä. Metsäkylpy-kirjan (julk. 2018) on kirjoittanut amerikkalainen Melanie Choukas-Bradley, joka kävi hakemassa metsäkylpyoppinsa Japanista, missä metsäkylvyt (japaniksi: shinrin-yoku) ovat hyvin suosittu tapa hoitaa terveyttä. Melanie kirjoittaa:

Japanilainen metsäkylpyinfra on kadehdittava: metsäterapiakeskuksissa annetaan luontokasvatusta, kerrotaan viimeisimpien terveystutkimusten tuloksista, ja niissä opetetaan jopa puutöitä ja soba-nuudeleiden valmistamista; kävelypolkujen varsilta löytyy tämän tästä varta vasten parhaille paikoille ja otolliseen kulmaan aseteltuja penkkejä taivaan katselemiseen joko päivä- tai yöaikaan, syvällä metsässä on puuhellalla varustettuja teehuoneita, ulkoilmajoogasaleja ja jopa metsäterapiajuna, jonka avulla liikuntarajoitteiset pääsevät pyörätuolillakin erityisille metsäkylpypoluille.

Melko vaikuttavaa, etten sanoisi! Toki meillä suomalaisillakin on laavumme ja pitkospuumme, mutta metsäterapiajunaan tai ulkoilmajoogasaliin en ole kyllä kotimaassani törmännyt.

Lukukokemuksena Metsäkylpy oli harmoninen ja selkeä. Kirjassa käsiteltiin muun muassa kaikki neljä vuodenaikaa, kunkin vuodenajan erityispiirteet huomioiden; siinä missä kesäinen metsäkylpyreissu voi sisältää vaikkapa purossa kahlailua, kiinnitetään talvisin huomiota esimerkiksi valoon, ja eläinten jälkiin hangella. Lisäksi mukana oli muun muassa katsaus erityisryhmien metsäkylpyihin, sekä tietenkin yleistietoa aiheesta. Parasta tässä kirjassa tapa, jolla se onnistuu avaamaan ennestään umpituttua aihetta, eli luonnossa liikkumista, uudesta näkökulmasta käsin; metsässä ei ole aina pakko huitoa menemään hirveää vauhtia, välillä voi vaihtelun vuoksi vaikkapa asettua joogamaton kanssa puun juurelle makaamaan ja hengittelemään.

10 syytä tuhota kaikki sometilit NYT, Jaron Lanier

"Miksi niin monet tunnetut twiitit päättyvät toteamukseen 'surullista'?"

Luin jokin aika sitten Pekka Vahvasen varsin puhuttelevan Kone kaikkivaltias -teoksen, jossa sivuttiin myös sosiaalisen median haitallisuutta ihmiselle. Vahvanen itse kertoi käyttävänsä somea hyvin vähän, ja boikotoivansa älypuhelimia. Nyt lukemani Jaron Lanierin  10 syytä tuhota kaikki sometilit NYT (Ten Arguments for Deleting Your Social Media Accounts Right Now, 2018) jatkaa samoilla linjoilla, nyt vain keskitytään puhtaasti sosiaalisen median ongelmiin, eikä puututa esimerkiksi supertietokoneiden aiheuttamiin uhkiin. Näkökulma on siis rajatumpi.

Lisäksi Lanier on huomattavasti teknologiamyönteisempi kuin Vahvanen, onhan hän tehnyt pitkän uran teknologian parissa, ja häntä pidetään muun muassa virtuaalitodellisuus-käsitteen keksijänä. Niinpä kyseessä on todellinen sisäpiiriläisen puheenvuoro, eikä tavoitteena ole enempää eikä vähempää kuin nykyisten somekanavien romahduttaminen, jotta tilalle voitaisiin luoda jotain parempaa. Lanierin mukaan ainoa keino saavuttaa tämä tavoite on saada ihmiset äänestämään jaloillaan, aivan kuten tämän poleemisen kirjan nimikin jo kertoo. Niinpä Piilaaksossa ei taidettu paljoa Lanierin päätä silitellä, kun tämä teos ilmestyi.

Lanier nostaa kirjassaan esiin useita erittäin painokkaita näkökulmia, jotka allekirjoitan pitkälti itsekin. Ainoa miinus omissa silmissäni tulee siitä, että Lanier kirjoittaa ehkä liiankin teknologiakeskeisesti, ja kattamatta jäävät esimerkiksi somen nuoriin kohdistamat paineet, huijarien aiheuttamat ongelmat, ja algoritmien syrjivät toimintatavat, sekä somen perhe-elämää häiritsevät piirteet. Itse olisin mielelläni lukenut lisää näistä kaikista.

Lanierin ydinsanoma on, että some addiktoi käyttäjänsä, ja tuo heidän pimeimmät puolensa esiin, synnyttäen näin esimerkiksi trollauksen ja someraivon kaltaisia ilmiöitä. Lyhyesti: some tekee ihmisistä itsekeskeisiä, laumasieluisia ja riidanhaluisia kusipäitä. Lisäksi, aivan kuten useimmat varmasti jo tietävätkin, yksityinen ihminen ei ole sosiaalisessa mediassa asiakas, vaan manipuloitava tuote, jolla käydään kauppaa.  Näitä kirjan pääargumentteja avaa erinomaisesti myös Luetut, lukemattomat -blogin Liisa, kannattaa käydä katsomassa.

Mielestäni kaikkien sosiaalista mediaa käyttävien kannattaisi lukea tämä teos, olipa sen kanssa lopulta samaa mieltä tai ei. Vahvasen kirjan päädyin ostamaan omaan hyllyyni, tämän teoksen kohdalla saatan toimia samoin. Viimeistään tämä Lanierin kirja todistaa, että muutaman vuoden takainen Facebook-skandaali liittyen käyttäjien mielialan tietoiseen manipulointiin oli vain jäävuoren huippu.

Kone kaikkivaltias - Kuinka digitalisaatio tuhoaa kaiken meille arvokkaan, Pekka Vahvanen

"Ihmislaji teknologian kanssa on aivan kuin alkoholisti viinitynnyrin äärellä"

Nykyisin en kovinkaan usein osta kirjoja omaksi. Jotta minä ostaisin jonkun teoksen pysyvästi hyllyyni, sen pitää olla joko poikkeuksellisen informatiivinen tai tavallista paremmin kirjoitettu. Tämä kirja oli molempia, ja niinpä lainakirjan eräpäivän umpeuduttua (ja teoksen lähdettyä seuraavalle sitä jonottaneelle) päädyin ostamaan itselleni oman kappaleen.

Erityisesti toimittajana ja televisiojuontajana tunnetun Pekka Vahvasen teknologiakriittinen Kone kaikkivaltias - Kuinka digitalisaatio tuhoaa kaiken meille arvokkaan (julk. 2018) on teos, jonka soisin kaikkien lukevan. Myös niiden, jotka uskovat olevansa Vahvasen kanssa eri mieltä. Itselleni tämä kirja tarjosi ennen kaikkea hyvän tiivistelmän ja monia tarkennuksia jo tiedossani olleista digitalisaation ja loputtoman teknologin palvomisen uhista.

Kone kaikkivaltiaan ydinsanoma on, että jatkuva teknologinen kehitys ei välttämättä ole hyväksi, vaan voi johtaa globaaliin katastrofiin, joka on verrattavissa ilmastonmuutokseen. Ainoa ero on vain siinä, että toisin kuin ilmastonmuutoksen kohdalla, ei loputonta teknologista innovointia koeta ongelmana, tai pyritä hillitsemään juuri mitenkään riskeistä huolimatta. Syy on yksinkertainen:

Teknologiaa palvotaan intensiivisemmin kuin mitään muuta jumalaa. Ajassamme tuskin on suurempaa totuutta kuin digitalisaation välttämättömyys. Siihen uskovat miljardit ihmiset, jotka ovat lumoutuneina älypuhelimistaan ja takertuneet internetiin. Siihen uskovat poliitikot niin oikealla kuin vasemmalla: he näkevät teknologian kehittämisen ainoaksi keinoksi pitää kansakuntansa elossa.

Vahvanen haluaa kyseenalaistaa tämän paradigman, eikä usko olevansa yksin:

Mutta usko teknologian autuaaksi tekevään voimaan on alkamassa horjua. Vaikuttaa siltä, että teknologinen kehitys ei enää muovaakaan yhteiskuntia paremmiksi. Tässä kirjassa kerron, kuinka kehitys on kääntymässä tarkoituksiaan vastaan. Meillä on jo liikaa edistystä, se ei enää palvele inhimillistä hyvinvointia. Samat asiat, jotka johtivat meitä kohti parempaa huomista, ovat nyt heikentämässä elämän mielekkyyttä. Hiljainen vastarinta teknologian kyllästämää elämää vastaan on herännyt. Tietotekniikkayhtiö Intelin tutkimusosasto Intel Labsin laajan kyselyn mukaan 61 prosenttia nuorista aikuisista kokee, että teknologia tekee maailmasta epäinhimillisemmän. Kahdeksan maata kattavassa kyselyssä selvisi, että juuri nämä niin kutsutut milleniaalit korostavat muita sukupolvia useammin teknologian huonoja puolia.

Vahvanen nostaa teoksessaan esiin muun muassa älylaitteiden ihmisten kognitiivisia kykyjä heikentävän vaikutuksen, kansalaisten yksityisyyden vaarantumisen, ja ihmisen oman aivokapasiteetin peittoavan tekoälyn, joka saattaa "jäädä ihmiskunnan viimeiseksi keksinnöksi". Tätä kirjaa voisi luulla synkäksi dystopiaksi, jos se ei sijoittuisi tietokirjagenreen. Massatyöttömyyttä ja robottisotilaiden hyökkäystä odotellessa..

Lukukokemuksena Kone kaikkivaltias muistuttaa kaikkine tutkimustuloksineen ja lähdeviitteineen akateemista julkaisua, joskin se on astetta populaarimmin kirjoitettu. Eikä ihme, se nimittäin syntyi Vahvasen keväällä 2014 aloittamasta väitöskirjaprojektista, joka sai toimittajantyön myötä uuden suunnan yleistajuisena teoksena. Kuten Vahvanen toteaa: "..jos kirjoitan ei-akateemisen kirjan aihepiiristä, joku saattaisi sen lukeakin". Heh heh..

Pakko nyt näin tohtorikoulutettavana huomauttaa, että kyllä väitöskirjatkin saavat mediassa huomiota, varsinkin, jos tutkija osaa brändätä itsensä ja tutkimuksensa hyvin. Kyllä meitä tutkijoitakin haastatellaan lehtiin tuon tuostakin. Mutta leikki sikseen, kyllä Vahvanen tämän varmasti tietää, hän nyt vain halusi viedä tekstinsä yleistajuisempaan suuntaan, ja lopputulos on mitä onnistunein.

Tästä kirjasta olisi paljonkin kirjoitettavaa, mutta nyt taidan sulkea läppärini, ja lähteä metsään kävelylle. Jokin sisälläni nimittäin kertoo, että tämä koneella istuskelu ei ole minulle hyväksi. Hassu juttu..

The 5 Love Languages - The Secret to Love That Lasts, Gary Chapman

Jos aiot lukea elämäsi aikana vain yhden parisuhdeoppaan, lue tämä!

Your emotional love language and the language of your spouse may be as different as Chinese from English.

Harvoin, jos koskaan mitään opasta lukiessani olen kokenut yhtä monta ahaa-elämystä, kuin parisuhdeterapeutti Gary Chapmanin The 5 Love Languages -teoksen (julk. 1992) parissa. Tämä viidellekymmenelle eri kielelle käännetty, maailmanlaajuisesti kymmenen miljoonaa kopiota myynyt bestseller on todellakin menestyksensä ansainnut. 

Teos on saatavilla myös suomeksi nimellä Rakkauden kieli, kuten Väestöliiton sivuilta käy ilmi. Ja aivan kuten Väestöliiton johtaja Heli Vaaranen, myös minä haluan nostaa The 5 Languages of Loven esiin, sen verran silmiä avaava lukukokemus se on. Tämä selittää vain niin paljon. Niin paljon.

Kymmeniä vuosia parisuhdeterapeuttina työskennellyt Chapman on löytänyt viisi universaalia tapaa, joilla ihmiset rakastavat: sanat, kosketus, laatuajan viettäminen, lahjojen antaminen ja palveluksien tekeminen. Yleensä jokaisella meistä yksi näistä nousee ylitse muiden, mutta osalla ihmisistä voi olla esimerkiksi kaksi melko tasavahvaa tapaa rakastaa. 

Kaikki nämä viisi tyyliä näyttää rakkaus kumppania kohtaan ovat yhtä autenttisia, mutta jos ja kun pariskunnan eri osapuolet puhuvat eri rakkauden kieliä, ei kumpikaan välttämättä tunne itseään rakastetuksi. Syntyy konflikteja, katkeruutta ja jopa vihaa. Tunne torjutuksi tulemisesta. Ja aivan turhaan. 

Chapman kertoo viiden rakkauden kielen löytämisestä seuraavasti:

For years, I helped couples in the counseling office discover what their spouse desired in order to feel loved. Over time, I began to see pattern in their responses. I discovered that what makes one person feel loved does not necessarily make another person feel loved. 

I read over the notes I'd made and asked myself this question: "When someone sat in my office and said, 'I feel like my spouse doesn't love me,' what did that person want?" The answers fell into five categories. I later called them the five love languages.

I started sharing these languages in workshops and study groups. When I did, I saw the light come on couples who suddenly realized why they had been missing each other emotionally. When they discovered and spoke each other's primary love language, it radically changed the emotional climate of their marriage.

The 5 Love Languages on kaikessa yksinkertaisuudessaan nerokas kirja, enkä voi kylliksi suositella sen lukemista. Teos on elävästi kirjoitettu, kannustava ja ratkaisukeskeinen, ja sisältää myös "The 5 Love Languages - Profile for Couples" -testit, joiden avulla kukin pari voi hahmottaa, mitkä ovat heille ne luontevimmat tavat rakastaa. Chapmanin mukaan on harvinaista, että pariskunnan molemmat osapuolet puhuisivat samaa kieltä luonnostaan, mutta se ei haittaa, koska jokainen rakkauden kieli on opittavissa.

Chapman käyttää tästä esimerkkinä itseään ja vaimoaan Karolyniä, jonka kanssa Chapman on ollut naimisissa yli 45 vuotta. Chapman itse reagoi positiivisimmin suullisiin rakkaudenosoituksiin, vaimo puolestaan arvostaa eniten palveluksia. Niinpä Chapman imuroi heidän talonsa säännöllisesti, jotta vaimo tuntisi itsensä rakastetuksi. Kiitokseksi siivouksesta hän saa kuulla tyytyväiseltä vaimoltaan: "Rakastan sinua". Näin kumpikin tuntee itsensä rakastetuksi.

Meeting my wife's need for love is a choice I make each day. If I know her primary love language and choose to speak it, her deepest emotional needs will be met, and she will feel secure in my love. If she does the same for me, my emotional needs are met.

Natural Supernaturalism, Tradition and Revolution in Romantic Literature, M.H. Abrams

"Life, love, liberty, hope & joy"

The Romantic era was one of technical, political, and social revolutions and counter-revolutions - of industrialization, urbanization, and increasingly massive industrial slums: of the first total war and postwar economic collapse; of progressive specialization in work, alternations in economic and political power, and consequent dislocations of the class structure; of competing ideologies and ever-imminent social chaos. 

Tänä vuonna korkeassa, 102 vuoden iässä poismenneen M.H. Abramsin klassikkoteos, Natural Supernaturalism (julk. 1973), ei päätynyt lukulistalleni viihdemielessä, kuten lähes kaikki tässä blogissa esittelemäni kirjat. Sen sijaan kyseessä on yksi työn alla olevan väitöskirjani lähdeteoksista, ja luin sen ohjaajani kehotuksesta. Kirjan aiheena on romantiikan aikakausi (engl. Romanticism).

Taustana kerrottakoon, että romantiikka on mielikuvitusta ja tunteellisuutta korostava kirjallisuuden suuntaus, joka vallitsi Euroopan kirjallisuudessa 1700-luvun lopulta 1800-luvun alkuun. Sille oli tyypillistä nerokulttien muodostus, auktoriteettien kyseenalaistaminen, spontaanisuus, mystiikka ja individualismi. Innoittajina toimivat muun muassa Ranskan vallankumous, luonto, Raamattu ja teollinen vallankumous.

Päätin esitellä tämän Natural Supernaturalism -kirjan myös täällä blogini puolella paitsi vaihtelun vuoksi, myös palkitakseni itseni. On nimittäin myönnettävä, että tämä yli 500-sivuinen teos ei todellakaan ollut kevyttä luettavaa ja niinpä sen kanssa tuli painittua melko kauan. Natural Supernaturalismia lehteillessäni sainkin hyvän muistutuksen siitä, että minulla on vielä paljon opittavaa kirjallisuudesta, sen verran monta kertaa hämmennyin Abramsin vauhdikkaasta name droppingista (Wordsworh, Milton, Hegel, Shelley, Blake, Coleridge, Carlyle, Lawrence..) ja lennokkaasta kirjoitustyylistä. Kompasteluani pahensi se, että Abrams oli onnistunut jättämään pois ne romantiikan ajan kirjailijat, jotka olisin tuntenut paremmin. Esimerkiksi Brontën sisarukset ja Jane Austen loistivat poissaolollaan.

Kun tämä vahvasti William Wordsworthin tuotantoon nojaava kirja julkaistiin vuonna 1973, se ei saanut yhtä hyvää vastaanottoa, kuin Abramsin kaksikymmentä vuotta aikaisemmin samasta aiheesta kirjoittama The Mirror and the Lamp (1953). Kriitikkojen mukaan Natural Supernaturalism oli ajastaan jäljessä. Tästä huolimatta Abrams itse piti Natural Supernaturalismia pääteoksenaan, ja se lasketaan yleisesti yhdeksi Abramsin tärkeimmistä julkaisuista.

Itse sain juuri myös The Mirror and the Lampin luettua, ja minun on myönnettävä, että pidin siitä enemmän. Tuo Abramsin väitöskirjasta alkunsa saanut aiempi julkaisu kun oli selkeämpää luettavaa, ja siinä romantiikan estetiikasta nostettiin esille kiinnostavampia puolia. Mukana oli vähemmän puhetta Raamatusta ja elämän syklisyydestä, ja romantiikkaa tarkasteltiin enemmänkin ihmismielen luomisvoiman ja tunteiden spontaanin ilmaisun näkökulmasta. Sinällään Natural Supernaturalism ja The Mirror and the Lamp kyllä täydensivät toisiaan hyvin.

The Love Secret, Dr. Sue Johnson

"Splendid isolation is for planets, not people"

Toisinaan minua hieman harmittaa, että en suuntautunut yliopisto-opinnoissani sosiologian tai psykologian pariin. Tätä erinomaista, ihmissuhteita käsittelevää The Love Secret - The Revolutionary New Science of Romantic Relationships -kirjaa (julk. 2014) lukiessani huomasin jälleen ajautuvani näiden ajatuksien pariin kerta toisensa jälkeen, sen verran mielenkiintoiselta ja merkitykselliseltä kliinisen psykologian professorina ja parisuhdeterapeuttina kunnostautuneen Sue Johnsonin työ ja sen tulokset vaikuttavat.

Kirjana the Love Secret voi kantensa ja nimensä perusteella vaikuttaa kevyeltä huuhaalta, mutta sitä se ei todellakaan ole. Teos on kyllä populaari, mutta se perustuu vankkaan tutkimustietoon, joka käy hyvin ilmi paitsi itse tekstistä, myös niteen lopusta löytyvästä, noin 30-sivuisesta lähdeluettelosta, jossa listataan massiivinen määrä tieteellisiä teoksia, julkaisuja ja tutkimuksia, joihin Johnson näkemyksensä pohjaa. Mukana on muun muassa paljon aivojen toimintaa (peilineuronit, oksitosiini, vasopressiini..) käsittelevää tietoa.

"We live in the shelter of each other"

The Love Secretissä Johnson haastaa nykyajan länsimaiselle yhteiskunnalle tyypillisen individualistisen yksinpärjäämisen ihanteen, jonka mukaan on heikkous tarvita muita ihmisiä ja kärsiä yksinäisyydestä, saati tuntea eroahdistusta:

The message touted by popular media and therapists has been that we're supposed be in total control of our emotions before we turn to others. Love yourself first, and then another will love you. Our new knowledge stands that message on its head. "For humans," says psychologist Ed Tronick of the University of Massachusetts, "the maintenance of {emotional balance} is dyadic collaborative process." In other words, we are designed to deal with emotion in concert with another person - not by ourselves.

..To be human is to need others, and this is no flaw or weakness.

Syy, miksi ihminen tarvitsee muita, on biologinen, ja pohjautuu primääriin selviytymisvaistoon. Ihmisvauvat syntyvät avuttomina, ja ovat pitkään täysin riippuvaisia vanhemmistaan. Niinpä luonto on ohjelmoinut ihmisaivot niin, että lapsen ja äidin välille syntyy vahva, molemminpuolinen side. Tämä side on elintärkeä koko ihmislajin selviytymiselle:

The first and foremost instinct of humans is neither sex nor aggression. It is to seek contact and comforting connection.

Viimeaikaisten tutkimusten mukaan tämä tarve ei katoa, vaikka ihminen aikuistuu. Kiintymyksen kohde vain vaihtuu vanhemmista rakastettuun:

We've long assumed that as we mature, we outgrow the need for the intense closeness, nurturing, and comfort we had with our caregivers as children and that adults, the romantic attachments we form are essentially sexual in nature. This is complete distortion of adult love. Our need to depend on one precious other - to know that when we "call", he or she will be there for us - never dissolves.

.. Adult romantic love is an attachment bond, just like the one between mother and child.

Tämän seurauksena turvallinen, läheinen ja toimiva ihmissuhde tai sen puute on suurin yksittäinen määrittävä tekijä, joka vaikuttaa ihmisen psyykkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin:

In terms of mental health, close connection is the strongest predictor of happiness, much more so than making masses of money or winning the lottery. It also significantly lessens susceptibility to anxiety and depression and makes us more resilient against stress and trauma.

..Consistent emotional support lowers blood pressure and bolsters the immune system.

..A good relationship , says psychologist Bert Uchino of the University of Utah, is the single best recipe for good health and the most powerful antidote to aging.

"Nature has desingned us so that physical closeness easily and inexorably slips into bonding and caring"

Parisuhdeterapeuttina kymmeniä vuosia toiminut, ja menestyksekkään "Emotionally Focused Couple Therapyn" kehittänyt Johnson liputtaa pitkien, läheisien ja yksiavioisten parisuhteiden puolesta:

All of us may not be destined for a single, lifelong relationship, but we are naturally monogamous.

..Polygamy exists in more primitive cultures mainly because men are few and because lack of education, equality, and opportunity prevents women from supporting themselves and their children on their own. 

..monogamy tends to be the rule in those who must invest time and effort to ensure survival of their offspring and the species as whole. 

Johnsonin mukaan merkittävää on, että sekä ihmisillä, että yksiavioisilla eläinlajeilla aivot erittävät rakkaushormoninakin tunnettua oksitosiinia. Samasta syystä yhdenyönjutut, parinvaihto ja polyamoria tuottavat usein ongelmia. Lisäksi Johnson huomauttaa, että tutkimusten mukaan vahva henkinen side ja yksiavioisuus johtavat parempaan seksiin: 

Secure lovers have the capacity to be playful and adventurous throughout their relationship. This is borne out by a recent survey of sex in America by University of Chicago researchers who found that sexual satisfaction and excitement for both men and women increases with emotional commitment and sexual exclusivity.

"There is fluoride in our water to prevent tooth decay... we need empathy in our water to prevent social decay"

Teoksensa lopussa Johnson nostaa aihepiirinsä kiehtovalla ja puhuttelevalla tavalla yleiselle, yhteiskunnalliselle tasolle. Hän kritisoi nykyajan sosiaalisesti fragmentoitunutta, teollistunutta yhteiskuntaa, jossa ahneus ja narsismi rehottavat, ja monet kärsivät yksinäisyydestä:

When as a society we fail to grasp, honor and nurture our need for emotional connection, we pay a huge price. Without loving attachment, we lapse the morass of depression and anxiety that increasingly characterizes affluent Western cultures.

..out-of-control anxiety and high levels of depression are natural consequences of emotional separation and disconnection. 

Johnson peräänkuuluttaa yhteiskunnan vastuuta. Henkisesti hyvinvoivat kansalaiset kun luovat paremman ja sallivamman yhteisön:

Secure relationships with parents and partners make for more compassionate and caring citizens, who will be more tolerant of those who are not like them.

..Surveys find the greatest reported well-being and happiness not in the wealthiest nations but in those with the highest level of trust among citizens and the most bonding-friendly social policies.

Nykytilanteen korjaamiseksi Johnsonilla on useita ideoita. Hän muun muassa ehdottaa, että osa siitä 641 miljoonasta dollarista, joka Amerikassa vuosittain käytetään tupakoinnin vastaiseen kampanjointiin, voitaisiin ohjata yksinäisyyden ehkäisemiseen. Tutkimukset kun osoittavat, että yksinäisyys on terveydelle vaarallisempaa kuin polttaminen.

Suosittelen The Love Secretin lukemista lämpimästi. Vaikka toisinaan tekstin "tässä ja tässä yliopistossa tehty tutkimus on osoittanut, että.." -poljento puuduttikin, oli ydinsanoma humaani, koskettava ja mielenkiintoinen. Everyone must not stand alone, vaikka Madonna on joskus muuta väittänytkin.

Liberté, égalité, fraternité!