Pohjolan jumalattaret, Karolina Kouvola & Apila Pepita

 

Pieni, mutta tärkeä kirja

Tartuin tähän kirjaan mielenkiinnolla, sillä myytit ja tarut ovat aina olleet sydäntäni lähellä, ja sivuan niitä myös väitöskirjatutkimuksessani. Ensivaikutelma Helsingin yliopiston tohtoriopiskelija Karolina Kouvolan Pohjolan jumalattaret -teoksesta (julk. 2021) oli kevyt ja raikas: sarjakuvamainen kuvitus, ja lyhyitä, helposti pureskeltavia kuvauksia kolmestakymmenestä itämerensuomalaisesta jumalattaresta, haltiasta ja metsänneidosta. 

Tämä kirja on myös ehdottoman tärkeä, sillä kuten Kouvola itsekin esipuheessaan toteaa, ovat miespuoliset jumalat, kuten Väinämöinen ja Ilmarinen, usein varastaneet valokeilan naisilta. Näenkin tämän teoksen ennen kaikkea kulttuuritekona. Itselleni tämä kirja ainakin esitteli monia uusia taruolentoja, joista en ollut koskaan kuullutkaan, kuten vaikkapa Bytisbåne, Nokeainen, Rauni ja Holonka. Erittäin kiinnostavaa!

Kouvolan jumalatar-kirjan suurin haaste on toisaalta sen pintaraapaisumaisuus. Minun oli ajoittain vaikea innostua kulloisestakin taruolennosta, koska niitä esiteltiin niin kovalla ristitulella, ja varsin lyhyesti. Ja mitä sarjakuvamaiseen, hyvinkin moderniin kuvitukseen tulee, se teki hahmoihin uppoutumisen jostain syystä entistä vaikeammaksi. Ajoittain mieleeni hiipi epäilys, että kuulunko sittenkään teoksen kohderyhmään, vai luenko tässä nyt lapsille ja nuorille suunnattua tietokirjaa, jota on yksinkertaistettu lukijoiden iän takia? Kirjastoalan ammattilaisena todella käänsinkin kirjan takakannen esiin kesken lukemisen, ja tarkistin luokituksen kirjaston tarrasta. Ja kyllä: tämä on aikuisille suunnattu. Vaikka eipä sillä, luen toki mielelläni myös nuorempien kohderyhmien kirjoja. 

Lyhyesti: olisin halunnut mennä syvemmälle aiheeseen. Toki ymmärrän, että olisi melkoinen ponnistus alkaa kirjoittamaan vaikkapa uutta Kalevalaa naistaruolentojen näkökulmasta käsin. 

Fantasia. Lajit, ilmiö ja yhteiskunta, Jyrki Korpua, Irma Hirsjärvi, Urpo Kovala & Tanja Välisalo (toim.)

Mitä fantasia on?

Joitakin vuosia sitten tutkijakollegani pyysivät minua mukaan mielenkiintoiseen tietokirjaprojektiin, jonka aiheena on fantasia. Fantasiasta väitöskirjaa Jyväskylän yliopistolle kirjoittavana tutkijana lupauduin mukaan ilomielin. Kirjoitin teokseen luvun antifaniudesta, käyttäen esimerkkeinä muun muassa Christopher Paolinin, Twilightin ja Fifty Shades of Greyn antifaneja. Tekstini on vahvasti yhteydessä tulevaan väitöskirjaani, ja se on sivu mennen mainittuna myös ensimmäinen yksin kirjoittamani, vertaisarvioitu artikkeli. 

Nyt, vuosia myöhemmin, ja monen muokkauskierroksen jälkeen, kirjamme on vihdoin ulkona. Sivuja tässä suomalaisen fantasiatutkimuksen Magnum opuksessa on yli 500, ja kirjoittajia mukana 17. Kyseessä on siis todellinen joukkovoimannäyte.

Fantasia - Lajit, ilmiö ja yhteiskunta (2021) julkaistiin kesäkuussa, ja sen voi ostaa ainakin Jyväskylän yliopiston verkkokaupasta. Lisäksi kirjastot palvelevat, luonnollisesti. Suosittelen tätä tietokirjaa kaikille alan tutkijoille, opiskelijoille, sekä jokaiselle fantasiasta kiinnostuneelle. Vaikka kirjoitusote on lähdeviitteineen ja vertaisarviointeineen akateeminen, on tekstit kuitenkin pidetty yleistajuisina. 

Fantasia-teoksen suurin vahvuus on ehdottomasti sen monipuolinen ja ajantasainen aihevalikoima, josta löytyy jokaiselle jotakin. Mukana on lukuisia eri teemoja, kuten suomalainen fantasia, uuskumma, kauhufantasia ja urbaani fantasia, fantasia ja politiikka, sekä sukupuoli ja seksuaalisuus fantasiassa. Luonnollisesti teoksesta löytyy myös katsaus fantasian historiaan, ja lukuisia tulokulmia fantasian tutkimukseen. 

Omalta osaltani haluan kiittää lämpimästi kaikkia kollegoitani, jotka ovat olleet mukana tässä hienossa kirjaprojektissa. Erityiskiitoksen haluan osoittaa kirjan toimittajille, Jyrkille, Tanjalle, Urpolle ja Irmalle.

P.S.

Myös Suomen virallinen Ankkatohtori, tutkijakollegani Katja Kontturi on blogannut tästä teoksesta. Katja kirjoitti kirjaamme luvun fantasiasta sarjakuvissa. 

Saga 1, Brian K. Vaughan & Fiona Staples

Tätä on saatava lisää!

Olen lukenut viimevuosina melko vähän sarjakuvia. Jostain syystä tämä genre ei vain ole tuntunut ihan omalta. Tämä Brian K. Vaughanin käsikirjoittama ja Fiona Staplesin kuvittama Saga 1 (julk. 2012) tempaisi minut kuitenkin mukaansa aivan käsittämättömällä voimalla. Tässä Star Warsin inspiroimassa scifi-tarinassa vain oli sitä jotain.

Tartuin Saga 1:n alun perin sarjakuviin perehtyneen työkaverini suosituksesta. Hän rakastaa tätä sarjakuvaa, ja nyt ymmärrän miksi. Brian K Vaughan käsittelee tässä teoksessa monia ajankohtaisia ja vaikeitakin teemoja puhuttelevasti: kulttuurienväliset kohtaamiset, seksuaalisuus, vanhemmuus, sota ja ihmiskauppa, vain joitakin mainitakseni. Tällaiset teemat saattavat tuottaa hyvinkin synkeitä tarinoita, kysykää vaikka Sofi Oksaselta. 

Tällä kertaa ei tarvinnut kuitenkaan ahdistua, koska raskaiden teemojen vastapainona tässä avaruusoopperassa oli aimo annos fantastisia elementtejä, hengästyttäviä juonenkäänteitä ja mitä huikein, Fiona Staplesin luoma visuaalinen ulkoasu, jota ei voi olla ihastelematta. Staplesin kynänjälki on miellyttävän selkeä ja raikas, mutta samaan aikaan myös räiskyvä ja värikäs. Harvoin, jos koskaan, olen käännellyt sarjakuvateoksen sivuja yhtä suurella mielenkiinnolla. Tätä oli mahdoton jättää kesken.

Saga 1 on ollut kotimaassaan Yhdysvalloissa yksi kaikkien aikojen menestyneimpiä sarjakuvia, ja se on voittanut muun muassa Hugo-palkinnon. Niin, ja mainitsinko jo, että tämä oli vuonna 2013 Yhdysvaltain myydyin sarjakuvaromaani? Tämän suunnattoman suosion takia melkein tekisi mieli yrittää etsiä Saga 1:tä jotain vikoja vaikka väkisin, mutta sen sijaan taidankin yksinkertaisesti vain etsiä käsiini tämän sarjan seuraavan osan, ja jatkaa seikkailua.

P. S.

Tolkien-fanina arvostin myös erityisesti Vaughanin viittausta kohtaukseen, jossa Sam kantaa Frodon Tuomiovuorelle. Samoin Lukitari 2.0 oli melkoinen tuttavuus. 

Kalevala, Sami Makkonen

"In his house at R'lyeh dead Cthulhu waits dreaming."

- H. P. Lovecraft

Iku-Turso meets Cthulhu

Olin pitkään kahden vaiheilla, haluanko kirjoittaa lainkaan arvostelua tästä Sami Makkosen varsin kohutustakin Kalevala-adaptaatiosta (julk. 2019), sen verran hämmentävä luku- ja katselukokemus se oli. 

Verrattuna alkuperäiseen Kalevalaan josta pidin suuresti,  tämä oli selvästi vähemmän nautittava elämys, jonka seuraan ei joitakin taidokkaita piirroksia lukuun ottamatta tee mieli palata. Mielestäni tämä sarjakuvateos oli lähinnä atavistista goottipornoa Lovecraft- ja Sandman -vaikutteilla höystettynä. Myöhemmin tulossa oleva toinen osa siis jää mitä todennäköisimmin minulta lukematta.

Miksi, oi miksi runonpätkien versaalifraktuuran
pitää olla ulkoasultaan lukukelvoton?

Sinällään on toki hienoa, että rakas kansalliseepoksemme on edelleen niin elinvoimainen ja ajankohtainen, että uusia versioita laidasta laitaan syntyy yhä tänäkin päivänä. Ja tietenkin Makkosella on oikeus luoda Kalevalasta juuri omanlaisensa tulkinta, mutta minulle henkilökohtaisesti tämä hänen versionsa ei vain toiminut. 

Piirrosjälki oli omaan makuuni liian abstraktia ja synkkää, ja eikä henkilöhahmoista saanut otetta, koska heistä oli tehty pinnallisia karikatyyrejä; Miehet olivat aggressiivisia alkuihmisiä, naiset mallivartaloisia seksiobjekteja, joiden paljastavat vaateparret (silloin kun niitä heillä edes oli) toivat mieleen lähinnä vinksahtaneen pornoteollisuuden. Ja mitä juoneen tulee, niin välillä en ollut edes täysin varma siitä mitä tapahtuu, vaikka olen Kalevalani lukenut. Tämä johtuu siitä, että varsinaista tekstiä oli suhteellisen vähän, ja myöskään omalaatuinen kuvitustyyli ei auttanut asiaa.

Alkukantaisuuden puutteesta ei Makkosta 

voi ainakaan syyttää.

Vaikka yllä kirjoittamastani saakin varmasti sen kuvan, että minulla ei ole juuri mitään positiivista sanottavaa Makkosen Kalevala-adaptaatiosta, ei tämä tokikaan pidä täysin paikkaansa. Omiksi suosikeiksini tässä sarjakuvateoksessa nousivat pysäyttävät eläinkuvaukset, kuten visuaalisesti vaikuttava suomuhauen pyydystäminen Tuonen joesta. Kaiken kaikkiaan Makkosen eläinkuvauksissa oli aivan omanlaisensa wow-efekti, jota jäin ihastelemaan kerta toisensa jälkeen. Ja mitä tulee Pohjolan pitoihin.. noh.. niihin oli lisätty jotain sellaista, mitä en ihan aidosti osannut odottaa. Ja tällaista ei tapahdu mitenkään liian usein kirjaa (tai sarjakuvateosta) lukiessa. Eli myös tästä yllätysmomentista (kyseenalaiset) lisäpisteet Makkoselle.

Eläinaiheiset ruudut olivat minulle sitä kuvituksen parhaimmistoa.

Sandman - Kirja yksi - Yösävelmiä ja alkusoittoja, Neil Gaiman

Yksi aukko sarjakuvasivistyksessä paikattu

Totean heti kärkeen, että tästä Neil Gaimanin Sandman-sarjakuvateoksesta (Sandman 1-8; Absolute Sandman vol. I, julk. 1989) bloggaaminen on minulle haastavaa, koska tunnen useita sarjakuvatutkijoita, joista yksi on vieläpä juuri väittelemässä muun muassa juuri Gaimanin sarjakuvatuotannosta, mikäli muistan oikein. Niinpä en edes yritä kirjoittaa tästä teoksesta mitään kovin analyyttistä, vaan jätän sen suosiolla asiaan erikoistuneille kollegoilleni. 

Sinällään kyllä mainitsen Gaimanin myös omassa väitöskirjakäsikirjoituksessani, mutta vain lyhyesti käsitellessäni väitteitä siitä, onko J. K. Rowling mahdollisesti ottanut vaikutteita Gaimanin The Books of Magic -teoksista. Muuten Gaiman on minulle jopa nolostuttavan outo hahmo, ja juuri tästä syystä johtuen tartuin tähän kulttiklassikkoon.

Mutta asiaan. Pidin Sandmanista omalla kierolla tavallaan. Tämä modernisoitu, uutta ja synkkää twistiä saanut tarina Nukkumatista oli koukuttavaa luettavaa, joka piti otteessaan tehokkaasti, ja teos tulikin kahlattua läpi hyvin nopeasti. Mielenkiintoni heräsi heti ensisivuilta alkaen, kun magiaa harjoittava salaseura yrittää vangita itse Kuoleman, mutta rituaali menee pieleen, ja saaliiksi saadaankin tämän veli, Nikki Sixx.. köh köh ..Sandman piti sanomani.

Sandmanin visuaalinen puoli oli näyttävästi toteutettu, ja Sandmanista itsestään sain todellakin erittäin vahvat Nikki Sixx -vibat. Samoin Kuolemalla oli näyttävä goottityyli suurine hiuspehkoineen.  Lyhyesti voisi siis todeta, että tekoajankohta (80- ja 90 -lukujen taite) näkyy hahmojen ulkonäössä.

Inhokkihahmokseni Sandmanissa nousi sadistinen kavala Tohtori Kohtalo (Doctor Destiny) jonka olemus ja edesottamukset saivat minut voimaan pahoin. Tähän liittyen voisinkin todeta, että Sandmanin negatiivisin puoli oli ajoittain melko yltiöpäinen raakuus ja synkkyys. Sinällään minulla ei periaatteessa ole mitään dark fantasya vastaan, mutta liika on liikaa. Lisäksi, aivan kuten tutkijakollegani minua etukäteen varoittikin, suomennos tökkii ajoittain pahasti.

Kaiken kaikkiaan Sandman oli kuitenkin mielenkiintoinen lukukokemus, jossa vanhoja myyttejä oli uudistettu mielenkiintoisella ja luovalla tavalla. Tätä voisi lukea lisääkin!

Näkymättömät kädet, Ville Tietäväinen

Poikkeuksellisen pysäyttävä sarjakuvateos

Pitkästä aikaa täällä.. Työ- ja väitöskirjakiireet ovat aiheuttaneet melkoisen blogikuoleman, kuten päivitystahdistani voi havaita. Nyt päätin kuitenkin jälleen aktivoitua, koska vastaan tuli kirja, joka todella jäi vaivaamaan minua, enkä halunnut palauttaa sitä, ennen kuin olen kertonut siitä täällä blogin puolella. 

Luen sarjakuvia yleisesti ottaen melko vähän, ja tähänkin teokseen tartuin lähinnä aiheeseen paremmin perehtyneen työkaverini vinkistä. Hän kertoi, että tämän sarjakuvakirjan luettuaan hän liikuttui voimakkaasti, ja alkoi kaupan hevihyllyn luona toden teolla miettimään, haluaako sittenkään ostaa niitä niin kovin edullisia espanjalaisia vihanneksia ja hedelmiä. 

Kyseessä on yksi Suomen puhutuimmista sarjakuvateoksista, Ville Tietäväisen Näkymättömät kädet (julk. 2011). Ja vaikka Näkymättömät kädet onkin jo seitsemän vuotta vanha, on se yhä edelleen kaikin puolin ajankohtainen ja tärkeä.

Tietäväiseltä meni viisi vuotta tämän tosielämään vahvasti pohjautuvan, laittomasta siirtolaisuudesta kertovan sarjakuvaromaanin tekemiseen. Taiteen keskustoimikunnan apurahan turvin Tietäväinen hankki aiheestaan paljon tietoa, ja kävi jopa opintomatkoilla autenttisilla tapahtumapaikoilla Luoteis-Marokossa, Andalusiassa ja Kataloniassa. Niinpä marokkolaisen Rashidin tarina tuntuukin raa'an realistiselta ja menee suoraan ihon alle. Tiedän, että jotkut ovat itkeneet tätä teosta lukiessaan, eikä se minullakaan kauas jäänyt. Yöunet menivät, ja tapa jolla katson maailmaa, sai uuden tason. Suosittelen tätä teosta kaikille. Aivan kaikille.

112 osumaa - Sarjakuvataiteilijan päiväkirja, Milla Paloniemi

"Emmä voi piirtää tästä... Älä piirrä tästä. Se lukee tän."

Luin tämän sarjakuvateoksen erään tutkijakollegani Facebook-avautumisen ansiosta. Kävimme tästä 112 osumaa - Sarjakuvataiteilijan päiväkirja -teoksesta (julk. 2016) erinomaisen keskustelun, jonka seurauksena tein kaukolainapyynnön, jota ei tarvinnut katua. Paloniemen omaelämänkerrallinen "Carrie Bradshaw kohtaa Bridget Jonesin kohtaa Milla Paloniemen" -tarina piti minut tiiviisti otteessaan. Luin 112 osumaa -sarjakuvakirjan hyvin nopeasti läpi, ja palasin sen jälkeen uudelleen Facebookkiin keskustelemaan siitä. Muistelen tuota keskusteluketjua edelleen suurella lämmöllä, se oli yksi antoisimmista keskusteluista, joita olen koskaan Facebookissa käynyt.

Paloniemen levoton rimpuilu on tuttua monelle nykyajan Tinder-sinkulle, ja Kiroilevan siilin luoja on ollut hyvin rohkea avautuessaan tuosta kaikesta julkisesti. Varsinkin, kun sarjakuvissa käsitellään myös fyysisiä ja henkisiä sairauksia ja ongelmia, kuten bulimiaa ja vaurioitunutta selkärankaa.

Lisäksi vaikutti siltä, että päähenkilö kärsi jonkinasteisesta masennuksesta. Teoksen lukemisesta on tätä kirjoittaessa jo sen verran aikaa, että en enää muista, mainittiinko masennus suoraan, mutta ainakin rivien välistä se välittyi muun muassa alentuneena itseluottamuksena, synkkyytenä ja itkuisuutena. Toki kyseessä saattoi olla myös parisuhteen päättymisestä johtuva erosurukin, jota lähdettiin liian nopeasti hoitamaan Tinderiin yksinjäämisen pelon vyöryessä päälle. Ja Tinderin kaltainen kertakäyttölihatiski on ihan vihoviimeinen paikka jo valmiiksi rikkinäiselle ihmiselle.

Asia, jonka loogisuutta voi olla vaikea ymmärtää on se, että päähenkilö tapailee samaan aikaan monia eri miehiä, mutta ottaa silti nokkiinsa, kun myös nämä miehet pyörittelevät samaan aikaan useampaa naista. Tässä on havaittavissa selkeä kaksoisstandardi. Mutta tällaista sekoilua se monesti on näinä Tinderin aikoina meillä Suomessakin; amerikkalainen deittikulttuuri on rantautunut myös tänne Pohjolaan. Monen eri ihmisen tapailu samanaikaisesti on normalisoitumassa, vaikka varsinainen polyamoria sopiikin pitkässä juoksussa vain muutamalle prosentille väestöstä.

Oman tulkintani perusteella sanoisin, että päähenkilö pyöritteli useampaa miestä samanaikaisesti siksi, että ei uskonut lopulta saavansa heistä ketään, ja piti siksi koko ajan monia vaihtoehtoja käsillä, koska ajatus yksinjäämisestä kauhistutti. Omanlaistaan ylikompensointia tuokin. Valitettavasti vain tällainen pakoreittien ja varavaihtoehtojen varmistelu johtaa suurella todennäköisyydellä siihen, että lopulta jää vain luu käteen. "You get what you give."

Päähenkilön käytös toi mieleeni uudehkon deitti-maailman termin nimeltä cushioning, joka tarkoittaa tilannetta, jossa ihminen pitää koko ajan varalla useita eri kumppaniehdokkaita siinä pelossa, että yksi suhde ei toimikaan. Tämä ilmiö linkitetään ensisijaisesti tilanteisiin, joissa ollaan jo parisuhteessa, mutta tästä käytöksestä voi olla kyse joidenkin tahojen mukaan myös silloin, kun suhteen laatu on vielä epäselvä. Tinderin kaltaiset deittisovellukset ovat luonnollisesti lisänneet cushionong-tilanteiden syntymistä. Seuraava, cushioning-ilmiön psykologisia taustoja ja syitä kommentoiva sitaatti resonoi minusta vahvasti 112-osumaa kirjan päähenkilön mielenmaiseman kanssa:

As licensed psychologist and relationship expert, Dr. Jennifer Rhodes asserts "This would be what emotionally insecure people do and its not really a new phenomenon". "Quite frankly, it makes me sad that people have such trouble with emotional intimacy and talking about feeling scared with the person you are dating. You can't really fall in love unless you are ready to get hurt.Cushioning is for people who are not ready for real love." (vt.co.)

Yksinäisyyteensä hukkuva ihminen takertuu
kaikkiin mahdollisiin oljenkorsiin.

P.S.

Paloniemen sarjakuvablogin mukaan hän on nykyisin parisuhteessa, joskin menneet traumat ja toimintamallit tuovat suhteeseen haasteita. Lisäksi Paloniemi on hakeutumassa terapiaan. Ilahduin tästä uutisesta, sillä lukiessani 112 osumaa -teosta mieleni teki tuon tuostakin patistaa päähenkilö osaavan psykologin juttusille.

Minusta on hienoa, että Paloniemi puhuu avoimesti halustaan ja tarpeestaan saada terapiaa, sillä sitä stigmatisoidaan nyky-yhteiskunnassamme aivan liikaa. Toivottavasti joskus vielä koittaa se päivä, kun psykoterapiassa käynti ei herätä sen kummempia tunnereaktioita tai tarvetta salailuun, kuin hammaslääkärillä tai hierojalla poikkeaminenkaan. Mieli tarvitsee huoltoa siinä missä kehokin.

Eläköön essee! -haaste - Granta 4: Seksi

Kiitokset haasteesta, MarikaOksa! :)

Sain Oksan hyllyltä -blogin MarikaOksalta taannoin sangen mielenkiintoisen ja lukuhorisonttia mukavasti avartavan Eläköön essee! -haasteen. Alun perin haaste on peräisin Marjatan kirjaelämyksiä -blogista. 

Olen aiemmin bloggaillut jonkin verran novelliteoksista, mutta pienen tiedonhaun jälkeen totesin, että essee on hieman eri asia kuin novelli, joten tuotti aluksi päänvaivaa löytää edes jokseenkin oikeaoppinen esseeteos. Ymmärtäisin esseen ja novellin eron niin, että essee on kantaaottavampi ja asiatekstimäisempi, kuin novelli. 

Varsin nopeasti huomasin, että omasta hyllystäni ei löytynyt ainakaan äkkiseltään mitään tähän haasteeseen sopivaa. Niinpä marssin kirjastoon ja kysyin, mistä esseet löytyvät. Ikäväkseni sain huomata, että tämä ei juuri helpottanut kirjavalintaani, koska kirjaston henkilökunta näytti pitävän esseitä ja novelleja toistensa synonyymeinä. Kirottua! 

Mukaan lähti toki iso kasa hienoja niteitä (Gogol, Mann..), mutta suurin osa niistä lukeutui selkeästi novelli-kategoriaan. Kaikeksi onneksi edes tämä yksi, tässä esittelemäni Granta 4: Seksi (julk. 2015), voidaan lukea edes joiltakin osin esseekokoelmaksi. Tosin tässäkin essee ja novelli menevät iloisesti sekaisin. Osa teksteistä on kantaaottavia mielipidekirjoituksia, osa taas selkeästi kaunokirjallisuutta.

Haasteen säännöt

1. Anna kirjoituksellesi otsikko Eläköön essee!
2. Kerro haasteen alkuperä, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia.
3. Kerro, keneltä sait haasteen ja linkitä hänen blogiinsa.
4. Kirjoita nämä säännöt postaukseesi.
5. Esittele 1-2 hyvää esseekirjaa, joko aiemmin lukemasi tai tuore lukukokemus. Voit kirjoittaa muutakin esseekirjallisuuteen liittyvää.
6. Haasta yksi tai useampi bloggaaja kirjoittamaan esseistä. Linkitä hänen blogiinsa/heidän blogeihinsa ja käy ilmoittamassa hänelle/heille haasteesta.

Haastan mukaan:

Pieni kirjasto -blogin Katrin

Ja aivan kuten MarikaOksakin sanoi minulle, vastata/jättää vastaamatta voi oman mielenkiinnon ja aikataulun mukaan.

Granta 4: Seksi

Itselleni Granta oli tuore tuttavuus, joten lähden tätä teosta esitellessäni liikkeelle Grantan määritelmästä. Tässä sitaatteja Grantan kotisivuilta:

Suomen Granta on uuden kirjallisuuden areena. Kahdesti vuodessa ilmestyvässä aikakauskirjassa julkaistaan novelleja ja runoja, esseitä ja reportaaseja kotimaisilta ja ulkomaisilta kirjailijoilta..

..Suomen Granta on osa kansainvälistä verkostoa, joka rakentuu perinteikkään brittiläisen Granta-aikakauskirjan ympärille. Grantan ulkomaisia laitoksia ilmestyy tällä hetkellä Brasiliassa, Bulgariassa, Espanjassa, Israelissa, Italiassa, Japanissa, Kiinassa, Norjassa, Portugalissa, Ruotsissa ja Turkissa..

..Suomen Granta toimitetaan ja sen sisällöstä päätetään Suomessa. Puolet sisällöstä on kotimaista ja puolet Grantan kansainvälisistä laitoksista valittua ja suomennettua aineistoa..

Granta 4: Seksi oli kaikessa uskaliaisuudessaan ja moniulotteisuudessaan sangen mielenkiintoista ja viihdyttävää luettavaa. On kuitenkin huomautettava, että mikään Decamerone tämä ei ole. 

Esimerkiksi Nigeriassa syntyneen Chinelo Okparantan Amerikka-novellissa seksiä ei ole juuri lainkaan, ja tarinassa keskitytään lähinnä Nigerian ympäristöongelmiin ja Amerikan viisumin hankkimiseen. Timo Hännikäisen Haluttavien valta -esseessä taas puhutaan lähinnä nykyihmisten pinnallisesta kehonkuvasta, jossa oman kehon kunnioitus on redusoitunut "ohimenevän nautinnon lähteeksi ja katseiden ja halun kohteeksi". 

Aivan kuten Helsingin Sanomien Aino Frilanderkin totesi: 

Enemmän kuin seksinumero, uusi Granta on enemmänkin seksuaalisuusnumero. Se tekee kunniaa sille neuroosien kimpulle, joka seksi on, ja kertoo siitä yksilöiden kokemusten kautta.

Itselleni tästä kokoelmasta jäi parhaiten mieleen näyttelijänäkin tunnetun Antti Holman Jeesus ja Joey -novelli, joka kertoo Joey Graceffa -nimiseen YouTube-tähteen obsessoituneesta miehestä, jonka pakkomielle kasvaa hitaasti mutta varmasti, ja jättää lopulta muun elämän alleen. Olen itsekin katsonut YouTubea viime aikoina paljon, ja Joeykin on minulle tuttu hahmo, joten Holman teksti oli todella kiinnostava. 

Lisäksi haluan antaa kunniamaininnan Erkka Mykkäsen puhuttelevalle 18YO_AMBER_LANE_GETS_LOAD_TO_FACE.MOV -novellille, jonka loppu pysäytti, Sayaka Muratan juuri sopivan oudolle Siisti liitto -tekstille, ja Tiitu Takatalon seksiä monipuolisesti käsittelevälle Seksin perusteet -sarjakuvalle.

Aivan kaikille teksteille, kuten Tommi Liimatan inhorealistiselle Nelikulmainen lasi -novellille en lämmennyt, mutta kaiken kaikkiaan voin kyllä suositella tätä Grantaa mielihyvin, sen verran monipuolinen ja ajatuksia herättävä se on. Lisäksi lukeminen on useista eri teksteistä koostuvan rakenteen ansiosta helppo jaksottaa osiin, eikä tule painetta kahlata koko teosta kerralla kannesta kanteen. Itse luin välillä muuta, ja sitten palasin taas Grantan pariin, yksi essee kerrallaan.

Grumpy Cat - Yrmeä kirja - Aktivoiva opas sinulle, joka haluat näyttää närkästyneeltä

"Todellinen yrmeys syntyy siitä, että huomaa kamaluuden kaikessa, mitä tapahtuu joka ainoa päivä."

Sosiaalisella medialla voi olla uskomattoman paljon voimaa. Yhtenä erinomaisena esimerkkinä tästä toimii kääpiökasvuinen Tardar Sauce -kissa, joka tunnetaan ympäri maailman paremmin nimellä Grumpy Cat. Syksyllä 2012 kissan omistaja julkaisi lemmikistään lyhyen videopätkän, ja jo muutamaa päivää myöhemmin rahaa alkoi virrata ovista ja ikkunoista. Päivätyö tarjoilijana sai jäädä:

- I was able to quit my job as a waitress within days of her first appearance on social media and the phone simply hasn't stopped ringing since. (Daily Mail.)

Viime vuoden loppuun mennessä Grumpy Cat oli ehtinyt tienaamaan omistajalleen jo 56 miljoonan euron omaisuuden. Summa on varsinkin noin lyhyessä ajassa koottuna mieletön; tämä yrmeä pikkukissa on Daily Mailin mukaan tahkonnut enemmän rahaa, kuin esimerkiksi Cameron Diaz koko pitkän ja menestyksekkään uransa aikana.

Itse ihastuin Grumpy Cattiin ikihyviksi pari vuotta sitten, kun satuin törmäämään sen Facebook-sivuihin. Muistan nauraneeni ääneen kerran jos toisenkin juuri sopivan pisteliäitä kuvameemejä silmäillessäni. Sittemmin olen tosin pudonnut kelkasta, ja ainoastaan silloin tällöin törmännyt uutisiin Tadar Saucen viimeisimmistä hankkeista, joihin on kuulunut muun muassa erilaisten fanituotteiden myyntiä, yhteistyö Friskiesin kanssa, ja elokuva. Kirjoja on julkaistu tähän mennessä kaksi, joista nyt lukemani Grumpy Cat - Yrmeä kirja - Aktivoiva opas sinulle, joka haluat näyttää närkästyneeltä (Grumpy Cat - A Grumpy Book by Grumpy Cat, julk. 2013) on ensimmäinen. 

Sisällöltään Yrmeä kirja oli kevyt ja nopealukuinen sekoitus meemejä, tehtäviä ja kuvakollaaseja: 

Aww, miten huomaavaista.

Tuo sfinksi on aika kiva.

Tällaista meditaatioharjoitusta en
olekaan vielä kokeillut.

"VASTAUS: Se oli koe. Suljin kaikki tiet sokkeloon
ja kieltäydyin yhteistyöstä. Hävisit."

Kaiken kaikkiaan Yrmeä kirja vaikutti hieman hätäisesti kootulta, eikä sen sisällöllä tuntunut olevan sen kummempaa koherenssia, mutta kyllähän tämä toki hymyilytti. Omaksi tällaista puolessa tunnissa läpiselattavaa kirjasta en silti vaivautuisi ostamaan. Minusta Grumpy Cat on edelleen parhaimmillaan alkuperäisessä ympäristössään: internetissä.

Syy, miksi minä ja niin monet muut pitävät Grumpy Catista lienee monisyinen. Kissan poikkeuksellinen ulkonäkö on ilman muuta yksi ratkaisevista tekijöistä. Pohjimmiltaan menestyksen salaisuus piilee minusta kuitenkin siinä vapauttavassa viestissä, jota Grumpy Cat meemeissään välittää: on ok olla myös huonolla tuulella.

Ärtymystä - kuten mitään muutakaan negatiivista tunnetta - ei ole hyvä tukahduttaa loputtomiin, vaan päinvastoin: se kannattaa kohdata rennosti. Kuuluuhan esimerkiksi tiibetinbuddhalaisuudenkin oppeihin kehotus: "Smile at fear". Myös Grumpy Cat auttaa omalta osaltaan ihmisiä kohtaamaan vastaavanlaisia negatiivisia tunteita hymyillen - tai jopa nauraen. Oma huono päivä kun muuttuu helposti astetta paremmaksi ja rennommaksi yrmeän pikkukissan muistuttaessa, ettei se sisällä kytevä viha tai suuttumus olekaan niin haudanvakava juttu. Päinvastoin: siitähän saa jopa revittyä hersyvää huumoria!

P.S.

Lisäksi on muistettava, että jo Aristoteleen klassisessa Runousopissa (330-320 eaa.) todettiin, että iskevimmät tarinat ovat tragedioita, ja parasta on, jos kaikille henkilöhahmoille käy lopussa huonosti. Grumpy Cat tassuttelee siis mestarin viitoittamaa tietä:

Missä sateenvarjo on, kun sitä tarvitaan? Ihminen, Suomi ja maailmankaikkeus pylpyröinä, Jyrki Liikka

Graafisia esityksiä ihmiselämän pienistä ja suurista ilmiöistä

Parhaiten Alivaltiosihteeri-ryhmästä tunnetun Jyrki Liikan Missä sateenvarjo on, kun sitä tarvitaan? -teos (julk. 2014) lähti kirjastosta mukaani hetken mielijohteesta, kiitos onnistuneen näytteille asettamisen. En ollut kuullut tästä lähinnä sarjakuvateokseksi luokiteltavasta kirjasta aikaisemmin mitään, mutta hauska ja raikas kansi voitti minut puolelleen.

Muun muassa pesukoneen korjaamista, elokuvissa käyntiä ja uudenvuoden lupauksia käsitellyt teos otti kantaa niin elämän pieniin (sipsipussin täyttöaste) kuin suuriinkin (maailmankaikkeuden koostumus) asioihin varsin napakasti. Monimuotoisten ja mielikuvituksellisten grafiikoiden sisältö sai minut naurahtamaan kerran jos toisenkin.

- Kiitos tästä, Jyrki!

Tämähän toki koskee pitkälti kaikkia maaseudulla sijaitsevia asumuksia.

Liikka taitaa olla Mac-miehiä?

Itse en käytä tätä viestintäkoodistoa, mutta jos vastaantulija lähestyy minua
liian läheltä keskiviivaa, saattaa tarkkasilmäinen kanssa-autoilija
kylläkin lukea huuliltani melkoisen kirosanaryöpyn.

Troll troll troll.

No tietty.

Haparointia, Jeffrey Brown

Well that was awkward

Kun kaltaiseni ummikko kuulee sanan "sarjakuva", tulevat mieleen ensimmäisenä Aku Ankka, Hevoshullu-lehden legendaariset Polle-sarjikset ja mahdollisesti vanhat supersankarisarjakuvat. Pian näiden jälkeen perässä seuraavat sanomalehtien sarjakuvastripit, kuten Viivi ja Wagner. Tämänkaltaisissa sarjakuvissa korostuvat perinteisesti ennen kaikkea huumori ja toiminta, ja meno on suhteellisen kilttiä.

Vaihtoehtosarjakuvia tekevän Jeffrey Brownin suuren menestyksen saavuttanut esikoisteos Haparointia (Clumsy, julk. 2002) on kuitenkin jotain aivan muuta. Tämä karkeasti piirretty, paljon alastomuutta ja seksiä sisältänyt kaukorakkaustarina sai minut tajuamaan, mitä kaikkea sarjakuvan avulla voidaankaan ilmaista. Tällä kertaa ei tipu alasimia päähän, eivätkä ajatuskuplissa loista hehkulamput. Ehei, nyt lukija ei pääse läheskään niin helpolla! 

Tämä omaelämänkerrallinen kertomus ("relationship memoir") meni suoraan ihon alle, ja oli täysin alaston paitsi fyysisesti, myös tunnetasolla. Lukija pääsee/joutuu todistamaan vierestä, miten hylätyksitulemisen musertava pelko lopulta toteuttaa oman kirouksensa teoksen päähenkilön, Theresaa rakastavan Jeffin, elämässä. Tunnelataus on odotettua vahvempi, ajoittain suorastaan hämmentävä.

Haparointia oli lukukokemuksena kuin tykyttävä avohaava. Kiusallinen, mutta koukuttava. Vääntelehdin vaivaantuneena ja kohottelin kulmiani, mutta en voinut jättää keskenkään. Ihan kuin olisi katsonut hyvin, hyvin intiimiä reality-sarjaa. 

90 kirjaklassikkoa kiireisille, Henrik Lange

Kannessa on Kissa Begemot Mihail Bulgakovin kirjasta
Saatana saapuu Moskovaan.

Spoilasin juuri itseltäni muutaman kirjaklassikon mitä viihdyttävimmällä tavalla

Tein viikonloppuna mitä hienoimman kirpputorilöydön: ostin Henrik Langen hulvattoman 90 Kirjaklassikkoa kiireisille -sarjakuvateoksen 50 sentillä, kun samasta kirjasesta saa pulittaa esimerkiksi Adlibris-verkkokaupassa 14,90 euroa. Tai noh, tarkalleen ottaen kyseessä oli "neljä pokkaria kahdella eurolla" -alekori, mutta kuitenkin.

Hugh Grant..

Tässä kirjassa Lange tiivistää klassikon toisensa jälkeen neljän sarjakuvaruudun mittaiseksi tripiksi. Piirtojälki oli makuuni karkeaa, mutta toisaalta se sopi humoristiseen kerrontatyyliin erinomaisesti. Teoksen ainoa todellinen varjopuoli oli juonien spoilaaminen. Esimerkiksi Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut -tarinan murhaajan nimi paljastettiin, samoin samasta alekorista Langen kanssa ostamani Umberto Econ Ruusun nimi -teoksen loppuratkaisu. Tuo jälkimmäinen hieman harmitti. Toisaalta huomasin, että 90:n teoksen juonien pikakelaus sai myös unohtamaan luetun suhteellisen nopeasti. Kirjat vain vilisivät silmissäni psykedeelisenä pikakelauksena, ja päällimmäiseksi jäivät spontaanit tunnetilat siitä, mikä romaani saattaisi kiinnostaa, ja mikä ei.

90 Kirjaklassikkoa kiireisille hypnotisoi minut. En kerta kaikkiaan pystynyt laskemaan teosta käsistäni, ennen kuin olin lukenut sen kannesta kanteen. Kirja sekä viihdytti, että antoi erinomaisia lukuvinkkejä. Itse kiinnostuin muun muassa Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuva -kirjasta ja Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -teoksesta nyt toden teolla, kiitos Langen. Tähän sarjakuvakirjaan tulen palaamaan vielä monesti, kun kaipaan hyviä lukuvinkkejä.

Punchline kohdillaan.

Tove Jansson - Tee työtä ja rakasta, Tuula Karjalainen

A.A. Milnen hengessä nimetty Nasu-kissakin kiinnostui Tovesta.

Viivan mestarin elämä ja teot

Tuula Karjalaisen aarrearkkumaisen runsas ja värikäs Tove Jansson - Tee työtä ja rakasta -elämänkertakirja (2013) alkoi poikkeuksellisen osuvasti ja runollisesti:

Lapsi liikahti ensimmäisen kerran. Vain pieni potku, silti se tuntui selvästi vatsapeitteiden läpi ja viestitti - minä olen minä. Tove Janssonin äiti Signe Hammarsten Jansson oli kävelyllä Pariisissa ja oli juuri saapunut kadulle, jonka nimi oli Rue de la Gaité - Ilonkatu. Oliko se, että syntymätön lapsi antoi merkin itsestään juuri Ilonkadulla, enne? Kertoiko se, että hänestä tulisi onnellinen? Joka tapauksessa hän tulisi tuottamaan valtavasti iloa maailmaan.

Näin elämänkerran lukemisen jälkeen vastaisin tuohon Karjalaisen esittämään kysymykseen onnellisuudesta kaksijakoisesti. Tove Janssonin (1914-2001) elämän viimeiset vuosikymmenet yhdessä Tuulikki Pietilän kanssa vaikuttivat hyvin onnellisilta ja tasapainoisilta, mutta aika ennen sitä oli lukemani perusteella melkoista tunteiden vuoristorataa.

Sota, työpaineet, mieshuolet ja taloudelliset ongelmat, sekä vaikea suhde omaan isään tuottivat herkälle ja masennukseen taipuvaiselle Tovelle niin paljon surua, että kirjaa oli ajoittain raskas lukea. Vapaamieliset suhteet levottomien intelligenttimiehien eivät selvästikään tuoneet Tovelle onnea.

Minulla onkin omat päätelmäni siitä, mihin Tove viittasi, kun hän totesi 80-vuotiaana, että jos se olisi mahdollista, hän eläisi elämänsä uudelleen ja tekisi kaiken aivan toisin. Ok, varmasti hän viittasi myös joihinkin työkuvioihinsa (kuten hyvin kuluttavaksi muodostuneeseen muumisarjakuvien piirtämiseen), mutta luulenpa, että jokunen sydänsuru olisi mieluusti saanut jäädä väliin. Tove oli minusta hyvin rohkea, kun myönsi jotain tällaista. Kaikki ne "en tekisi mitään toisin" -kliseet on nimittäin niin kuultuja.

Jos Toven rakkaushuolista jotain positiivista pitää hakea, niin ne antoivat materiaalia Toven taidetta varten. Muun muassa Muumipeikon (=Toven alter ego) säännöllisesti hylkäävä, itseriittoinen Nuuskamuikkunen syntyi, kun Toven pitkäaikainen rakastettu, "originelli renessanssipersoona" Atos Wirtanen, käveli Toven sydämen yli kerta toisensa jälkeen.

Nuuskamuikkusen esikuva. Muistuttaa tässä hieman irvikissaa.

Nuuskamuikkusen taustojen ymmärtäminen oli minulle todellinen ahaa-elämys. Itse en nimittäin ole koskaan pitänyt Nuuskamuikkusesta. Jo lapsena olin sitä mieltä, että hän oli liian tyly, etäinen ja kaiken kaikkiaan ärsyttävä. Noh, ei kai se ole ihmekään, kun hahmon esikuva oli tällainen:

Mies inhosi sentimentaalisuutta, oli saita hellissä sanoissaan, joita Tove kaipasi.. Atos ei sanonut edes pitävänsä hänestä, saati sitten rakastavansa.

- Nice! Eihän Tovekaan toki mikään pyhimys ollut, vaan tapaili itsekin muita miehiä. Mielestäni Tove vaikutti kuitenkin enemmän ylitunteelliselta ja hämmentyneeltä, kun taas esimerkiksi Atos tuntui kärsivän jo jonkinasteisesta persoonallisuushäiriöstä (sana psykopatia hiipii väkisinkin mieleeni, vaikka en asiantuntija olekaan..). Eikä Atos suinkaan ollut ainoa mies, joka kohteli Tovea kuin rättiä. Pieni sisäinen keittiöpsykologini on sitä mieltä, että Toven ongelmallinen isäsuhde voi olla syynä siihen, että Tove ajautui toistuvasti syvästi haavoittaviin, myrkyllisiin miessuhteisiin. Se vuosikymmeniä kestänyt onni löytyikin sitten lopulta naisen viereltä.

- Pahoittelen, jos joku ärsyyntyi yllä olevasta avautumisestani. Päästin hetkellisesti sisäisen Pikku Myyni valloilleen.

"Ehkä meidän on kiittäminen sotaa muumeista"

Aivan kuten J.R.R. Tolkienkin aikoinaan, myös Tove Jansson ahdistui sodasta, ja pakeni sitä omaan mielikuvitusmaailmaansa historiallisin seurauksin:

.."itse olen taidemaalari pohjimmaltani, mutta 1940-luvun alussa, sodan aikana, tunsin itseni niin epätoivoiseksi, että aloin kirjoittaa satuja".. Tove löysi piilopaikkansa Muumilaaksosta.

Muumilaaksoonkin sodan jyly silti kantautui. Esimerkiksi Muumipeikko ja Pyrstötähti -kertomuksen taustana olivat Suomea moukaroineet pommitukset, sekä Hiroshiman ja Nagasakin atomipommit. Sotien päätyttyä muumit saivat pikkuhiljaa jatkaa elämäänsä vähemmän katastrofaalisissa tunnelmissa. Tarinoissa alettiin keskittyä ulkoisten uhkien sijaan enemmänkin eri hahmojen väliseen dynamiikkaan. 

Oli erittäin kiehtovaa saada tietää, miten mikäkin muumikertomus syntyi. Tämän kirjan luettuani tulen näkemään esimerkiksi Mymmelin, hattivatit, Tiuhdin ja Viuhdin sekä Mörön aivan uusin silmin. Eikä taustojen tietäminen suinkaan vähentänyt kiinnostustani Muumilaakson asukkaita kohtaan, päinvastoin.

Tee työtä ja rakasta -kirjassa kerrottiin laajasti myös Toven muista taiteellisista saavutuksista, kuten merkittävästä taidemaalarin urasta. Tämä osuus kirjasta ei ollut minulle sitä kaikkein kiinnostavinta lukemista, mutta antoi toki paljon lisää tietoa, ja sai minut arvostamaan Tovea entistä enemmän. Hän oli koko elämänsä taiteelle omistanut monilahjakkuus, joka todella ansaitsi menestyksensä.

Kirjan kuvitus on kertakaikkisen upea.

Heppahöperön käsikirja. Täydellinen ratsastusopas, Norman Thelwell

Heppahöperön käsikirja julkaistiin alunperin vuonna 1962
 nimellä A Leg at Each Corner. Oma, jo selkeästi kellastunut
 niteeni on vuodelta 1978.

Jokaisen ponitytön kulttikirja

Yksi hienoimmista sisällysluetteloista ever.

Ala-asteella minä ja koulukaverini kävimme ratsastustunneilla Sammin Ratsutilalla, ja luimme kaikki tarjolla olleet Thelwellin kirjat puhki. Sen jälkeen Thelwell-ponit unohtuivat minulta vuosikymmeneksi, mutta kun olin kirjastossa töissä vuosina 2004-2005, löysin nämä riemastuttavat, vanhan brittiläisen maaseudun charmia henkivät sarjakuvakirjat uudestaan. 

Kun työsopimukseni loppui, pyysin tämän, tuolloin jo varastoon siirretyn Heppahöperön käsikirjan läksiäislahjaksi. Olin iki-onnellinen, kun pyyntööni suostuttiin. Tämä kun jaksaa naurattaa edelleen, eikä vähiten sen takia, että minulla on ollut omia hevosia nyt kaksikymmentä vuotta. Kaksi niistä on vieläpä nimenomaan brittiläistä poneja (New forestin poni ja shettis). Tunnistan itseni ja ponini tästä kirjasta helposti.

Pieni, pyöreä ja arvaamaton

Brittiläinen sarjakuvataiteilija Norman Thelwell (1923-2004) julkaisi ensimmäisen ponisarjakuvansa vuonna 1953. Lukijat ottivat Thelwellin pörröiset ponit heti omakseen, ja tähän päivään mennessä hänen kirjojaan on myyty pelkästään Englannissa kaksi miljoonaa kappaletta. Thelwell on käsitellyt sarjakuvissaan ilkikuristen ponien lisäksi myös muita brittiläiseen maaseutuidylliin liittyviä aiheita, kuten kalastusta, metsästystä ja puutarhanhoitoa. Pörröiset ponit ja heidän sinnikkäät pikku ratsastajansa ovat kuitenkin Thelwellin kuuluisin luomus, ja nimitys "Thelwell pony" onkin juurtunut vahvasti brittiläiseen kieleen ja kulttuuriin. Sanapari viittaa pieneen, pyöreään ja lihavaan poniin, jolla on arvaamaton luonne.

Tämä muistuttaa minua taannoisesta
ratsastusretkestäni. Erotuksena vain se,
että tipuin lumeen.

Thelwell sai idean ensimmäiseen ponikirjaansa Angels on Horseback (julk. 1957) tarkkailemalla kahta pikkuponia, jotka laidunsivat hänen talonsa vieressä olevalla niityllä. Lihavanpuoleisten ponit olivat kahden niin ikään pyöreähkön pikkutytön omistuksessa. 

Kun tytöt tulivat hakemaan ratsujaan laitumelta, ponit käänsivät takapuolensa kohti tyttöjä, ja potkivat. Topakat tytöt eivät tästä kuitenkaan säikähtäneet, vaan väistelivät viuhuvat pikkukaviot kylmän rauhallisesti, ja pyydystivät poninsa käden käänteessä. 

Thelwell oli ihmeissään siitä, miten rauhallisesti ponit antoivat taluttaa itsensä pois niityltä villin pyydystysoperaation jälkeen. Ponien silmistä kuitenkin saattoi nähdä, että ne suunnittelivat kostoa. Näiden tosielämän esikuvien pohjalta syntyivät Thelwellin ponisarjakuvien ydinkaksikko: Penelope ja hänen poninsa Kipper. (Lähde: www.thelwell.org.uk.)

Tässä lauma todellisia Thelwell-poneja omassa

 elementissään: