Luomisen järvi, Rachel Kushner

 

Verkkainen vakoojaromaani filosofisin höystein

Rachel Kushnerin Luomisen järvi (Creation lake, 2024) on kirja, joka pitää otteessaan, enkä edes oikein osaa sanoa miksi. Luin tätä kirjaa pitkään, välillä muuta kirjallisuutta lehteillen, mutta jostain syystä palasin kuitenkin Luomisen järven äärelle uudestaan ja uudestaan. Teksti soljui eteenpäin taidokkaasti, ja vaati huomiotani päivästä toiseen. Tämä siitä huolimatta, että päähenkilö, ekoaktivistiryhmään soluttautuva "Sadie Smith", oli mielestäni varsin epämiellyttävä ja kylmä ihminen, jopa suoranainen nihilisti. Tarkemmin ajateltuna, en pitänyt yhdestäkään tämän kirjan hahmosta. 

Toisaalta, kuten Paul Therouxkin on todennut, ikävistä ihmisistä on helpompi kirjoittaa mielenkiintoisia kirjoja kuin mukavista ja hyvistä tyypeistä. Kusipäät henkilöhahmot ovat kuin al dente -pasta: heissä riittää pureskeltavaa.

Mieleen jäävien ihmishirviöiden ohella Luomisen järvestä löytyi paljon mielenkiintoisia faktoja ja filosofista pohdintaa, jotka oli kirjoitettu sähköpostien muotoon. Omalla kohdallani ennen kaikkea nämä tekstiosuudet kannattelivat kokonaisuutta ja estivät kirjan kesken jättämisen. 

Syytös, Hanna Kuusela

 

Yliopisto kaupan

Hanna Kuusela oli minulle ennestään tuttu tutkijana. Omassa väitöskirjassani muistan siteeranneeni häntä ja ajatelleeni, että "tässä on lahjakas tyyppi, jolla on edessään suuri tulevaisuus". Nyt tapaamme hieman toisenlaisissa merkeissä. Valitettavasti.

Kuuselan jossain määrin autobiografinen teos Syytös - Muuan akateeminen komitragedia (2024) käy läpi yhden vuodenkierron Tampereen yliopistolla. Tämä vuoden ajanjakso ei toki vastaa tapahtumien todellista aikajanaa. Kirjan rakenteen toimivuuden kannalta se on kuitenkin hyvä ja napakka ratkaisu.

Kuuselan teos nostaa esiin suomalaisessa yliopistomaailmassa nykyisin yleisen trendin, jossa mennään raha, ei tiede ja sivistys edellä. Yliopistossa pitkään työskennelleen ystäväni mukaan tämä koskee kaikkia Suomen yliopistoja, mutta Tampereella asiat on hoidettu harvinaisen huonosti. Johtaminen siellä on ollut katastrofaalista:

Myöhemmin, kun yliopistomme on juuri käynyt läpi rankan irtisanomiskierroksen ja rehtori on alkanut ehdotella kampuksen rakennuksista luopumista, uusi vararehtorimme muotoilee stressitarpeemme näin: "Tarvitaan lisää positiivista turbulenssia".

Tampereen yliopistosta hetki sitten maisteriksi valmistunut työkaverini puolestaan kommentoi, että alamäki alkoi, kun yliopisto muuttui säätiömuotoiseksi (ja uusi, laajasti kritisoitu visuaalinen ilme julkaistiin). Tästä nykymenosta kertoo paljon esimerkiksi tämä sitaatti: 

--sivuovesta sisään livahti kuitenkin kertomuksista suurin, niin suuri, ettei sellaista ollut ennen nähty: taloudellinen hyöty -- se ohjaa nyt kaikkea. Strategiat, innovaatiot, vaikuttavuus ja yrittäjyys, joita yliopistot ovat väärällään, ovat välineitä palvella taloutta. Totuutta tai sivistystä ei tarvita, kun taloudellisen hyödyn uskotaan tihkuvan yliopistojen käytäville ja värjäytyvän matkan varrella viisauden sävyiseksi. 

Tällainen markkinavetoisuus iskee kovimmin ennen muuta humanisteihin. Ei siis ihme, että Kuuselan kirja alkaakin sangen dramaattisissa merkeissä. Päähenkilö on joutunut päivystykseen rytmihäiriöiden takia ja niiden syyksi ilmoitetaan lopulta yliopisto.

Moni muu vaihtaisi alaa tai painaisi päänsä alas, mutta Kuusela on taistelija. En voinut kuin ihailla hänen sinnikkyyttään ja rohkeuttaan ajaa yliopiston asiaa, joka on menettämässä autonomiansa. Matkan varrella järkkyy niin mieli kuin kehokin. Eikä Kuusela ole ainoa. Sairaslomat ja työuupumus muuttuvat arkipäiväksi yliopiston työntekijöiden keskuudessa.

Syytös kertoo sen, mitä jo ounastelin yliopiston tilasta Suomessa -ja paljon muuta. Olen itse väitellyt vuonna 2022 Jyväskylän yliopistosta (missä Kuusela muuten nykyisin työskentelee) ja työskentelen edelleen yliopiston ulkopuolella. Periaatteessa voisin lähteä hakemaan dosentin arvonimeä ja yrittää edetä yliopistomaailmassa. Mutta vaikka yliopisto on minulle rakas, olen jo vuosien ajan sanonut kyselijöille (ja itselleni): "vaikka unelmatyöni voisi olla yliopistolla, pidän sitä kuitenkin hyvin raskaana työpaikkana näkemäni ja kuulemani perusteella". Toisin sanoen: sydämeni halajaa yliopistouraa, mutta itsesuojeluvaistoni estelee. Lisäksi vakityön saamisen vaikeus on silmissäni iso ongelma. Kuuselan kirja vahvisti nämä pelkoni todeksi, vaikka toki hänen(kään) näkemystään ei voi pitää universaalina totuutena.

Kirjallisena teoksena Syytös oli vangitseva, ja ahminkin sen nopeasti. Matkan varrella opin myös uutta yliopistojen hallinnosta ja historiasta, mistä iso plussa. Nyt sain tietää myös ensimmäistä kertaa, että tohtorintutkintoni arvo on 90 000 euroa. 

Suosittelen Syytöstä kaikille yliopistomaailmasta ja johtamisesta kiinnostuneille. Tosin luulenpa, että tätä teosta ei tarvitse enää edes juurikaan suositella, niin kysytty ja puhuttu se on. Esimerkiksi työpaikallani kirjastossa Syytöstä jonotetaan ja tämäkin bloggaus syntyi paineen alla, jotta voin luovuttaa oman kappaleeni seuraavalle varausjonossa.

Loru Sorbusten Herrasta, Henry N. Beard & Douglas C. Kenney

Hauskin kirja, jonka olen koskaan lukenut

Vaikka emme voikaan täysin vilpittömästi professori Tolkienin tapaan sanoa, että "tämä tarina muotoutui kerrottaessa", voimme vakuuttaa, että tämä tarina (tai pikemminkin tarve tyrkyttää sitä viattomille kuluttajille halpahallin hinnoilla) kasvoi suorassa suhteessa karhukirjeisiin, joita saimme Harvardin luottokonttorista.

..Tämän kirjan tarkoituksena on rahan tienaaminen, ja sen sivuilta voi lukija oppia monia seikkoja kirjoittajien kieroutuneesta luonteesta ja kirjallisesta lahjattomuudesta.

Amerikkalaisen huumorilehti National Lampoonin perustajien, Douglas C. Kenneyn ja Henry N. Beardin Loru Sorbusten Herrasta (Bored of the Rings, julk. 1969) on kirja, johon olen palannut säännöllisin väliajoin viimeisten kymmenen vuoden ajan. Vaikka olen lukenut tämän kulttimaineeseen nousseen parodian jo arviolta viidesti, se saa minut edelleen nauramaan ääneen joka kerta. Tässä on todellakin teos, jota minun ei pidä erehtyä lehteilemään, jos lähistöllä sattuu olemaan esimerkiksi nukkuvia ihmisiä.

Naulan kantaan

Taru Sormusten Herrasta -trilogian kaltaiseen mestariteokseen kajoaminen tällä tavalla olisi voinut väärissä käsissä olla suunnaton moka, josta omistautuneet Tolkien-fanit olisivat rankaisseet armotta. Toisin kuitenkin kävi, kiitos oikean tulokulman. Beard ja Kenney kun arvostavat alkuperäisteosta suuresti, ja tuntevat sen läpikotaisin. Niinpä lopputulos on juuri sopivan hulvaton, ja stimuloi takuulla jokaisen Tolkieninsa tuntevan lukijan aivoja. Kaikki on oudolla tavalla kovin tuttua, mutta kuitenkin juuri sopivalla tavalla täysin erilaista ja vinksahtanutta: Frodo onkin hännällinen pikku otus nimeltä Fritzu, Gandalf go-go -saappaisiin pukeutuva huijarisilmänkääntäjä nimeltä Goodgulf, ja Bilbosta Dildoksi muuntautunut hobit.. ööh.. höpötti säästää Kolkkaajan hengen, koska "..on sääli, että panokset loppuivat". 

Loru Sorbusten Herrasta seuraa alkuperäisteoksen juonta sangen uskollisesti, mutta tarinaa on tiivistetty, ja yksittäisten tapahtumien motiivit on muutettu astetta koomisemmiksi. Fritzu esimerkiksi pelastuu jokea ylittäessä mustien rats.. anteeksi.. Nasalsprayiden kynsistä, koska haltiat vaativat niiltä kohtuuttoman suuria siltamaksuja:

"Siltamaksu, olkaa hyvä", ilmoitti hahmo hämmästyneille ratsastajille. Kädenliikkeellä hän kehotti typertyneitä takaa-ajajia tutustumaan hätäisesti kyhättyyn tauluun, joka oli pikaisesti naulattu sillan kaiteeseen.

HALTIALAN KUNNAN VIRALLISESTI VAHVISTETUT SILTAMAKSUT

Jalankulkijat                        1 penni

Nelipyöräiset heinäkärryt   2 penniä

Mustat Ratsastajat             45 kultarahaa

- Nasalsprayt joutuvat kääntymään pois, koska haltiat eivät hyväksy Mormorin keskuspankin takaamia sekkejä, tai Kansainvälistä luottokorttia.

Kirjan huumori on camp-henkistä, ja juhavuorismaisen roisia. Ajoittain se luiskahtaa myös karnevalistisessa hengessä täysin yli äyräidensä. Tässä on esimerkiksi humoristiparivaljakon näkemys TSH:n suuresta lopputaistelusta Minas Tirithissä/Minas Troneyssä:

Portista valui satatuhatpäinen vesikauhuinen narkkilauma, joka heilutti pyöränkettinkejä ja jakoavaimia. Niitä seurasivat mulkosilmäisten lehtolasten kuolaten konttaavat rivistöt, ja niitä puolestaan mielenvikaiset zombiet ja penikkatautiset ihmissudet. Viimeksi mainittujen olkapäillä ratsasti tusinoittain hohottavia, vahvasti panssaroituja aarnikotkia. Vasemmalta hyökkäsivät kolmetuhatta steppaavaa muumiota ja kolonna moottorikelkoilla päälle jyristäviä lumimiehiä. Niiden kannoilla lampsi kuusi komppaniaa kodittomia haamuja, kahdeksan iltapukuista vampyyriä ja Oopperan kummitus. Heidän yläpuolellaan taivaan tummensivat ilkeät pelikaanit, autotallin kokoiset kärpäset ja lentävä Rodan-hirviö. Portista ryntäsi ulos yhä lisää sanoinkuvaamattomia kammotuksia: kuusijalkainen jättiläisameeba, Loch Nessin hirviö, King Kong, Godzilla, Mustan laguunin hirviö, Peto, jolla on miljoona silmää, Arous-planeetan aivot, Olio, Se, Hän, He ja Klöntti. Näiden kammottavien olioiden hyökkäyksen nostattama meteli olisi herättänyt kuolleetkin, elleivät he olisi jo ehtineet hyökkäyksen jälkijoukkoon mukaan.

- Vannon, että kun luin tämän kohtauksen vuosia sitten ensimmäisen kerran, silmistäni valuivat kyyneleet. Tämä oli vaan niin liikaa. Hyvällä tavalla.

"Nyt ehkä menee hyvin, mutta odotapas sivua 129"

Pidän myös siitä, miten Kenney ja Beard käyttävät postmodernille kirjallisuudelle tunnusomaista metafiktiota yhtenä keinona luoda huumoria. Tekstin keinotekoisuudella siis leikitellään surutta: 

Heidän seisoessaan synkässä painanteessa, he kuulivat susien ulvonnan, karhujen murinan ja korppikotkien kiljunnan. 

"On liian hiljaista", sanoi Gimpi.

"Liian hiljaista", vahvisti Legoland.

"Emme voi jäädä tänne", lisäsi Ara-Korni.

"Emme", myönsi Barafin vilkaisten harmaan sivun yli kirjan jäljellä olevaa, paksumpaa puolikasta. "Meillä on vielä pitkä matka."

Versiointi kertoo elinvoimasta

Bored of the Ringsin kaltaisten kirjojen ilmestyminen voi joidenkin tahojen mielestä osoittaa huonoa makua. Itse olen kuitenkin samoilla linjoilla kuuluisan Tolkien-tutkija Tom Shippeyn kanssa: 

For books, like words, do not stay where they started. They may be put in new contexts, stir new feelings, have new results. I hope this is what happens to Tolkien, and think it is already happening, via hosts of imitators.. (The Road to Middle-Earth, Tom Shippey)

Kirja, joka alkaa julkaisunsa jälkeen elämään omaa elämäänsä, ja jota tulkitaan yhä uudestaan ja uudestaan, on elinvoimainen ja merkityksellinen.