Vertailussa: Nainen Minussa, Britney Spears & Niko Ranta-Aho, Aki Linnanahde

 

Liian kiltti nainen, liian levoton mies

Vertailin marraskuussa 2015, eli aika lailla tasan kahdeksan vuotta sitten Johanna Tukiaisen ja Nikki Sixxin elämänkertoja. Tuo postaus on noussut yhdeksi blogini eniten luetuista, ja sitä oli hauska kirjoittaa. Niinpä en voinut vastustaa kiusausta asettaa rinta rinnan myös kaksi tämän syksyn kohutuimmista ja kysytyimmistä elämänkerroista meillä Suomessa: Britney Spearsin Nainen minussa (2023) ja Aki Linnanahteen Niko Ranta-aho (2023). Kuuntelin nämä teokset äänikirjoina, sillä kirjaston varausjonot olivat liian pitkät. @rawrane ja @britneyspears ovat omien sukupuoliensa (ja sukupolviensa) ääriesimerkkejä, kuten jo bloggaukseni otsikossakin totean. Päätin nostaa sukupuolinäkökulman esiin, koska myös sekä Britney että Niko itse tarkastelevat tekojaan ja elämiään sukupuolirooliensa valossa:

Britney on vanhempana harmitellut toistuvasti, miksi ei nuorena osannut olla omapäisempi ja vaativampi, enemmän diiva. Esikuvakseen tässä hän asettaa omaa uraansa rautaisella otteella hallitsevan Madonnan. Britney on ollut nuoresta The Mickey Mouse Club -tähdestä asti ylisuorittava kiltti tyttö, joka tekee, mitä työnantajat ja vanhemmat käskevät. Kaikki kulminoitui 13 vuotta kestäneeseen holhoukseen, joka vei häneltä mahdollisuuden päättää edes sitä mitä syö lounaaksi, saati olla oman uransa ohjaksissa. Jotkut tahot kutsuvat Britneytä nykyisin uhriutujaksi, mutta minun mielestäni hän on ollut aidosti uhri. Siinä ei ole mitään syytä ivaan.

Hyvän perheen poika Niko taas on elänyt ison osan elämästään paitsi läheistensä, myös oman kehonsa ja mielensä äärirajoilla, mahdollisimman monia sääntöjä ja normeja rikkoen. Liika kiltteys ei ole koskaan ollut hänen ongelmansa. Jo ennen Katiskoita tilit on vedetty punaiselle, bileputki on saattanut kestää lähemmäs kuukauden, ja sieltä on varastettu, mistä on pystytty. Jopa ensimmäisen huumetuomion tultua Niko käyttäytyi julkisuudessa hyvin ylimielisesti ja välinpitämättömästi, vihaa ja pahennusta herättäen. Huumekauppakin jatkui, mistä seurasi Katiska 2. Linnanahteen elämänkerran jälkisanoissa Niko toteaa: "Aki, kiitos että johdatit minut tähän yhteen elämäni tärkeimmistä prosesseista, olen joutunut käymään kriittisesti läpi kaikkia väärin tekemiäni asioita, oli kyseessä sitten liiketoimeni, rikokseni, tai poikana oleminen."

Toisaalta, kun katsoo Britneyn ja Nikon nuoruusvuosia, löytyy niistä myös paljon samaa. Kummankin nuoruus oli varsin raju, ja he kasvoivat aikuisiksi liian nopeasti. Monet tapahtumat ovat hyvin samanlaisia, mutta heidän sukupuoliensa takia niihin reagoidaan monesti eri tavalla. Kumpikin esimerkiksi tutustui päihteisiin ja seksiin pitkälti saman ikäisinä, noin 13-14 -vuotiaina, mutta vain Britneyn kohdalla tätä on tietojeni mukaan kauhisteltu, olihan hän paitsi tyttö, myös vieläpä neitseellinen pop-prinsessa. Osittain kyse voi toki olla myös kulttuurieroista Suomen ja Yhdysvaltojen välillä.

Oli myös mielenkiintoista havaita, millaisista osasista pop-prinsessa ja (liikemies-)huumekauppias rakensivat imagojaan ja minäkuviaan. Britneylle tärkeintä oli tietenkin musiikki, mutta hyvin usein huomio kiinnittyi silti myös hänen kehoonsa. Tämä ymmärrettävästi häiritsi Britneytä, ja hän tuhahtikin, ettei muista tehneensä lupausta, jonka mukaan hän pysyisi ikuisesti 17-vuotiaana. Tärkeää Britneylle oli myös muiden naisartistien, kuten Mariah Careyn ja Madonnan hyväksyntä. Jälkimmäisen kanssa hän myös pääsi tekemään yhteistyötä.

Niko taas rakensi minuuttaan luksusautojen kautta. Hänen elämänkerrassaan on dokumentoitu huomiota herättävän tarkasti, millaisella autolla hän kulloinkin ajoi. Nikon mukaan häntä ei huumekauppiaana ja bisnesmiehenä olisi otettu vakavasti, jos alla olisi ollut joku perus-Nissan. Kallis auto toimi käyntikorttina. Britneyn tapaan keho oli tärkeä myös salilla viihtyneelle Nikolle, mutta selvästi isompi painotus tuntui silti olevan luksus-elämässä ökyautoineen. Kainalosta toki löytyi bikini fitnessin maailmanmestari.

Kaiken kaikkiaan Niko on ollut näistä kahdesta se onnekkaampi. Kun hänellä alkoi mennä liian lujaa, vanhemmat tukivat häntä, ja veivät Minnesota-hoitoon, kun Niko sitä itse halusi. He olivat huolissaan, mutta eivät sortuneet ylilyönteihin. Valtio tietenkin puuttui lopulta Nikon huumekauppaan, ja siitä lankesi (nykyisten tietojeni mukaan) 11 vuoden vankeustuomio. Välit perheeseen ovat kuitenkin säilyneet hyvinä, ja Niko kertoo soittelevansa isänsä kanssa joka päivä useasti.

Britneyn vanhemmat taas langettivat ihan itse omalle tyttärelleen 13 vuoden vankeusrangaistuksen niin sanotun holhouksen muodossa. Tämän vapaudenriiston seurauksena Britney ei saanut edes pukeutua yksin, saati päättää urastaan.

Rikkeistä, kuten tanssikoreografian kritisoinnista, seurasi passitus pakkohoitoon, tai uhkaus, että Britney ei saisi nähdä omia lapsiaan. Britneyn 13-vuotinen vankeus on siis ollut kaksi vuotta pidempi, kuin Suomen mahdollisesti pahimmalla huumekauppiaalla. Syy: Britney kipuili avioeronsa ja lastensa huoltajuuskiistojen takia, ja kehtasi jopa lähteä Paris Hiltonin kanssa klubikierrokselle. Mutta hei: pakkohan vanhempien oli jollain keinolla päästä kiinni tyttärensä menestyksekkääseen uraan ja sen tuottamiin miljooniin. Kuten Britneyn isä holhouksen tultua voimaan voitonriemuisesti totesi: "Minä olen nyt Britney Spears". Melko karmivaa.

Voi toki olla, että Britney aidosti tarvitsi jonkinlaista apua holhouksen alussa, mutta vaikuttaa oudolta, että koko pitkän holhouksen ajan hän oli kuitenkin täysin työkykyinen, ja myös tiiviisti julkisuuden valokeilassa. Koko juttu haiskahtaakin ikävästi ihmiskaupalta. Britney on sittemmin todennut, ettei halua nähdä perhettään enää ikinä. Välit isään ovat lopullisesti poikki. 

Lyhyesti voisi todeta, että Niko on edelleen elossa perheensä ansiosta, Britney perheestään huolimatta. 

Loppujen lopuksi Britney ja Niko vaikuttavat varsin tavallisilta ihmisiltä parisuhde- ja lapsihaaveineen (ainakin mikäli viimeksi mainitun rikoksia ei oteta lukuun). Toinen on toki tavallista parempi laulaja ja esiintyjä, toinen taas etevä myyjä (olipa kyseessä sitten kodin elektroniikka, tai joku laiton aine). Kummankin kohtaloksi koituivat lopulta huonot taustajoukot, Britneyn kohdalla valitettavasti, Nikon kohdalla onneksi. 

Kannattaako näitä lukea?

Lukukokemuksina Nainen minussa ja Niko Ranta-aho ovat hyvin erilaisia. Britneyn elämänkertaa voisi kuvailla huonoksi kirjaksi kiinnostavasta aiheesta, kun taas Nikon elämänkertaa hyväksi kirjaksi kohtuullisen kiinnostavasta aiheesta. Nainen minussa -teoksen kerrontatyyli oli omaan makuuni liian töksähtelevä ja luettelomainen, nopeasti aiheesta toiseen hyppivä. Tosin pelkillä emojeilla sitä ei sentään ollut onneksi kirjoitettu, kuten Britney jälkisanoissaan vitsaili. 

Itse ehkä suosittelisin lukemaan muutaman hyvän lehtijutun Britneyn kirjasta, ja kuuntelemaan hänen musiikkiaan itse kirjaan investoimisen sijaan. Minä en nimittäin ainakaan oppinut Britneyn kirjasta juuri mitään uutta ja mielenkiintoista, koska media on jo ruotinut kirjan jokaisen yksityiskohdan moneen kertaan skandaalilööpeissään, eikä teoksella itsellään ole juurikaan kirjallista arvoa. 

Toisin kuin Britneyn haamukirjoittaja, kuka hän sitten onkaan, Aki Linnanahde on sen sijaan taitava tarinankertoja. Totesin tämän jo vuosia sitten, kun kuuntelin äänikirjana Linnanahteen kirjoittaman Jere Karalahden elämänkerran (Jere, 2017). Karalahti ei ole koskaan kiinnostanut minua hiukkaakaan, mutta Linnanahteen kertojanlahjojen ansiosta ahmin silti hänen elämänkertansa hetkessä. On myös huomionarvioista, että Linnanahde osaa suhtautua kirjoituskohteisiinsa kriittisesti, heitä tarvittaessa haastaen. Näin oli myös Nikon kohdalla. Linnanahde muun muassa pohti, voisiko neuropsykiatrinen häiriö olla yhtenä osatekijänä Nikon elämänvalinnoissa. Samalla hän kuitenkin korostaa, että nämäkään taustat eivät oikeuttaisi Nikon tekoja millään muotoa.

Elämänkertojen kohdalla vähintään yhtä tärkeää kuin kiinnostava kohde on tapa, jolla elämäntarina kerrotaan. Tähän liittyen mainittakoon, että kaikkien aikojen suosikkielämänkertani on Chris Ayresin kirjoittama Minä, Ozzy (I Am Ozzy, 2009). Ja ei, Ozzy Osbourne ei ole koskaan ollut sydäntäni lähellä, mutta se huumori ja itseironia jolla Minä, Ozzy oli kirjoitettu voitti minut puolelleen varauksetta. Muistan nauraneeni ääneen lukuisia kertoja, ja palasin kirjan pariin myös uudelleen. 

Kalevala, Sami Makkonen

"In his house at R'lyeh dead Cthulhu waits dreaming."

- H. P. Lovecraft

Iku-Turso meets Cthulhu

Olin pitkään kahden vaiheilla, haluanko kirjoittaa lainkaan arvostelua tästä Sami Makkosen varsin kohutustakin Kalevala-adaptaatiosta (julk. 2019), sen verran hämmentävä luku- ja katselukokemus se oli. 

Verrattuna alkuperäiseen Kalevalaan josta pidin suuresti,  tämä oli selvästi vähemmän nautittava elämys, jonka seuraan ei joitakin taidokkaita piirroksia lukuun ottamatta tee mieli palata. Mielestäni tämä sarjakuvateos oli lähinnä atavistista goottipornoa Lovecraft- ja Sandman -vaikutteilla höystettynä. Myöhemmin tulossa oleva toinen osa siis jää mitä todennäköisimmin minulta lukematta.

Miksi, oi miksi runonpätkien versaalifraktuuran
pitää olla ulkoasultaan lukukelvoton?

Sinällään on toki hienoa, että rakas kansalliseepoksemme on edelleen niin elinvoimainen ja ajankohtainen, että uusia versioita laidasta laitaan syntyy yhä tänäkin päivänä. Ja tietenkin Makkosella on oikeus luoda Kalevalasta juuri omanlaisensa tulkinta, mutta minulle henkilökohtaisesti tämä hänen versionsa ei vain toiminut. 

Piirrosjälki oli omaan makuuni liian abstraktia ja synkkää, ja eikä henkilöhahmoista saanut otetta, koska heistä oli tehty pinnallisia karikatyyrejä; Miehet olivat aggressiivisia alkuihmisiä, naiset mallivartaloisia seksiobjekteja, joiden paljastavat vaateparret (silloin kun niitä heillä edes oli) toivat mieleen lähinnä vinksahtaneen pornoteollisuuden. Ja mitä juoneen tulee, niin välillä en ollut edes täysin varma siitä mitä tapahtuu, vaikka olen Kalevalani lukenut. Tämä johtuu siitä, että varsinaista tekstiä oli suhteellisen vähän, ja myöskään omalaatuinen kuvitustyyli ei auttanut asiaa.

Alkukantaisuuden puutteesta ei Makkosta 

voi ainakaan syyttää.

Vaikka yllä kirjoittamastani saakin varmasti sen kuvan, että minulla ei ole juuri mitään positiivista sanottavaa Makkosen Kalevala-adaptaatiosta, ei tämä tokikaan pidä täysin paikkaansa. Omiksi suosikeiksini tässä sarjakuvateoksessa nousivat pysäyttävät eläinkuvaukset, kuten visuaalisesti vaikuttava suomuhauen pyydystäminen Tuonen joesta. Kaiken kaikkiaan Makkosen eläinkuvauksissa oli aivan omanlaisensa wow-efekti, jota jäin ihastelemaan kerta toisensa jälkeen. Ja mitä tulee Pohjolan pitoihin.. noh.. niihin oli lisätty jotain sellaista, mitä en ihan aidosti osannut odottaa. Ja tällaista ei tapahdu mitenkään liian usein kirjaa (tai sarjakuvateosta) lukiessa. Eli myös tästä yllätysmomentista (kyseenalaiset) lisäpisteet Makkoselle.

Eläinaiheiset ruudut olivat minulle sitä kuvituksen parhaimmistoa.

Nikki Sixxin maailma, Nikki Sixx

"Tarvitsemme friikkejä, koska pelkäämme niitä"

Luin jokin aika sitten Nikki Sixxin Heroiinipäiväkirja-omaelämänkerran. Se oli raju, mutta myös hyvin mukaansatempaava ja rehellinen teos, joka jäi mieleen pitkäksi aikaa. Tästä Nikki Sixxin maailma -teoksesta (This is Gonna Hurt. Music, Photography, and Life Through the Distorted Lens of Nikki Sixx, 2011) ei valitettavasti voi sanoa samaa. Kaiken oleellisen kertoo ehkä se, että tämä kirja oli minulla kesken monta kuukautta, ja luin sen loppuun vasta, kun lainojen uusintakatto tuli vastaan.

Mötley Cruen viisikymppinen basisti on raitistumisen ja terapian myötä seestynyt ja päässyt tasapainoon itsensä kanssa, mutta samalla hänestä on valitettavasti tullut hieman tylsä elämänkertakirjan lukijan kannalta. Varsinkin, kun Sixx harrastaa paljon suurempaa itsesensuuria kuin aikaisemmin. Sinällään tämä on toki hyvin fiksua häneltä, ja huomaavaista läheisiä kohtaan. Elämänkertakirjojen fanina nautin kuitenkin enemmän teksteistä, joissa lukija päästetään kunnolla kertojan ihon alle. Tällaisia elämänkertoja kirjoittaa muun muassa brittiläinen reality-julkkis Katie Price.

Nikki ja ex-kihlattunsa Kat Von D.

Ehkä kiinnostavinta tässä kirjassa ovat Sixxin valokuvausharrastus ja hänen poikkeava estetiikantajunsa. Sixx on kiinnostunut asioista, joita yleensä pidetään groteskeina tai pelottavina. Hän kirjoittaa:

Valtavirran käsitys kauneudesta ja rakkaudesta on valheellinen. Useimmat ihmiset näkevät ruusussa romantiikan ja rakkauden. Minä näen siinä piikit, veritipat ja sydänsurut..

Muistan, kuinka lapsena katselin valokuvakirjaa friikeistä ja muista sirkusesiintyjistä, ja ihmettelin, miksi niitä pidettiin outoina. Kuvittelevatko ihmiset, ettei friikeillä ole tunteita, jos heiltä puuttuu raajoja? Eivätkö he pysty rakastamaan, jos heidän vartalonsa ovat epämuodustuneita? Eivätkö he ole kauniita, jos he eivät ole stereotyyppisiä? Ehkä me muut olemme rumia.

Kirja sisältää runsaasti valokuvia Nikkin kuvaamanlaisista, ulkoisesti tavalla tai toisella poikkeavista ihmisistä. Pidin tavasta, jolla kuvat oli toteutettu. Ne olivat taiteellisia, tarkkaan mietittyjä ja pysäyttäviä:

Myöskään Nikki ei kuitenkaan ole mikään pyhimys, mitä tulee ihmisten tuomitsemiseen. Kiinnitin huomiota tähän kommenttiin:

On käsittämätöntä, että jotkut tuhlaavat energiaansa tosi-tv -sarjoihin, kuten The Girls Next Dooriin, jossa jälkeenjääneet peroksidiblondit esittelevät tyhmyyttään. Miljoonat ihmiset istuvat sohvillaan katsomassa Hefin tyttöjä, sitä kuinka he tuijottavat peiliin niin kauan, että heistä tulee kokonaan silikonia.

Tämän mielipiteen perusteella voisin lämpimästi suositella Nikkille The Girls Next Door -sarjan päätähden, Holly Madisonin, elämänkertaa Down the Rabbit Hole: Curious Adventures and Cautionary Tales of a Former Playboy Bunny (julk. 2015). Siitä selviää, että myös Nikkin syvästi halveksumilla Playboy-tytöillä on sielu, ja omat kompleksiset taustansa. Lisäksi kaikki tytöt näyttävät samalta, koska Hefner on määrännyt niin, ei siksi, että kaikki tytöt haluaisivat oma-aloitteisesti ja luonnostaan olla sen näköisiä. Lopuksi vielä todettakoon, että Nikkin asemassa olisin kyllä aika hiljaa, koska mies on itse taluttanut alttarille kolme valokuvamallia, joista kaksi ensimmäistä ovat vieläpä poseeranneet -missäpä muuallakaan- kuin juuri Playboyssa. Pata kattilaa soimaa, ja niin edelleen.

Muumipeikko ja pyrstötähti, Tove Jansson

Se vavahduttavin muumikertomus

Tove Janssonin Muumipeikko ja pyrstötähti (Kometjakten, julk. 1946) on teos, josta on helppo pitää. Siinä yhdistyvät lennokas juoni, liikuttava taustatarina ja upea, runsas kuvitus. Jos minun pitäisi valita yksi muumikirja ylitse muiden, olisi se juurikin tämä, Toven sotatraumoista ammentava Muumipeikko ja pyrstötähti. 

Taannoin lukemani Toven elämänkerran mukaan tämän teoksen taustalla olivat Suomen pommitukset, sekä Hiroshiman ja Nagasakin atomipommit. Tämä on helppo uskoa, kun lukee osuuden, jossa pyrstötähti kohtaa maan:

Ja samassa hetkessä pyrstötähti syöksyi maahan, hehkuvaan tulivaippaan kääriytyneenä, ja öljylamppu kaatui hiekalle ja sammui. Kello oli tasan 42 minuuttia ja 4 sekuntia yli kahdeksan.

Maanalaisella aurinkoöljyllä sivellyn huovan alta loisti sokaisevan punainen valo, mutta luolassa oli pilkkopimeää.

He pitelivät tiukasti kiinni toisistaan luolan peränurkassa ja kuulivat, miten meteorikivet ropisivat katolla kylpyammetta vasten. Piisamirotta oli juuttunut pesuvatiinsa. Hemuli makasi vatsallaan postimerkkikansionsa päällä, ettei tuuli veisi sitä taas.

Koko kallio vapisi ja järisi heidän ympärillään, ja pyrstötähti ujelsi kuin peloissaan, tai sitten se olikin maa joka huusi.

He makasivat hiljaa kiinni toisissaan pitkän aikaa. Ulkona jymisi luhistuneiden vuorten ja revenneen maan kaiku. Aika venyi hirvittävän pitkäksi ja jokainen oli ypöyksin itsensä kanssa.

- Tuolta pommitukset siis tuntuivat..

Kukkiva syyspervo ruukussa - Kirjallisen viestinnän tähtihetkiä, Miska Rantanen (toim.)

"Väärinkirjoittaminen on ehtymätön luonnonvara"

Joistakin kirjoista vain tietää heti, että "tämä on pakko lukea". Miska Rantasen Kukkiva syyspervo ruukussa - Kirjallisen viestinnän tähtihetkiä (julk. 2013) on yksi näistä teoksista. Värikäs kirjankansi ja etäisesti tuttu nimi kiinnittivät huomioni taannoisella kirjastoreissulla, ja jo samana iltana tämä Facebookin Kyltinarvostajat-ryhmän lähisukulainen oli luettu - tai pitäisikö sanoa naurettu läpi. Kukkiva syyspervo ruukussa on ehdottomasti yksi hauskimmista kirjoista, joita olen koskaan saanut käsiini. 

Elämäntaitogurut käyttävät virheitä "astinlautoina" ja "oppimiskokemuksina", Rantanen kirjabloggarien kiittelemän kirjan aineksina. Virheet eivät siis missään nimessä ole aina yksiselitteisen huono juttu. Niistä saa materiaalia vaikka mihin!

Esipuheessaan tietokirjailijana ja toimittajana työskentelevä Rantanen pohdiskelee väärinkirjoittamisen ja epäonnistuneiden kylttien evoluutiota ja nykytilaa varsin osuvasti:

Niin kauan kun on kirjoitettu, on kirjoitettu väärin. Ties kuinka monta versiota sumerilaisen kirjurin piti vääntää nuolenpääkirjoitustaulusta ennen kuin se onnistui ilman typoja ja lajitovereiden naljailua. Kasvot saatiin kuitenkin säilytettyä, kun tulevaisuuden arkeologeille säästettiin vain onnistuneet kappaleet.

Temppu ei nykyisin enää onnistu. Kirjoitamme ja luemme viestejä melkein kaiken hereilläoloaikamme. Niin kauan kun ihminen on vastuussa yhdestäkään viestintäketjun osasta, virheitä syntyy. Kun mokateksti vilahtaa julki, välittömästi joku irvileuka ikuistaa sen kamerakännykällä tai kuvakaappauksella ja tuuppaa sen nettiin.

Eikä toiminta osoita vähenemisen merkkejä. Väärinkirjoittaminen on ehtymätön luonnonvara. Mikään ei yllätä täydellisintäkään oikeinkirjoitusohjelmaa niin kuin ihminen.

Tämä Rantasen teksti puhuttelee minua henkilökohtaisella tasolla. Itsekin kirjoitin nimittäin juuri apurahahakemusta, ja vasta palautettuani sen tuli ilmi, että olin tehnyt todella väsyneen kirjoitusvirheen sivulla kolme, vaikka olin hionut tekstiä tuntikausia, lukenut sen läpi arviolta viidesti, ja käyttänyt Wordin oikolukua apunani. Kyllä kuumotti. Onneksi sähköinen hakujärjestelmä oli joustava, ja sain (tällä kertaa) korjattua virheeni. Nyt jos jää apuraha saamatta, on vika sisällössä, ei muodossa.

Muumipappa ja meri, Tove Jansson

"Sinä olet niin mahdottoman suuri, että sinun on aivan turha tekeytyä tärkeäksi, isä sanoi merelle"

Kuten kaikki Tove Janssonin tuntevat tietävät, Tove rakasti merta, ja vietti kymmenien vuosien ajan kaikki kesänsä Klovharun saarella Porvoon edustalla yhdessä kumppaninsa Tuulikki Pietilän (vrt. Tuutikki-hahmo) kanssa. Niinpä oli pelkästään loogista, että meri näkyi myös Toven taiteellisessa tuotannossa. Vuonna 1965 ilmestynyt Muumipappa ja meri (Pappan och havet) on tästä erinomainen muistutus. Tässä synkkäsävyisessä tarinassa meri nähdään elävänä olentona (vrt. meren jumalatar Yemoja), joka kohtelee muumien asuttamaa saarta aggressiivisesti. Samoin saarelta itseltään löytyy pulssi:

Isä pysähtyi. Majakkakallion laita oli jotenkin hullusti. Nyt hän näki sen uudestaan, hyvin heikon liikkeen, kallio vetäytyi kokoon, rypistyi kuin iho. Muutamia harmaita kiviä pyöri kanervikossa. Saari oli herännyt. 

Isä kuunteli, hänen niskansa oli jännityksestä kylmä. Kuului hiljaista jyskytystä, hän tunsi sen koko kehossaan, se tuntui kaikkialla, hyvin lähellä. Se kuului maan sisästä.

Isä laskeutui kanervikkoon ja painoi korvan maata vasten. Silloin hän kuuli saaren sydämen löyvän. Kaukana tyrskyjen alla, syvällä maan uumenissa jyskytti sydän, kumeasti, pehmeästi ja säännöllisesti. Saari on elävä, ajatteli isä. Minun saareni on yhtä elävä kuin puut ja meri. Kaikki on elävää. 

Minulla ei ole tietoa, mistä Tove sai innoituksen elävään saareensa, mutta itselleni tuli vahvasti mieleen islantilaisesta mytologiasta tuttu Hafgufa-merihirviö, jolla oli tapana naamioida itsensä saareksi. Vastaavia olentoja löytyy myös muista mytologioista ympäri maailmaa, ja muun muassa J. R. R. Tolkien on kirjoittanut aiheesta Fastitocalon-nimisen runon, joka löytyy The Adventures of Tom Bombadil -teoksesta. Janssonin elävä saari on kuitenkin tavallista hyväntahtoisempi, useissa taruissa tällaiset merihirviöt nimittäin hukuttavat pinnalleen rantautuneet purjehtijat vajoamalla äkisti mereen.

Hafgufa (the-big-foot.tumbrl.com)

Vertailussa: Nikki Sixxin Heroiinipäiväkirja & Koko Kansan Johanna - Paljastuksia kulissien takaa

Antisankari vs. antisankaritar

Silmiini osui taannoin Jani Asikaisen kolumni nimeltä "Tuksu on tämän päivän Sid Vicious". Siinä hän toteaa: 

Tukiaisen keikoissa on punk-henkeä enemmän kuin missään muussa kotimaisessa musiikissa tällä hetkellä.. Raskaasti päihtynyt Tukiainen on niin piittaamaton, tyylitön, röyhkeä ja typerän itsevarma, että samalle viivalle yltää oikeastaan vain Sex Pistolsin 'basisti' Sid Vicious. Vicious oli käytännössä soittotaidoton ja hänet valittiin bändiin ulkonäkönsä ja asenteensa takia.

Kun luin tämän, en voinut kuin nyökytellä myöntävästi, sen verran hyvin vertaus osui ja upposi. Osittain tämän kolumnin innoittamana päätin myös tehdä ensimmäistä kertaa blogihistoriassani postauksen, jossa käsittelen yhdellä kertaa kaksi eri kirjaa, niitä samalla keskenään vertaillen. Vastapareiksi valikoituivat suuren kohun saattelemana vuonna 2013 julkaistu Koko Kansan Johanna -teos, ja Mötley Crüen basisti Nikki Sixxin Heroiinipäiväkirja (The Heroin Diaries. A Year in the Life of Shattered Rockstar, julk. 2007). Mainittakoon, että Nikki Sixx on suunnaton Sid Vicious -fani.

Äkkiseltään voisi ajatella, ettei maailmankuululla, yli 100 miljoonaa levyä myyneellä, karskilla amerikkalaisrokkarilla ja Suomessa niin sanotun turhan julkkiksen maineessa olevalla tuittupäänaisella olisi juuri mitään yhteistä. .. Well, think again.

Sekä Heroiinipäiväkirjassa, että Koko Kansan Johanna -teoksessa suuri osa ajasta vietetään tien päällä (Metropolin kiertue, Girls, Girls, Girls -kiertue), ja vapaa-aika sujuu enemmän ja vähemmän itsetuhoisissa merkeissä, vihan, pelon ja katkeruuden vallassa. Kumpikin purkaa pahaa oloa omalla tavallaan: Nikki kääntyy sisäänpäin ja kirjaimellisesti sulkeutuu vaatekomeroonsa huumeneulojen ja aseiden kanssa, Johanna taas hyökkää internetiin häiriköimään.

Nikkin viha suuntautuu hänet hylänneeseen äitiin ja ahneeseen levy-yhtiöön, Johannan suuttumus taas kohdistuu ennen kaikkea katoilevaan Artoon ja "näätiin". Myös henkilökunnan (ex-keikkamyyjä, manageri..) kanssa molemmilla on omat ongelmansa.

Nikki seurusteli vuonna 1987 Vanity-nimisen laulajattaren kanssa.

Lisäksi ihmissuhteet ovat sekä Nikkillä että Johannalla hyvin sekavia ja tuhoisia. Kumpikin artisti oli kertomahetkellä pitkälti parisuhteessa, mutta he pettivät kumppaneitaan toistuvasti, ja lopulta kummankin on-off -suhde kaatui. Ainoa selkeä ero oli tämä: Nikkin sittemmin uskovaiseksi kääntynyt Vanity-tyttöystävä ei suostunut katoamaan millään, kun taas Johannan aviomies Arto lähti toistuvasti karkuun kielloista huolimatta.

Kummassakin kirjassa antipatiat vastakkaista sukupuolta kohtaan ovat ilmeisiä: Johanna haukkuu ex-miehiään toistuvasi erittäin rajuin sanankääntein, kun taas Nikkin kirjan sivuilla toistellaan naisiin liittyvien anekdoottien yhteydessä kerta toisensa jälkeen seuraavaa mantraa: "MUIJAT = ONGELMIA". Villi kiertue-elämä yhdistettynä mielenterveysongelmiin ja päihteiden liikakäyttöön eivät selvästikään ole eduksi, jos toivoo löytävänsä rakkauden.

Vasemmalla Johanna & Arto, oikealla Johanna ja jo edesmennyt Julia-sisko.
Mainittakoon, että Koko Kansan Johanna -kirjan kuvaliite oli resoluutioltaan
poikkeuksellisen huonolaatuinen.

Lyhyesti voisi todeta, että Nikki ja Johanna ovat molemmat tarinan kertomahetkellä uransa huipulla, mutta silti ja ehkä juuri sen vuoksi totaalisesti romuna. Meikkejä ei jakseta pestä pois päiväkausiin (myös Nikki meikkasi), päihteitä kuluu hengenvaarallisia määriä, hiukset ovat takussa, vaatteet likaisia ja suihkuunkaan ei jakseta raahautua juuri koskaan. Nikki tiivistää kumpaankin tässä käsiteltyyn artistiin istuvan ajattelumallin osuvasti:

11. maaliskuuta 1987

Van Nyus, keskiyö

Olen kehitellyt pientä teoriaa, jota kutsun teoriaksi hygienian ylläpitämisestä. Se on periaatteessa hyvin yksinkertainen..

1. Miksi käydä suihkussa, jos kuitenkin tulee uudelleen likaiseksi?

2. Miksi pedata sänky, jos kuitenkin aikoo nukkua siinä uudelleen?

3. Miksi selvitä, jos aikoo kuitenkin vetää uudet kännit?    

Suihkussa tarvitsee käydä vain silloin, kun ympärillä on ihmisiä, jotka eivät voi sietää löyhkää. Ainoa syy olla selvin päin on, että pitää tehdä jotakin. Kun minulla on muutama vapaapäivä kotona, voin paskat piitata muista ihmisistä ja velvoitteista.

"Johanna on tallonut Artoa korkokengillä päähän.."

Myös väkivalta, kuten moottoripyöräjengiläisten palkkaus ja ihmisten pahoinpitely viini- ja Jack Daniels -pulloilla kuuluvat näiden artistien elämään, ja hotellihuoneita tuhotaan rutiininomaisesti. Koko Kansan Johanna -kirjasta löytyvät muun muassa seuraavat, paljonpuhuvasti nimetyt luvut:

Väkivaltaa Arton kanssa
Lisää väkivaltaa Arton kanssa
Yhä lisää väkivaltaa Arton kanssa
Väkivalta Arton kanssa ei ota päättyäkseen

Mitä taas Nikki Sixxiin tulee, kertoo esimerkiksi musiikkivideo-ohjaaja Wayne Isham seuraavaa:

Nikki riivasi meikäläistä aina, haistatteli päin naamaa ja yhtenä päivänä hän täysin arvaamatta kävi käsiksi ja löi minua oikein kunnolla. Siihen tavallaan tottui.

Mötley Crüen väkivaltaista kulttuuria kuvaa lisäksi erinomaisesti heidän turvapäällikkönsä, entisen Helvetin enkeli Fred Saundersin selonteko:

Vastasin Mötley Crüen turvallisuudesta aina Shout at the Devil -kiertueesta lähtien. Kun Doc McGhee aikanaan palkkasi meikäläisen, se sanoi bändin olevan niin holtiton, että minun pitäisi tehdä mitä tahansa pitääkseni ne kurissa. Itse asiassa se sanoi antavansa minulle lisäpalkkion aina, kun löisin niitä. Sanoin, että sovittu.

Vedin Mötleyn jätkiä pataan harva se kerta. Kerran Indianassa mursin Tommyn klyyvarin, hajotin Nikkin kylkiluut ja pieksin Vincen pahanpäiväisesti monta kertaa, koska... no koska se on kusipää. Taisin jopa kerran lyödä Mick-parkaa. Ihan vain täydentääkseni kokoelman.

Lukijana oli mielenkiintoista huomata, miten eri tavalla näiden kahden antisankarin ajoittain lähes identtisiin edesottamuksiin tuli toisinaan suhtauduttua. Kun Nikki Sixx sytytti hotellihuoneiden ovia palamaan, se oli poikamaisen hauskaa ja hassua, sellaista Extreme Duudsonit -meininkiä, mutta tarina Johannan hajottamasta ovesta herätti lähinnä kulmien kohottelua ja kummastusta: "Mites se nyt noin, pieni naisihminen..?".

Näiden kahden tarinan reflektointi herättikin oivalluksen siitä, miten erilaisia odotuksia ja standardeja eri sukupuolten edustajien käytökselle on ihan huomaamattaan tullut asettaneeksi. Vaikka uskookin sukupuolten väliseen tasa-arvoon, sitä saattaa silti huomaamattaan sietää miehiltä enemmän huonoa käytöstä kuin naisilta. Näiden kahden elämänkerran lukeminen peräkkäin onkin mitä erinomaisin kaksinaismoralismin paljastuskeino. Lukija saa toden teolla katsoa itseään peiliin.

Toisaalta on huomattava, että nämä väkivaltaiset välikohtaukset myös esitettiin näissä kirjoissa hyvin erilaisessa, sukupuolikoodiston värittämässä valossa, ja tämä totta kai ohjaili jossakin määrin minun reaktioitani lukijana: Heroiinipäiväkirjassa nyrkkien heiluttelu kuitattiin useimmiten luonnollisena ja arkisena tapahtumana kuin ohimennen, ja usein suhtautuminen verenvuodatukseen oli jopa humoristinen, kuten ylläolevista sitaateista selviää. "Pojat on poikia.."

Johannan harjoittamaan väkivaltaan taas suhtauduttiin lähinnä tyrmistyneesti, ja painopiste oli usein uhrien vammojen kuvailussa, ja tapahtumia todistaneiden ihmisten järkyttyneissä reaktioissa:

..Johanna istui päällä ja raivosi Artolle. Arto piteli Johannaa käsistä ja yritti rauhoitella. Tilanteesta häkeltyneenä ex-keikkamyyjä huusi Johannalle: "Mitä helvettiä?!" ja tilanne päättyi...

Nopeasti edenneen tilanteen järkytyksestä toivuttuaan ex-keikkamyyjän puoliso ehti tilanteeseen mukaan tarttumalla Johannaan kiinni, ja suunniteltu "Arto löi minua" -video jäi tekemättä.

..Mies oli tosiaan aika verillä, ja mun hommaama paita riekaleina.

Kuka kertoo ja miten?

Suurin ero Heroiinipäiväkirjan ja Koko Kansan Johanna -teoksen välillä on kertojan näkökulmassa: Nikkin kirja perustuu kyllä jossakin määrin tuttujen, kuten Tommy Leen ja Slashin kommentteihin, mutta ennen kaikkea Nikkin omiin, sangen avoimiin päiväkirjamerkintöihin vuosilta 1986-1987.  Koko Kansan Johanna -teos taas on koottu lähinnä Johannan lähipiirin haastatteluista ja muista sekundaarilähteistä.

Ainoat primaarilähteet Tukiaisen paljastuskirjassa ovat muutamat vanhat haastattelut, sekä Johannan muihin yhteyksiin (blogi, Facebook..) kirjoittamat, usein sangen sekavat avautumiset, joita on välillä siteerattu Koko kansan Johanna -kirjassa pitkästikin. Copypaste-toiminto on siis ollut Helen Ranta -nimimerkin taakse piiloutuvalla kirjoittajalla kovassa käytössä.

Lyhyesti: Heroiinipäiväkirja on päähenkilön itsensä kokoama elämänkerta, kun taas Koko Kansan Johanna on ulkopuolisen tahon kynäilemä paljastuskirja, jonka sisällön tarinan keskushenkilö haluaa pitkälti kieltää. Sinällään kukaan ei voi tietenkään sanoa varmasti, kumpi näistä kahdesta kirjasta on lopulta lähempänä objektiivista totuutta.

Nämä Heroiinipäiväkirjan ja Koko Kansan Johanna -teoksen sangen erilaiset syntytaustat ovat vaikuttaneet vahvasti siihen, mihin sävyyn tapahtumat on kerrottu. Heroiinipäiväkirjassa Nikki kontrolloi itse omaa imagoaan, ja pääsee itse päättämään, millaiseksi kertomuksen sävy muodostuu. Tarina ei ole kaunis, mutta se esitetään lukijalle ennen kaikkea varoittavana esimerkkinä ("Jos yksikin ihminen lukee tämän kirjan ja välttyy joutumasta sille tielle jolla minä olin, minun kannatti kertoa henkilökohtaisesta helvetistäni muille."), ja loppu on nostattava ja positiivissävyinen:

Minä olin narkomaani, alkoholisti, masentunut kontrollifriikki ja egoisti.. Rehellisyyden nimissä minun on pakko myöntää itselleni, että oikeasti vain juoksin pakoon..

..Joku kysyi, miksi kirjoitan tätä kirjaa, ja sanoin: "Ehkä yksi ihminen lukee sen ja saa siitä apua." Kysyjä sanoi: "No, eipä ole kovin rokkenrollia." Vastasin: "Haista vittu!" ja virnistin, koska tiedän, että juuri se on meikäläisessä kaikkein rokkenrolleinta - se, että teen elämässäni mitä huvittaa.

Oli myös mukava lukea, että osa Heroiinipäiväkirjan tuotosta käytetään hyväntekeväisyyteen:

Minä myös lahjoitan tämän kirjan tuottoja perustamalleni hyväntekeväisyysaloitteelle, Running Wild in the Nightille, joka Covenant Housen kautta auttaa kotoaan karanneita lapsia. 

Koko Kansan Johanna taas on kirjoitettu ilman päähenkilön suostumusta, ja kerronnan sävy on pääosin asiallinen, mutta usein myös sangen ivallinen. Monesti teksti muistuttaa väittelyä tai oikeudenkäyntiä, jossa ensin kerrotaan Johannan kanta asioihin, ja sen jälkeen muut tahot kumoavat kaiken. Niinpä Koko Kansan Johanna -kirjan sangen omaperäinen jännite syntyy paitsi häiritsevistä tapahtumista, myös keskenään riitelevien näkökulmien välisistä törmäyksistä.

Kaiken kaikkiaan on todettava, että amerikkalaiset veivät tämän erän. Siinä missä Koko Kansan Johanna on hätäisen oloisesti ja riitaisissa tunnelmissa koottu sotkuinen ryöpytys, voi Nikki Sixxin Heroiinipäiväkirjaa luonnehtia sujuvasti ja omaäänisesti kerrotuksi selviytymistarinaksi, jolla on myös selkeä ja opettavainen viesti.

Lopuksi haluan vielä vinkata, että mikäli musiikin maailmaan sijoittuvat laatuelämänkerrat kiinnostavat, kannattaa ehdottomasti tutustua myös Mötley Crüen kiiteltyyn The Dirt -yhteiselämänkertaan vuodelta 2001.

Heroiinipäiväkirjan graafinen ilme on teemaan sopiva

ja poikkeuksellisen pitkälle mietitty.

Kuusi kohtausta Sadusta, Leena Lehtolainen

Kun kirjan päähenkilö nyppii, on tarinasta vaikea nauttia

Kuusi kohtausta Sadusta (julk. 2014) oli minulle elämäni toinen Leena Lehtolaisen kirjoittama teos. Vuosia sitten kuuntelin läpi varsin sujuvan ja mukaansatempaavan Maria Kallio -dekkarin, jonka parissa muistan viihtyneeni hyvin, vaikka en etsivätarinoiden suurkuluttuja olekaan. Tällä kertaa vuorossa olikin sitten jotain aivan muuta: kuvitteellisen naistaiteilija Satu Savinaisen elämästä kertovan näytelmän tekemistä ja esittämistä kuvaava romaani, tietynlainen fiktiivinen elämänkerta.

Mukana oli ajankohtaista pohdintaa julkisuudenhenkilön yksityisyyden rajoista ja naisen asemasta suomalaisessa yhteiskunnassa. Paljonko on viisasta paljastaa itsestään suurelle yleisölle? Sietääkö yhteiskunta miesten omaneduntavoittelua paremmin kuin naisten vastaavia pyrkimyksiä? Koskeeko naisia edelleen erilainen moraalikoodisto kuin miehiä?

Tämä kaikki oli sinällään hienoa. Kuusi kohtausta Sadusta on toden totta ajankohtainen ja poikkeuksellisen persoonallisesta näkökulmasta kirjoitettu teos, joka herätti minussa paljon ajatuksia ja tunteita. Valitettavasti vain nuo tunteet olivat lähinnä negatiivisia. 

Ongelmaksi muodostui kirjan samanaikaisesti raskas ja pisteliäs, sekä jollain tapaa katkerakin poljento. Erityisesti päähenkilö, Satu, vaikutti lähinnä itsensä aivan liian vakavasti ottavalta, kylmältä egoistilta. En kerta kaikkiaan pystynyt pitämään hänestä. Tuntui, että Satu oli koko ajan tyytymätön aivan kaikkeen, ja yksinkertaisesti vihasi koko maailmaa. Lukijana toimineen, sinällään pätevän Krista Putkonen-Örnin uutislukijamaisen vakava, surumielinen ääni ja tekstin lähes kauttaaltaan kirjakielimäinen, kuiva kirjoitusasu vielä viimeistelivät (yli)vakavan efektin.

Vasta aivan tarinan loppumetreillä Sadusta alkoi säteillä läpi hieman inhimillisyyttä ja lämpöä, jonka seurauksena pystyin vihdoin astumaan askeleen lähemmäs hänen sisäistä maailmaansa. Tuolloin oli kuitenkin jo liian myöhäistä. Varsinkin, kun tarinan päätös, johon matkan varrella oli viritelty pientä "tässä on ehkä tapahtunut rikos" -jännitettä, ei tarjonnut minkäänlaista twistiä tai wow-efektiä, vaan oli lähinnä ankea ja ennalta-arvattava mahalasku. Olisin ehdottomasti odottanut Lehtolaisen kaltaiselta dekkarimatriarkalta joko huomattavasti kekseliäämpää loppuratkaisua, tai sitten täydellisen pesäeron tekemistä koko salapoliisiromaanigenreen.

Mötley Crüe: the Dirt, Törkytehdas, Neil Strauss

Elämänkertakirja, joka aiheutti painajaisia

Seison avaralla hiekkakentällä. Kyseessä on jonkinlainen aavikko, jonka keskellä kohoaa siellä täällä vanhoja hökkeleitä. Aurinko porottaa kuumasti. Kaukaisuudesta luokseni astelee hoikka mies, jonka ylävartalo on paljas. Kädessään tämä tatuoitu muusikko pitelee keskikokoista lihaveistä. Vaistonvaraisesti tunnistan hänet Mötley Crüen rumpaliksi, enemmän kuin yhden naisystävänsä pahoinpidelleeksi Tommy Leeksi.

Pian rauhattomasti liikehtivä mies alkaa kiertelemään minua kuin peto saaliseläintä, veitsi uhkaavasti koholla, aina välillä uhkaavia hyökkäyseleitä tehden. Yritän puhua sekavanoloiselle rokkarille rauhoittavasti, mutta se ei auta. Juuri ennen kuin Tommy sohaisee veitsen vatsaani, pinkaisen pakoon. Juoksen, juoksen, ja juoksen vielä vähän lisää. Rauhoitun vasta, kun olen päässyt metsään, lähelle Ruotsin rajaa.

..Herään säpsähtäen keskellä pimeintä yötä. Yöpöydälläni lepää puoleenväliin asti luettu, Neil Straussin toimittama Mötley Crüe: the Dirt, Törkytehdas -yhteiselämänkerta (julk. 2001). Kirja, johon olin pahaksi onneksi uppoutunut juuri ennen nukahtamistani.

En muista, onko mikään aiempi kirja aiheuttanut minulle painajaisia, mutta nytpä on tämäkin sitten koettu. Voin siis mitä suurimmalla varmuudella todeta, että the Dirt on vaikuttava, ihon alle menevä lukuelämys. Vauhdikas, rosoinen ja hämmentävä.

Vaikka tarinassa oli paljon kaunistakin (kuten hetket, jolloin miehet kuvailivat rakastamiaan naisia), toivat glam metal -artistien ja heidän tuttaviensa (kuten Ozzy Osbournen) edesottamukset usein mieleen lähinnä Intiassa pelkoa herättävät, tuhonjumala Shivaa palvovat Aghori Sadhu -uskontokunnan edustajat, joiden ideologian pohjana on ajatus siitä, että mikään tässä maailmassa, ei siis todellakaan mikään ole vastenmielistä. The Dirt -kirjan tarinoiden perusteella arvioisin, että erityisesti Ozzy Osbournella voisi hyvinkin olla luontaisia taipumuksia tuonkaltaiseen uskonnolliseen vakaumukseen. Sen verran groteskeja juttuja Black Sabbath -tähti nimittäin kiertueillaan puuhaili, mikäli Mötley Crüe:ta on uskominen.

"Meillä oli mahtava lentokone, käytössä loputtomasti valuuttaa ja me saatiin tehdä ihan mitä vittua lystäsi. Girls, Girls, Girls oli meitsin elämän vöyhkintä aikaa. Ainakin luultavasti - siitä ajasta on nimittäin vain hämärä muistikuva, että silloin sekoiltiin aivan kybällä."

En ole Mötley Crüe -fani, mutta se ei tarinan koukuttavuutta vähentänyt. Don Juanista (laulaja Vince Neil), Michael Kelsosta (Tommy Lee), synkästä pohdiskelijasta (Nikki Sixx) ja vanhasta kitaravelhosta (Mick Mars) koostuvan Full Retard -ryhmän tarinalla kun oli sen verran ansioita jo pelkästään narratiivisessakin mielessä.

Torakoiden keskellä nukkuneista narkomaaninuorista kuoriutui iskevän glam metallin ansiosta yksityiskoneella lentäviä miljonäärejä, joille kaikki oli sallittua. Ja kuten niin usein: what goes up must go down. Kirjan loppupuolella liian suureksi kasvaneet egot eivät enää mahtuneet samaan yhtyeeseen, ja laulaja Vince Neil lähti omille teilleen. Tämän seurauksena stadionit eivät enää täyttyneet:

Tarvittiin ainoastaan yksi konsertti - rundin ensimmäinen - murskaamaan kaikki toiveet ja unelmat. Keikka oli  Arizonan Tusconissa, ja viidentoista tuhannen hengen vetoiseen amfiteatteriin oli myyty vain neljätuhatta lippua.

..Pian me jouduimme lähettämään rekkoja kotiin ja vaihtamaan stadionkeikat salikeikoiksi ja lopulta salit klubeiksi. Kiertäessämme edellisen kerran meillä oli ollut käytössä lentokoneet ja stadionit olivat olleet täynnä yleisöä.

- Kuten arvata saattaa, halusivat lakimiehet ja managerit Vincen takaisin yhtyeeseen, ja järjestivät nelikolle tapaamisen. Tästä seurasi yksi ehdottomista suosikkikohtauksistani koko kirjassa:

Kaikki ne ahneet limanuljaskat halusivat vain massinsa, eikä me tai meidän hyvinvointimme kiinnostaneet niitä tippaakaan. Yhtälö oli seuraavanlainen: Vince plus Mötley = fygyä, Mötley miinus Vince = ei fygyä. 

..Me yritettiin Nikkin kanssa olla mukavia. Sanoin Vincelle jotain tyyliin: "Nastaa nähdä sua pitkästä aikaa", mitä en kylläkään tarkoittanut. Se tuhahti häijysti jotain just niin kuin vain Vince voi, tyyliin: "Niin varmaan", ja meillä Nikkin kanssa keitti yli.

"Vittu vedä handuun, me lähdetään vetämään täältä", Nikki sanoi ja otti mua kädestä. Kaikki asianajajat kohottivat ahneet pikku nakkisormensa meitä kohti, niin kuin me oltais oltu miljoonan dollarin shekkejä leijailemassa polttouuniin. "Ei!" ne huusivat. "Kesti liian kauan saada teidät samaan huoneeseen."

- Juuri tämänkaltaisten, musiikkimaailmaa herkullisen osuvasti valottavien tilannekuvauksien ansiosta The Dirt oli ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja, vaikka se hieman painajaisia aiheuttikin. Niinpä aion ilman muuta katsoa myös parhaillaan tekeillä olevan the Dirt -elokuvan, jonka pitäisi valmistua vuonna 2015.

Liisan seikkailut ihmemaassa, Lewis Carroll

Kannen kuvitus: Tove Jansson.

Maailman kuuluisin nonsense-satu

Miten nostalginen olo! Kuuntelin juuri Lewis Carrollin klassikkosadun, Liisan seikkailut ihmemaassa (Alice in Wonderland, julk. 1865), ikivanhana kasettiäänikirjana. Kuten asiaan kuuluu, oli äänimaailma hieman kohiseva, ja aina välillä piti toden totta kääntää kasettia, jotta tarina voisi jatkua.

Näinä MP3- ja CD-äänikirjojen aikoina tällainen kuuntelukokemus alkaa olla hyvin harvinainen. Nyt kuitenkin pääsin tunnelmoimaan, kiitos kirjaston ulko-oven luona olleen "Ota tästä" -poistopisteen. Ja pakkohan tilaisuuteen oli tarttua, onhan kyseessä sentään yksi kaikkien aikojen kuuluisimmista satukirjoista, tai no, itse asiassa ylipäätään kirjoista. Boksin takakannen esittelytekstissä teoksen menestystä verrattiin Raamattuun, mikä kertoo melko paljon.

Äänikirja ei tehnyt oikeutta

Viihdyin Liisan parissa ajoittain erinomaisesti, välillä taas tuskastuin liian nopeasti eteenpäin laukkaavaan ihmemaa-turneeseen. Tuntui, että asioita ei kuvailtu tarpeeksi, ja otettiin vain pintaraapaisu sieltä, toinen täältä, ja poloinen mieleni oli kuin taskunauristaan huolestuneena vilkuileva valkoinen kani: aina myöhässä.

Tämä efekti on minulle tuttu myös taannoin kuuntelemastani Tove Janssonin Muumit ja suuri tuhotulva -äänikirjasta.  Molemmissa tapauksissa syytän paitsi oman keskittymiseni puutteellisuutta (samanaikainen autolla ajo tai joogaharjoituksen tekeminen), myös tarinalle huonosti sopivaa formaattia. Molemmat sadut kun on julkaistu alun perin kuvitettuina, ja tämä taso jää äänikirjaa kuunnellessa luonnollisesti uupumaan. Juuri nyt minusta tuntuukin, että seuraavalla kerralla haluan tippua kaninkoloon mieluiten Tim Burtonin ohjaamana, tai vähintään hyvän ja runsaan kuvituksen kera.

"Neljä kertaa viisi on kaksitoista"

Liisan seikkailut ihmemaassa mielletään nonsense-kirjallisuuden kulmakiveksi: arvoituksia vailla vastauksia, odottamattomia ja epäloogisia tapahtumia, tarina vailla merkitystä.. Tässä värikkäässä ja yllätyksellisessä unitarinassa olikin selvästi havaittavissa runsaasti ainakin näennäisesti nonsensemaisia elementtejä, sitä ei käy kieltäminen.

Itse olen kuitenkin taipuvainen ajattelemaan, että myös äkkiseltään katsottuna sattumanvaraisille tai epäloogisille tapahtumille ja elementeille löytyy aina merkitys. Carrolin (aka. Charles Lutwidge Dodgsonin) tapauksessa näennäisen nonsensen takaa uskotaan löytyvän muun muassa halu kirjoittaa matematiikkasatiiri, olihan kirjailija koulutukseltaan matemaatikko. Muun muassa monet teeseurueen arvoitukset ja irvikissan hymy voidaan nähdä matemaattisina anekdootteina.

Neljännesvuosisadan ikäinen kasetti, ja toimii edelleen. Itse asiassa paremmin,
kuin monet naarmuuntuneet CD-äänikirjat.

Taikurin hattu, Tove Jansson

Hattu varastaa show:n

Tove Janssonin Taikurin hattu (Trollkarlens hatt, 1948/1958) on mitä hurmaavin muumikirja, ehdottomasti yksi parhaista. Se on alusta loppuun todellista hauskojen ja taianomaisten tapahtumien karnevaalia, vailla sen kummempia suvantopaikkoja. Kaukana ovat myöhempien aikojen tummanpuhuvuus, haikeus ja luopuminen (ks. esimerkiksi Muumilaakson marraskuu). 

Tämä kirja on nimeltään juurikin "Taikurin hattu", eikä esimerkiksi "Muumit ja taikuri" hyvästä syystä. Kirjassa esiintyvä salaperäinen päähine, joka muuttaa kaiken sinne pantavan joksikin aivan muuksi, on nimittäin mitä kiehtovin kapistus, ja sillä on puolet enemmän luonnetta, kuin omistajallaan. Hatun omistaja, kuussa oleillut taikuri, on minun makuuni turhan kesy, ja hänen Muumilaakso-vierailunsa ei minusta tuonut tarinalle juurikaan lisäarvoa. Vampyyrin näköiseltä, ja isolla kissaeläimellä ratsastavalta punasilmäiseltä mieheltä olisi odottanut jotain hurjempaa, kuin.. noh, ei nyt paljasteta kaikkea. Petyin taikuriin samasta syystä, kuin miksi monet HC-vampyyrifanit pettyivät Edward Culleniin.

Meh.

Mutta se hattu. Siinä oli sitä jotain. Nautin erityisesti osiosta, jossa äreä Muurahaisleijona kipattiin taikapäähineen sisään. Lopputulos oli mitä suloisin, sopivalla jännitysmomentilla höystettynä. Väitän, että kohtaus, jossa Muurahaisleijona joutuu Taikurin hatun käsittelyyn, on yksi muumihistorian hykerryttävimmistä.

Hiekkapilvessä Muurahaisleijona tipahti hattuun ja Niisku pani salamannopeasti hatun kanneksi sanakirjan, jossa oli vieraskielisiä sanoja. Sitten kaikki ryntäsivät pöydän alle piiloon..

Pari kysymystä minulla kuitenkin on: miten ihmeessä noin iso elukka (ks. kuva alla) saatiin 1. mahtumaan purkkiin, 2. siirrettyä paikasta toiseen ja 3. tipautettua hattuun? Sehän on sama, kuin jos yrittäisi ahtaa ponia kaurasankoon! Sori Tove, mutta en vaan ymmärrä. Minun on varmaankin pakko katsoa tapausta käsittelevä Muumilaakson tarinoita -jakso, jotta pystyn nukkumaan yöni.

Kattokaa nyt, kuinka iso se on!

Ateneumin Tove Jansson -näyttely

Mukaan tarttui kolme muumikirjaa..

Muumipsykoosi

Viime sunnuntaina kävin vihdoin ja viimein Ateneumin Tove Jansson -näyttelyssä. Ajoitus oli erinomainen, koska näyttelyyn oli sattumalta juuri sinä päivänä vapaa pääsy. Väkeäkin oli tosin sitten liikkeellä melko tavalla, ja välillä tungos häiritsi teoksiin syventymistä. Ystäväni sanoikin minulle: "Mieti, jos sais olla täällä ihan yksin.. miten hienoa se olisikaan.." Tuo on kieltämättä aivan totta. Olenkin tällä hetkellä salaa kateellinen Ateneumin henkilökunnalle, joka saa viettää aikaa Toven teosten lähellä aukioloaikojen ulkopuolella. 

.. ja postikortti.

Käymisen arvoinen näyttely oli ehdottomasti. Lievästi sanottuna haltioituneita tunnelmiani kuvaa hyvin se, että jossain vaiheessa sanoin ystävälleni: "Mä haluun nää kaikki muumitaulut mun omille seinille. Jokaisen." Katkeruus olikin melkoinen, kun Ateneumin puodissa selvisi, että myynnissä ei ollut minkään sortin muumijulisteita. Tuotteistaminen oli siis jäänyt pahasti puolitiehen. Kirjoja toki ostin, kuten kuvista näkyy, ja niistä ensimmäinen, Taikurin hattu (julk. 1948), on jo luettukin puoleen väliin.

Ystäväni ostama, mahdollisesti maailman sympaattisin jääkaappimagneetti.

Parhaiten näyttelystä jäivät mieleen muuminäytelmissä käytetyt, erittäin massiiviset ja jokseenkin pelottavat muumipäähineet, sekä tietenkin sekatekniikalla toteutetut kolmiulotteiset muumikuvaelmat, jotka oli suljettu lasikuutioiden sisälle. Erityisesti Taikurin hattu -tarinasta tuttu kohtaus leijuvine ruokapöytineen, sekä huima Toverukset matkalla yllätysten puutarhaan vangitsivat huomioni pitkäksi aikaa. Pelkästään näiden kuvaelmien takia kannattaa suunnata Ateneumiin.

Tove Jansson - Tee työtä ja rakasta, Tuula Karjalainen

A.A. Milnen hengessä nimetty Nasu-kissakin kiinnostui Tovesta.

Viivan mestarin elämä ja teot

Tuula Karjalaisen aarrearkkumaisen runsas ja värikäs Tove Jansson - Tee työtä ja rakasta -elämänkertakirja (2013) alkoi poikkeuksellisen osuvasti ja runollisesti:

Lapsi liikahti ensimmäisen kerran. Vain pieni potku, silti se tuntui selvästi vatsapeitteiden läpi ja viestitti - minä olen minä. Tove Janssonin äiti Signe Hammarsten Jansson oli kävelyllä Pariisissa ja oli juuri saapunut kadulle, jonka nimi oli Rue de la Gaité - Ilonkatu. Oliko se, että syntymätön lapsi antoi merkin itsestään juuri Ilonkadulla, enne? Kertoiko se, että hänestä tulisi onnellinen? Joka tapauksessa hän tulisi tuottamaan valtavasti iloa maailmaan.

Näin elämänkerran lukemisen jälkeen vastaisin tuohon Karjalaisen esittämään kysymykseen onnellisuudesta kaksijakoisesti. Tove Janssonin (1914-2001) elämän viimeiset vuosikymmenet yhdessä Tuulikki Pietilän kanssa vaikuttivat hyvin onnellisilta ja tasapainoisilta, mutta aika ennen sitä oli lukemani perusteella melkoista tunteiden vuoristorataa.

Sota, työpaineet, mieshuolet ja taloudelliset ongelmat, sekä vaikea suhde omaan isään tuottivat herkälle ja masennukseen taipuvaiselle Tovelle niin paljon surua, että kirjaa oli ajoittain raskas lukea. Vapaamieliset suhteet levottomien intelligenttimiehien eivät selvästikään tuoneet Tovelle onnea.

Minulla onkin omat päätelmäni siitä, mihin Tove viittasi, kun hän totesi 80-vuotiaana, että jos se olisi mahdollista, hän eläisi elämänsä uudelleen ja tekisi kaiken aivan toisin. Ok, varmasti hän viittasi myös joihinkin työkuvioihinsa (kuten hyvin kuluttavaksi muodostuneeseen muumisarjakuvien piirtämiseen), mutta luulenpa, että jokunen sydänsuru olisi mieluusti saanut jäädä väliin. Tove oli minusta hyvin rohkea, kun myönsi jotain tällaista. Kaikki ne "en tekisi mitään toisin" -kliseet on nimittäin niin kuultuja.

Jos Toven rakkaushuolista jotain positiivista pitää hakea, niin ne antoivat materiaalia Toven taidetta varten. Muun muassa Muumipeikon (=Toven alter ego) säännöllisesti hylkäävä, itseriittoinen Nuuskamuikkunen syntyi, kun Toven pitkäaikainen rakastettu, "originelli renessanssipersoona" Atos Wirtanen, käveli Toven sydämen yli kerta toisensa jälkeen.

Nuuskamuikkusen esikuva. Muistuttaa tässä hieman irvikissaa.

Nuuskamuikkusen taustojen ymmärtäminen oli minulle todellinen ahaa-elämys. Itse en nimittäin ole koskaan pitänyt Nuuskamuikkusesta. Jo lapsena olin sitä mieltä, että hän oli liian tyly, etäinen ja kaiken kaikkiaan ärsyttävä. Noh, ei kai se ole ihmekään, kun hahmon esikuva oli tällainen:

Mies inhosi sentimentaalisuutta, oli saita hellissä sanoissaan, joita Tove kaipasi.. Atos ei sanonut edes pitävänsä hänestä, saati sitten rakastavansa.

- Nice! Eihän Tovekaan toki mikään pyhimys ollut, vaan tapaili itsekin muita miehiä. Mielestäni Tove vaikutti kuitenkin enemmän ylitunteelliselta ja hämmentyneeltä, kun taas esimerkiksi Atos tuntui kärsivän jo jonkinasteisesta persoonallisuushäiriöstä (sana psykopatia hiipii väkisinkin mieleeni, vaikka en asiantuntija olekaan..). Eikä Atos suinkaan ollut ainoa mies, joka kohteli Tovea kuin rättiä. Pieni sisäinen keittiöpsykologini on sitä mieltä, että Toven ongelmallinen isäsuhde voi olla syynä siihen, että Tove ajautui toistuvasti syvästi haavoittaviin, myrkyllisiin miessuhteisiin. Se vuosikymmeniä kestänyt onni löytyikin sitten lopulta naisen viereltä.

- Pahoittelen, jos joku ärsyyntyi yllä olevasta avautumisestani. Päästin hetkellisesti sisäisen Pikku Myyni valloilleen.

"Ehkä meidän on kiittäminen sotaa muumeista"

Aivan kuten J.R.R. Tolkienkin aikoinaan, myös Tove Jansson ahdistui sodasta, ja pakeni sitä omaan mielikuvitusmaailmaansa historiallisin seurauksin:

.."itse olen taidemaalari pohjimmaltani, mutta 1940-luvun alussa, sodan aikana, tunsin itseni niin epätoivoiseksi, että aloin kirjoittaa satuja".. Tove löysi piilopaikkansa Muumilaaksosta.

Muumilaaksoonkin sodan jyly silti kantautui. Esimerkiksi Muumipeikko ja Pyrstötähti -kertomuksen taustana olivat Suomea moukaroineet pommitukset, sekä Hiroshiman ja Nagasakin atomipommit. Sotien päätyttyä muumit saivat pikkuhiljaa jatkaa elämäänsä vähemmän katastrofaalisissa tunnelmissa. Tarinoissa alettiin keskittyä ulkoisten uhkien sijaan enemmänkin eri hahmojen väliseen dynamiikkaan. 

Oli erittäin kiehtovaa saada tietää, miten mikäkin muumikertomus syntyi. Tämän kirjan luettuani tulen näkemään esimerkiksi Mymmelin, hattivatit, Tiuhdin ja Viuhdin sekä Mörön aivan uusin silmin. Eikä taustojen tietäminen suinkaan vähentänyt kiinnostustani Muumilaakson asukkaita kohtaan, päinvastoin.

Tee työtä ja rakasta -kirjassa kerrottiin laajasti myös Toven muista taiteellisista saavutuksista, kuten merkittävästä taidemaalarin urasta. Tämä osuus kirjasta ei ollut minulle sitä kaikkein kiinnostavinta lukemista, mutta antoi toki paljon lisää tietoa, ja sai minut arvostamaan Tovea entistä enemmän. Hän oli koko elämänsä taiteelle omistanut monilahjakkuus, joka todella ansaitsi menestyksensä.

Kirjan kuvitus on kertakaikkisen upea.

Lohikäärmevuori eli Erään hoppelin matka sinne ja takaisin, J.R.R. Tolkien

Tästä ei kansi enää voi söpömmäksi muuttua.
Ihana Tove Jansson.

Älä koskaan naura eläville lohikäärmeille

Kuului pyörteinen melu. Punainen valo kosketti kiinteiden kallioiden päitä. Lohikäärme tuli. Heillä oli nipin napin aikaa paeta tunneliin kiskoen ja laahaten nyyttejään, kun Kyty tuli suhisten pohjoisesta nuollen vuoren kupeita liekein ja iskien suuria siipiään ulvovan tuulen kaltaisella melulla. Lohikäärmeen kuuma hengitys käpristi ruohon oven edestä ja tunkeutui sisälle heidän jättämästään raosta ja kärvensi heitä heidän piilossaan. Lepattavat tulet loikkasivat ilmaan ja mustat kallion varjot tanssivat. Pimeys laskeutui taas lohikäärmeen kuljettua ohi.

Muistan, miten ollessani viime kesänä töissä Siikaisten kunnankirjastossa eräs keski-ikäinen, tyylikkäästi pukeutunut mies tuli paikalle erittäin innostuneena, ja sulkeutui silmät kiiluen kirjaston varastoihin tutkimaan vanhoja nuortenkirjoja. Hän oli tullut paikalle ostomielessä. Yksi hänen himoitsemistaan kirjoista oli J.R.R. Tolkienin Lohikäärmevuori. Mies oli niin tohkeissaan, että minun oli lopulta pakko soittaa kirjaston vakityöntekijälle (joka vietti hyvin ansaitsemaansa kesälomaa) ja kysyä, onko tämä varastoon siirretty teos mahdollisesti menossa poistoon joskus lähiaikoina. Sain hyvin kärttyisän vastauksen, ja kirjaa ei myyty. Pian minulle selvisi, että kyseessä oli toden totta keräilijöiden himoitsema harvinaisuus, jota myytiin Huuto.netissä jopa parinsadan euron hintaan. Kiinnostuin välittömästi, ja lainasin teoksen itselleni.

Luin Hobitin ensimmäisen kerran jo vuonna 2004, silloin yleisemmin tunnettuna suomennoksena (Hobitti, eli sinne ja takaisin, Kersti Juva: 1985), jossa Bilbo Reppuli on todella Bilbo Reppuli, eikä Kalpa Kassinen. Luin tämän käännöksen heti Taru Sormusten Herrasta -kirjojen jälkeen ja pidin siitä kovasti.

Tällä kertaa tutustuin hieman erilaiseen ja itse asiassa vanhempaan Hobitti-suomennokseen, eli Risto Pitkäsen jo vuonna 1973 tekemään käännökseen, jossa hobitti olikin kääntynyt muotoon hoppeli. Tämä erilainen käännös häiritsi minua melko paljon, koska "ne oikeat" nimet ovat niin syvällä selkäytimessäni, olenhan tehnyt graduni ja myös sitä edeltävän seminaarityöni muun muassa juuri J.R.R: Tolkienin Taru Sormusten Herrasta -trilogiasta (tai no, Tolkien ei olisi halunnut julkaista kirjoja erillisinä, vaan yhtenä paksuna teoksena, mutta ei nyt juututa siihen).

Lohikäärmevuori-kirjassa käytetyt nimet, kuten Toppo, Poppo, Pihnu, Puhnu ja Kuhnu eivät miellyttäneet minua lainkaan, paikannimistä kuten Mörkkimetsä (=Synkmetsä) puhumattakaan, koska lähinnä aloin vain miettimään, että mikä olisi minkäkin oikea nimi. Harmi, että löysin KontuWikin valaisevan nimiluettelon vasta nyt.

Ensimmäinen ajatukseni huomatessani erikoiset nimet oli se, että tästä Tolkien ei pitäisi. Hän kun antoi hyvin tarkat ohjeet Taru Sormusten Herrasta -teostensa kääntäjille. Tolkien jaotteli nimet kahteen kategoriaan; nimiin, joita ei saanut kääntää, ja nimiin, jotka sai kääntää ohjeita noudattaen. Käännettävät nimet piti kääntää niin, että niiden alkuperäinen merkitys ei muuttunut. Tätä varten Tolkien antoi hyvin yksityiskohtaisia tietoja alkuperäisten nimien taustoista. 

Myös kääntämättä jätettäviin nimiin Tolkien antoi ohjeita taivuttamisen suhteen. Tolkienin kielitieteilijän tausta ja perfektionismi näkyivät tässä selkeästi. Keskustelin tästä asiasta viime kesänä Tampereen yliopiston järjestämässä FINFAR XIII-seminaarissa erään Oulun yliopistolle Tolkien-väitöskirjaa tekevän miehen kanssa. Hän huomautti, että Tolkien suhtautui Hobitin kääntämiseen kepeämmin, kun TSH:n kääntämiseen.  No, hyvä niin, koska muuten Tolkien saattaisi todellakin kääntyä haudassaan.

Tähän kirjaan liittyi yksi hevosenomistajan näkökulmasta koominen piirre, johon en TSH:ssa törmännyt. Tarinan ponit nimittäin pitävät varsin epähevosmaisia ääniä, jotka voisi yhdistää ennemmin vaikkapa koiriin ja lintuihin: Sivulla 62 "..jotkut ponit vikisivät peloissaan" ja sivulla 212 "Ponit rääkäisivät kauhusta". - Olisipa mielenkiintoista tietää, miltä kuulostaa esimerkiksi vikisevä hevonen. Itselläni on ollut hevosia 19 vuotta, ja tänä aikana ne eivät ole todistettavasti vikisseet kertaakaan. Kirjan kääntänyt Pitkänen ei taida olla hevosmies.

Toisaalta Tove Janssonin tähän teokseen tekemät, kerrassaan ihastuttavat kuvitukset saivat minut antamaan anteeksi paljon:

Tove Janssonin tulkinta Klonkusta. Huomaa Klonkun
valtava koko verrattuna kuvassa oikealla olevaan
Bilboon.

Tämä venäläinen tulkinta Klonkusta
 oli ihan pakko vielä lisätä tähän. Tämä
on vaan niin mainio.

Yksi asia kiinnitti huomioni liittyen Sormukseen, jota Bilbo (/Kalpa) pitää sormessaan hyvin paljon. Sormus on tässä paljon vaarattomamman oloinen, kuin TSH:ssa. Se on lähinnä vain Klonkun (/Kulpsin) jostain syystä himoitsema taikakalu, joka muuttaa käyttäjänsä näkymättömäksi. Tämä johtuu siitä, että Hobittia kirjoittaessaan Tolkien ei vielä tiennyt, miten tarina tulee jatkumaan, ja millainen Faustilaisen kaupan symboli Sormuksesta vielä muodostuukaan. Yhteys esimerkiksi Eddan Andwarin sormukseen ei ollut vielä niin vahva, kuin millaiseksi se TSH:n myötä tulisi muodostumaan.

Tämä J.R.R. Tolkienin alun perin vuonna 1937 ilmestynyt teos kiilasi loppupuolellaan 100-0 parhaillaan työn alla olevan kurssikirjani Information Literacy: A Practicioner's Guide ohitse, jota minun olisi oikeastaan pitänyt lukea. En vain voinut laskea Lohikäärmevuorta käsistäni, kun Kydyn (eli Smaugin) aarre oltiin viimeinkin saatu näköpiiriin. Opiskeluasiat saivat odottaa. Historia toisti siis itseään: Kun J.R.R. Tolkien alunperin alkoi kirjoittamaan Hobittia, hänen olisi oikeastaan pitänyt tarkistaa oppilaidensa päättökokeita, mutta äkkiä hän huomasikin kirjoittavansa tyhjälle lehdelle: "In a hole in the ground lived a Hobbit." Joskus tarina vain vie mukanaan, ja muu saa jäädä.

P.S. Yksi Pitkäsen tekemä nimikäännös voitti minut puolelleen: Glamdringin eli Vainovasara, joka oli muutettu muotoon Klamtrin Vihollishakku. - Osuvaa! Tässä on samaa veikeyttä, kuin Jaana Kapari-Jatan erinomaisissa Potter-suomennoksissa.