Kiilto, Raven Leilani

 

Pieni kirja, jolla on paljon sanottavaa

Yhdysvaltalaisen Raven Leilanin moninkertaisesti palkittu esikoisteos Kiilto (Luster, 2020) on kirja, jonka lukemista voin suositella kaikille suomalaisille. Samaan hengenvetoon täytyy kuitenkin huomauttaa, että syntyperäiselle pohjoisen kasvatille tämä teos ei välttämättä ole ymmärrettävissä samoin, kuin värillisille yhdysvaltalaisille, joihin kirjan kirjoittaja kuuluu. Me emme voi koskaan täysin tajuta, miltä tuntuu tulla syrjityksi esimerkiksi etnisyyden tai yhteiskuntaluokan takia, tai millaista on, kun ei pääse lääkäriin, koska ei ole sairausvakuutusta. Mutta tästä huolimatta ja juuri tämän takia tämä kirja on syytä lukea. 

Vedin lukupiirin, jossa käsittelimme Kiiltoa ja ennen kaikkea nämä eriarvoisuuden teemat tulivat puheeksi. Itse nostin tapaamisessamme kirjan mahdollisesti tärkeimmäksi kohtaukseksi poliisiselkkauksen, jossa tulee havainnollisesti ilmi, miten eri tavalla Yhdysvaltojen virkavalta kohtelee mustaihoisia ja valkoihoisia kansalaisia; Black Lives Matter. Rotukysymykseen liittyen luin myös ääneen seuraavan kohdan, jossa Edie keskustelee kollegansa Arian kanssa työmaailmasta:

"Luulet, että kun lorvit etkä osoita minkäänlaista impulssikontrollia, edustat vähän niin kuin black poweria. Haistatat valkoisille tai jotain. Mutta olet juuri sitä, mitä he odottavat. Kyllä minä ymmärrän halun vastustaa heidän vaatimuksiaan. Mutta heillä on varaa olla keskinkertaisia. Meillä ei."

"Keskinkertaisia?"

"Meitä ei saa yhdistää keskinkertaisuuteen. Katsos kun joskus vielä tulee sellainen lyhyt hetki, että he eivät osaa sanoa, miten musta olet, ja siihen hetkeen on päästävä."

Kiillossa 23-vuotias, itseään levottomasti etsivä Edie tulee irtisanotuksi, ja päätyy asumaan vanhemman rakastajansa, Ericin, perheen luo. Tämän myötä hän tutustuu myös tämän vaimoon Rebeccaan ja tummaihoiseen adoptiolapseen, Akilaan. Itselleni Edien tarina näyttäytyi ennen kaikkea selviytymistaisteluna täynnä ristiriitoja ja yllättäviä kohtaamisia. Ihmettelin tarinan alussa Edien repivää elämäntyyliä ja itsetuhoisia valintoja, mutta mitä pidemmälle luin, sitä enemmän ymmärsin ja tunsin sympatiaa.  

Loppupeleissä tarinan tärkeimmiksi ihmissuhteiksi muodostuivat naisten väliset ystävyys- ja avunantosuhteet Ericin jäädessä vain pieneen (ja sangen epämiellyttävään) sivurooliin. Rebeccan kanssa Edie muodostaa sanalla sanoen mielenkiintoisen suhteen, jota on luonnehdittu muun muassa synkän intiimiksi pseudo-ystävyydeksi. Akila taas saa Ediestä itselleen isosiskomaisen liittolaisen, joka auttaa Akilaa muun muassa hiusten kanssa. 

Minulle kirjan ydinteemaksi nousi paitsi itsensä etsiminen ja selviytyminen, myös näkeminen ja nähdyksi tuleminen. Työkseen ruumiinavauksia tekevä Rebecca lukee ihmisruumista kuin avointa kirjaa; kehoon jääneet jäljet ovat merkki eletystä elämästä ja virheetön ruumis on Rebeccalle surullisempi näky kuin loppuun asti kulutettu tomumaja: "Kuvittele että eläisi niin varovaisesti, ettei jää mitään jälkeä siitä, että on ylipäätään elänyt". 

Edie on puolestaan taiteilija, joka haluaa nähdä ja myös tulla nähdyksi taiteen kautta: 

Ja yksi ollessani odotan että joku tekisi saman minulle, vangitsisi minut kankaalle armottomin, harkitsevin käsin, jotta minusta jäisi jälki, todiste että olin täällä. 

Kiilto (eräs lukupiiriläinen muuten kritisoi kirjan nimen käännöstä) on nopealukuinen ja takuulla paljon ajatuksia herättävä teos, joka jää kummittelemaan mieleen pitkäksi aikaa. Suosittelen tietyin varauksin (mukana K-18 -sisältöä) myös lukupiirikirjaksi. Jään odottamaan suurella mielenkiinnolla myös Leilanin seuraavaa teosta, joka kantaa nimeä Material (2027).

Maire: Hänen Majesteettinsa palveluksessa, Maire Lankinen & Nazzareno Sifo

 

Jokaisen anglofiilin must-read

Maire Lankinen lähti 1960-luvun alussa töihin Iso-Britanniaan, koska sodanjälkeinen Suomi tuntui nuoresta naisesta jo niin kovin nähdyltä. Britteihin päästyään hän työskenteli ensin Windsorissa erään arkkitehtiperheen kotiapulaisena, mutta pian veri alkoi vetämään Lontooseen. Ja niinpä, suorastaan satumaisen helpon rekrytointiprosessin myötä, Maire löysikin itsensä Buckinghamin palatsista. Tämä siitä huolimatta, että koulutusta tai edes kielitaitoa ei ollut mitenkään liiaksi. Hovissa Maire myös oli ainoa ulkomaalainen. Hänen piti viettää briteissä alun perin vain vuosi, mutta lopulta hovissa vierähtikin pitempi aika. 

Suomeen palattuaan Maire ei halunnut antaa kokemuksistaan haastatteluja lehdille, ja pakeni toimittajia joskus jopa ikkunan kautta. Jokin kuitenkin muuttui, kun Elizabet II kuoli vuonna 2022, ja niinpä pääsimme lukemaan tämän kerrassaan ihastuttavan Maire: Hänen Majesteettinsa palveluksessa -elämänkerran (2024). Teos oli suunnattu ensisijaisesti Mairen lapsenlapsille, mutta kaikeksi onneksi se saatiin myös laajempaan levitykseen.

Mairen uskomattoman tarinan salaisuus piilee mielestäni paitsi hyvässä tuurissa, myös erinomaisessa asenteessa. Maire itsekin korostaa toistuvasti kirjan kuluessa, että jos elämässä haluaa jotain, pitää saada suunsa auki. Näinhän se on. 

Tämä pirskahteleva ja rohkea elämänkerta sai minut liikuttumaan syvästi. Kyynelehdin jo kirjan alussa, kun 87-vuotias Maire on menossa tapaamaan Suomessa vierailulla ollutta Prinssi Williamia. Tämä kirja on monella tapaa kuin todeksi tullut satu. Vai kuinka moni pääsee palatsiin töihin vain piipahtamalla nopeasti työvoimatoimistossa vastaamassa yhteen kysymykseen, ja heti ensimmäisenä työpäivänä on vieläpä kuninkaalliset häät? Voisipa meistä jokainen kokea edes kerran elämässään jotain näin maagista.

Viime vuodet skandaaleineen, kuolemineen ja sairastapauksineen ovat olleet brittien kuninkaallisille rankkaa aikaa. Tällä hetkellä moni jopa kyseenalaistaa, tuleeko monarkia selviämään. Mairen kirja kuitenkin muistuttaa, että joskus on ollut aika, jolloin kaikki oli hyvin, ja Andrewkin oli vain suloinen lapsi, joka juoksenteli palatsin käytävillä ihastusta herättäen. 

Meren ja veren liitto, Päivi Alasalmi

 

Vavahduttava teos Hailuodon murhaperjantaista

..Sanskerin saari oli matala kuin äidin leivinpöydälle taputtelema rieska. Mikään harjanne, kumpu tai kukkula ei noussut siltä toista korkeammaksi. Yksi suuri aalto saattoi pyyhkäistä sen yli, mutta silti saari paljastuisi uudestaan merestä.

Saari oli kuin Suomen kansa. Idän viikate saattoi yrittää niittää meidät, mutta seuraavana keväänä, kun auringonpaiste lämmittäisi maaperän ja kevätsade kastelisi sen, siemenet itäisivät ja nousisivat taas Pohjanmaasta.

Historialliset romaanit ovat pitkään olleet sydäntäni lähellä. Tästä huolimatta juuri Suomen historiaa käsittelevät teokset ovat jääneet jostain syystä viime aikoina sivuosaan lukulistoillani. Nyt tämäkin asia on onneksi korjattu, kiitos laajasti erityylisiä teoksia kirjoittaneen Päivi Alasalmen. Isovihan aikaisia tapahtumia käsittelevä Meren ja veren liitto (2024) nappasi minut otteeseensa heti alkusivuista lähtien, ja sama lukuinto kantoi (veriseen) loppuun asti. Hänen käsittelyssään jopa sota, aihe, josta en yleensä kiinnostu, herätti kiinnostukseni. Mielestäni tästä kirjasta saisi myös hyvän elokuvan.

Luimme Meren ja Veren liiton lukupiirikirjana, ja kaikki mukana olleet pitivät kirjasta, mitä ei ole tapahtunut sitten Suvi Ratisen. Eli tässäpä oiva tarjokas kaikille lukupiireille! Itse hieman arastelin tämän kirjan tarjoamista lukupiiriläisille nykyhetken poliittisen tilanteen takia, mutta lopultakin taisi olla niin, että venäläisiltä pakeneminen kirjan sivuilla oli kaikille vain terapeuttista, raakuuksista huolimatta. Ja olihan mukana myös romantiikkaa tasapainottamassa vaakakuppeja. Huomiotta ei myöskään voi jättää ajallisen etäisyyden vaikutusta, sillä onhan näistä tapahtumista on jo satoja vuosia (vaikkakaan väkivalta ei ole maailmasta loppunut).

Vauhdikkaan ja mukaansatempaavan juonen lisäksi pidin Meren ja veren liitossa erityisesti siitä, miten päähenkilö, 17-vuotias Christina Sundelin, kehittyy tarinan aikana ja nousee tilanteen tasalle ja sen yli. Kuten eräällä tekstaripalstalla juuri karrikoiden kirjoitettiin: "Naisten työt tekee nainen, miesten työt tekee nainen, mies ei tee mitään". Toki myös miespäähenkilöt tarjoavat monenlaisia yllätyksiä, juonesta tässä sen enempää paljastamatta.

Eräs minua koskettanut asia oli myös hevosten kuvaus, hevosenomistaja kun olen. Pidin siitä, että hevosista tehtiin tärkeitä toimijoita, jotka vaikuttivat monella tapaa asioiden kulkuun ja myös pelastivat omistajansa, kuka mitenkin. Tähän liittyen minun on kuitenkin pakko antaa hieman rakentavaa palautetta: hevosten elekieli ja viestintä ei ollut kirjassa täysin realistista. Kuten niin usein eri mediateksteissä, oli kyse sitten vaikkapa elokuvasta tai kirjasta, myös tässä tarinassa hevoset hirnuivat aivan väärissä tilanteissa ja ylipäätään aivan liian usein. Ei-hevosihmiset eivät tunnu ymmärtävän, epäilemättä osittain juuri median antamien, virheellisten kuvausten takia, miten harvoin hevoset oikeasti hirnuvatkaan. Erilainen puhina, pärinä tai pärskintä onkin sitten huomattavasti yleisempää. Tätä kirjaa kuunnellessa minulle tuli toistuvasti mieleen ajatus siitä, että historiallista romaania kirjoittaessa kirjailijan kannattaisi konsultoida historiantutkijoiden lisäksi myös hevosten käyttäytymiseen ja kommunikaatioon perehtyneitä ammattilaisia (esim. Tuire Kaimio). Tai antaa kirja koelukuun jollekin tuntemalleen hevosenomistajalle. 

Huonoimman hevoskerturin titteliä Alasalmi ei silti missään nimessä voittanut. Tuo arvonimi kuuluu edelleen J.R.R. Tolkienin kirjalle Lohikäärmevuori, jossa ponit "vikisevät" ja "rääkyvät". Toki en syytä näistä Hobitti-kirjan vanhan käännöksen oudoista sanavalinnoista Tolkienia, vaan kirjan suomentanutta Risto Pitkästä.

Tarinassa oli mukana myös sellaisia hevosyksilöitä, joiden kommunikaatiotavoista hevosenomistajatkaan eivät pääse pätemään. Nämä kirjan loppupuolella apuun tulevat (mielikuvitus)merihevoset kommunikoivat päähahmon kanssa nimittäin mitä ilmeisimmin joko suusannallisesti tai telepaattisesti:

Minulla ei ollut käsitystä oikeasta suunnasta, eikä merilintujakaan näkynyt missään. Silloin ne tulivat, pienet, pystypäiset merihevoset, sepän peukalon kokoiset, vihreät, harmaat ja kullanruskeat. Ne asettuivat veneen keulaan ja vierelle, niiden harja hulmusi kuohuvassa vedessä, kun ne laukkasivat rinnallani.

- Te tulitte, kuiskasin niille.

- Sinä kutsuit, ne sanoivat. - Me kuulimme kutsusi. 

Heitin päätäni taaksepäin ja nauroin. Ratsastin aallonharjalla tuhansilla pienillä merihevosilla kuin poseidon. Pyhä henki puhalsi etelästä, Vellamo antoi merivirran ja Ahti työnsi venettämme Sanskerin suuntaan.

Oli mahtavaa, että tämänkaltaiseen, historiallisiin tositapahtumiin perustuvaan romaaniin, on ujutettu mukaan ripaus yliluonnollista. Vaikka esimerkiksi Tolkien ei silti toki laskisi tätä fantasiaksi, sillä yllä oleva kohtaus on mitä ilmeisimmin väsymyksestä johtuva hallusinaatio (vrt. esimerkiksi Liisa Ihmemaassa -kirjan tarina, jossa fantastiset tapahtumat selitetään Liisan unena). Tämä, verrattain lyhyt kohta kirjan loppupuolella nousi silti itselleni tärkeäksi osaksi kokonaisuutta. Se oli kuin kurkistus verhon taakse.

Maailman viimeinen eläin, Suvi Auvinen

 

Karhukaiset, nuo eläinmaailman hobitit

Toimittaja ja tietokirjailija Suvi Auvisen Maailman viimeinen eläin -teos (2025) kiinnitti huomioni aluksi outoudellaan. Kirjan kansi näytti lähinnä Frank Herbertin Dyyni-kirjasarjan postuumisti julkaistulta esiosalta: "Hiekkamatojen nuoruusvuodet". Valitettavasti tästä ei kuitenkaan ollut kyse, joskin minun on silti spekulatiivisen fiktion ystävänä pakko sanoa, että mielestäni Auvisen ihailemissa pikku karhukaisissa ja Tolkienin hobiteissa on paljon samaa. Molemmat ovat pieniä, pyöreitä ja huomaamattomia ja juuri siksi ne myös selviytyvät vaikeissakin olosuhteissa. Kumpikin laji säilyy todistettavasti hengissä vaikka tulivuoren sisuksissa. 

Mutta leikki sikseen. Aktivistiksi tunnustautuva Suvi Auvinen on kirjoittanut puhuttelevan ja mukaansatempaavan kirjan, jonka lukemista suosittelisin kaikille, joita ihmiskunnan tekemien virheiden esiin nostaminen ja lajimme lähestyvä sukupuutto ei ahdista liikaa. Itselläni teki kieltämättä ajoittain tiukkaa. Roikuin kuitenkin matkassa mukana, sillä sen verran veikeästi Auvinen karhukaisista kirjoitti. Erityisen kiinnostavia olivat karhukaisten löytöhistoriaa käsittelevät kohdat, joissa huonosta terveydestä kärsinyt pappi Johann Goeze päätti kauas matkustamisen sijaan katsoa lähelle (tätä voisi suositella myös Elon Muskille). 

Erityisen toimivan kirjasta teki sen kansanomainen, ei-akateeminen tulokulma: Auvinen on itsekin maallikko ja niinpä hän osaa tehdä kysymyksiä, joita myös keskivertolukija voisi karhukaisista esittää. Auvinen toimikin läpi kirjan lukijansa tasaveroisena, joskin ajoittain synkkänä kanssakulkijana.  

Maailman viimeinen eläin -kirjassa liikutaan taitavasti mikrotason ja makrotason, yksityisen ja yleisen, lokaalin ja globaalin välillä, universaalia unohtamatta. Pidin tavasta, jolla Auvinen laittoi meidät omalle, varsin pienelle paikallemme tämän planeetan ja universumin historiassa. Maailman viimeinen eläin on pökerryttävän hienoa luettavaa.

Spontaani karhukaislöytö lapsille suunnatusta
1000 Uskomatonta faktaa -teoksesta (Andrea
Mills, suom. Tapani Lahtinen, 2024)

Ikuisen elämän lyhyt historia, Peilityyni ja Korppinaiset/Tiina Raevaara

 

Throwback kohtaamiseeni Tiina Raevaaran kanssa

Viime syksynä pääsin haastattelemaan Tiina Raevaaraa työni puolesta Kirjojen yöhön. Valmistauduin lukemalla (/kuuntelemalla) Raevaaralta kolme kirjaa: Korppinaiset (2016), Peilityyni (2025) ja Ikuisen elämän lyhyt historia - Kuinka taistelemme kuolemaa ja vanhuutta vastaan (2024). Näistä erityisesti hyvin ajonkohtainen ja mielenkiintoinen Ikuisen elämän lyhyt historia jäi mieleeni. 

Korppinaiset, lukemistani Raevaaran kirjoista vanhin, oli hienoinen pettymys. Kirjan kansi ja nimi toivat mieleeni Pasi Ilmari Jääskeläisen tuotannon, josta pidän erittäin paljon. Valitettavasti vain kyseessä oli Aalo ja Johannes -trilogian toinen osa, joka viittasi ensimmäiseen osaan, Yö ei saa tulla (2015), vähän joka käänteessä. Tämä siitä huolimatta, että kyseessä piti olla itsenäinen jatko-osa. Lisäksi pidin kirjan loppua turhan sekavana. Tämä harmitti minua, sillä halusin todella pitää tästä kirjasta. Plussaa haluan kuitenkin antaa hienoista kauhu-elementeistä.

Peilityyni oli lukuhetkellä Raevaaran uusin teos. Tämä oli myös syy, miksi haastattelijana halusin lukea juuri sen, vaikka kyseessä olikin Eerika Hämeranta -kirjasarjan viides osa. Kuten arvata saattaa, myös tässä kirjassa oli melko paljon viittauksia sarjan edellisiin osiin. Lisäksi alku tuntui joiltakin osin hieman jaarittelevalta. Kaiken kaikkiaan Peilityyni oli kuitenkin varsin mainio ja teemoiltaan ajankohtainen trilleri, joka nappasi minut lopulta otteeseensa napakasti. Juoni oli varsin suoraviivainen, mutta haitanneeko tuo. 

Tiina Raevaara on koulutukseltaan biologi ja filosofian tohtori. Niinpä hän olikin minusta eniten elementissään Ikuisen elämän lyhyt historia -tietokirjassaan, vaikka toki tietokirjailijoiden ohella myös scifi-kirjailijat ovat perinteisesti olleet varsin oppineita luonnontieteiden saralla. Esimerkiksi Isaac Asimov oli biokemian tohtori, H. G. Wells biologi ja Arthur C. Clarke paitsi matemaatikko, myös fyysikko. Ei siis ihme, että Helsingin yliopiston luonnontieteiden laitokselta ponnistava Raevaarakin on päätynyt kirjoittamaan scifiä.

Pimeän vuodenajan kunniaksi aloitin haastattelumme kysymällä Tiinalta, miten hän määrittelee kuoleman. Tiina vastasi sen olevan tietynlaista virtauksen loppumista. Erinomainen vastaus, sillä elävä kehohan on jatkuvassa prosessissa. Esimerkiksi erään yleisesti tunnetun anekdootin mukaan kaikki ihmiskehon solut uusiutuvat seitsemän vuoden välein. 

Ikuisen elämän lyhyessä historiassa, jota käsittelimme haastattelussakin runsaasti, pohdittiin elämän pidentämistä monelta eri kantilta; ei kysytty vain miten, vaan myös miksi. Raevaara kyseenalaistaa kirjassaan median ihmisille itsestäänselvyytenä tyrkyttämää pitkän elämän ihannetta osuvasti. Hän huomauttaa, että todellisuudessa monet ihmiset haluavat ennen kaikkea hyvän ja terveen elämän, eivätkä välttämättä mahdollisimman pitkää elämää. Itselleni tuli tästä myös mieleen gonzo-journalismin isänä tunnettu Hunter S. Thompsonin kuuluisa lausahdus: 

Life should not be a journey to the grave with the intention of arriving safely in a pretty and well preserved body, but rather to skid in broadside in a cloud of smoke, thoroughly used up, totally worn out, and loudly proclaiming "Wow! What a ride!"

Thompson eli tämän, käytännössä varsin äärimmäisen filosofiansa mukaan loppuun asti. Hän kuoli lopulta oman käden kautta 67-vuotiaana, kun sairaudet estivät häntä elämästä haluamallaan tavalla. Itsemurhaviestissään Thompson totesi, että hän ei enää nauti elämästään ja on jo elänyt kauemmin kuin halusi tai tarvitsi. Eli aivan kuten Raevaarakin kirjassaan kirjoittaa: "Kuolemaa enemmän tunnutaan pelkäävän avuttomuutta ja oman määräysvallan hiipumista."

Kynttiläänsä molemmista päistä liekinheittimellä polttaneen Thompsonin täydellisenä vastakohtanaan voidaan pitää Raevaaran kirjassa oman lukunsa saanutta Bryan Johnsonia, jonka tavoitteena on elää mahdollisimman kauan biohakkeroinnin avulla. Tämä tekee Johnsonin elämästä hyvin rajoittunutta ja äärimmäisen kurinalaista. Yleisin reaktio Johnsonin elämäntapaan on ällistys ja epäusko. Ja kuitenkin, kun hänen päivärutiiniaan tarkastelee lähemmin, löytyy sieltä Raevaaran mukaan lopulta paljon samaa kuin esimerkiksi hänen arjestaan. Molemmat heistä käyttävät esimerkiksi samanlaista punavalolaitetta. Itse ymmärrän tämän vallan mainiosti, olenhan itsekin varsin kiinnostunut terveellisestä elämästä ja jopa siitä kohutusta biohakkeroinnista.

Kantasolukloonien, koneen ja ihmisen yhdistämisen, veriplasmasiirtojen ja kryoniikan ohella Raevaara käsittelee teoksessaan myös omaa, kompleksista suhdettaan kuolemaan. Hänellä on taustallaan paha auto-onnettomuus, jossa hengenlähtö oli lähellä. Haastattelumme aikana Raevaara kertoi, että Ikuisen elämän lyhyen historian kirjoittaminen auttoi häntä käsittelemään kuolemanpelkoaan. Näin tehdessään hän on samalla osa pitkää jatkumoa, sillä kuolema on laajasti käsitelty aihe kaikissa kulttuureissa, ja siitä on kirjoitettu runsaasti läpi ihmiskunnan historian. Mutta miksi? Yhdenlainen vastauksen antoivat Maailmanpuu-podcastin vetäjät, tietokirjailija Matti Rautaniemi ja joogaopettaja Miska Käppi. He totesivat, että kuolemasta on jostain syystä kirjoitettu paljon enemmän kuin sen vastaparista syntymästä, tutkipa sitten mitä sivilisaatiota tahansa. Syyksi he epäilivät sitä, että kuoleman on vielä jokaisella meistä elävistä edessä, kun taas syntymä on jo takana päin. Ehkä sitten siellä tuonpuoleisessa edessä olevaa syntymää prosessoidaan samalla intensiteetillä, kuin meillä kuolemaa.

Entitled - The Rise and Fall of the House of York, Andrew Lownie

Windsorin suvun Bonnie & Clyde

 

The grand old Duke of York

He had 12 milloin quid

He gave it to someone he'd never met

For something he never did 

-Mukaelma vanhasta brittiläisestä lastenlorusta. 

Andrew Lownien Entitled - The Rise and Fall of the House of York (2025) on kirja, jonka sisällön toivoisi olevan suoraan överin, antimonarkistisen brittikomedian käsikirjoituksesta. Näin ei kuitenkaan valitettavasti ole. Nämä kuninkaalliset ovat todella tuhlanneet veronmaksajien rahoja täysin holtittomasti ja toteuttaneet (hyväntekeväisyys/vero)huijauksen toisensa jälkeen vailla katumusta, Epstein-kohusta nyt puhumattakaan. Lownien kirjasta selviää, että brittihovi suojeli esimerkiksi Fergietä ja tämän mainetta aikoinaan henkensä edestä. Aiemmin mediaan välittynyt kuva hiukan hölmöstä ja huonosti pukeutuvasta punapäästä oli pelkkä pintaraapaisu. Todellisuus on paljon karumpi ja pöyristyttävämpi.

Entitled-kirjasta selviää myös syy sille, miksi brittikuninkaalliset ovat nykyisin tiukempia sen suhteen, kuka saa hyötyä kuninkaallisuuden eduista ja ketkä kuuluvat tiiviiseen sisäpiiriin. Tämän kirjan tapahtumien takia esimerkiksi prinssi Harry ja Meghan eivät saaneet mahdollisuutta olla osa-aikaisia kuninkaallisia. Jos jonkun, niin Meghanin kannattaisi lukea tämä kirja ymmärtääkseen hovin kantaa paremmin. Hän voisi toki vannoa, että "minä en koskaan toimisi, kuten Fergie". Riskiä ei kuitenkaan voida ottaa.

Näiden paljastusten jälkeen ymmärrän myös paremmin, miksi esimerkiksi Catherine ja William pyrkivät antamaan julkisuuteen hyvin nöyrän ja säästäväisen kuvan itsestään. Hehän ovat viime aikoina muun muassa matkustaneet edullisesti, julkisia kulkuvälineillä käyttäen, ja karsineet palvelijoitaan. 

Turhauttavinta tässä kirjassa on, että Andrew ja Fergie eivät tunnu oppivan mitään tai kasvavan ihmisinä. Sama sekoilu on jatkunut vuosikymmenestä toiseen. Andrew oli ilmeisesti jo lapsena pilalle hemmoteltu ja Fergien moraalinen alamäki alkoi heti, kun hän tapasi tulevan ex-puolisonsa. 

Onneksi sentään hiljattain tuli tieto, että Andrew luopuu joistakin titteleistään ja arvonimistään, ja samalla myös Fergie menettää herttuattaren arvonimensä. Nähtäväksi jää, miten Virginia Giuffren huomenna julkaistava postuumi elämänkerta vielä vaikuttaakaan, kun jo pelkät ennakkotiedot kirjan sisällöstä ovat johtaneet arvonimien menetyksiin. Monien mielestä paras ratkaisu olisi, että Andrew muuttaisi pysyvästi ulkomaille, kuten Edvard VIII ja Wallis Simpson aikoinaan tekivät.

Lukukokemuksena Entitled oli hyvin kirjoitettu ja koukuttava. Suosittelen tätä teosta lämpimästi kaikille, joita brittimonarkia kiinnostaa. 

P.S.

Tämä Entitled-kirja on omalta osaltaan vaikuttanut Andrewin ja Fergien elämään niin voimakkaasti, että tuli suorastaan kiire julkaista bloggaus, ennen kuin tekstiluonnoksen asiasisältö vanhenee. Nyt näyttää nimittäin siltä, että uusia käänteitä tapahtuu päivittäin ja vauhti tuntuu vain kiihtyvän.

Pedot, Frank Schätzing

 

Gaia iskee takaisin

Törmäsin tähän takavuosien menestystrilleriin sattumalta kirpputorilla, josta sen olisi saanut lunastaa itselleen kuudella eurolla. Kirjan kaunis ja tyylikäs kansi yhdistettynä iskevään nimeen herätti mielenkiintoni, ja päädyin lopulta kuuntelemaan tämän 912-sivuisen kirjan Krista Kososen lukemana äänikirjana. Samainen nainenhan on muuten nähty näyttelemässä myös tämän kirjan pohjalta tehdyssä tv-sarjassa. Toistaiseksi 40 miljoonaa maksaneesta sarjasta on kuitenkin ilmestynyt vain yksi tuotantokausi, ja jatkosta ei valitettavasti ole tietoa.

Itsekin sukellusta harrastava Frank Schätzing on tehnyt laajan taustatyön Petoja (Der Schwarm, 2004) varten, ja sen huomaa. Kirja on täynnä tieteellisiä faktoja, jotka kietoutuvat saumattomasti yhteen science fiktion ja trillerimäisen juonen kanssa. Tosin tässä tapauksessa sopii toivoa, että scifi ei ennusta tulevaisuuden todellisia kehityskulkuja, kuten se on monesti aiemmin tehnyt.

Se, mikä liittää scifin ja tieteen yhteen tässä tapauksessa, muistuttaa minua ennen kaikkea niin sanotusta Gaia-hypoteesistä, joka on kemisti James E. Lovelockin (1919-2022) ja biologi Lynn Marguliksen (1938-2011) käsialaa. 1970-luvulla kehitetyn teorian mukaan "eliöiden toiminta säätelee maapallon ympäristöolosuhteita pitäen ne elämälle suotuisina; planeettamme elävät ja elottomat osat muodostavat siis kokonaisuuden, jota voi pitää yhtenä organismina" (Vuento 2025, 286).

Vaikka Gaia-teoriaa ei ole ainakaan toistaiseksi hyväksytty tieteellisesti, on se silti nostanut pintaan ajatuksen siitä, että maapallo ja sen eliöt ovat yhteenkuuluva kokonaisuus (emt. 286). Ja aivan kuten Schätzingin kirjassakin, myös Gaia-teorian myöhemmissä johdannaisissa on esitetty, että Gaia on pahoissa vaikeuksissa ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen johdosta (emt. 287). Lovelock kirjoittikin vuonna 2006 pahaenteisen kirjan nimeltä The Revenge of Gaia, eli Gaian kosto. 

Lukukokemuksena Pedot oli erityisesti alussa ja loppupuolella mitä mainioin trilleri. Ainoastaan liian laaja henkilökavalkadi (äänikirjan kuuntelijan painajainen) ja keskivaiheen tylsä suvantovaihe synnyinkotivierailuineen lamaannuttivat tunnelmaa. Onneksi erittäin mielenkiintoiset ja osuvat ympäristöfilosofiset pohdinnat korvasivat paljon, lopun ja alun nopeista käänteistä puhumattakaan.

Monet ovat kritisoineet kirjan lopun tapahtumia liian scifimäisiksi ja korkealentoisiksi. Olen täysin erimieltä. Mitä scifimpää, sen parempaa!

Lähde:

Vuento, M. (2025). Hämmästyttävät sienet. Eliökunnan pimeää ainetta valaisemassa. Gaudeamus.

Kissani Jugoslavia, Pajtim Statovci

 

Monikulttuurisuutta maagisella realismilla

Pajtim Statovci on ollut viime aikoina paljon esillä, sillä hän on voittanut Finlandia-palkinnon nyt jo kahdesti, viimeksi vuonna 2024 romaanilla Lehmä synnyttää yöllä. Itse en ole aiemmin Statovcia lukenut, mutta Kissani Jugoslavia (2014) tuskin jää viimeiseksi kosketuksekseni hänen kirjoihinsa, sen verran vetävä lukukokemukseni oli. Lehmä-kirjaa luonnollisesti jonotan parhaillaan kirjaston varausjonossa, kuten varmasti puoli Suomea tällä hetkellä.

Kissani Jugoslavia on heittämällä yksi parhaista maahanmuuttoa käsittelevistä teoksista, joita olen lukenut, joskin kirjailija itse on todennut, ettei halua profiloitua maahanmuuttajakirjailijaksi. Tällainen leima kun rajoittaa liiaksi ilmaisunvapautta. Tutkija Hanna-Leena Nissilä ehdottaakin, että Kissani Jugoslavia määriteltäisiin maahanmuuttajakirjallisuuden sijaan ylirajaiseksi romaaniksi.

Myös seksuaaliseen vähemmistöön kuulumisen kuvaus oli erinomaisen onnistunutta ja puhuttelevaa; olivatpa suhteen osapuolet mitä sukupuolia hyvänsä, ovat arkiset haasteet kaikille tuttuja ja universaaleja. Esimerkiksi molemmat kirjan päähenkilöt, äiti ja poika, saavat siivoilla taukoamatta kumppaniensa sotkuja hammasta purren. Toisaalta homosuhteisiin sisältyy toisinaan myös paljon sellaista, joka on melko usein perus-heterosuhteessa eläville vierasta: pelko, salailu, häpeä.. 

Kissani Jugoslaviassa on mukana varsin mielenkiintoisia eläinhahmoja, mikä on ilmeisesti tyypillistä Statovcille. Nämä eläimet, olipa sitten kyse kissasta tai käärmeestä, ovat saaneet monet lukijat ymmälleen, sillä niihin tuntuu aina liittyvän jotain yliluonnollista ja joissain tapauksissa nämä eläimet myös käyttäytyvät kuin ihmiset. Mikä esimerkiksi todella oli se huonosti käyttäytyvä, rasistinen, jos kissa, jonka Bekim löysi baarista ja otti luokseen asumaan? Itselleni se toi mieleen ennen kaikkea Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan -teoksesta tutun Behemoth-kissan, joka oli niin ikään varsin pirullinen tapaus. Senja-Maria Kamppila taas kuvailee kandissaan Bekimin kissaa ennen kaikkea muotoaan muuttavaksi maagiseksi olennoksi, joka ei ole sen enempää ihminen kuin kissakaan. Hanna-Leena Nissilä puolestaan luonnehtii tutkimusartikkelissaan kissaa näin:

Rasistinen puhuva kissa heijastaa suomalaisessa yhteiskunnassa olevia asenteita, mutta toimii äänitorvena myös Bekimin sisäistämälle itsevihalle, häpeälle ja itsensä kyseenalaistamiselle.

Toinen tärkeä eläin, pitkään tarinassa mukana ollut Bekimin lemmikkikäärme, symboloi Nissilän mielestä lapsuuden traumoja. Tämä onkin varsin osuva teoria, sillä kun (spoiler alert) Bekim lopussa tappaa käärmeen, pystyy hän vihdoin elvyttämään parisuhteen rakastamansa miehen kanssa. Kaiken kaikkiaan Bekim tekee tarinan aikana paljon sisäistä työtä, jotta voisi vihdoin olla onnellinen. 

Kissani Jugoslavia oli jouheva, otteessaan pitävä lukukokemus. Erityisesti pidin mahdollisuudesta tutustua itselleni vieraisiin kulttuureihin, joista löysin samalla yleismaailmallisia, tuttuja kaikupintoja.

Syytös, Hanna Kuusela

 

Yliopisto kaupan

Hanna Kuusela oli minulle ennestään tuttu tutkijana. Omassa väitöskirjassani muistan siteeranneeni häntä ja ajatelleeni, että "tässä on lahjakas tyyppi, jolla on edessään suuri tulevaisuus". Nyt tapaamme hieman toisenlaisissa merkeissä. Valitettavasti.

Kuuselan jossain määrin autobiografinen teos Syytös - Muuan akateeminen komitragedia (2024) käy läpi yhden vuodenkierron Tampereen yliopistolla. Tämä vuoden ajanjakso ei toki vastaa tapahtumien todellista aikajanaa. Kirjan rakenteen toimivuuden kannalta se on kuitenkin hyvä ja napakka ratkaisu.

Kuuselan teos nostaa esiin suomalaisessa yliopistomaailmassa nykyisin yleisen trendin, jossa mennään raha, ei tiede ja sivistys edellä. Yliopistossa pitkään työskennelleen ystäväni mukaan tämä koskee kaikkia Suomen yliopistoja, mutta Tampereella asiat on hoidettu harvinaisen huonosti. Johtaminen siellä on ollut katastrofaalista:

Myöhemmin, kun yliopistomme on juuri käynyt läpi rankan irtisanomiskierroksen ja rehtori on alkanut ehdotella kampuksen rakennuksista luopumista, uusi vararehtorimme muotoilee stressitarpeemme näin: "Tarvitaan lisää positiivista turbulenssia".

Tampereen yliopistosta hetki sitten maisteriksi valmistunut työkaverini puolestaan kommentoi, että alamäki alkoi, kun yliopisto muuttui säätiömuotoiseksi (ja uusi, laajasti kritisoitu visuaalinen ilme julkaistiin). Tästä nykymenosta kertoo paljon esimerkiksi tämä sitaatti: 

--sivuovesta sisään livahti kuitenkin kertomuksista suurin, niin suuri, ettei sellaista ollut ennen nähty: taloudellinen hyöty -- se ohjaa nyt kaikkea. Strategiat, innovaatiot, vaikuttavuus ja yrittäjyys, joita yliopistot ovat väärällään, ovat välineitä palvella taloutta. Totuutta tai sivistystä ei tarvita, kun taloudellisen hyödyn uskotaan tihkuvan yliopistojen käytäville ja värjäytyvän matkan varrella viisauden sävyiseksi. 

Tällainen markkinavetoisuus iskee kovimmin ennen muuta humanisteihin. Ei siis ihme, että Kuuselan kirja alkaakin sangen dramaattisissa merkeissä. Päähenkilö on joutunut päivystykseen rytmihäiriöiden takia ja niiden syyksi ilmoitetaan lopulta yliopisto.

Moni muu vaihtaisi alaa tai painaisi päänsä alas, mutta Kuusela on taistelija. En voinut kuin ihailla hänen sinnikkyyttään ja rohkeuttaan ajaa yliopiston asiaa, joka on menettämässä autonomiansa. Matkan varrella järkkyy niin mieli kuin kehokin. Eikä Kuusela ole ainoa. Sairaslomat ja työuupumus muuttuvat arkipäiväksi yliopiston työntekijöiden keskuudessa.

Syytös kertoo sen, mitä jo ounastelin yliopiston tilasta Suomessa -ja paljon muuta. Olen itse väitellyt vuonna 2022 Jyväskylän yliopistosta (missä Kuusela muuten nykyisin työskentelee) ja työskentelen edelleen yliopiston ulkopuolella. Periaatteessa voisin lähteä hakemaan dosentin arvonimeä ja yrittää edetä yliopistomaailmassa. Mutta vaikka yliopisto on minulle rakas, olen jo vuosien ajan sanonut kyselijöille (ja itselleni): "vaikka unelmatyöni voisi olla yliopistolla, pidän sitä kuitenkin hyvin raskaana työpaikkana näkemäni ja kuulemani perusteella". Toisin sanoen: sydämeni halajaa yliopistouraa, mutta itsesuojeluvaistoni estelee. Lisäksi vakityön saamisen vaikeus on silmissäni iso ongelma. Kuuselan kirja vahvisti nämä pelkoni todeksi, vaikka toki hänen(kään) näkemystään ei voi pitää universaalina totuutena.

Kirjallisena teoksena Syytös oli vangitseva, ja ahminkin sen nopeasti. Matkan varrella opin myös uutta yliopistojen hallinnosta ja historiasta, mistä iso plussa. Nyt sain tietää myös ensimmäistä kertaa, että tohtorintutkintoni arvo on 90 000 euroa. 

Suosittelen Syytöstä kaikille yliopistomaailmasta ja johtamisesta kiinnostuneille. Tosin luulenpa, että tätä teosta ei tarvitse enää edes juurikaan suositella, niin kysytty ja puhuttu se on. Esimerkiksi työpaikallani kirjastossa Syytöstä jonotetaan ja tämäkin bloggaus syntyi paineen alla, jotta voin luovuttaa oman kappaleeni seuraavalle varausjonossa.

Katie-Kate, Anu Kaaja

 

Kuumehouretta kerrakseen

A royal body exists to be looked at.

-Hilary Mantel, Royal Bodies

Luin Anu Kaajan Katie-Katen (2020) Lumiomena-blogin suosituksen perusteella. Katjan mukaan Katie-Kate on "huikea romaani". Ja onhan se, omalla tavallaan. Itse kahlasin teoksen läpi päivässä, koska kuumeessa on aikaa lukea. Tosin en välttämättä suosittelisi tällaista pommia lukupinoon silloin, kun pitäisi levätä. Yöunet nimittäin kärsivät.

Lumiomenan lisäksi Katie-Kate kiinnosti minua, koska teoksessa käsiteltiin vuosikausia seuraamaani brittijulkkista, Katie Pricea. Samoin ikoninen prinsessa Diana ja viimeisen päälle sliipattu Kate Middleton olivat keskeisissä rooleissa. Lisäksi nyt jo brittihovista irrottautunut Meghan Markle oli mukana:

Myöhemmin Katie-Kate lukee, että Prinssi Harry olisi todella ollut siellä, ja hänen luokseen jonotettiin. Mutta kukapa olisi edukseen jonossa? Pitää olla oikeanlaiset suhteet, kuten Meghan Marklella myöhemmin. Mega-Meghan, jonka ystävä järjesti sokkotreffit, ei jonoa, vaan suora tapaaminen. Suits her.

Kaajan teos on shokeeraava. Yksi kirjan luku esimerkiksi koostuu pelkästä pornoelokuvan litteroinnista. Itse olen äänikirjojen suurkuluttaja, mutta tätä kirjaa en halua milloinkaan kuulla äänikirjamuodossa. Katie-Katea ei todellakaan voi suositella herkemmille lukijoille. Tämä oli kuin jonkinlainen houreuni suoraan helvetistä. Kauhuelokuvamainen kokemus.

Kaajan kirjaa on kutsuttu feministiseksi. Sitä se kai onkin, jos feminismi tarkoittaa ennen kaikkea uhriutumista ja perversioissa rypemistä. Patriarkaalisen narratiivin kertaamista. Minulle kuitenkin resonoivat enemmän voimaannuttavat tarinat, jotka muistuttavat siitä, miten vahvoja me naiset itse asiassa olemme. Ja juuri tämän takia esimerkiksi monet uskonnot ovatkin yrittäneet meitä vaientaa. 

Itseäni häiritsi erityisesti Kaajan kirjan päähenkilön, Katie-Kate -nimen omaksuneen naisen tarina, joka vaikutti lähinnä hyväksikäytöltä. Hän oli kuin nukke, jolle kuka vain sai tehdä mitä halusi. Katie-Katella ei tainnut olla edes yhtään repliikkiä. Hän onkin mahdollisesti karmivin päähenkilö, johon olen kirjallisuudessa törmännyt.

Lisäksi minua tympi, miten raadollisesti ja alentuvasti Kaaja kirjoitti Katie Pricestä. Pricen elämänkerrat itse lukeneena näin, miten Kaaja oli poiminut tarkoitushakuisesti kaikkein haavoittuvaisimmat kohdat ja rajuimmat paljastukset omaan käyttöönsä, jättäen samalla paljon muuta, oleellistakin, pois ("Never underestimate the Pricey", anyone..?). Price on ehkä oman aikansa ääri-ilmiö ja tietynlainen tuote (omasta halustaan), mutta rajansa kaikella. Pieni kunnioitus kanssanaista kohtaan ei tekisi pahaa. 

Seksityöläisten ja monarkkien kehojen samankaltainen esineellistäminen on otettu puheeksi ennenkin. Katie-Kate -teos toikin mieleeni ennen kaikkea brittikirjailija Hilary Mantelin vuonna 2013 julkaistun, paljon näkyvyyttä saaneen Royal Bodies -esseen. Siinä Mantel tuli muun muassa verranneeksi Kate Middletonia muoviseen mallinukkeen ja totesi: "a royal lady is a royal vagina". Hän myös kirjoitti: "We are happy to allow monarchy to be an entertainment, in a same way that we license strip-joints and lap-dancing clubs". Tästä hyvästä Mantelille sateli tappouhkauksia. 

Kaajan kirjaan verrattuna Mantelin teksti on kuitenkin vielä varsin humaani ja tolkullinen. Esseensä lopussa hän esimerkiksi peräänkuuluttaa kunnioitusta ja lempeämpää asennetta kuninkaallisia naisia kohtaan:

We don't cut off the heads of royal ladies these days, but we do sacrifice them, and we did memorably drive one to destruction a scant generation ago. History makes fools of us, makes puppets of us, often enough. But it doesn't have to repeat itself. In the current case, much lies within our control. I'm not asking for censorship. I'm not asking for pious humbug and smarmy reverence. I'm asking us to back off and not be brutes. 

En tiedä, onko Kaaja lukenut Royal Bodies -esseetä, mutta mikäli on, päätti hän tehdä juuri päin vastoin, kuin mitä Mantel tekstissään pyytää. Kaaja hakee kirjassaan äärimmäistä shokkiarvoa. Lopussa  monarkia kuolee ja meno luiskahtaa suorastaan psykedeeliseksi. Itselleni tämä kirjailijan ekskursio spekulatiivisen fiktion puolelle oli tarinan ainoa selkeä valopilkku.

Hanna Tuurin Irlanti-trilogia: Irlantilainen aamiainen, Vihreän saaren puutarhoissa & Tuulen maa

 

Jokaisen Irlanti-fanin must-read

Hanna Tuurin Irlanti-trilogia (Irlantilainen aamiainen - Kertomuksia vihreältä saarelta, 2009, Vihreän saaren puutarhoissa, 2010 & Tuulen maa, 2012) kuuluu kirjallisuuteen, johon palaan aina uudelleen ja uudelleen. Niinpä olen hankkinut ne myös omaan hyllyyn. 

Jotain kirjojen lumosta kertoo esimerkiksi se, että vaikka en ole multasormi, olen silti lukenut nimensä mukaisesti puutarhoja käsittelevän trilogian kakkososan useasti. Kun Tuuri kirjoittaa intohimonsa kohteesta, on se parhaimmillaan kuin runollista science fictionia: en tajua mistään mitään, mutta teksti on niin kaunista ja hyvällä tavalla vierasta, että se koukuttaa. Kasvien latinankieliset nimet viimeistelevät ainutlaatuisen, hypnoottisen tunnelman.

Irlannissa pitkään asunut ja työskennellyt Tuuri kirjoittaa toisesta kotimaastaan lumoavan kauniisti ja suurella sydämellä. Olipa sitten kyse puutarha- tai ruokakulttuurista, naapurin vanhasta isännästä tai irlantilaisten nuivasta suhteesta auktoriteetteihin, Tuuri osaa kertoa siitä asiantuntevasti, empaattisesti ja ennen kaikkea kiinnostavasti. 

Konkreettisten, arkisten kohtaamisten rinnalle piirtyy myös suurempi kuva. Niinpä lukija pääsee tutustumaan myös Irlannin mielenkiintoiseen historiaan, johon on kuulunut muun muassa nälänhätää, merirosvokuningatar Grace O'Malley ja monia kädenvääntöjä brittien kanssa, jotka henkilöityivät muun muassa Constance Markieviziin. Tuurilla on kirjoittajana erinomainen kyky siirtyä yksityisestä yleiseen ja päinvastoin.

Suosittelen tätä kirjatrilogiaa kaikille Irlannista kiinnostuneille erittäin lämpimästi!

P.S.

Kannattaa lukea myös nämä erinomaiset tietokirjat:

• Irlantia etsimässä, Ville Zilliacus (1999)
• Tuulten saarella - Matka kelttien ja kertojien Irlantiin, Tom Sjöblom (2011).

Unruly: The Ridiculous History of England's Kings and Queens, David Mitchell

 

Vuoden 2023 lempikirjani on tässä

You love people from the past, don't you Mark. Like Napoleon!

- Sophie Chapman (Peep Show, series 9, episode 5, Kid Farm)

Brittiläisen Peep Show -komediasarjan Mark Corrigan rakastaa historiaa yli kaiken. Hän on ikuisesti katkera, että opiskeli yliopistossa historian sijaan liiketaloutta ja muutama vuosi valmistumisensa jälkeen hän jopa ujuttautuu hetkellisesti takaisin vanhan yliopistonsa historian laitokselle ja "varastaa ilmaista koulutusta". Lisäksi Mark tietenkin julkaisee ikonisen teoksensa Business Secrets of the Pharaohs. 

Markia sarjassa näytellyt David Mitchell on puolestaan toden totta opiskellut historiaa yliopistossa, joskin näytteleminen vei hänet sivu-urille varsin nopeasti. Jotain silti tarttui mukaan, kuten Unruly: The Ridiculous History of England's Kings and Queens (2023) osoittaa.

Itse kuuntelin Unrulyn äänikirjana, jonka lukijana toimi kirjailija itse. Ja mikäs sen parempaa, kun Mitchell sattuu olemaan Bafta-palkittu näyttelijä, joka saisi puhelinluettelonkin kuulostamaan kiinnostavalta. Toki haalin myös printtiversion itselleni (toivoin joululahjaksi), mutta parhaimman kokemuksen Unrulysta saa silti äänikirjamuodossa, jos minulta kysytään. 

Itselleni Unruly on täydellinen kirja monestakin syystä: sen lisäksi että olen David Mitchell-fani ja anglofiili, on myös brittihovilla aina ollut lämmin paikka sydämessäni. The Tudors, The Crown, Musta Kyy.. olen nähnyt ne kaikki. Ei siis ihme, että Unruly onkin tullut kuunneltua läpi enemmän kuin kerran. Mielestäni se on kerrassaan hypnoottinen. Huonon nimimuistini takia vanhemmat brittimonarkit (pre-Tudorit, pois lukien suuret persoonat kuten Rikhard III) ehkä sekoittuvat päässäni iloisesti, mutta se ei haittaa. Minulle pelkkä yleinen tunnelma ja Mitchellin samanaikaisesti nokkela ja letkeän jutusteleva kerrontatyyli on tarpeeksi suuri motivaattori painaa play-nappulaa. Siitä kuuluisasta brittihuumorista puhumattakaan.

Yhdestä asiasta haluan huomauttaa. Mitchell nimittäin väittää, että kaikkien hänen kirjansa lukijoiden on "pakko" tietää, kuka oli Vilhelm Valloittaja:

England was a word that gradually gained currency, like mansplain or staycation, and it was fully in use by the time William the Conqueror was king of it. I expect you've heard of him. Most people know that, in 1066, William the Conqueror (not at that point so named) won the Battle of Hastings and became king of England. When it comes to the likely readership of this book, that 'most' must rise to 'all'. If there is anyone reading this book who didn't already know that, I would love to hear from you because you are genuinely reading in a genre that was previously of no interest. You, if you exist, and I bet you don't, are an absolute confounder of the algorithms. It would be like someone reading a biography of Elvis Presley who did not already know that he was a singer. What you are doing is probably more statistically remarkable than what William the Conqueror did.

Voin myöntää saman tien, että en muista koulussakaan lukeneeni juuri mitään Hastingsin taistelusta. Mutta minäpä en olekaan britti, vaan suomalainen. Meille suomalaisille ehkä hieman vastaava tapahtuma, joka on iskostunut kaikkien mieliin ja joka sijoittuu suunnilleen samalle aikakaudelle, lienee Pähkinäsaaren rauha (1323). Kysyin jopa eräältä historian maisterilta, tietääkö hän, kuka voitti Hastingsin taistelun. Ei tiennyt. 

The Willows and Beyond, William Horwood

 

Joenvarren ja Erämetsän loppu 

Olen viime aikoina uppoutunut melko täysipainoisesti Kenneth Grahamen (1859-1932) Kaislikossa Suhisee -teokseen (The Wind in The Willows, julk. 1908) ja sen moniin adaptaatioihin. Alkuperäisestä kirjasta ei ole ainakaan vielä tullut kirjoitettua täällä blogin puolella, mutta olen lukenut kyseisen teoksen läpi monta kertaa. Minusta se on yksi parhaista kirjoista, joita Iso-Britanniassa on koskaan julkaistu. Syy bloggauksen puuttumiseen piileekin ehkä juuri tässä. Kirja on liian hyvä ja rakas, että haluaisin tehdä sille ruumiinavauksen blogissani. Tulisi tunne, että en voi mitenkään tehdä sille oikeutta, ja minulla olisi liikaa sanottavaa.

Tämä rakkaus alkuperäistä kirjaa kohtaan johti minut lopulta myös William Horwoodin neliosaisen Tales of the Willows -kirjasarjan (1993-1999) pariin. Horwood on Grahamen perinnön jatkajista se menestynein ja tunnetuin. Ainakin, jos puhutaan puhtaasti kirjoista, eikä esimerkiksi animaatioista, joiden kohdalla Cosgrove Hall voittaa mennen tullen ihanilla stop motion -animaatioillaan.

The Willows and Beyond (1996) on kolmas Horwoodilta lukemani teos. Aiemmin olen jo tutustunut kohtuullisen hyvään Willows in the Winter-teokseen (1993), josta on tehty myös piirretty, sekä umpisurkeaan The Willows at Christmasiin (1999), jota en suosittele kenellekään. Yksi osa, Toad Triumphant (1995), on siis vielä odottamassa lukuvuoroaan.

Kuinka pitkälle adaptaatio saa mennä? 

(Spoilerit alkavat.)

The Willows and Beyond -kirjassa Rupikonna, Vesirotta, Myyrä ja Mäyrä ovat jo vanhoja ja uusi sukupolvi jyrää päälle. Jokaisella päähahmolla, Saukko mukaan lukien, on seuraaja valmiina, olipa se sitten oma poika, tai kaukaisempi sukulainen. Tämä uusien hahmojen paljous on toisaalta virkistävää, mutta ajoittain se aiheuttaa myös sekaannuksia, erityisesti kirjan lopussa. 

The Willows and Beyond on laadultaan epätasainen. Parhaimmillaan se nousee lähelle Grahamen taiturimaista ilmaisua, ja mukana on paljon suoria silmäniskuja alkuperäisteoksen suuntaan, kuten maininta Rotan klassisesta lausahduksesta "messing about in boats". Pidin myös siitä, että Horwood lähetti Rotan merille. Minua on aina hieman surettanut, että Myyrä esti Rotan matkustusaikeet alkuperäisessä tarinassa.

Mutta kun sitä vähiten odottaa, paljastuu karu syy kirjan nimelle. Ja tästä alkavat myös ne ristiriitaiset tunteet tarinaa kohtaan. Kaikessa lyhykäisyydessään: Horwood päättää tuhota koko Joenmutkan ja kaikki sen keskeiset asukkaat. Joenmutkaan tehdään avohakkuut, ja sen asukkaat joutuvat muuttamaan. Pian tämän jälkeen kaikki kuolevat. Ensin menetetään Mäyrä ja sen jälkeen kaikki muutkin, jonkinlaisessa unenomaisessa joukkotuhossa. Monet lukijat ovat kertoneet itkeneensä lukiessaan tätä kirjaa, eikä ihme. Osa myös suuttui, täysin perustellusti.

Tässä voidaan kysyä, onko adaptaation kirjoittajalla oikeutta mennä näin pitkälle? Itse pidän paljon enemmän esimerkiksi Cosgrove Hallin stop motion -animaatioiden lähestymistavasta, jossa tuttua tarinamaailmaa kunnioitetaan ja suojellaan. Myös siinä kyllä flirttaillaan ajatuksella, että Joenmutka tuhoutuisi junaradan rakentamisen takia. Jännitystä ja uhkaa lietsotaan usean jakson ajan. Tilanne kuitenkin ratkeaa parhain päin, kun rautatieyhtiö toteaa, että maapohja on liian epävakaa rautatielle useiden mäyränkolojen takia.

Horwood tarttuu tähän samaan ympäristötuhon teemaan, mutta toisin kuin Cosgrove Hall, hän todella tuhoaa kaiken. Eläimet kyllä löytävät uuden kodin, mutta se tuntuu ainakin minusta melko laihalta lohdulta. En tiedä, onko rakastetun lastenkirjan adaptaatio oikea paikka ottaa kantaa ympäristöpoliittisesti. Varsinkaan, kun ne tahot, jotka mahdollisista avohakkuista päättävät, tuskin lukevat tätä kirjaa. Ainoa asia, mitä tällainen juonenkäänne saa aikaan, on uskollisten fanien mielenrauhan järkkyminen.

Minusta tuntuu väärältä, että joku muu kuin alkuperäinen kirjailija saa tuhota luodun maailman ja sen hahmot. Aivan kuten kirjalle yhden tähden Goodreadsissa antanut Melanie puuskahti: "How dare he presume to kill off the Riverbankers!"

Time Shelter, Georgi Gospodinov

 

Oliko ennen kaikki paremmin?

 

Somewhere in the Andes, they believe to this very day that the future is behind you. It comes up from behind your back, surprising and unforeseeable, while the past is always before your eyes, that which has already happened.. We walk forward and enter the endless Elysian fields. I walk forward and become past.

Bulgarialaisen Georgi Gospodinovin populismia ja nationalismia satiirin varjolla kritisoiva Time Shelter voitti viime vuonna Booker-palkinnon. Teos on ensimmäinen alun perin bulgariaksi kirjoitettu Booker-voittaja. Kirjan lukeneena en ihmettele voittoa tippaakaan. Tämä on huikea teos, jonka lukemista suosittelen kaikille huumorin, poliittisen satiirin ja historian ystäville. 

Tarina lähtee liikkeelle Alzheimer-potilaiden vallankumouksellisesta hoitomuodosta, jossa nämä saavat viettää aikaa heidän nuoruudestaan muistuttavissa tiloissa. Aloitus on vahva ja puhutteleva. Nostalgia myy, onhan se ollut viime vuosina myös vahva megatrendi. Kun ei ole tulevaisuutta, menneisyys tuntuu turvalliselta ratkaisulta. Niinpä pian klinikoille alkaa saapua myös terveitä ihmisiä, jotka haluavat asua menneisyydessä.

Välikohtauksilta ei tietenkään vältytä. Yksi potilas esimerkiksi epäilee, että John Lennon aiotaan murhata, ja karkaa klinikalta varoittamaan poliisia. Toinen potilas taas regressoituu takaisin keskitysleirille, ja hoito on keskeytettävä.

Tämä kaikki on kuitenkin vasta alkua, mitä Time Shelteriin tulee. Pian nostalginen liikehdintä nimittäin valtaa kokonaisia maita. Tarina eskaloituukin lopulta kirjaimellisesti radikaaleihin mittasuhteisiin. 

Itselleni parasta antia kirjassa olivat sen alku ja loppu, kaikkine aikaa, muistia ja kuolemaa käsittelevine pohdintoineen. Keskivaihe jäi hieman etäiseksi. Sanoisinkin, että jos kirja alkaa alun jälkeen tökkiä, jatka sinnikkäästi, sillä parempaa on tulossa. 

Time Shelter on niitä teoksia, jotka kannattaa lukea pienissä erissä. Itse kahlasin tämän läpi vuorokaudessa, mikä oli sisällön painokkuuden ja monikerroksisuuden huomioon ottaen liian nopea tahti. Tarina nimittäin kuhisee mielenkiintoisia anekdootteja, historiallisia viittauksia ja potentiaalisia sitaatteja. Aionkin mitä suurimmalla todennäköisyydellä palata tähän vielä uudelleen, ajan kanssa. 

Ennen kuin olimme sinun, Lisa Wingate

 

"Modernin adoption äidin" uhrit

It's hard to understand, without being 

immersed

in the poisonous air of then.

-Doris Lessing, Under My Skin, Vol. 1

Lisa Wingaten Ennen kuin olimme sinun (Before We Were Yours, 2017) on esimerkki historiallisesta kaunokirjallisuudesta parhaimmillaan. Itse olen jokseenkin laiska historiallisen fiktion lukija, mutta kun vastaan tulee tällaisia helmiä, jopa minä terästäydyn. 

Parhaimmillaan historiallinen fiktio sekä liikuttaa ja tempaa mukaansa, että myös opettaa jotain uutta ja mielenkiintoista. Ennen kuin olimme sinun onnistui erinomaisesti molemmissa tehtävissä. Tätä kirjaa kuunnellessa liikutuin, turhauduin, mutisin ääneen omia kommenttejani, sain kylmiä väreitä ja pidättelin kyyneleitä. Ja kun kirja oli tullut päätökseensä, siirryin aiheeseen liittyvien tositarinoiden pariin. 

Ennen kuin olimme sinun kertoo liian vähän huomiota saaneesta skandaalista, joka sijoittuu Yhdysvaltojen Tenneseen osavaltioon. Hyvästä perheestä tulleen Georgia Tannin arvioidaan kaapanneen ja myyneen eteenpäin yli 5000 lasta. Rikokset alkoivat 1920-luvulla, ja stoppi niille saatiin vasta 1950-luvulla, kun osavaltion kuvernööri vaihtui, ja uusi tulokas haistoi palaneen käryn. Toiminta oli erittäin räikeää, sillä lapsia saatettiin kirjaimellisesti kaapata keskellä kirkasta päivää ja myydä eteenpäin kylmän rauhallisesti.

Mukana tässä ihmiskaupassa oli monia poliitikkoja ja viranomaisia, ja hyväveli-järjestelmän ansiosta ketään ei tuomittu sen jälkeenkään, kun kaikki selvisi vuonna 1950. Tann kuoli kohtusyöpään vain muutama päivä kiinnijäämisensä jälkeen. (Kanssarikollisten suojelemiseksi..?) Tannin arkistot avattiin uhreille vasta vuonna 1995, mitä pidän täysin kohtuuttomana. Mutta minkäs teet, kun myös silmäätekevät poliitikot ja viranomaiset itse olivat ostaneet lapsia Tannilta..

Wingaten tarina on kuvitteellinen, mutta se myötäilee tiiviisti historiallisia faktoja. Kidnapattu sisarussarja ja heidän tarinansa edustaa Tannin tyypillisiä uhreja: köyhän nuoren perheen kultakutrinen sisarussarja, jonka äiti on sairaalassa synnyttämässä. Sairaalassa tuleekin sitten hädän hetkellä laitettua nimi johonkin mystiseen paperiin, jonka sisällöstä vanhemmille valehdellaan, ja kotiin palatessa lapset on viety. Ja koska viranomaiset ovat mukana rikollisessa toiminnassa, ja bisnes on miljoonaluokkaa jopa sen ajan rahassa mitattuna, on lapsia pitkälti mahdotonta saada takaisin.

Tannin asiakkaina oli myös Hollywood-julkkiksia, kuten näyttelijä Joan Crawford, joka adoptoi Tannin avulla kaksoset. Samoin Eleanor Roosevelt ihaili Tannia, ja kyseli tältä lastenhoitoneuvoja.

Nykyaikana lapsivarkaudet ja adoptiolasten mustan pörssin kauppa on siirtynyt kehittyviin maihin, kuten Intiaan, Indonesiaan, Samoalle ja Kambodzaan. Takavuosina nousi kohu Angelina Jolien Maddox-pojan adoptiosta, joka tapahtui juurikin Kambodzassa. Väitettiin, että Maddox olisi mustan pörssin lapsi, ja adoption hoitanut taho joutuikin tuomiolle muun muassa rahanpesusta ja viisumipetoksesta. Käytetyt keinot olivat väitetysti hyvin samanlaisia, kuin Georgia Tannilla kymmeniä vuosia aiemmin: valehtelua vanhemmille, paperien väärentämistä.. Mitä Joan Crawford edellä, sitä Angelina Jolie (ja Madonna) perässä. Vaikka varmoja ei toki voida olla, mitä juuri tiettyjen adoptoitujen lasten kohdalla on tapahtunut. 

Mutta takaisin käsillä olevaan kirjaan. Kuten Wingaten romaaneille (ja historiallisille romaaneille ylipäätään) on tyypillistä, liikutaan teoksessa kahdella eri aikatasolla, 1930-luvulla ja nykyhetkessä. Näistä nykyhetki kertoo paitsi kaapattujen lasten, myös heidän jälkeläistensä tarinaa, onneksi astetta leppoisammissa merkeissä 1930-lukuun verrattuna. Tässä aikatasossa pidin erityisesti vanhojen, jo hoitokodeissa asuvien Mayn ja Judyn osuuksista, ne oli kirjoitettu kauniisti ja koskettavasti. Lapsenlapsi Averyn rakkauskuviot taas olivat turhan ennalta-arvattavia, mutta eivät kuitenkaan pilanneet muuten toimivaa kokonaisuutta. Huomionarvoista on, että kumpikin aikataso toimi yhtä hyvin, eikä tullut tunnetta, että vain toinen taso kiinnostaa. Näinkin on joskus historiallisten romaanien kanssa käynyt.

Olen tähän mennessä lukenut kaksi Wingaten kirjaa, ja vaikka Kadonneiden rakkaiden kirjakin oli kerrassaan erinomainen, vie Ennen kuin olimme sinun silti ykkössijan minun silmissäni. - Lämmin suositus!

P.S.

Olisi mielenkiintoista lukea myös tähän tapaukseen liittyviä tietokirjoja, mutta niitä näyttää olevan huonosti saatavilla meillä Suomessa ainakaan kirjastojen kautta. Toki Google Books, Amazon ja muut vastaavat tahot palvelevat laajalla kattauksella. Myös Lisa Wingate on kirjoittanut tästä adoptioskandaalista tietokirjan yhdessä Judy Christien kanssa. Fiktiivisen romaanin jälkeen julkaistu tietokirja kantaa nimeä Before and After: The Incredible Real-Life Stories of Orphans who survived the Tennessee Children's Home Society (2019).

Kadonneiden rakkaiden kirja, Lisa Wingate

 

Hyvä kirja hyvistä ihmisistä

Tutustuin Lisa Wingaten Kadonneiden rakkaiden kirjaan (The Book of Lost Friends, 2020) kirjastotyöni puolesta, ja varsin tiukalla aikataululla. Kuuntelin teoksen läpi äänikirjana, kelloa vilkuillen. Tällainen pakkopullatilanne voisi olla omiaan pilaamaan lukukokemuksen. Kaikeksi onneksi Wingaten tarina vei minut mennessään, ja kokemus jäi vahvasti plussan puolelle. 

Vuosiin 1875 ja 1987 sijoittuva romaani eteni elokuvamaisesti ja juuri sopivalla rytmillä. En pitkästynyt, mutta en myöskään tippunut kärryiltä. Ja mikä parasta: pidin molemmista päähahmoista. Oli hirveän virkistävää ja jopa terapeuttista lukea kirja, jonka päähenkilöt ovat aidosti hyviä ja rehtejä tyyppejä, eivätkä ajattele vain itseään, vaan piittaavat aidosti yhteisöstään ja kanssaihmisistään. Ei valehtelua, ei kieroilua. Mitään korkeakirjallisuutta Kadonneiden rakkaiden kirja ei toki ole, mutta se on silti ehdottomasti lukemisen arvoinen inhimillisen lämpönsä ansiosta. Tämän kirjan lukeminen tekee hyvää sielulle.

Vuoden 1875 päähenkilöllä, vapautuneella orjalla nimeltä Hannie Gossett olisi varmasti syy jos toinenkin jättää entisen omistajansa tyttäret pulaan, kun heidät siepataan. Selän kääntämisen sijaan Hannie kuitenkin tekee kaikkensa, jotta Yhdysvaltojen sisällissodan jälkimainingeissa ongelmiin joutuneet Lavinia ja tämän siskopuoli Juneau Jane pelastuisivat ja pääsisivät takaisin isänsä luo. Hädän hetkellä vanhat kaunat unohdetaan, ja vedetään yhtä köyttä.

Reilu sata vuotta myöhemmin vastavalmistunut opettaja Benny Silva taas laittaa kaiken peliin, jotta epäonnistumaan tuomitut, "huonossa koulussa" opiskelevat entisten orjien jälkeläiset löytäisivät lukemisen ja opiskelun ilon, ja saisivat mahdollisuuden menestyä elämässä. Bennyn tarina toi minulle vahvasti mieleen Michelle Pfeifferin tähdittämän Kadotetut sielut -elokuvan vuodelta 1995. Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että molemmissa tapauksissa epätoivoinen opettaja pyrkii saamaan rauhattomien oppilaidensa huomion muun muassa lahjomalla heitä välipaloilla. 

Pidin myös siitä, että Kadonneiden rakkaiden kirja ei orjuus- ja sotateemoistaan huolimatta ole mitenkään raaka. Sitä voi siis suositella myös herkemmille lukijoille. Väkivaltaan viitataan lähinnä epäsuorasti. Painopiste on ihmisen pohjimmaisessa hyvyydessä, ja kirjan yleisvire on humaani.

Kirjastoni asiakkaat valitsivat tämän teoksen kaikista vinkkaamistani kirjoista kiinnostavimmaksi. Eikä syyttä. Aikana jota nyt elämme tarvitaan sydäntä lämmittävää, lempeää kirjallisuutta.

Toimitila, Satu Mattila-Laine

 

Toimihenkilön salainen luonto

Tämän Toimitila-runoteoksen (2023) on kirjoittanut kollegani Satu Mattila-Laine Porin kirjastolta. En tiennyt, että hän työstää runokirjaa, joten tämä teos oli iloinen yllätys. Aiemmin Mattila-Laineelta on ilmestynyt kaksi nuortenkirjaa: Parantola (2015) ja Myyty tyttö (2019).

Tunnistin runoista tutun (kaakeli)rakennuksen, ja pöydän, jonka ääressä siivoojat aina istuvat. Tunnistin työhuoneen. Tunnistin sisäänleimaamisen klo. 8.05 (työaika alkaa klo. 8.00) ja ennen kaikkea viittaukset sisäilmaongelmiin: 

työnnän pääni

hengitän 

ulos

kävelen läpi laattaseinän

en jätä ketään taakse,

vaan työnnän kaiken edelläni,

Laiskamato venyy vieressä

tikapuuhermostonsa varassa,

laasti rapisee 1. kerroksessa,

asiakaskontaktit häiriintyvät,

rouva pyyhkii hämmentyneenä krokolaukustaan

valkoista seinätomua,

viemäri paukahtelee, hapan neste korisee,

haju peittää automaattiovet.

Liian paljon tomua ja tuhkaa,

työmyyrät vaarassa tukehtua verkostoissa

säntäillessään.

Kuuletko: Konttorirotat ja myyrät yskivät.

Pidin erityisesti runoteoksen loppupäästä, jossa päähenkilö muuttuu hitaasti sudeksi, aivan kuten Aalo Sudenmorsiamessa. Tämä susi ei kuitenkaan juokse metsissä muiden susien kanssa, vaan rapistelee pitkine kynsineen työpaikan käytävillä, ja matkustaa työpäivän päätteeksi bussilla kotiin. Miten herkullinen, samaan aikaan ankean arkinen ja toisaalta leikkisästi fantasian puolelle kurotteleva tarina työpäivästä kirjastossa! 

Tapaus, Annie Ernaux

 

Pieni, mutta rankka kirja

Ranskalainen Annie Ernaux (s. 1940) voitti viime vuonna Nobelin kirjallisuuspalkinnon teoksellaan Tapaus (L'evénement, 2000).  Kirjassa omaelämänkerrallisesti käsitelty laiton abortti on jälleen ajankohtainen, kuten Yhdysvaltojen viimeaikaiset kehityskulut osoittavat. Eutanasian ohella abortti on yksi vaikeimmista lääketieteeseen liittyvistä eettisistä kysymyksistä, ja omiaan luomaan voimakasta polarisaatiota.

Tapauksen kohdalla räjähdysherkkää aihetta onneksi tasapainottaa Ernauxin eleetön ja taitava kerrontatyyli. Alle 90-sivuisen kirja(sen) luki parissa tunnissa. Ja minä olen vieläpä melko hidas lukija. Piti aluksi katsahtaa vain hiukan alkua, mutta äkkiä huomasinkin, että olin jo viimeisillä sivuilla. Kirjan kesken jättäminen ei ollut vaihtoehto. En erityisemmin pitänyt 23-vuotiaasta päähenkilöstä (eli Ernauxista), sillä tämän käytös oli ajoittain varsin holtitonta ja manipuloivaa. Toisaalta Ernaux ei ainakaan yrittänyt silotella tai kaunistella tarinaansa.

Tällaisesta kirjasta bloggaaminen on vaikeaa. Ainakin jos ei halua alkaa ottamaan kantaa julkisesti. Kommentoinkin nyt vain sen verran, että olipa abortti kielletty tai ei, siihen linkittyy aina paljon hankalia kysymyksiä ja ilmiöitä. Laittomuus johtaa esimerkiksi Ernauxin kaltaisiin, monesti vaarallisiin tilanteisiin, joissa abortti haetaan muualta kuin lääkäriltä. Lisäksi Yhdysvalloissa esiintyy nykyisin tapauksia, joissa keskenmenon kärsineet naiset eivät saa asianmukaista hoitoa, koska heitä ja heidän lääkäreitään voitaisiin epäillä aborteista. Toisaalta taas herää kysymys, kuinka pitkälle kehittyneitä raskauksia on eettistä enää keskeyttää? Kuka osaa vetää rajan oikein tässä asiassa?

Ernauxin tapauksessa raskaus ehti pitkälle ennen aborttia, mikä teki kirjan lukemisesta astetta karmivampaa. Toki ironisesti syy abortin viivästymiseen oli Ernauxin kohdalla juurikin abortin kieltävässä lainsäädännössä. Sittemmin Ernaux on saanut kaksi poikaa. Kirjan lopussa hän toteaa:

Nyt tiedän, että minun oli käytävä läpi tuo koettelemus ja uhraus osatakseni haluta lapsia, voidakseni hyväksyä väkivallan, jota suvunjatkaminen keholleni tarkoittaa, ja ryhtyäkseni vuorostani sukupolvien läpikulkupaikaksi.

Windsorien vaietut totuudet, Tina Brown

 

Perhe, josta voisi kirjoittaa useammankin tiiliskiven

Kun kuvasin tätä kirjaa blogiani varten, älypuhelimeni luonnehti valokuvan sisältöä ryhmäkuvaksi, fokusoiden vahvasti Camillan, Elizabethin, Katen ja Meghanin kasvoihin. Niin sanottu tekoäly ei olisi voinut olla enempää oikeassa. Tämä toimittajanakin tunnetun kirjailija Tina Brownin tiiliskivi, Windsorien vaietut totuudet (The Palace Papers, 2022), on nimittäin todellinen brittikuninkaallisten ryhmäpotretti. Valokeilaan astuu vuorollaan pitkälti jokainen Windsorin kuninkaallisen perheen keskeinen jäsen, joitakin prinssi Edwardin kaltaisia poikkeuksia lukuun ottamatta. Lopputulos on koukuttavaa ja monin tavoin ajankohtaista luettavaa. Tai no, itse kuuntelin tämän teoksen pääosin alkuperäiskielisenä äänikirjana kirjailijan itsensä lukemana. Erinomainen lukija, tämä Brown! 

Erityisesti minua, kuten varmasti monia muitakin, kiinnosti tietenkin Charlesin, Dianan ja Camillan kolmiodraama, sekä tuon sotkun vaikutus muihin hovin jäseniin, kuten Williamiin ja Harryyn. Toisin kuin monet muut, Brown ei varsinaisesti ole team-Diana -kerholainen. Hän olikin muun muassa sitä mieltä, että oli virhe valita Spencerin "vaikealuonteisen" suvun edustaja tulevaksi kuningattareksi. Sen sijaan Camillan vahvahermoisuus ja hyvät sosiaaliset taidot tekevät hänestä Brownin silmissä mainion kuningatarehdokkaan. Tämän kirjan kirjoittamisen jälkeen Camillasta onkin toden totta tullut Yhdistyneen kuningaskunnan kuningatar. Katselin itsekin kruunajaisia, ja tilaisuuden juhlavuus nosti kyyneleet silmiini. Kuninkaallisissa on aivan omanlaistaan mystiikkaa, kuten kirjailija Alexander von Schönburgkin on todennut.

Harry ja William puolisoineen eivät aiemmin ole minua liiemmälti kiinnostaneet. En ole edes vaivautunut katsomaan Harryn ja Meghanin surullisenkuuluisaa Oprah-haastattelua, joka tapahtui juuri parahiksi ennen prinssi Philipin kuolemaa, ja takasi näin Harrylle erittäin kiusallisen hautajaisvierailun vanhaan kotimaahansa. Tämä Brownin teos kuitenkin sai jopa minut höristämään korviani, ja keskittämään ajatukseni Windsorin nuorempaan polveen. Tämän lukukokemuksen myötä ymmärränkin entistä paremmin, mistä esimerkiksi Harryn pohjaton viha mediaa kohtaan juontaa juurensa. Kyse ei ole "vain" hänen äitinsä kuolemaan liittyvistä seikoista. 

Omat lukunsa ansaitsi myös nykyisin arvonimensä menettänyt Andrew. Tosin sanottakoon, että minusta Brown olisi voinut paneutua tähän perheen mustaan lampaaseen hieman enemmänkin. Esimerkiksi Andrewin hirvittävää "en pystynyt hikoilemaan" -haastattelua olisi voinut käsitellä laajemminkin. Onneksi suosikki-YouTube -sisällöntuottajani Scott Sharp on tehnyt aiheesta mitä mainioimman kommentaarivideon. 

Yllä mainitsemistani, subjektiivisista pikku puutteista huolimatta Windsorien vaietut totuudet on mielestäni varsin onnistunut läpileikkaus brittikuninkaallisista. Tämä kannattaa lukea, vaikka aihe olisi tuttu entuudestaan (kukapa nyt tätä kuningasperhettä ei tuntisi). Itse olen kahlannut läpi monia muitakin samaa aihepiiriä sivuavia kirjoja, mutta silti koin saavani Brownin kirjasta myös uutta, relevanttia tietoa. Ja mikä tärkeintä: Brown on myös mitä taitavin kirjoittaja ja hänen analyysinsä on paikoittain suorastaan veitsenterävää. Niinpä päätänkin tämän tekstin yhteen lempikohdistani:

Meghanin lumonnut kuninkaallisten loisto on optinen harha. Hänen oli vaikea käsittää sitä, että hänen Windsorin linnan satuhäissään tarjoiltu orgaaninen sitruuna-seljankukkajälkiruoka oli Ihmemaan Liisan "Syö minut" -kakku. 

-Kuka vielä väittää, että tietokirja ei voisi olla runollinen?

Ystävällisyys, John Ajvide Lindqvist

 

Inhottava kirja, joka oli pakko lukea

Luen nykyään vain harvoin yhtä kirjaa kerrallaan. John Ajvide Lindqvistin Ystävällisyys (Vänligheten, 2021) pakotti minut kuitenkin keskittymään itseensä sataprosenttisesti. Tämä yli 700-sivuinen järkäle ei antanut minulle rauhaa, ennen kuin takakansi oli suljettu. Erityisesti kirjan alkupää suorastaan piinasi minua. Yksi yö tuli jopa nukuttua valot päällä, kun Norrtäljen pikkukaupungin (ja erään kontin) tapahtumat tulivat uniini asti. Maija totesi omassa kirja-arviossaan, että Ystävällisyys ei ollut erityisen pelottava, mutta itse olen toista mieltä. Tosin "pelottava" ei ehkä olekaan oikea sana kuvaamaan tätä tarinaa, ennemminkin Ystävällisyys on raskas, painostava ja piinaava, ajoittain jopa kuvottava kertomus synkistä tapahtumista ja huonoista energioista. 

En ole aiemmin lukenut Lindqvistiltä yhtään kirjaa. Upea Ystävät hämärän jälkeen -elokuva (2008) on toki elokuvana tuttu, ja se onkin tullut katsottua useaan otteeseen. Kertojanäänen tunnistaa samaksi kuin tässäkin, ilman muuta. 

Ystävällisyys -kirjan lähtökohtana ollut idea kaupunkiin saapuvasta salaperäisestä kuljetuksesta, joka sitten alkaa terrorisoida yhteisöä, toi mieleeni Guillermo Del Toron ja Chuck Hoganin Vitsaus-trilogian. Toki Lindqvistin tarina on huomattavasti hitaammin etenevä, pirstaleisempi ja hienovireisempi, kuin Del Toron ja Hoganin verenmakuinen kauhuspektaakkeli. Toisaalta sen minkä Lindqvist häviää vauhdissa ja näyttävyydessä, hän voittaa ajankohtaisuudessa ja painostavan tunnelman luomisessa. Puhuttiinpa sitten maahanmuutosta, naisten kehonkuvasta tai videopeleistä, Lindqvist on tiiviisti ajan hermolla, ja provosoi lukijaansa takuuvarmasti.