Katie-Kate, Anu Kaaja

 

Kuumehouretta kerrakseen

A royal body exists to be looked at.

-Hilary Mantel, Royal Bodies

Luin Anu Kaajan Katie-Katen (2020) Lumiomena-blogin suosituksen perusteella. Katjan mukaan Katie-Kate on "huikea romaani". Ja onhan se, omalla tavallaan. Itse kahlasin teoksen läpi päivässä, koska kuumeessa on aikaa lukea. Tosin en välttämättä suosittelisi tällaista pommia lukupinoon silloin, kun pitäisi levätä. Yöunet nimittäin kärsivät.

Lumiomenan lisäksi Katie-Kate kiinnosti minua, koska teoksessa käsiteltiin vuosikausia seuraamaani brittijulkkista, Katie Pricea. Samoin ikoninen prinsessa Diana ja viimeisen päälle sliipattu Kate Middleton olivat keskeisissä rooleissa. Lisäksi nyt jo brittihovista irrottautunut Meghan Markle oli mukana:

Myöhemmin Katie-Kate lukee, että Prinssi Harry olisi todella ollut siellä, ja hänen luokseen jonotettiin. Mutta kukapa olisi edukseen jonossa? Pitää olla oikeanlaiset suhteet, kuten Meghan Marklella myöhemmin. Mega-Meghan, jonka ystävä järjesti sokkotreffit, ei jonoa, vaan suora tapaaminen. Suits her.

Kaajan teos on shokeeraava. Yksi kirjan luku esimerkiksi koostuu pelkästä pornoelokuvan litteroinnista. Itse olen äänikirjojen suurkuluttaja, mutta tätä kirjaa en halua milloinkaan kuulla äänikirjamuodossa. Katie-Katea ei todellakaan voi suositella herkemmille lukijoille. Tämä oli kuin jonkinlainen houreuni suoraan helvetistä. Kauhuelokuvamainen kokemus.

Kaajan kirjaa on kutsuttu feministiseksi. Sitä se kai onkin, jos feminismi tarkoittaa ennen kaikkea uhriutumista ja perversioissa rypemistä. Patriarkaalisen narratiivin kertaamista. Minulle kuitenkin resonoivat enemmän voimaannuttavat tarinat, jotka muistuttavat siitä, miten vahvoja me naiset itse asiassa olemme. Ja juuri tämän takia esimerkiksi monet uskonnot ovatkin yrittäneet meitä vaientaa. 

Itseäni häiritsi erityisesti Kaajan kirjan päähenkilön, Katie-Kate -nimen omaksuneen naisen tarina, joka vaikutti lähinnä hyväksikäytöltä. Hän oli kuin nukke, jolle kuka vain sai tehdä mitä halusi. Katie-Katella ei tainnut olla edes yhtään repliikkiä. Hän onkin mahdollisesti karmivin päähenkilö, johon olen kirjallisuudessa törmännyt.

Lisäksi minua tympi, miten raadollisesti ja alentuvasti Kaaja kirjoitti Katie Pricestä. Pricen elämänkerrat itse lukeneena näin, miten Kaaja oli poiminut tarkoitushakuisesti kaikkein haavoittuvaisimmat kohdat ja rajuimmat paljastukset omaan käyttöönsä, jättäen samalla paljon muuta, oleellistakin, pois ("Never underestimate the Pricey", anyone..?). Price on ehkä oman aikansa ääri-ilmiö ja tietynlainen tuote (omasta halustaan), mutta rajansa kaikella. Pieni kunnioitus kanssanaista kohtaan ei tekisi pahaa. 

Seksityöläisten ja monarkkien kehojen samankaltainen esineellistäminen on otettu puheeksi ennenkin. Katie-Kate -teos toikin mieleeni ennen kaikkea brittikirjailija Hilary Mantelin vuonna 2013 julkaistun, paljon näkyvyyttä saaneen Royal Bodies -esseen. Siinä Mantel tuli muun muassa verranneeksi Kate Middletonia muoviseen mallinukkeen ja totesi: "a royal lady is a royal vagina". Hän myös kirjoitti: "We are happy to allow monarchy to be an entertainment, in a same way that we license strip-joints and lap-dancing clubs". Tästä hyvästä Mantelille sateli tappouhkauksia. 

Kaajan kirjaan verrattuna Mantelin teksti on kuitenkin vielä varsin humaani ja tolkullinen. Esseensä lopussa hän esimerkiksi peräänkuuluttaa kunnioitusta ja lempeämpää asennetta kuninkaallisia naisia kohtaan:

We don't cut off the heads of royal ladies these days, but we do sacrifice them, and we did memorably drive one to destruction a scant generation ago. History makes fools of us, makes puppets of us, often enough. But it doesn't have to repeat itself. In the current case, much lies within our control. I'm not asking for censorship. I'm not asking for pious humbug and smarmy reverence. I'm asking us to back off and not be brutes. 

En tiedä, onko Kaaja lukenut Royal Bodies -esseetä, mutta mikäli on, päätti hän tehdä juuri päin vastoin, kuin mitä Mantel tekstissään pyytää. Kaaja hakee kirjassaan äärimmäistä shokkiarvoa. Lopussa  monarkia kuolee ja meno luiskahtaa suorastaan psykedeeliseksi. Itselleni tämä kirjailijan ekskursio spekulatiivisen fiktion puolelle oli tarinan ainoa selkeä valopilkku.

Windsorien vaietut totuudet, Tina Brown

 

Perhe, josta voisi kirjoittaa useammankin tiiliskiven

Kun kuvasin tätä kirjaa blogiani varten, älypuhelimeni luonnehti valokuvan sisältöä ryhmäkuvaksi, fokusoiden vahvasti Camillan, Elizabethin, Katen ja Meghanin kasvoihin. Niin sanottu tekoäly ei olisi voinut olla enempää oikeassa. Tämä toimittajanakin tunnetun kirjailija Tina Brownin tiiliskivi, Windsorien vaietut totuudet (The Palace Papers, 2022), on nimittäin todellinen brittikuninkaallisten ryhmäpotretti. Valokeilaan astuu vuorollaan pitkälti jokainen Windsorin kuninkaallisen perheen keskeinen jäsen, joitakin prinssi Edwardin kaltaisia poikkeuksia lukuun ottamatta. Lopputulos on koukuttavaa ja monin tavoin ajankohtaista luettavaa. Tai no, itse kuuntelin tämän teoksen pääosin alkuperäiskielisenä äänikirjana kirjailijan itsensä lukemana. Erinomainen lukija, tämä Brown! 

Erityisesti minua, kuten varmasti monia muitakin, kiinnosti tietenkin Charlesin, Dianan ja Camillan kolmiodraama, sekä tuon sotkun vaikutus muihin hovin jäseniin, kuten Williamiin ja Harryyn. Toisin kuin monet muut, Brown ei varsinaisesti ole team-Diana -kerholainen. Hän olikin muun muassa sitä mieltä, että oli virhe valita Spencerin "vaikealuonteisen" suvun edustaja tulevaksi kuningattareksi. Sen sijaan Camillan vahvahermoisuus ja hyvät sosiaaliset taidot tekevät hänestä Brownin silmissä mainion kuningatarehdokkaan. Tämän kirjan kirjoittamisen jälkeen Camillasta onkin toden totta tullut Yhdistyneen kuningaskunnan kuningatar. Katselin itsekin kruunajaisia, ja tilaisuuden juhlavuus nosti kyyneleet silmiini. Kuninkaallisissa on aivan omanlaistaan mystiikkaa, kuten kirjailija Alexander von Schönburgkin on todennut.

Harry ja William puolisoineen eivät aiemmin ole minua liiemmälti kiinnostaneet. En ole edes vaivautunut katsomaan Harryn ja Meghanin surullisenkuuluisaa Oprah-haastattelua, joka tapahtui juuri parahiksi ennen prinssi Philipin kuolemaa, ja takasi näin Harrylle erittäin kiusallisen hautajaisvierailun vanhaan kotimaahansa. Tämä Brownin teos kuitenkin sai jopa minut höristämään korviani, ja keskittämään ajatukseni Windsorin nuorempaan polveen. Tämän lukukokemuksen myötä ymmärränkin entistä paremmin, mistä esimerkiksi Harryn pohjaton viha mediaa kohtaan juontaa juurensa. Kyse ei ole "vain" hänen äitinsä kuolemaan liittyvistä seikoista. 

Omat lukunsa ansaitsi myös nykyisin arvonimensä menettänyt Andrew. Tosin sanottakoon, että minusta Brown olisi voinut paneutua tähän perheen mustaan lampaaseen hieman enemmänkin. Esimerkiksi Andrewin hirvittävää "en pystynyt hikoilemaan" -haastattelua olisi voinut käsitellä laajemminkin. Onneksi suosikki-YouTube -sisällöntuottajani Scott Sharp on tehnyt aiheesta mitä mainioimman kommentaarivideon. 

Yllä mainitsemistani, subjektiivisista pikku puutteista huolimatta Windsorien vaietut totuudet on mielestäni varsin onnistunut läpileikkaus brittikuninkaallisista. Tämä kannattaa lukea, vaikka aihe olisi tuttu entuudestaan (kukapa nyt tätä kuningasperhettä ei tuntisi). Itse olen kahlannut läpi monia muitakin samaa aihepiiriä sivuavia kirjoja, mutta silti koin saavani Brownin kirjasta myös uutta, relevanttia tietoa. Ja mikä tärkeintä: Brown on myös mitä taitavin kirjoittaja ja hänen analyysinsä on paikoittain suorastaan veitsenterävää. Niinpä päätänkin tämän tekstin yhteen lempikohdistani:

Meghanin lumonnut kuninkaallisten loisto on optinen harha. Hänen oli vaikea käsittää sitä, että hänen Windsorin linnan satuhäissään tarjoiltu orgaaninen sitruuna-seljankukkajälkiruoka oli Ihmemaan Liisan "Syö minut" -kakku. 

-Kuka vielä väittää, että tietokirja ei voisi olla runollinen?

Kaikki mitä olet aina halunnut tietää kuninkaallisista - mutta et ole uskaltanut kysyä, Alexander von Schönburg

 

"It's not easy being a princess"*

Jotkut kirjat ovat niin viihdyttäviä, että kun ne on luettu, on vaikeuksia päästää irti, ja jatkaa kohti uusia lukuelämyksiä. Toimittajanakin tunnetun, kreivi Alexander von Schönburgin nimihirviökirja Kaikki mitä olet aina halunnut tietää kuninkaallisista - mutta et ole uskaltanut kysyä (Alles, was Sie schon immer über Könige wissen wollten, aber nie zu frage wagten, 2008) on yksi näistä tapauksista. Kun äänikirja loppui, aloitin sen kuuntelun heti uudelleen. Sittemmin olen toki jo onnistunut vieroittamaan itseni tästä petollisen sujuvasti kirjoitetusta anekdoottikokoelmasta. Mutta von Schönburgissa on kirjoittajana todellakin sitä jotain, kuten myös hänen aikaisempi, niin ikään erinomainen teoksensa Tyylikkään köyhäilyn taito (2007) aikoinaan todisti. Myös tuon kirjan olen lukenut monta kertaa. 

Kaikki mitä olet -kirja on jo yli kymmenen vuotta vanha, mutta silti edelleen ajankohtainen. Esimerkiksi teoksessa paljon esillä ollut brittihovi jaksaa kiinnostaa ihmisiä vuodesta toiseen, ja tämän kirjan lukeminen antaa lisätaustoja muun muassa sille, miksi Prinssi Harryn ja Meghanin tyttären nimi, Lilibet, aiheutti tyrmistystä. Samoin alun perin hauskaksi tarkoitettu maininta (ex-prinssi) Andrewista nousee huutomerkkinä esiin, kun teosta lukee vuonna 2022.

Anekdoottien ja terävän sanailun ohella von Schönburgin teos avasi myös mielenkiintoisia näkökulmia monarkian ideologiseen puoleen, jota von Schönburg kutsuu "monarkian henkiseksi ulottuvuudeksi". Tähän liittyen von Schönburgin huomio siitä, miten monarkia lumo perustuu tietynlaiseen arvoituksellisuuteen ja mystiikkaan, oli kiehtova. Ei ole ehkä kovin vakavasti otettavaa, jos hallitsija esimerkiksi julistaa olevansa jumalien suora jälkeläinen, tai tulevan kuningattaren pitää istua kruunajaisissaan "kohtalon kivellä", mutta kiinnostavaa se ehdottomasti on. Tämä teos ei tehnyt minusta rojalistia, mutta sitäkin tehokkaammin se irrotti minut omasta arjestani, ja sai minut viihtymään. 

Suosittelen von Schönburgin kirjaa kaikille, jotka odottavat malttamattomina The Crownin viidettä tuotantokautta (itse kuulun heihin). Jos pidät tuosta Netflixin kohusarjasta, nautit mitä suurimmalla todennäköisyydellä myös tästä teoksesta. 

_________________

* Teksti tyynystä, jonka Kuningatar Elizabeth II antoi siskolleen Margaretille joululahjaksi. Margaret ihastui ikihyviksi.

Diana: hänen tarinansa, Andrew Morton

Elämänkertaklassikko, jonka kirjoittaja haluttiin sulkea Lontoon Toweriin

Näin joulun alla kaikki kynnelle kykenevät suoltavat markkinoille elämänkertoja. Tällä hetkellä esimerkiksi meillä Suomessa luetaan ainakin Wallu Valpion, Riitta Uosukaisen, Jorma Uotisen, Jari-Matti Latvalan, Tero Pitkämäen, Matti Nykäsen, Leo-Pekka Tähden, Frederikin, Kikan,  Kari Tapion ja Laura Huhtasaaren tuoreita elämänkertoja. Näiden, todennäköisesti jokseenkin monenkirjavien uutuusbiografioiden ristitulessa haluaisin kuitenkin nostaa esiin yhden elämänkertaklassikon, johon jokaisen elämänkerroista kiinnostuneen kannattaa takuuvarmasti tutustua. 

Tämä teos aiheutti aikoinaan poikkeuksellisen suurta kohua, ja laittoi omalta osaltaan liikkeelle tapahtumasarjan, joka päättyi maailman rakastetuimman kuninkaallisen ennenaikaiseen kuolemaan. Kyseessä on Andrew Mortonin kirjoittama Diana: hänen tarinansa (Diana: Her True Story, 1992).

Prinsessa Dianan kuolemasta tullut kuluneeksi jo 23 vuotta. Silti tämä kuninkaallinen on edelleen säännöllisesti lehtien otsikoissa; Milloin Camilla on antanut herttuatar Catherinelle lahjan, joka rienaa Dianaa, milloin taas The Crown -sarjassa Dianaa esittävä näyttelijätär näkee hälyttäviä yhtäläisyyksiä Dianan ja Meghanin välillä.  Dianan muisto elää yhä vahvana, ja hän on edelleen ajankohtainen. Itse olen lisäksi aina pitänyt Dianasta, ja kuten niin monille muillekin, myös minulle Diana tulee aina olemaan se suosikkikuninkaallinen. 

Huomautan, että tämän postauksen kuvituksessa käyttämäni kirja on itse asiassa (joiltakin osin) eri kirja, kuin se, mistä kirjoitan. Kuvassa on nimittäin uusittu painos vuodelta 1997, mutta itse kuuntelin äänikirjana alkuperäisen version vuodelta 1992. Näiden kahden version välillä Mortonilta ilmestyi myös elämänkertateos nimeltä Diana - Hänen uusi elämänsä (Diana - Her New Life, 1995). 

Mutta, asiaan. Vuonna 1992, kun nyt käsittelemäni Diana: hänen tarinansa -teos julkaistiin (ensimmäisen kerran), Diana oli yhä naimisissa Walesin prinssi Charlesin kanssa, mutta liitto oli pahoissa ongelmissa. Maailma ei tätä kuitenkaan vielä tiennyt. Juuri tämä elämänkerta paljasti karun totuuden, ja sai aikaan mittavan skandaalin. Kaikki eivät halunneet uskoa kirjan sisältöä todeksi, ja tämä johti muun muassa siihen, että jotkut kirjakaupat kieltäytyivät myymästä teosta, Canterburyn arkkipiispa tuomitsi sen, ja päälle päätteeksi Morton haluttiin sulkea Lontoon Toweriin. Reaktiot tuovat joiltakin osin mieleeni Salman Rushdien tapauksen. Alkujärkytyksen laannuttua lopputulema oli kuitenkin se, että Diana sai kansan tuen ja sympatiat puolelleen.

Vielä samana vuonna kirjan ilmestymisen jälkeen Diana ja Charles päätyivät asumuseroon. Asiasta tiedotti silloinen pääministeri, John Major. Kolme vuotta myöhemmin, vuonna 1995, Diana heitti vielä lisää bensaa liekkeihin maailmankuulun Panorama-haastattelunsa myötä. Dianan ja Charlesin avioero tuli voimaan tämän jälkeen, vuonna 1996, ja vuosi myöhemmin Diana joutui kohtalokkaaseen "onnettomuuteen". 

Näin 27 vuotta tämän elämänkerran julkaisun jälkeen saattaa unohtua, millainen pommi teos ilmestyessään oli; Kohua herättivät muun muassa Dianan bulimia, itsemurhayritykset ja viiltely, joihin prinssi Charles suhtautui Mortonin kirjan mukaan välinpitämättömästi. Lisäksi Camilla Parker Powlesin läsnäolo varjosti Dianan ja Charlesin avioliittoa. Toki tulee muistaa, että tästä kirjasta oli sopivasti jätetty pois esimerkiksi Dianan omat syrjähypyt. Tämä teos ei siis kerro koko totuutta, kuten ei varmasti mikään muukaan brittihovia käsittelevä elämänkerta. Tarinan puolueellisuus ei kuitenkaan tee tätä biografiaa yhtään vähemmän mielenkiintoiseksi ja merkittäväksi. Morton on taitava elämänkerturi, joka saa lukijansa (ja kuulijansa) koukkuun. Varsinkin kaltaiseni brittifanin, joka rakastaa kuunnella tarinoita brittiaristokraattien ja -kuninkaallisten elämästä menneiltä vuosikymmeniltä.

Kirjan loppupuolelta löytyi jotain hyvin mielenkiintoista. Mukana oli nimittäin ennuste siitä, mitä tapahtuisi, jos Diana ja Charles ottaisivat avioeron. Tässä sitaatti liitteestä, jossa haastatellaan oikeustieteen asiantuntijaa, Michael Nashia: 

Voisiko prinssi Charles avioitua uudestaan? 

Voisi, mutta olisi eri asia, voisiko hän erottuaan ja uudelleen avioiduttuaan nousta valtaistuimelle -- Voidakseen avioitua uudelleen prinssi Charlesin olisi todennäköisesti luovuttava oikeudestaan kruunuun, ja asemastaan kruununperimysjärjestyksessä. -- Englannin valtionkirkko ei virallisesti hyväksy avioeroa, ja koska hallitsija on anglikaanisen kirkon pää, hallitsijan olisi äärimmäisen vaikea antaa kruununperijälle suostumuksensa uuteen avioliittoon avioeron jälkeen. Toiseksi syntyisi suuria ongelmia, jos eronnut henkilö olisi nousemassa valtaistuimelle, tai hallitsija harkitsisi avioliittoa eronneen henkilön kanssa. 

Nämä brittikuninkaallisia koskevat avioliittosäädökset kuulostavat nykyihmisen korvaan vanhanaikaisilta. Syy vanhahtavuuteen löytyykin säädöksien syntyajankohdasta: ainakin vielä 90-luvulla ne pohjautuivat vuonna 1772 tehtyyn lakiin. Tuon lain säätämisen jälkeen kukaan eronnut henkilö ei ole noussut briteissä valtaistuimelle. Muutenkin tähän sääntöön on Nashin mukaan vain yksi poikkeus,  Yrjö I (1660-1727).

Korviini osui erityisesti kohta, jossa sanottiin, että Charlesista ei todennäköisesti voisi koskaan tulla kuningasta, jos hän ottaisi avioeron, ja menisi uudelleen naimisiin. Kuten kaikki tietävät, Diana kuitenkin sittemmin kuoli "onnettomuudessa", ja tämä muutti tilanteen piakkoin valtaistuimelle nousevan Charlesin eduksi. Tätä sivutaan myös aiemmin lukemassani teoksessa The Murder of Princess Diana. 

The Murder of Princess Diana, The Truth Behind the Assassination of the Century, Noel Botham

Murhattiinko prinsessa Diana?

Tämän kuun 31. päivä tulee kuluneeksi tasan 20 vuotta siitä, kun maailman kuvatuin nainen, Walesin prinsessa Diana kuoli. Tämä on nostanut hänet uudelleen otsikkoihin, ja myös Dianan arkkivihollinen, Cornwallin herttuatar Camilla Parker Bowles julkaisi oman vastineensa tarinalle (The Duchess: The Untold Story, Penny Junor, 2017). Kuten tämän vuonna 2004 julkaistun kirjan raflaava otsikko antaa ymmärtää, kuuluu Noel Bothamin The Murder of Princess Diana -teos vahvasti pro Diana -ryhmään. 

Botham syyttää Dianan murhasta muun muassa prinssi Charlesia ja Camilla Parker Bowlesia (koska Charles halusi mennä naimisiin Camillan kanssa, piti Diana eliminoida, jotta Charlesista tulisi leski), brittien hovia ja salaista tiedustelupalvelua (koska suhde ja mahdollinen yhteinen lapsi muslimin kanssa ei ollut suotavaa), sekä amerikkalaisia (koska Diana vastusti maamiinoja). 

Monella taholla oli syytä eliminoida Diana, ja hänen kuolemaansa sisältyy monia epäilyttäviä yksityiskohtia; autonkuljettaja Henri Paulin mahdollisesti väärennetyt verikokeet, Ranskan poliisin salaamat Pont de l'Alman tunnelin valvontakameranauhat onnettomuushetkeltä, salaperäinen Fiat Uno, oudon nopeasti siivottu onnettomuuspaikka, Dianan kummallisen pitkäksi venähtänyt ambulanssimatka sairaalaan, ja Dianan ruumiin pikavauhtia tapahtunut palsamointi ovat vain joitakin esimerkkejä oudoista detaljeista, jotka ovat herättäneet monen epäilykset. 

Salaliittoteorioita ei yleensä oteta kovinkaan vakavasti, ja niitä vaivaa usein jonkinasteinen foliohattu-stigma. Toisaalta prinsessa Diana ei olisi ensimmäinen kuninkaallisten salamurhan uhri, ja olen muutenkin aina pitänyt prinsessa Dianan tarinaa kiehtovana. Niinpä tämä Audiblesta ladattu äänikirja oli minulle hyvin vangitsevaa kuunneltavaa. Siinä perehdyttiin paitsi Dianan kuolemaan, myös hänen sitä edeltäneeseen, liian lyhyeksi jääneeseen elämäänsä. Kontrasti myös äskettäin lukemaani, yllä mainittuun Camillan elämänkertaan oli suunnaton. Näkökulma ratkaisee.

The Duchess - The Untold Story, Penny Junor

Valkopesuyritys vai totuus?

Crown is just like a hat, but it lets the rain in. 

-Camilla Parker Bowles

Olen jo jonkin aikaa ollut kiinnostunut prinsessa Dianan tarinasta, ja brittiläisestä monarkiasta yleensäkin. Niinpä uteliaisuuteni heräsi, kun sain tietää, että Dianan ja prinssi Charlesin liiton rikkoutumisessa vahvasti mukana ollut Camilla Parker Bowles on niin ikään saanut oman elämänkertansa. Penny Junorin kirjoittama, The Duchess - The Untold Story (julk. 2017) olikin varsin mielenkiintoista, joskin selkeän puolueellista luettavaa. Tai no, itse asiassa kuuntelin tämän kirjan läpi Audiblen äänikirjana jo ennen kuin sain painetun version itselleni postitse. Äänikirja olikin hyvä valinta, sillä se kulki mukana niin ulkoillessa kuin siivotessakin, ja lukijana toiminut Jenny Funnell teki erinomaista työtä. Kun äänikirjan lukijalla on näin hyvä ulosanti, tulee kuuntelukokemuksesta lähes meditatiivinen.

Aiheena Camilla Parker Bowles on hankala. Vähän kuin lukisi itse Saatanan elämänkertaa, ja yrittäisi sitten muodostaa sosiaalisesti hyväksyttävää mielipidettä naama peruslukemilla. Ainakin, jos briteiltä kysytään. Prinsessa Diana järkyttyi aikoinaan suuresti saadessaan tietää, että hänen silloisella kihlatullaan prinssi Charlesilla oli edelleen hyvin lämpimät välit entisen naisystävänsä, Camillan kanssa. Siitä alkoivat Dianan syömishäiriökierre ja lopulta avioeroon johtaneet parisuhdeongelmat Charlesin kanssa. Syy-seuraus -suhteet loistavat läpi myös tästä Camillan omasta elämänkerrasta, vaikka hän tuskin tätä haluaisi. 

Toisaalta Junor muistaa korostaa, kuinka hyvä tyyppi Camilla on, ja miten Diana oli pelkkä rikkinäisestä perheestä tullut epävarma ja pinnallinen teini, kun hän kihlautui Charlesin kanssa. Lisäksi Junor ei säästele sanojaan kuvaillessaan sitä, miten Camilla pelasti Charlesin masennuksen syövereistä, kun liitto Dianan kanssa oli prinssi Harryn syntymän jälkeen lopullisesti karilla, ja kuinka Camilla auttaa Charlesia olemaan parempi mies ja tuleva kuningas vielä tänäkin päivänä. 

Tämä teos on vahvan puolueellinen, ja se pyrkii normalisoimaan myös Camillan kyseenalaisetkin teot, kuten sekaantumisen Dianan ja Charlesin liittoon. Camillan ja Charlesin aviorikoksia pyritään neutralisoimaan muun muassa kertomalla, että myös heidän jo edesmenneet iso-isovanhempansa, kuningas Edward VII ja Alice Keppel, olivat aikoinaan salasuhteessa keskenään.

Minun on myös huomautettava, että jotkut Junorin kirjoittaman elämänkerran yksityiskohdat sotivat vahvasti juuri lukemani, Noel Bothamin kirjoittaman The Murder of Princess Diana -teoksen kanssa. Jompikumpi on väärässä tai valehtelee tietoisesti, mutta en ole varma kumpi. Sen kai lopultakin tietävät vain asianomaiset itse. Tosin yksi heistä ei ole enää hengissä antamassa omaa vastinettaan.

Kenen syytä koko sotku lopulta oli? Camillan, joka valitsi aikoinaan toisen aviomiehen Charlesin pyynnöistä huolimatta, ja palasi kuvioihin vasta Charlesin ollessa jo naimisissa? Charlesin, joka taipui painostukseen etsiä vaimokseen hovia mahdollisimman paljon miellyttävä, nuori ja puhtoinen neitsyt? Vai Dianan, joka ei uskaltanut perua häitä, vaikka olisi halunnut, kuultuaan Charlesin lämpimistä väleistä Camillaan? Vai olivatko kaikki kolme ihmistä vain olosuhteiden uhreja, ja osia yhtä isoa synkroniaa, jossa kausaliteetit seurasivat toisiaan vääjäämättä? "Yhdellä isolla synkronialla" voidaan tässä yhteydessä tarkoittaa muun muassa brittiläistä hovia kaikkine outouksineen. Prinssi Charlesin kerrotaan puuskahtaneen Dianalle, kuvitteliko Diana todella, että hän olisi ensimmäinen Englannin kuningas ilman rakastajatarta.

Teoksena The Duchess oli joitakin loppupään hyväntekeväisyystyötä käsitteleviä lukuja lukuun ottamatta vetävää kuunneltavaa. Camillan elämästä ei ole draamaa ja tapahtumia puuttunut. Suosittelen tätä kirjaa kaikille brittiläisestä monarkiasta kiinnostuneille mutta varoitan, että tämä saattaa provosoida monellakin tapaa.