Kiilto, Raven Leilani

 

Pieni kirja, jolla on paljon sanottavaa

Yhdysvaltalaisen Raven Leilanin moninkertaisesti palkittu esikoisteos Kiilto (Luster, 2020) on kirja, jonka lukemista voin suositella kaikille suomalaisille. Samaan hengenvetoon täytyy kuitenkin huomauttaa, että syntyperäiselle pohjoisen kasvatille tämä teos ei välttämättä ole ymmärrettävissä samoin, kuin värillisille yhdysvaltalaisille, joihin kirjan kirjoittaja kuuluu. Me emme voi koskaan täysin tajuta, miltä tuntuu tulla syrjityksi esimerkiksi etnisyyden tai yhteiskuntaluokan takia, tai millaista on, kun ei pääse lääkäriin, koska ei ole sairausvakuutusta. Mutta tästä huolimatta ja juuri tämän takia tämä kirja on syytä lukea. 

Vedin lukupiirin, jossa käsittelimme Kiiltoa ja ennen kaikkea nämä eriarvoisuuden teemat tulivat puheeksi. Itse nostin tapaamisessamme kirjan mahdollisesti tärkeimmäksi kohtaukseksi poliisiselkkauksen, jossa tulee havainnollisesti ilmi, miten eri tavalla Yhdysvaltojen virkavalta kohtelee mustaihoisia ja valkoihoisia kansalaisia; Black Lives Matter. Rotukysymykseen liittyen luin myös ääneen seuraavan kohdan, jossa Edie keskustelee kollegansa Arian kanssa työmaailmasta:

"Luulet, että kun lorvit etkä osoita minkäänlaista impulssikontrollia, edustat vähän niin kuin black poweria. Haistatat valkoisille tai jotain. Mutta olet juuri sitä, mitä he odottavat. Kyllä minä ymmärrän halun vastustaa heidän vaatimuksiaan. Mutta heillä on varaa olla keskinkertaisia. Meillä ei."

"Keskinkertaisia?"

"Meitä ei saa yhdistää keskinkertaisuuteen. Katsos kun joskus vielä tulee sellainen lyhyt hetki, että he eivät osaa sanoa, miten musta olet, ja siihen hetkeen on päästävä."

Kiillossa 23-vuotias, itseään levottomasti etsivä Edie tulee irtisanotuksi, ja päätyy asumaan vanhemman rakastajansa, Ericin, perheen luo. Tämän myötä hän tutustuu myös tämän vaimoon Rebeccaan ja tummaihoiseen adoptiolapseen, Akilaan. Itselleni Edien tarina näyttäytyi ennen kaikkea selviytymistaisteluna täynnä ristiriitoja ja yllättäviä kohtaamisia. Ihmettelin tarinan alussa Edien repivää elämäntyyliä ja itsetuhoisia valintoja, mutta mitä pidemmälle luin, sitä enemmän ymmärsin ja tunsin sympatiaa.  

Loppupeleissä tarinan tärkeimmiksi ihmissuhteiksi muodostuivat naisten väliset ystävyys- ja avunantosuhteet Ericin jäädessä vain pieneen (ja sangen epämiellyttävään) sivurooliin. Rebeccan kanssa Edie muodostaa sanalla sanoen mielenkiintoisen suhteen, jota on luonnehdittu muun muassa synkän intiimiksi pseudo-ystävyydeksi. Akila taas saa Ediestä itselleen isosiskomaisen liittolaisen, joka auttaa Akilaa muun muassa hiusten kanssa. 

Minulle kirjan ydinteemaksi nousi paitsi itsensä etsiminen ja selviytyminen, myös näkeminen ja nähdyksi tuleminen. Työkseen ruumiinavauksia tekevä Rebecca lukee ihmisruumista kuin avointa kirjaa; kehoon jääneet jäljet ovat merkki eletystä elämästä ja virheetön ruumis on Rebeccalle surullisempi näky kuin loppuun asti kulutettu tomumaja: "Kuvittele että eläisi niin varovaisesti, ettei jää mitään jälkeä siitä, että on ylipäätään elänyt". 

Edie on puolestaan taiteilija, joka haluaa nähdä ja myös tulla nähdyksi taiteen kautta: 

Ja yksi ollessani odotan että joku tekisi saman minulle, vangitsisi minut kankaalle armottomin, harkitsevin käsin, jotta minusta jäisi jälki, todiste että olin täällä. 

Kiilto (eräs lukupiiriläinen muuten kritisoi kirjan nimen käännöstä) on nopealukuinen ja takuulla paljon ajatuksia herättävä teos, joka jää kummittelemaan mieleen pitkäksi aikaa. Suosittelen tietyin varauksin (mukana K-18 -sisältöä) myös lukupiirikirjaksi. Jään odottamaan suurella mielenkiinnolla myös Leilanin seuraavaa teosta, joka kantaa nimeä Material (2027).

Voita, Asako Yuzuki

 

Romaani, jonka viestin Taija Somppikin allekirjoittaisi

Voin maku oli verrattain raikas, mutta siinä oli samanlaista auringonpaisteen mieleen tuovaa lämpöä ja syvyyttä kuin kaikissa niissä eri maitotuotteissa, joita Rika oli maistellut Niigatassa. Soijakastike sulautui voihin, mikä korosti yhdellä rykäyksellä perunan makeutta ja suutuntumaa, eikä Rika saanut enää haarukkaansa pysähtymään.

Eräällä tutullani oli tapana sanoa anopilleen, että tämän käyttämä rypsiöljy kuuluu korkeintaan talon isännän konepajalle voiteluaineeksi. Ymmärrettävästi anoppi ei tästä pitänyt. Meillä Suomessa voi vastaan kasvirasva -leirit muodostuivat jo 1970-luvulla. Itse kuulun voi-leiriin ja siellä pysyn. Lisäksi rakastan ruuanlaittoa ja hyvää kirjallisuutta. Niinpä tämä Asako Yuzukin (muun muassa) voita ylistävä Voita (julk. 2017, suom. 2026) on minulle pitkälti täydellinen kirja. Niinkin täydellinen, että päädyin jopa ensimmäistä kertaa ikinä päivittämään äänikirjasopparini kalliimpaan, kun pitkähkö Voita oli kuluttanut kuuntelutuntini loppuun, enkä halunnut odottaa uusien tuntien avautumista päivääkään. Tätä kuunnellessani ajattelin monesti, että "vihdoinkin kirja, jossa on tarpeeksi ruokakuvauksia!".

Viimeksi olen nauttinut ruoka-aiheisen kirjan lukemisesta näin paljon kahlatessani läpi Tuomas Vimman huikeaa Gourmet -teosta.  Mainittakoon, että ruuan lisäksi myös feminismi yhdistää molempia kirjoja. 

Yuzukin tositapahtumiin perustuva teos nostaa selkeästi esiin japanilaisnaisten kompleksisen suhteen omaan kehoonsa ja painoonsa. Kirjan asetelma, jossa toimittaja käy toistuvasti haastattelemassa oletettua, kulinaristisesti valveutunutta murhaajaa vankilassa, toi mieleeni takavuosien kauhuklassikon, kaikille varmasti tutun Uhrilampaat-elokuvan. Ja siinä missä Uhrilampaiden Hannibal Lecteristä oli tehty kannibaali, jotta katsojan kiinnostus heräisi, riittää tässä japanilaiskirjassa se, että murhaaja on, kauhistus sentään, lihava aasialaisnainen. Lisäksi teos käsittelee muun muassa äitiyttä ja kotivaimon roolia mielenkiintoisilla tavoilla. Näennäisesti keskeisessä roolissa olevat murhat jäävät lopultakin sivuosaan.

Eräs Goodreadsin lukija oli antanut Voita-kirjalle vain yhden tähden, koska kirjan viimeisessä luvussa "vain paistetaan kalkkuna". Itse taas annan samasta syystä johtuen tälle kirjalle täydet viisi tähteä. Voita on hypnoottinen mestariteos, johon haluan palata vielä monta kertaa. 

Äkkiä yksi asia näkyi kirkkaana hänen mielessään. Ennen viimeistä päiväänsä hän tahtoi käyttää kaikki voimansa valmistaakseen jotakuta varten upean aterian. Samanlaisen kuin kuvakirjassa, jonka hän oli lukenut lapsena: kokonaisena paistettu kalkkuna sekä sokerikuorrutusta valuva kakku. Pelkkä ajatus sai hänen sydämensä pamppailemaan täyttymyksestä. Toisesta ihmisestä huolehtiminen kunnon kotiruoan avulla ei oikein sopinut hänen luonteeseensa. Hän oli kuitenkin jo lopen kyllästynyt tekemään ruokaa vain itseään varten.

Mielenkiintoista lisälukemista ja -katsomista:

• Parantavat rasvat, Taija Somppi & Jani Somppi (2012/2025)
• Yhdysvaltojen uudet ravitsemussuositukset
• Kitchen confidential, Anthony Bourdain  (2000)
• Gourmet, Tuomas Vimma (2008)
• Hyvän ruoan kirja, Hannamari Rahkonen (2021, tästä löytyy upea burgundinpadan resepti, kyseinen ruokahan on Voita-kirjassa keskeisessä roolissa) 
• Julie & Julia -elokuva (2009)
• Uhrilampaat -elokuva (1991)
• Gary Eats -Youtube -kanava
• Greeno Eats -Youtube -kanava 
• Dollar Tree Dinners - Youtube -kanava
• Japan Eat -Youtube -kanava

Keskeytysten arkisto, Pontus Purokuru

Triviaalista universaaliin ja takaisin 

Podcastaaja, kirjailija ja filosofi Pontus Purokuru oli minulle tähän Keskeytysten arkisto -lyhytproosateokseen (2025) tarttuessa uusi tuttavuus. Ja aivan kuten Hesarin toimittajallekin kävi, myös minut teksti tempaisi mukaansa välittömästi. Tällaista kevyttä ja raikasta mutta terävää ajatuksenjuoksua on ilo lukea! Purokuru liikkuu tässä teoksessa ketterästi sekä suurten filosofisten kysymysten että arkisten banaaliuksien joukossa; olipa kyse sitten sähköhammasharjoista, oksentamisesta tai vapaan tahdon tematiikasta, Purokuru tuottaa aiheesta soljuvaa ja mielenkiintoista tekstiä, jonka lukemista ei pysty lopettamaan. Vai pitäisikö sanoa: keskeyttämään? Heti luettuani Keskeytysten arkiston laitoin tilaukseen Purokurun esikoisromaani Römaanin (2019).

Entisenä apurahatutkijana samaistuin erityisesti kohtiin, joissa Purokuru kirjoitti apurahojen hakemisen vaikeudesta ja jatkuvassa epävarmuudessa elämisestä. Maailmassa on harvoja yhtä hienoja tilanteita kuin se, että saa apurahan, jonka turvin voi tehdä täysipäiväisesti juuri sitä mikä itseä kiinnostaa. Valitettavasti kolikon kääntöpuoli kuitenkin sattuu olemaan raastava taloudellinen epävarmuus ja rahavirran pätkittäisyys. Itse kaipaan edelleen apurahakausiani, mutta nykyinen palkkatyö tuo mukanaan sellaista vakautta, jota apurahat eivät voi koskaan tarjota.

Ainoan kritiikkini haluan kohdistaa (Asuntonäyttöjä-tekstin tekoälybuustauksen lisäksi) kirjan loppupäässä olevaan Muistelmat-tekstiin. Tarkemmin sanottuna tähän kohtaan:

Näin keskiluokkaisten ihmisten keski-ikäistyvän. Naiset peittivät itsekkyytensä joogamössön alle, miehet omahyväisyytensä osakemarkkinoille.

Pitkään joogaa harrastaneena ja myös joogafilosofiaan perehtyneenä naisena haluaisin huomauttaa, että joogalla on erilainen ydintehtävä sen harjoittajan sukupuolesta riippuen. Miesten kohdalla joogan tavoite on todellakin purkaa egoa ja oppia antamaan itsestään enemmän maailmalle ja kanssaihmisille. Olla siis vähemmän itsekäs. Naisten kohdalla asia on kuitenkin juuri päinvastoin. Naiset ovat nimittäin usein liian kilttejä ja antavat itsestään liikaa muille, välittämättä itsestään ja omasta hyvinvoinnistaan. Tähän naiset koulitaan jo lapsina. Pitää olla "kiltti tyttö". Niinpä naisten kohdalla joogan ydintehtävä onkin itse asiassa vahvistaa egoa ja auttaa asettamaan terveitä rajoja. Auttaa naista suojelemaan itseään. Tähän liittyen suosittelen tutustumaan vaikkapa hindujen pyhästä tekstistä, Bhagavad Gitasta (400-100 eaa.) löytyvään Shivan ja Shaktin tarinaan. Esimerkiksi yhdysvaltalainen joogaopettaja ja filosofian tohtori Ty Landrum on puhunut tästä kattavasti.

Mutta, kuten sanottu, Keskeytysten arkisto tulee olemaan vasta ensimmäinen monista lukemistani Purokurun kirjoista. -Ehdottomasti jatkoon!

Katie-Kate, Anu Kaaja

 

Kuumehouretta kerrakseen

A royal body exists to be looked at.

-Hilary Mantel, Royal Bodies

Luin Anu Kaajan Katie-Katen (2020) Lumiomena-blogin suosituksen perusteella. Katjan mukaan Katie-Kate on "huikea romaani". Ja onhan se, omalla tavallaan. Itse kahlasin teoksen läpi päivässä, koska kuumeessa on aikaa lukea. Tosin en välttämättä suosittelisi tällaista pommia lukupinoon silloin, kun pitäisi levätä. Yöunet nimittäin kärsivät.

Lumiomenan lisäksi Katie-Kate kiinnosti minua, koska teoksessa käsiteltiin vuosikausia seuraamaani brittijulkkista, Katie Pricea. Samoin ikoninen prinsessa Diana ja viimeisen päälle sliipattu Kate Middleton olivat keskeisissä rooleissa. Lisäksi nyt jo brittihovista irrottautunut Meghan Markle oli mukana:

Myöhemmin Katie-Kate lukee, että Prinssi Harry olisi todella ollut siellä, ja hänen luokseen jonotettiin. Mutta kukapa olisi edukseen jonossa? Pitää olla oikeanlaiset suhteet, kuten Meghan Marklella myöhemmin. Mega-Meghan, jonka ystävä järjesti sokkotreffit, ei jonoa, vaan suora tapaaminen. Suits her.

Kaajan teos on shokeeraava. Yksi kirjan luku esimerkiksi koostuu pelkästä pornoelokuvan litteroinnista. Itse olen äänikirjojen suurkuluttaja, mutta tätä kirjaa en halua milloinkaan kuulla äänikirjamuodossa. Katie-Katea ei todellakaan voi suositella herkemmille lukijoille. Tämä oli kuin jonkinlainen houreuni suoraan helvetistä. Kauhuelokuvamainen kokemus.

Kaajan kirjaa on kutsuttu feministiseksi. Sitä se kai onkin, jos feminismi tarkoittaa ennen kaikkea uhriutumista ja perversioissa rypemistä. Patriarkaalisen narratiivin kertaamista. Minulle kuitenkin resonoivat enemmän voimaannuttavat tarinat, jotka muistuttavat siitä, miten vahvoja me naiset itse asiassa olemme. Ja juuri tämän takia esimerkiksi monet uskonnot ovatkin yrittäneet meitä vaientaa. 

Itseäni häiritsi erityisesti Kaajan kirjan päähenkilön, Katie-Kate -nimen omaksuneen naisen tarina, joka vaikutti lähinnä hyväksikäytöltä. Hän oli kuin nukke, jolle kuka vain sai tehdä mitä halusi. Katie-Katella ei tainnut olla edes yhtään repliikkiä. Hän onkin mahdollisesti karmivin päähenkilö, johon olen kirjallisuudessa törmännyt.

Lisäksi minua tympi, miten raadollisesti ja alentuvasti Kaaja kirjoitti Katie Pricestä. Pricen elämänkerrat itse lukeneena näin, miten Kaaja oli poiminut tarkoitushakuisesti kaikkein haavoittuvaisimmat kohdat ja rajuimmat paljastukset omaan käyttöönsä, jättäen samalla paljon muuta, oleellistakin, pois ("Never underestimate the Pricey", anyone..?). Price on ehkä oman aikansa ääri-ilmiö ja tietynlainen tuote (omasta halustaan), mutta rajansa kaikella. Pieni kunnioitus kanssanaista kohtaan ei tekisi pahaa. 

Seksityöläisten ja monarkkien kehojen samankaltainen esineellistäminen on otettu puheeksi ennenkin. Katie-Kate -teos toikin mieleeni ennen kaikkea brittikirjailija Hilary Mantelin vuonna 2013 julkaistun, paljon näkyvyyttä saaneen Royal Bodies -esseen. Siinä Mantel tuli muun muassa verranneeksi Kate Middletonia muoviseen mallinukkeen ja totesi: "a royal lady is a royal vagina". Hän myös kirjoitti: "We are happy to allow monarchy to be an entertainment, in a same way that we license strip-joints and lap-dancing clubs". Tästä hyvästä Mantelille sateli tappouhkauksia. 

Kaajan kirjaan verrattuna Mantelin teksti on kuitenkin vielä varsin humaani ja tolkullinen. Esseensä lopussa hän esimerkiksi peräänkuuluttaa kunnioitusta ja lempeämpää asennetta kuninkaallisia naisia kohtaan:

We don't cut off the heads of royal ladies these days, but we do sacrifice them, and we did memorably drive one to destruction a scant generation ago. History makes fools of us, makes puppets of us, often enough. But it doesn't have to repeat itself. In the current case, much lies within our control. I'm not asking for censorship. I'm not asking for pious humbug and smarmy reverence. I'm asking us to back off and not be brutes. 

En tiedä, onko Kaaja lukenut Royal Bodies -esseetä, mutta mikäli on, päätti hän tehdä juuri päin vastoin, kuin mitä Mantel tekstissään pyytää. Kaaja hakee kirjassaan äärimmäistä shokkiarvoa. Lopussa  monarkia kuolee ja meno luiskahtaa suorastaan psykedeeliseksi. Itselleni tämä kirjailijan ekskursio spekulatiivisen fiktion puolelle oli tarinan ainoa selkeä valopilkku.

Nelinkontin, Miranda July

 

Pelkoa ja inhoa Monroviassa

Miten voisin kuvata Miranda Julyn Nelinkontin-uutuusteosta (All Fours, 2024)? Ensimmäisenä mieleeni tulee: Henriikka Rönkkönen yhdistettynä Hiljaisiin siltoihin ja (päälle liimattuun) wokeen. Jos joku tai kaikki näistä kiinnostavat, tämä kirja on mahdollisesti sinua varten. Itselleni Nelinkontin oli lukukokemuksena kuitenkin kuin jyrkkä rotko. Alku oli tasaista peruspullaa, sitten pudottiin ihmismielen alimpaan kuiluun ja lopuksi kavuttiin hölmistyneenä takaisin maan pinnalle, kysellen: "Mitä ihmettä juuri tapahtui..?". 

En ole pöllämystyneen reaktioni kanssa yksin. Goodreadsissa moni lukija kertoi vihanneensa tätä kirjaa, ja eräs tietty tamponi-kohtaus oli ollut minun lisäkseni myös toiselle lukijalle se piste, jossa kirja meni kiinni, ja loppuun lukeminen tuntui mahdottomalta. Rajansa cringellä ja ruumiineritteilläkin. Jos July halusi shokeerata, siinä hän todella onnistui. 

En oikein tiedä, mitä aiemmin huonosti tuntemaltani Julylta odotin. Takakansitekstin perusteella kai lähinnä jotain hauskaa ja kevyttä, mukaansatempaavaa. Tai korkeintaan jotain Holly Bournen Katsokaa miten onnellinen olen -kirjan kaltaista, astetta synkempää, mutta silti arkijärjellä tajuttavaa ja jonkinlaisen sopivaisuuden rajoissa pysyvää. 

Mutta ei. Päähenkilö valehteli järjestelmällisesti läheisilleen, masturboi suurimman osan ajasta, ja käytti 20 000 dollaria random-hotellihuoneen sisustamiseen, jota hän ei omistanut (tosi samaistuttavaa näinä talousaikoina, kun ostovoima on ihmisillä nollassa.. not). Kaikki tämä selittyi ilmeisesti itseään etsivän naisen keski-iän kriisillä ja pre-menopaussilla. 

Tarina oli lähinnä turhauttava, vastenmielinen ja outo. Juoni junnasi paikoillaan, nimettömäksi jäävä päähenkilö teki outoja valintoja jonkinlaisen mielenhäiriön vallassa ja hakkasi päätään seinään. Syy, miksi luin kirjan loppuun, oli kertomuksen hienoinen parantuminen loppua kohti, yleinen jääräpäisyyteni, sekä halu päästä avautumaan tästä lukukokemuksesta täällä blogissa. Jos hyvän kirjan mittarina käytetään herätettyjen tunteiden määrää ja voimakkuutta, Nelinkontin on mestariteos. 

Only Say Good Things: Surviving Playboy and Finding Myself, Crystal Hefner

 

Hugh Hefnerin myrkyllinen perintö

 

"He always likes the broken ones."

          -Hugh Hefnerin sihteeri Hefnerin naismausta. 

Vuonna 2017 kuollut Hugh Hefner oli kuin komodonvaraani. Esihistoriallinen ilmestys istuttaa uhriinsa tappavia bakteereja, jotka tekevät myyräntyönsä hitaasti. Tämä, toki varsin groteski vertauskuva nousi mieleeni, kun luin Hefnerin viimeiseksi jääneen vaimon, Crystal Hefnerin Only Say Good Things -muistelmat (2024), ja seurasin aiempien puolisoiden reaktioita teokseen. Hefnerin myrkyllinen hajota ja hallitse -psykologia näyttää nimittäin toimivan edelleen, seitsemän vuotta hänen kuolemansa jälkeenkin.

Esimerkiksi Hefneristä aiemmin hyvin vastaavan sisältöisen kirjan "Down the Rabbit Hole" (2015) kirjoittanut Holly Madison, Crystalin edeltäjä, on kritisoinut Crystalin kirjaa voimakkaasti, ja muun muassa todennut, että teos on fiktiivinen. Aikoinaanhan Hefner sanoi Madisonin kirjasta samaa. Historia siis toistaa itseään. 

Madison myös epäilee, että Crystal käytti Hefnerin heikentynyttä terveydentilaa hyväkseen Hefnerin viimeisinä elinvuosina, esimerkiksi tekemällä muutoksia testamenttiin. Vaikka Madison tuntee Hefnerin taidon kääntää naiset toisiaan vastaan, hän ei silti vaikuta tuntevan sympatiaa Crystalia kohtaan. Samoin Crystalia edeltänyt vaimo Kimberley Conrad on syyttänyt Crystalia muun muassa uhriintumisesta. Hefner voi siis levätä kryptassaan kaikessa rauhassa. Enemmän ja vähemmän manipuloidut ja kaltoinkohdellut ex-kumppanit puolustavat häntä edelleen, ja tappelevat keskenään.

Lukukokemuksena Only Say Good Things oli vangitseva. En tiedä, kuka toimi haamukirjoittajana, mutta hän teki paljon parempaa työtä, kuin esimerkiksi Britney Spearsin uunituoreen Nainen minussa -elämänkerran kirjoittaja. 

Crystalin kirjassa on mukana elokuvamaisia kohtauksia, osuvaa vertauskuvallisuutta, sekä paljon tunnetta. Pidin myös siitä, että Crystal toimi itse äänikirjansa kertojana. Se toi tiettyihin kohtiin ihan omanlaistaan syvyyttä. Crystal on sanonut, että hän ei rakastanut Hefneriä. Tätä on kuitenkaan vaikea uskoa, kun kuulee, miten hän lähestulkoon murtuu kyyneliin lukiessaan kohtaa, jossa Hefner kuolee 91-vuotiaana. Crystalin rakkaus ei ehkä ollut romanttista, mutta rakkautta se oli joka tapauksessa.

Kadonneiden rakkaiden kirja, Lisa Wingate

 

Hyvä kirja hyvistä ihmisistä

Tutustuin Lisa Wingaten Kadonneiden rakkaiden kirjaan (The Book of Lost Friends, 2020) kirjastotyöni puolesta, ja varsin tiukalla aikataululla. Kuuntelin teoksen läpi äänikirjana, kelloa vilkuillen. Tällainen pakkopullatilanne voisi olla omiaan pilaamaan lukukokemuksen. Kaikeksi onneksi Wingaten tarina vei minut mennessään, ja kokemus jäi vahvasti plussan puolelle. 

Vuosiin 1875 ja 1987 sijoittuva romaani eteni elokuvamaisesti ja juuri sopivalla rytmillä. En pitkästynyt, mutta en myöskään tippunut kärryiltä. Ja mikä parasta: pidin molemmista päähahmoista. Oli hirveän virkistävää ja jopa terapeuttista lukea kirja, jonka päähenkilöt ovat aidosti hyviä ja rehtejä tyyppejä, eivätkä ajattele vain itseään, vaan piittaavat aidosti yhteisöstään ja kanssaihmisistään. Ei valehtelua, ei kieroilua. Mitään korkeakirjallisuutta Kadonneiden rakkaiden kirja ei toki ole, mutta se on silti ehdottomasti lukemisen arvoinen inhimillisen lämpönsä ansiosta. Tämän kirjan lukeminen tekee hyvää sielulle.

Vuoden 1875 päähenkilöllä, vapautuneella orjalla nimeltä Hannie Gossett olisi varmasti syy jos toinenkin jättää entisen omistajansa tyttäret pulaan, kun heidät siepataan. Selän kääntämisen sijaan Hannie kuitenkin tekee kaikkensa, jotta Yhdysvaltojen sisällissodan jälkimainingeissa ongelmiin joutuneet Lavinia ja tämän siskopuoli Juneau Jane pelastuisivat ja pääsisivät takaisin isänsä luo. Hädän hetkellä vanhat kaunat unohdetaan, ja vedetään yhtä köyttä.

Reilu sata vuotta myöhemmin vastavalmistunut opettaja Benny Silva taas laittaa kaiken peliin, jotta epäonnistumaan tuomitut, "huonossa koulussa" opiskelevat entisten orjien jälkeläiset löytäisivät lukemisen ja opiskelun ilon, ja saisivat mahdollisuuden menestyä elämässä. Bennyn tarina toi minulle vahvasti mieleen Michelle Pfeifferin tähdittämän Kadotetut sielut -elokuvan vuodelta 1995. Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että molemmissa tapauksissa epätoivoinen opettaja pyrkii saamaan rauhattomien oppilaidensa huomion muun muassa lahjomalla heitä välipaloilla. 

Pidin myös siitä, että Kadonneiden rakkaiden kirja ei orjuus- ja sotateemoistaan huolimatta ole mitenkään raaka. Sitä voi siis suositella myös herkemmille lukijoille. Väkivaltaan viitataan lähinnä epäsuorasti. Painopiste on ihmisen pohjimmaisessa hyvyydessä, ja kirjan yleisvire on humaani.

Kirjastoni asiakkaat valitsivat tämän teoksen kaikista vinkkaamistani kirjoista kiinnostavimmaksi. Eikä syyttä. Aikana jota nyt elämme tarvitaan sydäntä lämmittävää, lempeää kirjallisuutta.

Vertailussa: Nainen Minussa, Britney Spears & Niko Ranta-Aho, Aki Linnanahde

 

Liian kiltti nainen, liian levoton mies

Vertailin marraskuussa 2015, eli aika lailla tasan kahdeksan vuotta sitten Johanna Tukiaisen ja Nikki Sixxin elämänkertoja. Tuo postaus on noussut yhdeksi blogini eniten luetuista, ja sitä oli hauska kirjoittaa. Niinpä en voinut vastustaa kiusausta asettaa rinta rinnan myös kaksi tämän syksyn kohutuimmista ja kysytyimmistä elämänkerroista meillä Suomessa: Britney Spearsin Nainen minussa (2023) ja Aki Linnanahteen Niko Ranta-aho (2023). Kuuntelin nämä teokset äänikirjoina, sillä kirjaston varausjonot olivat liian pitkät. @rawrane ja @britneyspears ovat omien sukupuoliensa (ja sukupolviensa) ääriesimerkkejä, kuten jo bloggaukseni otsikossakin totean. Päätin nostaa sukupuolinäkökulman esiin, koska myös sekä Britney että Niko itse tarkastelevat tekojaan ja elämiään sukupuolirooliensa valossa:

Britney on vanhempana harmitellut toistuvasti, miksi ei nuorena osannut olla omapäisempi ja vaativampi, enemmän diiva. Esikuvakseen tässä hän asettaa omaa uraansa rautaisella otteella hallitsevan Madonnan. Britney on ollut nuoresta The Mickey Mouse Club -tähdestä asti ylisuorittava kiltti tyttö, joka tekee, mitä työnantajat ja vanhemmat käskevät. Kaikki kulminoitui 13 vuotta kestäneeseen holhoukseen, joka vei häneltä mahdollisuuden päättää edes sitä mitä syö lounaaksi, saati olla oman uransa ohjaksissa. Jotkut tahot kutsuvat Britneytä nykyisin uhriutujaksi, mutta minun mielestäni hän on ollut aidosti uhri. Siinä ei ole mitään syytä ivaan.

Hyvän perheen poika Niko taas on elänyt ison osan elämästään paitsi läheistensä, myös oman kehonsa ja mielensä äärirajoilla, mahdollisimman monia sääntöjä ja normeja rikkoen. Liika kiltteys ei ole koskaan ollut hänen ongelmansa. Jo ennen Katiskoita tilit on vedetty punaiselle, bileputki on saattanut kestää lähemmäs kuukauden, ja sieltä on varastettu, mistä on pystytty. Jopa ensimmäisen huumetuomion tultua Niko käyttäytyi julkisuudessa hyvin ylimielisesti ja välinpitämättömästi, vihaa ja pahennusta herättäen. Huumekauppakin jatkui, mistä seurasi Katiska 2. Linnanahteen elämänkerran jälkisanoissa Niko toteaa: "Aki, kiitos että johdatit minut tähän yhteen elämäni tärkeimmistä prosesseista, olen joutunut käymään kriittisesti läpi kaikkia väärin tekemiäni asioita, oli kyseessä sitten liiketoimeni, rikokseni, tai poikana oleminen."

Toisaalta, kun katsoo Britneyn ja Nikon nuoruusvuosia, löytyy niistä myös paljon samaa. Kummankin nuoruus oli varsin raju, ja he kasvoivat aikuisiksi liian nopeasti. Monet tapahtumat ovat hyvin samanlaisia, mutta heidän sukupuoliensa takia niihin reagoidaan monesti eri tavalla. Kumpikin esimerkiksi tutustui päihteisiin ja seksiin pitkälti saman ikäisinä, noin 13-14 -vuotiaina, mutta vain Britneyn kohdalla tätä on tietojeni mukaan kauhisteltu, olihan hän paitsi tyttö, myös vieläpä neitseellinen pop-prinsessa. Osittain kyse voi toki olla myös kulttuurieroista Suomen ja Yhdysvaltojen välillä.

Oli myös mielenkiintoista havaita, millaisista osasista pop-prinsessa ja (liikemies-)huumekauppias rakensivat imagojaan ja minäkuviaan. Britneylle tärkeintä oli tietenkin musiikki, mutta hyvin usein huomio kiinnittyi silti myös hänen kehoonsa. Tämä ymmärrettävästi häiritsi Britneytä, ja hän tuhahtikin, ettei muista tehneensä lupausta, jonka mukaan hän pysyisi ikuisesti 17-vuotiaana. Tärkeää Britneylle oli myös muiden naisartistien, kuten Mariah Careyn ja Madonnan hyväksyntä. Jälkimmäisen kanssa hän myös pääsi tekemään yhteistyötä.

Niko taas rakensi minuuttaan luksusautojen kautta. Hänen elämänkerrassaan on dokumentoitu huomiota herättävän tarkasti, millaisella autolla hän kulloinkin ajoi. Nikon mukaan häntä ei huumekauppiaana ja bisnesmiehenä olisi otettu vakavasti, jos alla olisi ollut joku perus-Nissan. Kallis auto toimi käyntikorttina. Britneyn tapaan keho oli tärkeä myös salilla viihtyneelle Nikolle, mutta selvästi isompi painotus tuntui silti olevan luksus-elämässä ökyautoineen. Kainalosta toki löytyi bikini fitnessin maailmanmestari.

Kaiken kaikkiaan Niko on ollut näistä kahdesta se onnekkaampi. Kun hänellä alkoi mennä liian lujaa, vanhemmat tukivat häntä, ja veivät Minnesota-hoitoon, kun Niko sitä itse halusi. He olivat huolissaan, mutta eivät sortuneet ylilyönteihin. Valtio tietenkin puuttui lopulta Nikon huumekauppaan, ja siitä lankesi (nykyisten tietojeni mukaan) 11 vuoden vankeustuomio. Välit perheeseen ovat kuitenkin säilyneet hyvinä, ja Niko kertoo soittelevansa isänsä kanssa joka päivä useasti.

Britneyn vanhemmat taas langettivat ihan itse omalle tyttärelleen 13 vuoden vankeusrangaistuksen niin sanotun holhouksen muodossa. Tämän vapaudenriiston seurauksena Britney ei saanut edes pukeutua yksin, saati päättää urastaan.

Rikkeistä, kuten tanssikoreografian kritisoinnista, seurasi passitus pakkohoitoon, tai uhkaus, että Britney ei saisi nähdä omia lapsiaan. Britneyn 13-vuotinen vankeus on siis ollut kaksi vuotta pidempi, kuin Suomen mahdollisesti pahimmalla huumekauppiaalla. Syy: Britney kipuili avioeronsa ja lastensa huoltajuuskiistojen takia, ja kehtasi jopa lähteä Paris Hiltonin kanssa klubikierrokselle. Mutta hei: pakkohan vanhempien oli jollain keinolla päästä kiinni tyttärensä menestyksekkääseen uraan ja sen tuottamiin miljooniin. Kuten Britneyn isä holhouksen tultua voimaan voitonriemuisesti totesi: "Minä olen nyt Britney Spears". Melko karmivaa.

Voi toki olla, että Britney aidosti tarvitsi jonkinlaista apua holhouksen alussa, mutta vaikuttaa oudolta, että koko pitkän holhouksen ajan hän oli kuitenkin täysin työkykyinen, ja myös tiiviisti julkisuuden valokeilassa. Koko juttu haiskahtaakin ikävästi ihmiskaupalta. Britney on sittemmin todennut, ettei halua nähdä perhettään enää ikinä. Välit isään ovat lopullisesti poikki. 

Lyhyesti voisi todeta, että Niko on edelleen elossa perheensä ansiosta, Britney perheestään huolimatta. 

Loppujen lopuksi Britney ja Niko vaikuttavat varsin tavallisilta ihmisiltä parisuhde- ja lapsihaaveineen (ainakin mikäli viimeksi mainitun rikoksia ei oteta lukuun). Toinen on toki tavallista parempi laulaja ja esiintyjä, toinen taas etevä myyjä (olipa kyseessä sitten kodin elektroniikka, tai joku laiton aine). Kummankin kohtaloksi koituivat lopulta huonot taustajoukot, Britneyn kohdalla valitettavasti, Nikon kohdalla onneksi. 

Kannattaako näitä lukea?

Lukukokemuksina Nainen minussa ja Niko Ranta-aho ovat hyvin erilaisia. Britneyn elämänkertaa voisi kuvailla huonoksi kirjaksi kiinnostavasta aiheesta, kun taas Nikon elämänkertaa hyväksi kirjaksi kohtuullisen kiinnostavasta aiheesta. Nainen minussa -teoksen kerrontatyyli oli omaan makuuni liian töksähtelevä ja luettelomainen, nopeasti aiheesta toiseen hyppivä. Tosin pelkillä emojeilla sitä ei sentään ollut onneksi kirjoitettu, kuten Britney jälkisanoissaan vitsaili. 

Itse ehkä suosittelisin lukemaan muutaman hyvän lehtijutun Britneyn kirjasta, ja kuuntelemaan hänen musiikkiaan itse kirjaan investoimisen sijaan. Minä en nimittäin ainakaan oppinut Britneyn kirjasta juuri mitään uutta ja mielenkiintoista, koska media on jo ruotinut kirjan jokaisen yksityiskohdan moneen kertaan skandaalilööpeissään, eikä teoksella itsellään ole juurikaan kirjallista arvoa. 

Toisin kuin Britneyn haamukirjoittaja, kuka hän sitten onkaan, Aki Linnanahde on sen sijaan taitava tarinankertoja. Totesin tämän jo vuosia sitten, kun kuuntelin äänikirjana Linnanahteen kirjoittaman Jere Karalahden elämänkerran (Jere, 2017). Karalahti ei ole koskaan kiinnostanut minua hiukkaakaan, mutta Linnanahteen kertojanlahjojen ansiosta ahmin silti hänen elämänkertansa hetkessä. On myös huomionarvioista, että Linnanahde osaa suhtautua kirjoituskohteisiinsa kriittisesti, heitä tarvittaessa haastaen. Näin oli myös Nikon kohdalla. Linnanahde muun muassa pohti, voisiko neuropsykiatrinen häiriö olla yhtenä osatekijänä Nikon elämänvalinnoissa. Samalla hän kuitenkin korostaa, että nämäkään taustat eivät oikeuttaisi Nikon tekoja millään muotoa.

Elämänkertojen kohdalla vähintään yhtä tärkeää kuin kiinnostava kohde on tapa, jolla elämäntarina kerrotaan. Tähän liittyen mainittakoon, että kaikkien aikojen suosikkielämänkertani on Chris Ayresin kirjoittama Minä, Ozzy (I Am Ozzy, 2009). Ja ei, Ozzy Osbourne ei ole koskaan ollut sydäntäni lähellä, mutta se huumori ja itseironia jolla Minä, Ozzy oli kirjoitettu voitti minut puolelleen varauksetta. Muistan nauraneeni ääneen lukuisia kertoja, ja palasin kirjan pariin myös uudelleen. 

Tyhjyyspäiväkirja, Emi Yagi

 

Patologisen valehtelijan matkassa

Luin hiljattain Annie Ernauxin 1960-luvulle sijoittuvan, omaelämänkerrallisen Tapaus-romaanin, jossa nainen salaa raskautensa ja tekee abortin, ettei hänen uransa olisi ohi. Japanilaisen Emi Yagin Tyhjyyspäiväkirjassa (Boshi Techo, 2022) asetelma taas on juuri päinvastainen. Siinä 34-vuotias Shibata valehtelee olevansa raskaana, jotta häntä kohdeltaisiin töissä paremmin. 

Tämä "surrealistinen raskauspäiväkirja" on saanut maailmalla paljon suitsutusta. Itse en lämmennyt tälle reaalifantasialle, vaikka arvostankin Yagin halua kommentoida naisen yhteiskunnallista asemaa, ja äitiyden haasteita. Toinen vastaava japanilainen kirja on Sayaka Muratan Lähikaupan nainen (2020), jossa päähenkilö valehtelee, että hänellä on mies. Tuo kirja on kuitenkin muistini mukaan parempi, kuin Tyhjyyspäiväkirja. 

Kuuntelin Tyhjyyspäiväkirjan englanninkielisenä äänikirjana, ja loppua kohti ärsyynnyin yhä enemmän. En pitänyt tavasta, jolla kirjailija meni mukaan päähahmon harhoihin. Lopullisesti hermoni menivät, kun päähenkilö meni lääkäriin. Siinä kohtaa menetin luottamukseni kirjailijaan, ja lopun käänteet vain vahvistivat epäluottamustani ja pettymystäni. Kirjan loppu oli paitsi hämmentävä ja epätyydyttävä, myös suorastaan turhauttava. Katarsista on tämän tarinan parissa turha odottaa.

Myös fantasiassa, mukaan lukien maagisen realismin ja reaalifantasian kaltaiset alalajit joihin Tyhjyyspäiväkirja minusta kuuluu, kertomuksen sisäisen logiikan pitää toimia, ja tarinan täytyy olla johdonmukainen. Yagi rikkoi tätä sääntöä toistuvasti. Vähän sama, kuin jos noitien ja velhojen olemassaololle perustuneen J. K. Rowlingin  Harry Potter -kirjasarjan lopussa ilmoitettaisiin äkisti, vailla yhtään mitään selityksiä, että noitia ja velhoja ei olekaan olemassa Potter-universumissa. Asiaa ei siis selitettäisi esimerkiksi Harryn koomaunena, tai muuna vastaavana. Harryn näkökulmasta asiat siis menisivät näin: 1. Harry on tavallinen poika normaalissa reaalimaailmassa; 2. Harry tajuaa olevansa velho ja löytää salatun taikamaailman; 3. Boom! Harry on taas tavallinen poika reaalimaailmassa. Ei selityksiä. Jos Rowling toimisi näin, hän rikkoisi lukijan luottamuksen ja luomansa maailman loogisuuden. 

Maagisessa realismissa ja reaalifantasiassa lukija siis toki muuttaa käsitystään todellisuudesta, ja mukautuu kirjailijan luomaan (fantasia)maailmaan. Ei ole kuitenkaan tyypillistä, että tämä kuviteltu, uusi todellisuus sotii itseään vastaan kerta toisensa jälkeen. Muuttaa sisäistä logiikkaansa koko ajan vailla selityksiä. Minä kutsuisin tällaista kerrontatyyliä huonoksi fantasiaksi.

On toki myös mahdollista, että tietyt tapahtumat Tyhjyyspäiväkirjassa olivat todella jonkinlaista houretta, mikä olisi ainoa keino pelastaa kirjan sisäinen logiikka. Mikään ei kuitenkaan viittaa tällaiseen. Ei ole uneen vaipumisia, ei mielisairauksia, ei päihteitä, ei mitään. Vain tylsää toimistoarkea ja paperinohuita, latteita henkilöhahmoja.

Toki, jos Tyhjyyspäiväkirjaa lähestyy fantasiantutkimuksen vähemmän suositun ja laajasti kritisoidun romaanisen koulukunnan fantasiaparadigman kautta, nojaten Tzvetan Todorovin oppeihin, voi Yagille antaa synninpäästön. Todorovilaisessa "fantastiquessa" eli puhtaassa fantasiassa (myös: "fantastic") fantasia nimittäin syntyy ja on olemassa nimenomaan tilanteessa, jossa asiat ovat epäselviä, ja lukija epäröi miettien, mikä on totta ja mikä ei. Fantasiaelementit eivät siis asetu loogisiksi osiksi kirjaan rakennettua kuvitteellista maailmaa. Siteeraan väitöskirjaani:

Todoroville (2004) termi fantastic tarkoittaa teoksia, joissa lukija ja kirjan hahmo kokevat ihmetyksen hetken, joka johtuu yliluonnollisesta tapahtumasta. Kirjallisuudentutkija Klaus Brax (2017, s. 56) on suomentanut tämän termin muotoon puhdas fantasia. Tuo yliluonnollinen tapahtuma asettaa kirjan hahmon valintatilanteeseen, jossa on kaksi vaihtoehtoa: 1. omat aistit kyseenalaistetaan, ja näin maailma itsessään voi säilyä ennallaan. tai 2. tapahtuma katsotaan todeksi, ja tämän seurauksena maailman olemuksesta tulee vieras. Fantastic katoaa, kun hahmo on valinnut toisen näistä vaihtoehdoista. Näin ollen fantastic kestää ajan, jonka epävarmuus oudon tapahtuman luonteesta vallitsee, eikä olla varmoja siitä, mistä todella oli kyse. (Todorov, 2004.)

 

Todorov kuvailee: ”The fantastic is that hesitation experienced by a person who knows only the laws of nature, confronting an apparently supernatural event.” (Todorov, 2004.) 

 

Yagin Tyhjyyspäiväkirjassa "fantastic" ei lopu lainkaan, jos otetaan lukuun lukijoiden reaktiot, omani mukaan lukien. Hämmennys vain lisääntyy loppua kohden.

Itse kuitenkin edustan fantasiatutkimuksen anglosaksista koulukuntaa. Todorovilainen puhtaan fantasian määritelmä kun rajaa jopa J. R. R. Tolkienin puhtaan fantasian ulkopuolelle, mikä ei nyt vaan vetele. Lisäksi minulle on fantasian lukijana tärkeää, että fantasiaelementit asettuvat paljastumisensa jälkeen johdonmukaisiksi osiksi kuvitteellista maailmaa. Haluan lukea fantasiaa, jolla on oma sisäinen koherenssinsa.

Fantastique!

Lähteet:

Brax, K. (2017). Unhoon jääneiden huuto. Helsinki: BTJ Finland Oyj.

Malherbe, J.-Y. (2004). Ranskankielinen fantasiakirjallisuus. Teoksessa K. Blomberg, I. Hirsjärvi & U. Kovala (toim.), Fantasian monet maailmat (s. 231–248). Helsinki: BJT-Kirjastopalvelut.

Siikilä-Laitila, M. (2022). "There is not a single original thought in Eragon": tekijyys, intertekstuaalisuus ja fandom internetin fantasiakirjakeskusteluissa (väitöskirja, Jyväskylän yliopisto). https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/84069

Sisättö, V. (2003). Johdanto. ”Mitä fantasiakirjallisuus on?” Teoksessa V. Sisättö (toim.), Ulkomaisia fantasiakirjailijoita (s. 5–14). Helsinki: BTJ Kirjastopalvelu.

Todorov, T. (2004). The Fantastic: A Structural Approach to a Literary Genre. Teoksessa D. Sadner (toim.), Fantastic Literature. A Critical Reader (s. 135–143) (käänt. R. Howard). Westport, ym.: Praeger Publishers.

Tapaus, Annie Ernaux

 

Pieni, mutta rankka kirja

Ranskalainen Annie Ernaux (s. 1940) voitti viime vuonna Nobelin kirjallisuuspalkinnon teoksellaan Tapaus (L'evénement, 2000).  Kirjassa omaelämänkerrallisesti käsitelty laiton abortti on jälleen ajankohtainen, kuten Yhdysvaltojen viimeaikaiset kehityskulut osoittavat. Eutanasian ohella abortti on yksi vaikeimmista lääketieteeseen liittyvistä eettisistä kysymyksistä, ja omiaan luomaan voimakasta polarisaatiota.

Tapauksen kohdalla räjähdysherkkää aihetta onneksi tasapainottaa Ernauxin eleetön ja taitava kerrontatyyli. Alle 90-sivuisen kirja(sen) luki parissa tunnissa. Ja minä olen vieläpä melko hidas lukija. Piti aluksi katsahtaa vain hiukan alkua, mutta äkkiä huomasinkin, että olin jo viimeisillä sivuilla. Kirjan kesken jättäminen ei ollut vaihtoehto. En erityisemmin pitänyt 23-vuotiaasta päähenkilöstä (eli Ernauxista), sillä tämän käytös oli ajoittain varsin holtitonta ja manipuloivaa. Toisaalta Ernaux ei ainakaan yrittänyt silotella tai kaunistella tarinaansa.

Tällaisesta kirjasta bloggaaminen on vaikeaa. Ainakin jos ei halua alkaa ottamaan kantaa julkisesti. Kommentoinkin nyt vain sen verran, että olipa abortti kielletty tai ei, siihen linkittyy aina paljon hankalia kysymyksiä ja ilmiöitä. Laittomuus johtaa esimerkiksi Ernauxin kaltaisiin, monesti vaarallisiin tilanteisiin, joissa abortti haetaan muualta kuin lääkäriltä. Lisäksi Yhdysvalloissa esiintyy nykyisin tapauksia, joissa keskenmenon kärsineet naiset eivät saa asianmukaista hoitoa, koska heitä ja heidän lääkäreitään voitaisiin epäillä aborteista. Toisaalta taas herää kysymys, kuinka pitkälle kehittyneitä raskauksia on eettistä enää keskeyttää? Kuka osaa vetää rajan oikein tässä asiassa?

Ernauxin tapauksessa raskaus ehti pitkälle ennen aborttia, mikä teki kirjan lukemisesta astetta karmivampaa. Toki ironisesti syy abortin viivästymiseen oli Ernauxin kohdalla juurikin abortin kieltävässä lainsäädännössä. Sittemmin Ernaux on saanut kaksi poikaa. Kirjan lopussa hän toteaa:

Nyt tiedän, että minun oli käytävä läpi tuo koettelemus ja uhraus osatakseni haluta lapsia, voidakseni hyväksyä väkivallan, jota suvunjatkaminen keholleni tarkoittaa, ja ryhtyäkseni vuorostani sukupolvien läpikulkupaikaksi.

Windsorien vaietut totuudet, Tina Brown

 

Perhe, josta voisi kirjoittaa useammankin tiiliskiven

Kun kuvasin tätä kirjaa blogiani varten, älypuhelimeni luonnehti valokuvan sisältöä ryhmäkuvaksi, fokusoiden vahvasti Camillan, Elizabethin, Katen ja Meghanin kasvoihin. Niin sanottu tekoäly ei olisi voinut olla enempää oikeassa. Tämä toimittajanakin tunnetun kirjailija Tina Brownin tiiliskivi, Windsorien vaietut totuudet (The Palace Papers, 2022), on nimittäin todellinen brittikuninkaallisten ryhmäpotretti. Valokeilaan astuu vuorollaan pitkälti jokainen Windsorin kuninkaallisen perheen keskeinen jäsen, joitakin prinssi Edwardin kaltaisia poikkeuksia lukuun ottamatta. Lopputulos on koukuttavaa ja monin tavoin ajankohtaista luettavaa. Tai no, itse kuuntelin tämän teoksen pääosin alkuperäiskielisenä äänikirjana kirjailijan itsensä lukemana. Erinomainen lukija, tämä Brown! 

Erityisesti minua, kuten varmasti monia muitakin, kiinnosti tietenkin Charlesin, Dianan ja Camillan kolmiodraama, sekä tuon sotkun vaikutus muihin hovin jäseniin, kuten Williamiin ja Harryyn. Toisin kuin monet muut, Brown ei varsinaisesti ole team-Diana -kerholainen. Hän olikin muun muassa sitä mieltä, että oli virhe valita Spencerin "vaikealuonteisen" suvun edustaja tulevaksi kuningattareksi. Sen sijaan Camillan vahvahermoisuus ja hyvät sosiaaliset taidot tekevät hänestä Brownin silmissä mainion kuningatarehdokkaan. Tämän kirjan kirjoittamisen jälkeen Camillasta onkin toden totta tullut Yhdistyneen kuningaskunnan kuningatar. Katselin itsekin kruunajaisia, ja tilaisuuden juhlavuus nosti kyyneleet silmiini. Kuninkaallisissa on aivan omanlaistaan mystiikkaa, kuten kirjailija Alexander von Schönburgkin on todennut.

Harry ja William puolisoineen eivät aiemmin ole minua liiemmälti kiinnostaneet. En ole edes vaivautunut katsomaan Harryn ja Meghanin surullisenkuuluisaa Oprah-haastattelua, joka tapahtui juuri parahiksi ennen prinssi Philipin kuolemaa, ja takasi näin Harrylle erittäin kiusallisen hautajaisvierailun vanhaan kotimaahansa. Tämä Brownin teos kuitenkin sai jopa minut höristämään korviani, ja keskittämään ajatukseni Windsorin nuorempaan polveen. Tämän lukukokemuksen myötä ymmärränkin entistä paremmin, mistä esimerkiksi Harryn pohjaton viha mediaa kohtaan juontaa juurensa. Kyse ei ole "vain" hänen äitinsä kuolemaan liittyvistä seikoista. 

Omat lukunsa ansaitsi myös nykyisin arvonimensä menettänyt Andrew. Tosin sanottakoon, että minusta Brown olisi voinut paneutua tähän perheen mustaan lampaaseen hieman enemmänkin. Esimerkiksi Andrewin hirvittävää "en pystynyt hikoilemaan" -haastattelua olisi voinut käsitellä laajemminkin. Onneksi suosikki-YouTube -sisällöntuottajani Scott Sharp on tehnyt aiheesta mitä mainioimman kommentaarivideon. 

Yllä mainitsemistani, subjektiivisista pikku puutteista huolimatta Windsorien vaietut totuudet on mielestäni varsin onnistunut läpileikkaus brittikuninkaallisista. Tämä kannattaa lukea, vaikka aihe olisi tuttu entuudestaan (kukapa nyt tätä kuningasperhettä ei tuntisi). Itse olen kahlannut läpi monia muitakin samaa aihepiiriä sivuavia kirjoja, mutta silti koin saavani Brownin kirjasta myös uutta, relevanttia tietoa. Ja mikä tärkeintä: Brown on myös mitä taitavin kirjoittaja ja hänen analyysinsä on paikoittain suorastaan veitsenterävää. Niinpä päätänkin tämän tekstin yhteen lempikohdistani:

Meghanin lumonnut kuninkaallisten loisto on optinen harha. Hänen oli vaikea käsittää sitä, että hänen Windsorin linnan satuhäissään tarjoiltu orgaaninen sitruuna-seljankukkajälkiruoka oli Ihmemaan Liisan "Syö minut" -kakku. 

-Kuka vielä väittää, että tietokirja ei voisi olla runollinen?

Eläin, Lisa Taddeo

 

Naisen kosto

Kiinnostuin Lisa Taddeon Eläin-kirjasta (Animal, 2021) alun perin sen pysäyttävän kannen takia. Takakannen lupaus #MeToo-sukupolven Amerikan Psykosta ei myöskään ainakaan laskenut kiinnostustani teosta kohtaan (tosin Amerikan Psyko on kyllä huomattavasti parempi teos kuin tämä).

Taddeo on omituinen kirjalija. Hän on samaan aikaan hyvin kiinnostava ja luotaantyöntävä. Esimerkiksi hänen aiempi teoksensa, Kolme naista (Three Women, 2019), vangitsi ensin huomioni täysin, vain menettääkseen sen, ennen kuin kirja oli luettu loppuun. Still working on it..

Tämä, 36-vuotiaasta Joanista kertova, vinksahtanut trilleri, jaksoi pitää huomioni loppuun asti, mutta ei täysin ongelmitta. Eläin olisi voinut olla paljon parempikin kirja, mikäli tyhjäkäyntiä ja toistoa olisi ollut vähemmän, ja jos loppu ei olisi ollut niin päälleliimatun oloinen. Toisaalta suvantopaikkojen vastapainona mukana oli paljon shokeeraavia, niskakarvat pystyyn nostavia kohtia. Ajoittain tunsin suoranaista raivoa ja kuvotusta. Kaiken kaikkiaan Eläin oli voimakas, joskin nihilistinen ja ruma elämys. En suosittele herkille lukijoille.

Aja aurasi vainajain luitten yli, Olga Tokarczuk

Päähenkilö, joka ei unohtunut

Luin Olga Tokarczukin Aja aurasi vainajain luitten yli (julk. suomeksi 2020) jo jokin aika sitten, mutta en ole ehtinyt bloggaamaan siitä. Pitkään ajattelin, että en yksinkertaisesti vain bloggaa tästä kirjasta, kuten silloin tällöin muutenkin on tapahtunut, milloin ajanpuutteen takia, milloin tietoisesti. Mutta. Eksentrisen rouva Duszejkon tarina ei yksinkertaisesti suostunut unohtumaan kuukausienkaan päästä, ja niinpä, tässä sitä ollaan. Tämä kirja ansaitsee oman bloggauksensa. 

Tämä pieneen puolalaiseen kaupunkiin sijoittuva murhamysteeri onnistui kaappaamaan huomioni jo ensimmäisestä, taiten rakennetusta luvusta alkaen. Varsinkin nyt loppuratkaisun tietäen ei voi kuin todeta, että kirjailija todella onnistui manipuloimaan minua lukijana heti alusta alkaen, ja johdattelemaan taitavasti harhapoluille. Piru asuu yksityiskohdissa, kuten on tapana sanoa.

Parhaiten tästä teoksesta jäi kuitenkin mieleen joku aivan muu, kuin murhat. Minun silmissäni Aja aurasi vainajain luitten yli nojasi ennen kaikkea päähenkilönsä, rouva Duszejkon, eli Janinan, luonnekuvaukseen ja edesottamuksiin. Tähtikarttoja suurella mielenkiinnolla tulkitseva, osa-aikaisena opettajana toimiva ja eläinten oikeuksia puolustava Janina on yksi mieleenpainuvimmista fiktiivisistä henkilöistä, joihin minulla on koskaan ollut ilo tutustua. 

Näin Janinassa vanhan viisaan naisen arkkityypin ilmentymän: yksin keskellä luontoa elävä, sitkeä ja viisas noita. Meillä suomalaisilla on Louhemme, irlantilaisilla Badbhinsa, ja nyt, kiitos Tokarczukin, puolalaisilla on rouva Duszejkonsa. Kaikki kolme ovat viisaita, vahvoja ja vaarallisia.

Dekkaripäivän satoa: Linda Rantanen & Marikki Piirtola

Kirjailija, toimittaja Linda Rantanen ja hänen vuonna 2021 ilmestyneet teoksensa
Musta raivo & Rikosten Rauma.

Syitä, seuraamuksia ja katharsista

Kuten blogini pitkäaikaiset lukijat ehkä tietävätkin, työskentelen kirjastossa. Tähän liittyen haluan jakaa kotitoimipisteeni, Noormarkun kirjaston, viimeisimmän tapahtuman annin tänne blogini puolelle. Marraskuun loppupuolella järjestimme nimittäin ensimmäisen Dekkaripäivämme, ja kirjailijavieraiksi paikalle saapui kaksi rikoskirjailijatarta. Minulla oli ilo ja kunnia haastatella heitä molempia, ja valmistautumiseeni kuului myös heidän vuonna 2021 ilmestyneisiin uutuusteoksiinsa tutustuminen.

Linda Rantanen: Rikosten Rauma & Musta raivo

Toimittajana ja kirjailijana työskentelevä Linda Rantanen on julkaissut vuonna 2021 peräti kaksi true crime -teosta: Rikosten Rauma, ja Musta raivo. Näistä ensin mainittu, Rikosten Rauma, kertoo nimensä mukaisesti raumalaisista rikoksista. Aikajänne ulottuu 60-luvulta aina 2000-luvulle asti. Linda kertoi haastattelun yhteydessä, että Rauma on hänen kotikaupunkinsa, ja siksi moniosaiseksi suunniteltu Rikoksia kaupungeittain -kirjasarja lähtee liikkeelle juurikin tuosta satakuntalaisesta satamakaupungista. Seuraavaksi on vuorossa Turku. Rikosten Raumaan mahtui mukaan monenlaisia anekdootteja vuosien varrelta, muun muassa kertomuksia valtakunnallisissa medioissakin näkyneistä rikollisista. 

Itse kuuntelin Rikosten Rauman äänikirjana. Teos oli sujuvasti kirjoitettu, ja ajoittain varsin koukuttavakin. Siihen mahtui monia eri sävyjä koomisesta (ikkunoista kesken oikeudenkäynnin livistävät rikolliset) aina traagiseen (lapsensurma) asti. Suosittelen Rikosten Raumaa paitsi natiiveille, myös muille true crimen ystäville.

Rantasen toinen teos, Musta raivo, oli näistä kahdesta kirjasta minun silmissäni se kiinnostavin. Siinä Rantanen kertoo neljästä alaikäisen tekemästä henkirikoksesta. Mukana ovat muun muassa Muhoksen perhekodin surma vuodelta 2015, sekä Porissa vuonna 2018 tapahtunut liikuntarajoitteisen naisen surma. Rikoksista kirjoitetaan hyvällä maulla, turhaa mässäilyä välttäen, mutta kuitenkin lukijaa puhuttelevasti. Parasta Mustassa raivossa oli minusta rikosten taustojen ja syiden analysointi, jota varten Rantanen oli haastatellut muun muassa kriminologi Sari Somppia. 

Alibissakin työskennelleen Rantasen mukaan alaikäisten henkirikollisten elämäntarinoista löytyy usein lastensuojelutaustaa ja päihdeongelmia. Samaan aikaan turvallisista aikuisista on pulaa. Yhtenä merkittävänä ongelmana Rantanen pitää myös sitä, että nuoret rikoksentekijät suljetaan samoihin vankiloihin aikuisten rikollisten kanssa, koska kustannussyiden takia alaikäisille ei ole tarjolla omia vankiloita meillä Suomessa. Tämä johtaa siihen, että aikuiset, paatuneemmat rikolliset, "opettavat nuorempiaan", ja näin tuhoisa kierre on valmis.

Musta raivo on synkkä, mutta tärkeä kirja. Kun syyt nuorten tekemien henkirikosten taustalla ymmärretään, saadaan myös työkaluja niiden ennaltaehkäisyyn tulevaisuudessa.

Marikki Piirtolan Sylva Harmaja -sarjan avausosa.
Kansi on Piirtolan itse maalaama.

Marikki Piirtola: Kuusi elefanttia

Toinen Dekkaripäivämme vierailija oli paikallinen dekkarikirjailija, Marikki Piirtola. Hänen seitsemänosaisen dekkarisarjansa avausosa, Kuusi elefanttia, julkaistiin viime kesänä. Kirjan tarina on hautunut Piirtolan mielessä jo parikymmentä vuotta, ja nyt, elämänkokemuksen kartuttua, oli oikea aika saattaa rakas projekti painokoneisiin asti. 

Piirtola kertoi imevänsä inspiraatiota ja vaikutteita kirjoihinsa elävästä elämästä säälimättömästi. Myös Dekkaripäivästä hän sai omien sanojensa mukaan uusia palasia seuraaviin kirjoihinsa, muun muassa huomiota herättävät kynnet, ja erään nimen. Piirtola kuvasi kirjoitusprosessiaan eräänlaiseksi kannibalismiksi, jossa hän ahmii kaiken ympärillään, ja suodattaa sen edelleen osaksi kirjojaan. Kuten vanha sanonta kuuluu, kirjallisuus ei koskaan synny tyhjiössä.

Itselleni Kuusi elefanttia oli raju, ajoittain jopa kuvottava, mutta kuitenkin ehdottoman mielenkiintoinen lukukokemus. Tarina löi armotta vasten kasvoja jo väkivaltaisessa prologissa, joka antoi syyn ja motiivin tarinan myöhemmälle kululle. Tyylillisesti tällainen vahva avaus on ilman muuta hyvä valinta. Kuudessa elefantissa käsiteltiin myös lukuisia ajankohtaisia teemoja, kuten feminismiä, ulkonäköpaineita, seksuaalisuutta, mielenterveyttä ja ihmisten ylilääkitsemistä. Suosittelen tätä Piirtolan uutuusdekkaria kaikille, joita pitävät rosoisista kostojännäreistä.

"Kirjoittaminen on yksinäisyyden sietämistä"

Dekkaripäivämme lopuksi Piirtola ja Rantanen osallistuivat vielä keskustelupaneeliin. Tämän aikana nämä rikoksia varsin erilaisista näkökulmista lähestyvät naiset löysivät paljon yhteistä kosketuspintaa. 

Kumpikin muun muassa totesi, että kirjailijuus on ennen kaikkea kutsumusammatti. Rahalliset voitot ovat pieniä, mutta palo kirjoittaa vetää silti puoleensa vastustamattomasti. Piirtola ja Rantanen olivat myös yhtä mieltä siitä, että kirjoittaminen on ennen kaikkea yksinäisyyden sietämistä. Jos haluaa olla kirjailija, pitää viihtyä hyvin omassa seurassaan. Vain niin kirjoja voi syntyä.

Viiltäjä-Jack: Kuinka paljastimme murhaajan & Viisi: Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit

 

Kaksi tuoretta näkökulmaa Lontoon kauhujen syksyyn 1888

Tänään, 30.9.2021, tulee kuluneeksi 133 vuotta siitä, kun 44-vuotias Elizabeth Stride ja 46-vuotias Catherine "Kate" Eddowes kuolivat väkivaltaisesti Lontoon Whitechapelissa. He olivat Viiltäjä-Jackina tunnetun sarjamurhaajan kolmas ja neljäs uhri (ainakin, jos vain viisi kanonista uhria lasketaan). Heidän surmiaan kutsutaan niin sanotuksi kaksoistapaukseksi, sillä molemmat naiset murhattiin tunnin sisällä, ja kuitenkin eri paikoissa. Neljäntenä surmatun Catherine Eddowesin tapaus on myös se, jonka kautta koko mysteeri on mahdollisesti ratkaistu, mikäli toista tässä bloggauksessa käsiteltyä kirjaa on uskominen (Viiltäjä-Jack: Kuinka paljastimme murhaajan).

Jokin aika sitten törmäsin YouTubessa erinomaiseen Jack The Ripper Tour, A Virtual London Walk -nimiseen videoon, joka tempaisi minut mukaansa totaalisesti. Olen aina ollut kiinnostunut kaikesta britteihin liittyvästä, ja koska tällä hetkellä ei voi matkustaa, oli virtuaalinen kiertokävely Lontoossa enemmän kuin houkutteleva vaihtoehto. Videolla vieläpä esiintyy erittäin kokenut ja karismaattinen turistiopas, joka hypnotisoi katsojansa kertaheitolla. Lontoon pimeät, autiot kadut, tämä taitava opas ja maailmankuulu mysteeri: mitä muuta ihminen muka sateisena syysiltana tarvitsee? 

Kiitos tämän virtuaalisen kiertokävelyn huomasin pian tulleeni imaistuksi Viiltäjä Jack -kaninkoloon, joka laajeni nopeasti myös (ääni)kirjoiksi. Ja tässä sitä ollaan. Luin lopulta kaksi mielenkiintoista ja tuoretta kirjaa tästä viktoriaanisen Lontoon maailmankuulusta murhamysteeristä. 

Teosten fokukset ovat erilaiset, mutta kumpaakin yhdistää kysymys siitä, keitä murhien keskiössä olleet ihmiset todella olivat. Historioitsija Hallie Rubenholdin kirja Viisi: Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit (The Five. The Untold Lives of the Women Killed by Jack the Ripper, 2019) nostaa esiin murhaajan uhrien elämäntarinat, kun taas ripperologi Russell Edwardsin ja DNA-tutkija Jari Louhelaisen teos Viiltäjä-Jack: Kuinka paljastimme murhaajan (Naming Jack the Ripper, 2014) pyrkii antamaan vastauksen varsin klassiseen kysymykseen: kuka oli Viiltäjä-Jack? Kumpikin kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen, ja tuo monilta osin puhkikaluttuun aiheeseen jotain uutta ja mielenkiintoista. Onneksi nämä kirjat on kirjoitettu.

Kirja #1: Viiltäjä-Jack: Kuinka paljastimme murhaajan

Edwardsin ja Louhelaisen teos Viiltäjä-Jack: Kuinka paljastimme murhaajan oli varsin poikkeuksellinen yhdistelmä viktoriaanisen Lontoon kauhuja ja uusinta DNA-tutkimusta. Huomasin eläytyväni DNA-tutkimuksen tekoon kuin ykkösluokan jännitysnäytelmään. Ja jännitystä todella toki olikin tarjolla, koska mukaan mahtui muun muassa Edwardsin ja Louhelaisen puhelimien salakuuntelua ja tietokoneiden hakkerointia. Eniten minua silti kiehtoivat Louhelaisen tutkimuksen mielenkiintoiset detaljit, ja Edwarsin ajoittain epätoivoiset yritykset saada murhaajan ja uhrin sukulaisilta tarvittavat luvat ja näytteet. Lupien hankkiminen ja muut eettiset kiemurat näyttävät olevan tutkijalle aina yhtä raastavia koettelemuksia.

Suomalaisena mieltäni lämmitti erityisesti Helsingin yliopistosta maailmalle ponnistaneen Jari Louhelaisen keskeinen mukanaolo. Haluaisinkin huomauttaa, että mikäli Jaria ei vielä ole tunnustettu yhdeksi maamme merkittävimmistä tiedemiehistä, saattaisi jo pikkuhiljaa olla aika. Varsinkin, kun hän tuo tälläkin hetkellä omalle tutkimusalalleen lisää näkyvyyttä ratkomalla Bodom-järven murhamysteeriä. Enpä tiedä, minusta on saattanut sukeutua jonkinasteinen Louhelaisen fangirl tämän kirjan lukemisen myötä.

Tarinallisesti oli myös kiehtovaa seurata, miten Jarin "neutraali ja rauhallinen tiedemiehen olemus" pelasi yhteen astetta rauhattomamman Russelin kanssa, joka saattoi löytyä vaikkapa kirkosta rukoilemasta sillä välin, kun Jari teki analyysejään. Kerrassaan mainio parivaljakko! Tämä kirja lämmitti tutkijansydäntäni, vaikka itse olenkin humanisti, en luonnontieteilijä. 

Kuten tämän bloggauksen alussa mainitsin, oli erityisesti Catherine Eddowesin tapaus keskeinen Russelin ja Jarin tutkimuksen kannalta. Russelilla on nimittäin hallussaan verinen saali, jonka hän ja Jari onnistuivat yhdistämään DNA-kokeiden avulla sekä Catherineen, että oletettuun murhaajaan, Aaron Kosminskiin, jota myös Scotland Yard pitää syyllisenä. Tämä paljon kohua herättänyt tutkimus on saanut osakseen myös kritiikkiä, mutta Jari käsittelee nämä soraäänet omassa epilogissaan kattavasti. Sittemmin Jari on julkaissut tutkimuksestaan myös vertaisarvioidun artikkelin nimeltä "Forensic Investigation of a Shawl Linked to the 'Jack The Ripper' Murders". 

Mitä tutkimuksen saamaan kritiikkiin tulee, on minusta tärkeä muistaa, että ihmisillä on tarve vastustaa kaikkia mahdollisia ratkaisuyrityksiä ihan jo pelkästään siksi, että epävarmuus murhaajan henkilöllisyydestä on tärkeä osa Viiltäjä-Jackin kiehtovuutta. Lisäksi tämä murhamysteeri, ja nimenomaan ratkaisemattomana sellaisena, tuo monille leivän pöytään. 

Kirja #2: Viisi: Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit

Tässä kirjassa tarkoituksenani ei ole jahdata tappajaa ja selvittää, kuka hän oli. Sen sijaan toivon voivani kulkea viiden naisen jälkiä, tarkastella heidän kokemaansa heidän oman aikakautensa kontekstissa ja seurata heidän polkuaan niin synkkinä kuin valoisina aikoina.

Viiltäjä-Jackin tapaus pyörii monesti enemmän ja vähemmän tiiviisti itse mystisen murhaajan ympärillä, joka "pystyi" tappamaan ja silpomaan uhrinsa uskomattoman pienessä ajassa keskellä tiiviissä poliisin tarkkailussa olevia Lontoon katuja, ja katoamaan kuin tuhka tuuleen jäämättä koskaan kiinni. Tähän henkirikoksien ketjuun liitetään myös muun muassa brittien ensimmäiset murhapaikkakuvat ja ensimmäinen rikollisen luonnekuvaus, joka on koskaan tehty. Lisäksi se maailmanlaajuinen lehdistöspektaakkeli, joka tämän murhasarjan uutisointiin liittyi, oli omana aikanaan ennenkuulumaton. 

Rubenhold on pyrkinyt omassa teoksessaan "Viisi: Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit" tuomaan tasapainoa tilanteeseen, ja kääntämään huomion murhaajan sijaan uhreihin. Toki sinällään jo tapahtuma-ajankohtana naisten kohtalot saivat aikaan monia positiivisia sosiaalihuollon uudistuksia Lontoon huono-osaisten parissa, ja osa uhreista sai myös varsin näyttävät hautajaiset, joihin osallistui tuhansia ihmisiä.

Rubenholdin kirja oli hyvin mielenkiintoista luettavaa, ja ahmin sen hetkessä, samaan aikaan paradoksaalisesti surren, että mitä joutuisammin sivut rullaavat eteenpäin, sitä nopeammin tarinat myös ovat ohitse. Rubenhold todella osasi herättää Pollyn, Annien, Elizabethin, Catherinen ja Mary Janen tarinat henkiin, ja saada lukijan eläytymään heidän kohtaloihinsa mitä syvimmin. Samalla teos myös tarjosi kiehtovia ja kantaaottavia ajankuvia 1800-luvun viktoriaanisesta yhteiskunnasta. 

Naisten kuolemia ei käsitelty, vaan elämäntarinat katkesivat hienotunteisesti kuolinyöhin, tunteihin ennen murhia. Tämä oli kirjan fokuksen ja naisten elämäntarinoiden etualalle nostamisen kannalta oikea ratkaisu. Murhien karmivat yksityiskohdat on kuvailtu muutenkin jo ihan riittävän monessa paikassa. Näkökulmanvaihdos oli paikallaan. 

Se, mikä kuitenkin on itseni lisäksi vaivannut myös joitakin lukijoita Goodreadsissa, oli ajoittain jopa pakonomainen tapa, jolla Rubenhold pyrki todistelemaan, että uhrit eivät olleet, yhtä tai kahta poikkeusta lukuun ottamatta, prostituoituja. Erityisesti Pollyn kohdalla nämä todistelut tuntuivat jokseenkin hatarilta ja epätoivoisilta. 

Ymmärrän, että 1800-luvun viktoriaanisessa Lontoossa asenteet seksityötä kohtaan olivat negatiivisia, ja naisten karmeat kohtalot saatettiin ehkä yrittää osittain jopa oikeuttaa toteamalla ykskantaan heidän olleen prostituoituja. Mutta miksi tällainen asia pitäisi nykyaikana nostaa keskiöön? Minulle ei ainakaan ole mitään väliä sillä, elättivätkö Viiltäjän uhrit itsensä prostituutiolla vai eivät. Huomasin ärtyväni, koska minulle tuli kuva, että kirjoittajalla oli henkilökohtaisella tasolla jotenkin hyvin jännitteinen ja negatiivinen asenne seksityötä kohtaan. Vaikutti siltä, että hän arvottaa ihmisiä sen perusteella, ovatko he seksityöläisiä vai eivät. En tiedä, onko kirjoittaja itse edes tajunnut, miltä hänen pakonomainen tarpeensa "valkopestä" uhrien elämää mahdollisimman "siveelliseksi" saattaa näyttää, mutta minulle, ja joillekin muille tämän kirjan lukijoille tämä jätti oudon sivumaun. 

Joitakin lukijoita on tämän teoksen kohdalla häirinnyt myös monet muut melko pitkälle viedyt, varsin vapaat oletukset ja päätelmät, joita kirjailija on tehnyt. Heräsi kysymys, voidaanko näin monien olettamusten päälle rakennettua kirjaa edes pitää tietokirjana, vai pitäisikö sen sijoittua ennemmin kaunokirjallisuuden puolelle. Tiedostan nämä huolet, mutta yleisesti ottaen en kuitenkaan häiriintynyt niistä olettamuksista ja päätelmistä, joilla kirjailija täytti tarinoidensa aukkoja. Ottaen huomioon, mitä historiallisilla lähteillä oli tarjota, oli tämä mielestäni varsin onnistunut ja mielenkiintoinen kokonaisuus.

Lopuksi

Rubenhold valitti Viisi-kirjassaan, että uhrit eivät ole saaneet tarpeeksi huomiota murhaajaansa verrattuna, ja että uhreja pidettiin "vain prostituoituina". Haluaisin kuitenkin huomauttaa, että esimerkiksi Louhelaisen ja Edwardsin Viiltäjä-Jack -kirja osoitti tämän väitteen omalta osaltaan vääräksi. On nimittäin niin, että yksi motiivi sille, miksi Edwards halusi selvittää Viiltäjän henkilöllisyyden, oli se tosiasia, että hänen toinen isoäitinsä oli prostituioitu. Edwards kirjoittaa: "Saatuani tämän henkilökohtaisen tiedon olen huomannut välittäväni aiempaakin enemmän huono-onnisista, naisista joiden surkea elämä teki heistä Viiltäjä-Jackiksi kutsumamme miehen uhreja". 

Lisäksi Edwards kertoo olleensa ennen miljoonaomaisuuden kartuttamista itsekin jonkin aikaa koditon, aivan kuten Viiltäjä-Jackin uhritkin. Tähän liittyen tulee myös ilmi, että Edwards tekee viikoittain vapaaehtoistyötä kodittomien parissa (tämän jälkimmäisen seikan mainitsee Louhelainen).

Kaiken kaikkiaan vaikuttaisikin siltä, että Viiltäjä-Jackin tapaus liikuttaa ihmisiä paitsi itse murhaajaan liittyvien omituisuuksien ja arvoitusten takia, myös koska uhrit (oletetusti) kuuluivat hyvin arvolatautuneeseen ja paljon tunteita herättäneeseen ihmisryhmään. Veikkaan, että myöskään kumpaakaan näistä kahdesta kirjasta ei oltaisi edes kirjoitettu ilman jutun prostituutiokytköksiä, sillä kuten yllä tuli ilmi, toinen kirjoittaja halusi todistaa, että uhrit eivät olleet prostituoituja, kun taas toinen tunsi syvää sympatiaa "huono-onnisia" kohtaan. 

Suosittelen lämpimästi sekä Viiden, että Viiltäjä-Jackin lukemista. Kumpikin teos lähestyy yhtä maailman kuuluisimmista rikostapauksista omasta, perustellusta ja mielenkiintoisesta näkökulmastaan käsin, olivatpa kirjoittajien henkilökohtaiset tunnelataukset ja asenteet millaisia hyvänsä. Jos minulta kysytään, ovat nämä kirjat paikkansa lunastaneet.

P.S.

Myös Sanni Purhonen on kirjoittanut tupla-arvion näistä kahdesta kirjasta.

Maa on syntinen laulu, Timo K. Mukka

 

Kun rujous ja runollisuus kohtaavat

Kaikki klassikkokirjat eivät vanhene hyvin. Jotkut niistä yksinkertaisesti lakkaavat puhuttelemasta uusia lukijasukupolvia, kun yhteiskunta, kieli, ja kulttuurin muuttuvat. Niinpä jotkut, kerran ylistetyt teokset, painuvat hitaasti unholaan. Timo K. Mukan  vain 19-vuotiaana julkaisema Maa on syntinen laulu (1964) ei kuitenkaan kuulu näihin teoksiin.  Ei ainakaan minun silmissäni. Toki Goodreadsissa muistettiin nostaa esiin se, miten "päähenkilö Martta on niin mieskatseen lävistämä, ettei mitään rajaa", mutta muuten Mukka on edelleen kerronnallisesti ajan hermolla. 

Lukukokemus lähtee aina lukijasta; Uskonnollinen lukija provosoituu Mukan synkästä ja kieroutuneesta saarnamies-kuvauksesta, kirjan päähenkilön, Martan, kanssa samanikäinen lukija taas voi kiinnostua erityisesti Martan kokemasta seksuaalisesta heräämisestä. Ja tietenkin tämä mestariteos antaa myös erinomaiset kehykset korkealentoiselle ja runolliselle analyysille. Mukka nimittäin osaa olla samaan aikaan kaunis ja ruma, runollinen ja rujo. 

Itse koin erityisen rumiksi monet eläimiin liittyvät kohtaukset. Tapa, jolla Mäkelän sokeaa Panu-koiraa ajoittain kohdeltiin (lue: pahoinpideltiin), särähti korvaani todella pahasti. Toisaalta eri hahmojen toisistaan poikkeavat tavat kohdella Panua paljastivat heidän persoonastaan ja mielialastaan paljon. Jonkinlainen kirjallinen motiivi, ehkä? Niin tai näin, Panu oli mielestäni koko tarinan kovaonnisin hahmo. 

Ja mitä taas tulee porojen teurastamiseen, sietokykyni ylittyi. Kuuntelin tämän teoksen äänikirjana, ja teurastuskohtauksen kohdalla taisin hieman skippailla. Pulttipistooli on olemassa ihan syystä; Ei tarvitse antaa tajuissaan olevan eläimen hoiperrella ympäriinsä, ja vuotaa kuiviin. Pelkästään tästä asiasta kirjoittaminen puistattaa minua. 

Kauneimmaksi osaksi tätä teosta puolestaan nousivat Mukan hypnoottiset Lapin luonnon kuvaukset vuodenajan vaihteluineen. Olisin voinut kuunnella niitä loputtomiin. Perheeni ja sukuni ovat täynnä lapinhulluja, joten ehkä minunkin on aika myöntää tosiasiat, ja lukea seuraavaksi vaikkapa A. E. Järvistä..? 

Jossakin metsän päätyttyä avautuu aukea vuoma, yllättävästi, yhtäkkiä, ja vuoman rannattoman näön takaa nousee matalan maiseman kuin meren ylle vaarojen siniharmaa ketju. Siellä on yhä uusia vuomia, jänkkiä ja korpia, metsiä, kelottuneita honkia, maahan lahonneita puita, joskus metsissä liikkuneen palon mustuttamia kantoja, käppyräisiä aihkeja ja koivunvisoja, jotka eivät saata kasuta pitkiksi. Yö liikkuu talvisin maiseman yllä pitkänä, painavana kaamoksena. Kesällä auringon moniviikkoisen kierron aikana puu ei kasva - se liikehtii auringon alla ahdistuneena.

Kirjoitan tätä kirjabloggausta marraskuussa, joten tässä vielä vuodenaikaan sopiva sitaatti talven tulosta:

Ilmat kävivät kylmiksi; kalavehkeet nostettiin Siskonjärven vesistä navettain ylisille ja talojen vinteille talveksi. Öiset pakkaset yllättivät tienoon yhä useammin. Ne jäätivät vesilätäköt teillä ja poluilla ruusupintaisiksi läikiksi. Aamuisin mustat maahan varisseet koivunlehdet olivat rapeita ja myrskiä jäisine suonineen. Oli ennustettu aikaista talvea. Navetanvieruksilla kaadettiin tukkireet maahan. Useilta pihoilta kuului miesten ahne kilkutus ja manailu heidän korjatessaan rekiä talven ajoja silmälläpitäen. 

 

Tämä Mukan esikoisteos on niin ilmaisuvoimainen ja sävähdyttävä, että jos et tunne mitään sitä lukiessasi, kannattaa tarkistaa, löytyykö sinulta ylipäätään pulssia.

Jumalten verta suonissamme, Katie Lowe

The Craft kohtaa true crimen

Tätä Katie Lowen esikoisteosta, Jumalten verta suonissamme (The Furies, 2019), on toistuvasti verrattu Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin -teokseen. Itse en ole kyseistä kirjaa vielä lukenut, mutta pitänee tutustua, koska Tartt on ilmeisesti Lowea taitavampi kirjoittaja. Ja Lowekin on nyt lukemani perusteella todella taidokas. 

Jumalten verta suonissamme ei tosin pikaisen googletuksen perusteella ole voittanut lukijoita varauksettomasti puolelleen, sillä esimerkiksi Johanna piti sitä floppina, ja Kirjaluotsissa puolestaan moitittiin ainakin epätasaista kieltä ja tympeää maailmankuvaa. Tästä yleisesti ottaen nihkeähköstä vastaanotosta huolimatta minä nautin Lowen teoksesta. Hassua sinällään, sillä olen monesti ihmetellyt, miksi vaikuttaa siltä, että minä pidän monesta kirjasta vähemmän, kuin muut kirjabloggarit. Miksi minä olen niin vaikea ihminen ja kronkeli lukija, kun muut ylistävät sitä uusinta Sofi Oksasta varauksetta? Mikä minua vaivaa? Onneksi osat ovat kerrankin vaihtuneet, kiitos.. noituuden..? 

Lowen teoksen keskiössä on neljän teinitytön ryhmä, jotka perehtyvät noituuteen, ja soveltavat sitä astetta rajummin #metoo:n hengessä, Three-Fold Law:in unohtaen. He eivät todellakaan ole mikään "an it harm none do what you will" -coven. Väliin mahtuu myös tyttörakkautta, ja luentoja muinaisista myyteistä. Mytologian oppitunnit ovat mitä ilmeisimmin kaikuja Lowen työn alla olevasta väitöskirjasta, joka käsittelee "naisten raivoa kirjallisuuden modernismissa ja naisten kirjoittamassa nykykirjallisuudessa". Ymmärrän, että Lowen väitöskirja tihkuu romaaninkin puolelle, mutta itselleni nuo mytologian oppitunnit olivat silti tarinan heikoin lenkki.

Eniten minua kiehtoi elävä kerronta, joka piti minut tiiviisti otteessaan. Lowe kuvaili tapahtumia niin taitavasti, että kirja tuli lopulta jopa uniini. Tosin valitettavasti painajaisena, koska kyseessä ei varsinaisesti ole mikään Clueless II. 

Tämän kirjan henkilöhahmot eivät olleet erityisen miellyttäviä, varsinkaan päähenkilö Violetin psykopaatilta vaikuttava paras ystävä ja ihastuksen kohde, Robin. Jo hahmon nimi itsessään muistutti minua ärsyttävästi How I Met Your Mother -sarjan inhokkihahmostani, Robin Scherbatsky:stä, joka on niin ikään minusta liian kylmä ihminen. Oli surullista nähdä, miten paljon Violet kaipasi Robinin huomiota ja hyväksyntää, vaikka Robin oli yksi jättimäinen, kahdella jalalla kävelevä Red Flag. 

Kuitenkaan tässä tapauksessa edes Robinin kaltainen henkilöhahmo ei saanut minua karkotettua pois mielenkiintoisen ja monisyisen tarinan ääreltä. Jään odottamaan innolla, mitä Lowe seuraavaksi julkaisee. Ja sitä varrotessa aion lukea paitsi Donna Tarttia, ehkäpä myös niin ikään naisten kostonhimoa käsittelevän Anja Kaurasen Pelon maantieteen.

Mitä voin sanoa? Tämän kirjan
päähenkilöistä 100% oli noitia,
ja ainakin 50% lesboja. Ja mitä tappami-
seen tulee..