Keskeytysten arkisto, Pontus Purokuru

Triviaalista universaaliin ja takaisin 

Podcastaaja, kirjailija ja filosofi Pontus Purokuru oli minulle tähän Keskeytysten arkisto -lyhytproosateokseen (2025) tarttuessa uusi tuttavuus. Ja aivan kuten Hesarin toimittajallekin kävi, myös minut teksti tempaisi mukaansa välittömästi. Tällaista kevyttä ja raikasta mutta terävää ajatuksenjuoksua on ilo lukea! Purokuru liikkuu tässä teoksessa ketterästi sekä suurten filosofisten kysymysten että arkisten banaaliuksien joukossa; olipa kyse sitten sähköhammasharjoista, oksentamisesta tai vapaan tahdon tematiikasta, Purokuru tuottaa aiheesta soljuvaa ja mielenkiintoista tekstiä, jonka lukemista ei pysty lopettamaan. Vai pitäisikö sanoa: keskeyttämään? Heti luettuani Keskeytysten arkiston laitoin tilaukseen Purokurun esikoisromaani Römaanin (2019).

Entisenä apurahatutkijana samaistuin erityisesti kohtiin, joissa Purokuru kirjoitti apurahojen hakemisen vaikeudesta ja jatkuvassa epävarmuudessa elämisestä. Maailmassa on harvoja yhtä hienoja tilanteita kuin se, että saa apurahan, jonka turvin voi tehdä täysipäiväisesti juuri sitä mikä itseä kiinnostaa. Valitettavasti kolikon kääntöpuoli kuitenkin sattuu olemaan raastava taloudellinen epävarmuus ja rahavirran pätkittäisyys. Itse kaipaan edelleen apurahakausiani, mutta nykyinen palkkatyö tuo mukanaan sellaista vakautta, jota apurahat eivät voi koskaan tarjota.

Ainoan kritiikkini haluan kohdistaa (Asuntonäyttöjä-tekstin tekoälybuustauksen lisäksi) kirjan loppupäässä olevaan Muistelmat-tekstiin. Tarkemmin sanottuna tähän kohtaan:

Näin keskiluokkaisten ihmisten keski-ikäistyvän. Naiset peittivät itsekkyytensä joogamössön alle, miehet omahyväisyytensä osakemarkkinoille.

Pitkään joogaa harrastaneena ja myös joogafilosofiaan perehtyneenä naisena haluaisin huomauttaa, että joogalla on erilainen ydintehtävä sen harjoittajan sukupuolesta riippuen. Miesten kohdalla joogan tavoite on todellakin purkaa egoa ja oppia antamaan itsestään enemmän maailmalle ja kanssaihmisille. Olla siis vähemmän itsekäs. Naisten kohdalla asia on kuitenkin juuri päinvastoin. Naiset ovat nimittäin usein liian kilttejä ja antavat itsestään liikaa muille, välittämättä itsestään ja omasta hyvinvoinnistaan. Tähän naiset koulitaan jo lapsina. Pitää olla "kiltti tyttö". Niinpä naisten kohdalla joogan ydintehtävä onkin itse asiassa vahvistaa egoa ja auttaa asettamaan terveitä rajoja. Auttaa naista suojelemaan itseään. Tähän liittyen suosittelen tutustumaan vaikkapa hindujen pyhästä tekstistä, Bhagavad Gitasta (400-100 eaa.) löytyvään Shivan ja Shaktin tarinaan. Esimerkiksi yhdysvaltalainen joogaopettaja ja filosofian tohtori Ty Landrum on puhunut tästä kattavasti.

Mutta, kuten sanottu, Keskeytysten arkisto tulee olemaan vasta ensimmäinen monista lukemistani Purokurun kirjoista. -Ehdottomasti jatkoon!

Ikitalven polku & Talven portti, Niilo Sevänen

 

Niilo Sevänen Porissa, marraskuu 2024.

Matka läpi Ikitalven on alkanut

Työssäni kirjastonhoitajana pääsen toisinaan tekemään myös kirjailijahaastatteluita sekä minun että asiakkaiden iloksi. Esikoiskirjailija ja muusikko Niilo Sevänen osui tielleni näissä merkeissä viime marraskuussa. Vuodenaika oli Seväsen kirjojen teemat huomioiden mitä mainioin, vaikka hän toki sanoikin, että hänen lempivuodenaikansa on itse asiassa kesä. Tosin avantouinti on hevimuusikon sydäntä lähellä.

Tämä Seväsen haastattelu on mahdollista käydä kuuntelemassa kokonaisuudessaan, sisältäen yleisökysymykset, täältä. Kiitokset vielä Niilolle mielenkiintoisesta haastattelusta. Tässä bloggauksessa pyrin kuitenkin keskittymään enemmän henkilökohtaisiin vaikutelmiini Ikitalven polusta (2024) ja Talven portista (2023), vaikkakin tekemäni haastattelu tuleekin häilymään taustalla ajoittain.

Kuuntelin sekä Ikitalven polun, että sen esiosa-novellin, Talven portin, äänikirjoina. Tämä oli hyvä päätös siinä mielessä, että Sevänen oli muusikkona säveltänyt molempiin myös introt ja outrot. Nämä loivat tunnelmaa juuri oikealla tavalla, enkä ole suomalaisissa äänikirjoissa törmännyt moiseen koskaan aikaisemmin. 

Toinen minulle jokseenkin uusi juttu oli lukea historiallista fantasiaa. Toki esimerkiksi Tolkienkin sijoitti teoksensa reaalimaailmaan, mutta ne olivat kuitenkin kaukana ihmiskunnan ajanlaskun tuolla puolen. Vaikutelmani historiallisen fantasian lukemisesta olivat kahtiajakoiset. Toisaalta historia antoi fantasialle hyvää pohjaa ja lisäsyvyyttä, toisaalta se taas hämmensi, vieden huomioni pois itse käsillä olevasta tarinasta. Ei riittänyt, että yritin pysyä kaikkien tapahtumien mukana ja selvillä henkilöhahmoista, lisäksi aivoni pohtivat koko ajan vimmaisesti, miten romaanin tapahtumat suhteutuvat todelliseen historiaan. 

Itselleni Ikitalven polun tapahtumat toivat vahvasti mieleen vuoden 536 vulkaanisen talven, joka johtui tulivuorenpurkauksesta. Tätä ajanjaksoa on toistuvasti kutsuttu pahimmaksi ajanjaksoksi ihmiskunnan historiassa. Aivan kuten Seväsen romaanissa, myös tosimaailmassa jouduttiin esimerkiksi tekemään muutoksia viljeltyihin kasveihin, koska ilmasto kylmeni niin paljon. Viiniäkään ei enää saatu entiseen tapaan. Haastattelussa Sevänen kertoikin käyttäneensä näitä todellisia historiallisia tapahtumia kirjansa pohjana.

Ikitalvi-tarinassa loputtomalle talvelle annettiin syyksi salaperäinen Valkoinen noita. Itselleni tämä valkoinen noita toi mieleeni ennen kaikkea Narnian valkean velhon, joka on niin ikään syynä Narnian ikitalveen. Toki olen tietoinen, että Sevänen on julkisesti nimennyt esikuvakseen The Inklingseistä vain Tolkienin. Toisaalta tämähän ei oikeastaan todista mitään. Ja onko lopulta väliäkään, mitä kirjailija nimeää tai ei nimeä esikuvikseen? Tutkijoilla on asiasta useita mielipiteitä, kun taas lukijoille kirjailijan esikuvilla ja inspiraation lähteillä on yleensä merkitystä. Myös itseäni ne kiehtovat loputtomasti.

Tämän C. S. Lewis -yhtäläisyyden ohella loputon talvi teemana on hyvin todennäköisesti saanut inspiraatiota George R. R. Martinilta, jonka Sevänen on myös maininnut Tolkienin ohella yhdeksi esikuvakseen ja inspiraation lähteekseen. Eikä ikuinen talvi suinkaan ole ainoa vaikute ja/tai yhtäläisyys Seväsen ja Martinin välillä, sillä myös näiden kirjailijoiden fiktiivisten maailmojen tunnelmat ovat hyvin samankaltaiset, niin sanotusti grimdarkit. Suosittelenkin Sevästä kaikille Martin-vieroitusoireista kärsiville. 

Luku(/kuuntelu)kokemuksena sekä Ikitalvi, että Talven portti olivat sujuvia. Mielenkiinto pysyi yllä ja teksti soljui varsin mukavasti. Varsinkin Talven portti -novelli oli suorastaan nautittava kaikessa kompaktiudessaan ja hienoissa Irlanti-tunnelmissaan. Mielestäni tutustuminen Seväsen tuotantoon kannattaakin aloittaa juuri sieltä Talven porteilta.

Mitä kirjalliseen ilmaisuun tulee, joitakin lukijoita ovat ärsyttäneet erilaiset, alati muotoaan muuttavat manaukset, joita ainakin päähenkilö, luutunsoittaja Orfeus, viljeli tuon tuostakin. Itseäni nämä sättimiset eivät kuitenkaan häirinneet. Lähinnä ne toimivat hauskoina kevennyksinä muuten melko synkänkin kerronnan lomassa. Ja toki mukana olivat myös laajasti kiitosta herättäneet Halla-tytön kauniit ja mystiset unijaksot, jotka näyttivät olevan myös Seväsen omia suosikkeja.

Ikitalven polku on selvästi pidemmän kirjasarjan aloitusosa ja niinpä moni asia jäi vielä hämärän peittoon. Se on toki jo selvää, että vanha kunnon mystinen orpolapsi -fantasiatrooppi tulee olemaan tämänkin fantasiatarinan keskiössä, ja hänen rinnallaan hääräilee omalaatuinen antisankari, mutta mitäpä sitä hyväksi havaittua kaavaa muuttamaan. Aion lukea myös Ikitalven kuilun, joka ilmestyy näillä näkymin keväällä 2026. Toivottavasti Insomniumin pojat antavat Seväselle tilaa ja rauhaa kirjoittaa keikkabussissa myös jatkossa. Lisäksi odotan näkeväni Seväsen esiintymässä seuraavassa Finnconissa, joka järjestetään näillä näkymin myös seuraavan kerran juurikin vuonna 2026.

Kaverin puolesta kyselen, Anna Karhunen & Tiia Rantanen

Kaverin puolesta kyselen: pitäisiköhän nämä pullot heittää
pois? Ovat seisoneet koskemattomina hyllyssä vuosia.
Oikeanpuoleinen on kihlajaislahja, toinen mahdollisesti
häälahja (?). Ei pysty muistamaan.

Vapise, Juha Vuorinen!

Välillä minusta tuntuu, että maailma on jakautunut kahteen leiriin: on kiiltokuvamaisia, instagram-filtteröityjä yli-ihmisiä, joiden some-tilien scrollaaminen aiheuttaa ennemmin tai myöhemmin pahoinvointia ihan vain siksi, että kaikki on liian täydellistä: lavastettua, siloteltua ja yltiöpositiivista (tai vaihtoehtoisesti teennäisen syvällistä). Toisessa leirissä taas ovat niin sanotut ammattikehtaajat, joihin kotimaisen kirjallisuuden maailmassa kuuluvat esimerkiksi Juha Vuorinen, Henriikka Rönkkönen ja Olga Kokko. Heidän tuotantoaan lukiessa saattaakin sitten voida pahoin ihan niistä perinteisistä syistä johtuen, siitä pitävät muun muassa erinäiset erite-anekdootit huolen. 

Nyt lukemani Kaverin puolesta kyselen (julk. 2018) sijoittuu vankasti jälkimmäiseen kategoriaan, ehkäpä jonnekin Henriikka Rönkkösen ja Juha Vuorisen välimaastoon. Tämä samannimiseen podcastiin pohjautuva tarinakokoelma on, Goodreadsin tietäjiä lainatakseni, niin sanottu välipalakirja, jonka lukee nopeasti ja kuin huomaamatta. Vähän niin kuin Seiskan kampaajan tuolissa.

Läheskään kaikkiin Anna Karhusen ja Tiia Rantasen uskallettu huumori ei kuitenkaan ole uponnut. Melko moni tämän kirjan lukenut on nimittäin netissä kommentoinut, että kirja oli liian roisi, tai siihen oli vaikea samaistua.  Myös omasta mielestäni jotkut jutut menivät yli:

Tiedän, että kirjailijat itse eivät ole kokeneet kaikkia tämän kirjan tarinoita, tai olleet niissä muutenkaan osallisina. Karhunen ja Rantanen nimittäin saavat kuuntelijoiltaan jatkuvasti uusia juttuja Instagramin välityksellä. Kyseessä on ilmeisesti jonkinlainen anonyymien kolmekymppisten some-rippituoli, jonka tunnustukset perinteisestä rippituolista poiketen kerrotaan koko kansalle Ylen radioaalloilla.

Silti minun mielestäni osoittaa kirjailijoilta itseltään huonoa makua, että yllä olevassa kuvassa kerrotun "Ilkeälle asiakaspalvelijalle" -tarinan tyylisiä ilkivalta-anekdootteja valitaan julkaistavaksi. Itsellänikin on yhtä ja toista valitettavaa VR:n toiminnasta (matkustin taannoin kesähelteillä about 40-asteisessa, rikkinäisessä ja ilmastoimattomassa antiikkivaunussa Rovaniemeltä Länsi-Suomeen), mutta jotain rajaa nyt kuitenkin. Toivon todella, että kukaan teinityttö ei lue tätä kirjaa, ja ota mallia yllä olevan aukeaman tempauksista.

Toki mukana oli hauskojakin juttuja, mutta kuten moni Goodreadsissakin totesi, Kaverin puolesta kyselen toimii parhaiten podcastina. Siinä jutut asettuvat paremmin kontekstiin Karhusen ja Rantasen kommentoinnin ansiosta. Podcastia kuunnellessa tulee olo, että istuu iltaa kaveriporukassa ja kuuntelee viimeisimpiä juoruja, tästä kirjasta tuo fiilis jäi puuttumaan. Mikäli haluaa lukea jotain tämän kaksikon kirjallisessa muodossa olevaa tuotantoa, suosittelen ennemmin Tiia Rantasen blogia.

P. S.

Jään mielenkiinnolla odottamaan, otetaanko Karhusta ja Rantasta koskaan Kirjailijaliiton jäseniksi. Rönkkösen ja Vuorisen kohtalon perusteella epäilisin, että voi käydä kalpaten.

Kulkuri, noita ja lohikäärme, Christopher Paolini

Laarin pohjallisia, vai uusi alku?

Jos joku pahaa-aavistamaton vierailija selailisi blogiani uudemmista bloggauksistani vanhempiin päin, hän saattaisi luulla, että olen suunnaton Christopher Paolini -fani. En nimittäin ehkä äkkiseltään näytä juuri muusta bloggaavankaan. Aivan näin asia ei kuitenkaan ole. Itseäni tässä uusimmassa Paolini-bloggauksessa sen enempää toistamatta mainitsen siis vain lyhyesti, että käyn Paolinin tuotantoa läpi työn alla olevan väitöskirjani takia, josta voi lukea lisää vaikkapa täältä. 

Ja kuten aiemmissakin Paolini-postauksissani olen maininnut, en esiinny täällä kirjablogini puolella tutkijana, vaan ennen kaikkea tavallisena lukijana, joka käyttää blogiaan vuoron perään paikkana, jossa voi vapaasti ylistää niitä teoksia, joista on pitänyt, tai vaihtoehtoisesti purkaa turhautumistaan, jonka vähemmän miellyttävä lukukokemus on aiheuttanut. 

Kulkuri, noita ja lohikäärme (The Fork, the Witch and the Worm: Eragon, Tales from Alagaësia #1, julk. 2018) on itse asiassa ollut minulla luettuna jo jonkin aikaa. En vain ole saanut aikaiseksi kirjoittaa siitä täällä blogin puolella, koska olen parhaillaan keskellä intensiivistä apurahakautta, jonka aikana minun on tarkoitus saada väitöskirjani esitarkastuskuntoon. Päätin kuitenkin nyt viimein kirjoittaa tämän kirja-arvion, koska muuten en ehkä enää muista, mitä olen lukenut. Olen muutenkin aina ollut sitä mieltä, että parhaat bloggaukset syntyvät välittömästi sen jälkeen, kun kirja on kahlattu loppuun, ja kaikki on vielä kirkkaana mielessä. 

Mainittakoon, että luin kirjastosta lainatun, suomennetun version, mutta englanninkielinen alkuteos löytyy omasta hyllystäni. Tarkoitukseni oli alun perin lukea Kulkuri, noita ja lohikäärme englanniksi, mutta suomentaja (Ilkka Rekiaro) oli minua nopeampi, enkä voinut vastustaa kiusausta lukea kirja omalla äidinkielelläni, kun se tuli työpaikalla vastaan nuorten uutuusteoksia hyllyttäessä.

Mielipiteeni tästä kolmen minitarinan kokoelmasta on kahtiajakoinen. Toisaalta, Paolini on kehittynyt kirjoittajana, ja lisäksi hän yrittää mitä selkeimmin tehdä pesäeroa J. R. R. Tolkieniin. Nämä ovat hyviä asioita, ja ne näkyvät muun muassa siinä, että Paolini ei enää ylikuvaa ja jaarittele koko aikaa, vaan kuljettaa tarinaa eteenpäin aiempaa sujuvammin. Ehkä hänellä on uusi kustannustoimittaja, joka ei pelkästään kehu entistä lapsineroa, vaan antaa rehellistä ja rakentavaa palautetta?

Hyviin puoliin liittyen mainittakoon myös, että oli mukava (joskin melko kulunut) oivallus, että jokainen yksittäinen tarina kerrotaan Eragonille, joka elää uudella kotiseudullaan Valkeilla Vuorilla lohikäärmeratsastajia kouluttaen. Tämä kehys sitoo (muuten varsin sirpaleisen) kokonaisuuden yhteen.

Teoksen heikompiin puoliin liittyen minun on puolestaan sanottava, että en voi ymmärtää, miten Paolinilta on voinut kulua seitsemän vuotta näiden kolmen, varsin sattumanvaraiselta vaikuttavan ja sangen lyhyen kertomuksen kynäilemiseen.

Tiedän, että Paolini on kirjoittanut samalla myös ensimmäistä science fiction -teostaan To Sleep in a Sea of Stars, sekä varmasti luonnostellut paljon muutakin, mutta silti.. Seitsemän vuotta, ja lopputulos on tässä?

Minimalismi on toki muotia, mutta kyllä Kulkurissa, noidassa ja lohikäärmeessä on silti melkoisen vahva rahastuksen maku. Tekstiä on hädin tuskin tarpeeksi, että se on voitu edes julkaista kirjamuodossa vakavalla naamalla. Englanninkielisen painoksen fontti on vieläpä varsin paljonpuhuvasti tehty kookkaaksi, ja taitto korostetun ilmavaksi. Näin kirjastovirkailijana melkeinpä voisin hyllyttää tuon kirjan isotekstisten hyllyyn. Kulkuri, noita ja lohikäärme onkin pituudeltaan järkälemäisen Inheritance Cyclen täydellinen vastakohta. Paolini näyttää olevan äärimmäisyyksien mies: hänellä on asiaa aina joko liikaa, tai liian vähän. Kuvaavaa myös on, että Goodreads:issa eräs lukija rinnasti Kulkurin, noidan ja lohikäärmeen Inheritance Cyclen fan fictioniin. Mutta voiko kirjailija kirjoittaa omasta tuotannostaan fan fictionia? Kas siinäpä kysymys.

"Kuunnellessaan Eragon tunsi siirtyvänsä toiseen aikaan ja paikkaan.."

Ensimmäinen osa, Haarukka, oli käytännössä yhden kohtauksen mittainen pikku klippi, tai sellaisena sen ainakin muistan. Toinen osa, Noita, jonka on ilmeisesti kirjoittanut Christopherin sisko Angela, oli täysin mitäänsanomaton. Rehellisesti sanottuna, en muista siitä paljoakaan. Tämä saattaa joko kertoa huolestuttavia asioita muistini ja aivojeni tilanteesta, tai sitten tuo kirjan osa oli yksinkertaisesti epäonnistunut minun silmissäni, tai yleisemminkin.

Sinällään on kyllä mukava idea, että herbalisti Angelan kertomuksen on kirjoittanut (ainakin osittain?) hänen tosielämän esikuvanaan toiminut Paolinin sisko, mutta tuohon se tarinan kiinnostavuus sitten jääkin minun silmissäni. Noita-tarinassa esiintyy myös kirottuna lapsena tunnettu Elva, mikä saattaa osaltaan myös selittää haluani unohtaa koko teksti. Minua Elva on nimittäin aina karminut samalla tavalla, kuin Twilight-sarjan "This may hurt just a little" -Jane. Hrrrh.

"Päivä, jolloin lohikäärme saapui, oli kuoleman päivä"

Kulkurin, noidan ja lohikäärmeen parasta antia oli ehdottomasti viimeinen, kaikkein pisin tarina, Mato. Siinä Paolini ottaa täysin uuden tulokulman Alagaësian rotuihin, ja asettaa päähenkilöksi ensimmäistä kertaa urgalin (vertaa: Tolkienin örkit). Ja tämä urgal on kaiken kukkuraksi nainen nimeltä Ilgra. Feministiset kirjallisuudentutkijat kiittänevät, jos sattuvat tämän kirjan lukemaan. Tolkieniahan on toisinaan tupattu syyttelemään hänen kirjojensa naishahmojen vähyydestä.

Ja mitä kirjailijoiden saamaan kritiikkiin tulee, niin kuten olen varmasti aiemminkin maininnut, on Paolinia puolestaan aikoinaan syytetty Tolkienin rotujen liiallisesta kopioinnista, ja jo Perillinen-sarjan loppupuolella oli merkkejä siitä, miten Paolini on lähtenytkin uudemmissa kirjoissaan tekemään pesäeroa noihin Tolkienin rotuihin. Esimerkiksi haltioista Paolini teki yllättäen verenhimoisia, ja urgaleista (sekä urgalien isommasta ja älykkäämmästä versiosta, kull-sotureista) taas jalompia, ja ihmismäisempiä. Tähän liittyen mielenkiintoisen The Tropes of Fantasy Fiction -kirjan (julk. 2015) kirjoittanut Gabrielle Lissauer on spekuloinut:

And then, perhaps taking a chance to avoid continued accusations of plagiarism of Tolkien's mythos, Christopher Paolini took his Urgals and their smarter counterparts, Kull, and turned them into noble savages (Lissauer 2015, 139-140).

Tässä uusimmassa kirjassaan Paolini jatkaa jo aiemmin näkyvissä olleella uudella linjallaan entistä vahvemmin, ja tekee urgaleista lopulta pitkälti sarvekkaita ihmisiä. Tämä voi olla joko sattumaa, tai sitten tietoista tai tiedostamatonta pesäeron tekoa Tolkienin örkkeihin. 

Itse tarinassa, jossa Vermund Tuima -niminen lohikäärme piinaa urgalien kylää mielivaltaisilla hyökkäyksillään, ja nukkuu muun osan ajasta kylän ylle kohoavan Kulkarasin vuoren huipulla, on toki minun silmissäni kaikuja Tolkienin Hobitti-kirjasta (The Hobbit or There and Back Again, julk. 1937), jossa vastaavasti Smaug-lohikäärme uhkaa järvikaupunki Esgarothia, ja lymyilee Yksinäisellä vuorella. Erona tarinoilla on tietenkin se, että Hobitissa Esgarothin kylää puolustaa jousta käyttelevä Bard, Paolinin Madossa taas omaa kasvutarinaansa läpikäyvä Ilgra punoo suunnitelmia Vermundin kukistamiseksi. Tavallaan on virkistävää, että Paolini ottaa vaihteeksi vaikutteita Tolkienin tuotannon juonikuvioista, ei roduista. Heh heh..

Kulkurin, noidan ja lohikäärmeen myötä voin virallisesti todeta, että olen vihdoin lukenut kaikki Paolinin tähän mennessä julkaisemat kirjat. Varsin vapauttava tunne. Nähtäväksi jää, onko Alagaësiasta todella tulossa jälleen lisääkin tarinoita, kuten tämän kirjan englanninkielisessä nimessä oleva "Volume #1" antaa olettaa.

Tämän luku-urakan aikana olen monesti tuskastunut Paolinin loputtomiin jaarituksiin (en enää koskaan halua kuulla nimeä Roran), mutta ajoittain olen myös viihtynyt hänen tarinoidensa parissa. Parhaimmillaan Paolini on minusta lohikäärmeiden kuvaajana. 

Lohikäärmeisiin liittyvänä knoppitietona kerrottakoon, että on olemassa hauska tutkimus (Markéta Hvězdován kandi vuodelta 2015), jossa verrataan Tolkienin ja Paolinin lohikäärmeiden psyykeitä keskenään. Mukana analyysissä ovat Paolinin Saphira ja Glaedr, sekä Tolkienin Smaug ja Glaurung. Psykologisen arvion mukaan Paolinin lohikäärmeet ovat henkisesti terveempiä ja tasapainoisempia yksilöitä, kuin Tolkienin psykopaattiset ja narsistiset, ahneuteen taipuvaiset hirviöt. Toki myös Saphira on psykologisen analyysin mukaan narsisti, mutta Glaedria kuvaillaan peräti sanoilla: " psychologically balanced character". Meriitti sekin..?

Eläköön essee! -haaste - Granta 4: Seksi

Kiitokset haasteesta, MarikaOksa! :)

Sain Oksan hyllyltä -blogin MarikaOksalta taannoin sangen mielenkiintoisen ja lukuhorisonttia mukavasti avartavan Eläköön essee! -haasteen. Alun perin haaste on peräisin Marjatan kirjaelämyksiä -blogista. 

Olen aiemmin bloggaillut jonkin verran novelliteoksista, mutta pienen tiedonhaun jälkeen totesin, että essee on hieman eri asia kuin novelli, joten tuotti aluksi päänvaivaa löytää edes jokseenkin oikeaoppinen esseeteos. Ymmärtäisin esseen ja novellin eron niin, että essee on kantaaottavampi ja asiatekstimäisempi, kuin novelli. 

Varsin nopeasti huomasin, että omasta hyllystäni ei löytynyt ainakaan äkkiseltään mitään tähän haasteeseen sopivaa. Niinpä marssin kirjastoon ja kysyin, mistä esseet löytyvät. Ikäväkseni sain huomata, että tämä ei juuri helpottanut kirjavalintaani, koska kirjaston henkilökunta näytti pitävän esseitä ja novelleja toistensa synonyymeinä. Kirottua! 

Mukaan lähti toki iso kasa hienoja niteitä (Gogol, Mann..), mutta suurin osa niistä lukeutui selkeästi novelli-kategoriaan. Kaikeksi onneksi edes tämä yksi, tässä esittelemäni Granta 4: Seksi (julk. 2015), voidaan lukea edes joiltakin osin esseekokoelmaksi. Tosin tässäkin essee ja novelli menevät iloisesti sekaisin. Osa teksteistä on kantaaottavia mielipidekirjoituksia, osa taas selkeästi kaunokirjallisuutta.

Haasteen säännöt

1. Anna kirjoituksellesi otsikko Eläköön essee!
2. Kerro haasteen alkuperä, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia.
3. Kerro, keneltä sait haasteen ja linkitä hänen blogiinsa.
4. Kirjoita nämä säännöt postaukseesi.
5. Esittele 1-2 hyvää esseekirjaa, joko aiemmin lukemasi tai tuore lukukokemus. Voit kirjoittaa muutakin esseekirjallisuuteen liittyvää.
6. Haasta yksi tai useampi bloggaaja kirjoittamaan esseistä. Linkitä hänen blogiinsa/heidän blogeihinsa ja käy ilmoittamassa hänelle/heille haasteesta.

Haastan mukaan:

Pieni kirjasto -blogin Katrin

Ja aivan kuten MarikaOksakin sanoi minulle, vastata/jättää vastaamatta voi oman mielenkiinnon ja aikataulun mukaan.

Granta 4: Seksi

Itselleni Granta oli tuore tuttavuus, joten lähden tätä teosta esitellessäni liikkeelle Grantan määritelmästä. Tässä sitaatteja Grantan kotisivuilta:

Suomen Granta on uuden kirjallisuuden areena. Kahdesti vuodessa ilmestyvässä aikakauskirjassa julkaistaan novelleja ja runoja, esseitä ja reportaaseja kotimaisilta ja ulkomaisilta kirjailijoilta..

..Suomen Granta on osa kansainvälistä verkostoa, joka rakentuu perinteikkään brittiläisen Granta-aikakauskirjan ympärille. Grantan ulkomaisia laitoksia ilmestyy tällä hetkellä Brasiliassa, Bulgariassa, Espanjassa, Israelissa, Italiassa, Japanissa, Kiinassa, Norjassa, Portugalissa, Ruotsissa ja Turkissa..

..Suomen Granta toimitetaan ja sen sisällöstä päätetään Suomessa. Puolet sisällöstä on kotimaista ja puolet Grantan kansainvälisistä laitoksista valittua ja suomennettua aineistoa..

Granta 4: Seksi oli kaikessa uskaliaisuudessaan ja moniulotteisuudessaan sangen mielenkiintoista ja viihdyttävää luettavaa. On kuitenkin huomautettava, että mikään Decamerone tämä ei ole. 

Esimerkiksi Nigeriassa syntyneen Chinelo Okparantan Amerikka-novellissa seksiä ei ole juuri lainkaan, ja tarinassa keskitytään lähinnä Nigerian ympäristöongelmiin ja Amerikan viisumin hankkimiseen. Timo Hännikäisen Haluttavien valta -esseessä taas puhutaan lähinnä nykyihmisten pinnallisesta kehonkuvasta, jossa oman kehon kunnioitus on redusoitunut "ohimenevän nautinnon lähteeksi ja katseiden ja halun kohteeksi". 

Aivan kuten Helsingin Sanomien Aino Frilanderkin totesi: 

Enemmän kuin seksinumero, uusi Granta on enemmänkin seksuaalisuusnumero. Se tekee kunniaa sille neuroosien kimpulle, joka seksi on, ja kertoo siitä yksilöiden kokemusten kautta.

Itselleni tästä kokoelmasta jäi parhaiten mieleen näyttelijänäkin tunnetun Antti Holman Jeesus ja Joey -novelli, joka kertoo Joey Graceffa -nimiseen YouTube-tähteen obsessoituneesta miehestä, jonka pakkomielle kasvaa hitaasti mutta varmasti, ja jättää lopulta muun elämän alleen. Olen itsekin katsonut YouTubea viime aikoina paljon, ja Joeykin on minulle tuttu hahmo, joten Holman teksti oli todella kiinnostava. 

Lisäksi haluan antaa kunniamaininnan Erkka Mykkäsen puhuttelevalle 18YO_AMBER_LANE_GETS_LOAD_TO_FACE.MOV -novellille, jonka loppu pysäytti, Sayaka Muratan juuri sopivan oudolle Siisti liitto -tekstille, ja Tiitu Takatalon seksiä monipuolisesti käsittelevälle Seksin perusteet -sarjakuvalle.

Aivan kaikille teksteille, kuten Tommi Liimatan inhorealistiselle Nelikulmainen lasi -novellille en lämmennyt, mutta kaiken kaikkiaan voin kyllä suositella tätä Grantaa mielihyvin, sen verran monipuolinen ja ajatuksia herättävä se on. Lisäksi lukeminen on useista eri teksteistä koostuvan rakenteen ansiosta helppo jaksottaa osiin, eikä tule painetta kahlata koko teosta kerralla kannesta kanteen. Itse luin välillä muuta, ja sitten palasin taas Grantan pariin, yksi essee kerrallaan.

Matemaattisia olioita tai jaettuja unia, Leena Krohn

Itämaisista filosofioista ammentava novellikokoelma

Olen alkanut pitämään Leena Krohnista toden teolla. Jo Krohnin tuoreempi novellikokoelma Erehdys (julk. 2015) oli hieno elämys, tästä Finlandia-palkitusta Matemaattisia olioita tai jaettuja unia -kirjasta (julk. 1992) puhumattakaan. Olen joogaharrastukseni myötä perehtynyt jonkin verran itämaiseen filosofiaan, ja tämä 12:ta novellin kokoelma näyttää ammentavan hyvin vahvasti juuri tuosta lähteestä. Esimerkiksi seuraavassa pätkässä Krohnin voi nähdä sivuavan Jnana joogaan liittyvää, hindulaista Neti neti -analyysia: 

Ihminen muuttuu samalla tavalla kuin pyörre virrassa. Vaikka vesi joka virtaa vaihtuu, pyörre silti pysyy - se on aina kohdallaan. Vain kahdeksan kuukautta eikä ihmisessä ole enää yhtään samaa molekyyliä. Silti hänen hahmonsa on sama, hän tuntee itsensä ja muut tuntevat hänet. Mikä pitää hänet koossa?

Neti neti -analyysi tarkoittaa "ei tämä, ei tämä" -metodia, jonka avulla pyritään selvittämään, mitä minuus todella on. Onko se yhtä kuin ruumis, mieli, sielu tai aivot? Vai ei mitään edellä mainituista? 

Fantasiakirjailijoilla on tapana ammentaa inspiraatiota saduista, taruista ja myyteistä. Krohnin tapauksessa lähteet tuntuisivat johtavan poikkeukselliseen suuntaan, Intiaan. Poissa ovat esimerkiksi kelttiläiset ja muinaisnorjalaiset mytologiat, joita fantasiassa niin usein käytetään, ja tilalle on otettu hindulainen filosofia, kuten Advaita Vedanta. Virkistävää vaihtelua! Heti kirjan alussa Krohn heittää ilmoille hypoteesin, jonka mukaan hyvin nuoret lapset ovat valaistuneita, mutta iän myötä tämä tila katoaa:

Kun ihminen on hyvin nuori, hän ei irrota vielä itseään ulkomaailmasta eikä kuluvaa hetkeä eilisestä tai huomisesta. Hän on yhtä sekä aikansa että ympäristönsä kanssa. Mutta myöhemmin ihminen ei keskity kokemiseensa vaan siihen, mitä hän on jo kokenut ja mitä hän pian odottaa kokevansa. Eilinen ja huominen eivät jätä häntä rauhaan.

Kaikille tästä teoksesta pitäville suosittelen lämpimästi Suomen suurimpaan joogalehteen, Anandaan, tutustumista. Sen sivuilta voi lukea vastaavanlaisia, itämaista henkisyyttä käsitteleviä artikkeleita ja kolumneja, joskin ei-popularisoituna, alkuperäisessä kontekstissaan.

Matemaattisia olioita tai jaettuja unia -teoksen novelleja voi toki tulkita ilman itämaista filosofiaakin, mutta oman kokemukseni mukaan juuri tuo näkökulma on tämän kirjan kohdalla hyvin hedelmällinen.

Erehdys, Leena Krohn

Outoutettuja kertomuksia

Jälleen on yksi aukko sivistyksessäni paikattu. Olen nimittäin juuri saanut luettua ensimmäisen Leena Krohn -romaanini. Kiitokset tästä kuuluvat kirjastonhoitajalleni, joka suositteli minulle Krohnin ulkoisesti vaatimatonta Erehdys-kirjaa (julk. 2015), joka olisi saattanut jäädä uutuustelineeseen ilman hänen väliintuloaan. Kirjastonhoitaja itse oli pitänyt Krohnin uusimmasta kirjasta kovin, ja luonnehti teosta myös hyvin nopealukuiseksi. Tartuin tähän lukuvinkkiin, enkä joutunut pettymään. Erehdys oli monitasoinen, unenomainen lukukokemus, jonka pariin palaan mielelläni uudestaankin. Yleensä en ole novellimuotoisten teosten ystävä, mutta kun teksti on näin laadukasta, ei novellimaisuuskaan haittaa.

Leena Krohn on yksi Suomen menestyneimpiä fantasia/scifikirjailijoita. Hän on voittanut muun muassa Finlandia-palkinnon ja kirjallisuuden valtionpalkinnon, ja kansiliepeen mukaan hänen kirjojaan on julkaistu kahdellakymmenellä eri kielellä. On kuitenkin laitettava merkille, että Krohnin kirjojen fantasiaelementtejä ei julkisuudessa juuri korosteta. Tämä tuntuu hieman hassulta. Irma Hirsjärvi kirjoitti tästä taannoin väitöskirjassaan: 

..kirjallisuuden kaanonin kaksoiskoodisto erityisesti tieteiskirjallisuutta kohtaan tulee yhä silloin tällöin esiin. Kun kaanoniin hyväksyttyjä scifi-kirjailijoita George Orwellista Ian Banksiin ja Doris Lessingistä Leena Krohniin esitellään Helsingin Sanomissa, termejä "science fiction", "tieteiskirjallisuus" tai "tieteisfiktio" tuskin mainitaan, ellei kyseessä ole fandomiin kuuluva kirjoittaja. 

- Irma Hirsjärvi (2009). Faniuden siirtymiä: suomalaisen science fiction -fandomin verkostot

Fantasiakirjallisuuden puolestapuhujana pidän tällaista genren piilottamista harmillisena. Onneksi tilanne on parantanut vuosi vuodelta, eikä fantasiaa enää pidetä outona marginaali-ilmiönä samalla tavalla kuin ennen. George R. R. Martin, Suzanne Collins, J. K. Rowling ja J. R. R. Tolkien ovat tehneet tehtävänsä. Krohnin kohdalla on lisäksi huomattava, että esimerkiksi Amerikassa hän on menestynyt nimenomaan genrekirjailijana. Vuonna 2005 Krohnin Tainaron-teos oli ehdolla World Fantasy Awardin lyhytromaaniryhmässä.

Alivaltiosihteeri - Joukossa virallisuus tiivistyy - Virallinen kuin saapas 2010-2011, Simo Frangén, Pasi Heikura & Jyrki Liikka

En kuuntele radiota, mutta jos kuuntelisin, kuuntelisin Alivaltiosihteeriä

Olen kuunnellut menneinä vuosina useaan otteeseen Alivaltiosihteeri-äänikirjoja, ja nauranut joka kerta makeasti. Nälkä kasvaa syödessä, ja niinpä tartuinkin nyt ensimmäistä kertaa myös painettuun versioon Frangénin, Heikuran ja Liikan hengentuotoksista. Sisältö oli ennestään tuttua: hauskaan ja totutusta poikkeavaan vinkkeliin keikautettuja pakinoita ajankohtaisista aiheista palindromeilla höystettyinä. Lisäksi tässä vuonna 2011 julkaistussa Joukossa virallisuus tiivistyy -teoksessa oli mukana myös lyhyitä sanaleikkejä, kuten: "Lady Gaga lihoi, Lady Giga tarjoaa yhä enemmän nähtävää!".

Kuten Juha Haataja omassa bloggauksessaan totesi, ovat Alivaltiosihteeri-kirjat helposti verrattavissa Mitä-missä-milloin -teoksiin, koska molemmista on helposti nähtävissä, mitkä aiheet ovat minäkin vuonna olleet ajankohtaisia ja tärkeitä. Niinpä Joukossa virallisuus tiivistyy oli näin vuonna 2015 luettuna paitsi viihdyttävä, myös omalla tavallaan jo hieman nostalginenkin, käsiteltiinhän siinä muun muassa Eyjafjallajökullin tulivuorenpurkausta ja Wikileaksia.

Sen huomasin, että Alivaltiosihteeri on kuin onkin parhaimmillaan kuunneltuna, ei luettuna. Minulle kun suuri osa Alivaltiosihteerin viehätystä perustuu uutislukijamaisen viralliseen puhetapaan, joka painetusta formaatista jää luonnollisesti uupumaan. Tästä huolimatta tulen varmasti lukemaan Alivaltiosihteeri-kirjoja jatkossakin, sen verran hyväntuulinen ja viihdyttävä tämä teos oli.

Suosikkini tästä kirjasta: Homejuuston kuntotarkastus

- No niin. Te, kantaja klemmarimuotoilija Koskenlaskija väitätte, että vastaaja tapetööri Luostari on tahallisesti harhauttanut teitä, kantaja klemmarinmuotoilija Koskenlaskijaa myydessään teille vuonna 2008 Liinaharjankatu 10:ssä sijainneen 25 neliömetrin homejuuston kertomatta, että siinä on hometta.

- Kyllä! Ja vaadin tältä valhesäkiltä homejuuston arvoa vastaavaa viiden euron kolmenkymmenen sentin korvausta!

- Vastustan! Mistä minä olisin voinut tietää, onko homejuustossa hometta vai ei!? Ja sitä paitsi vaadittu korvaussumma on täysin kohtuuton! Mistä tavallinen tapetööri tuollaisia summia saisi?!

- Hiljaisuus saliin! Kutsutaan kuultavaksi kantajan todistaja, homejuustojen kuntotarkastaja diplomi-insinööri Aura.

- Suoritin elokuussa 2008 Liinaharjankatu 10:ssä sijainneen vuonna 2006 valmistuneen 25 neliömetrin homejuuston kuntotarkastuksen kosteusmittauksineen homekoirani Violan läsnä ollessa. Ensivaikutelmani tutkittavasta kohteesta oli se, että pyörryin. Seuraavaksi kiinnitin huomiotani jatkuvaan aivasteluun, joka tarkemmassa katsannossa paljastui seinänraossa asuvien hiirien aiheuttamaksi. Hiiret olivat sairastuneet astmaan vuosien homealtistumisen seurauksena. Homejuuston kosteusarvot olivat selvästi kohonneet juuston pahvisen pakkauksen puutteellisen tuuletuksen takia.

- Minä alan pikkuhiljaa kyllästyä tähän oikeusjuttuun. Minä tuomitsen teidät kaikki Turunmaan linnan vankityrmään homehtumaan lopuksi ikäänne! Jos tuomio ei tyydytä, valittakaa Hovijuusto-oikeuteen.

Alivaltiosihteeri - Virallisuus täältä tähän - Pesunkestävimmät alkkarit 1990-2010, Simo Frangén, Pasi Heikura & Jyrki Liikka

"Emme voi olla nauramatta, kun muistelemme sitä, kun kerrankin teimme 20 vuodessa yli 6000 radiohupailua! Kaikenlaista sitä voikin sattua!"

Jokin aika sitten tein jotain hyvin harvinaista: ostin äänikirjan omaksi, enkä vain normaaliin tapaani lainannut sitä kirjastosta. Kyseessä oli Alivaltiosihteerin Virallisuus täältä tähän -kokoelma (julk. 2010), joka juhlistaa Suomen pitkäikäisimmän sähköisen median huumoriohjelman 20-vuotismerkkipäivää. Tein tämän poikkeuksellisen ostoksen, koska Alivaltiosihteerin sanataituruus nyt vain on aivan omaa luokkaansa, ja Vesa Keskinen kaiken kukkuraksi sattui pyytämään alle kymmenen euroa tästä yli 600-minuuttisesta jättikokoelmasta.

Osa tämän boksin sketseistä oli minulle ennestään tuttuja aikaisemmin kuuntelemastani Virallisesta kirjasta (julk. 1996), mutta suurin osa oli minulle täysin tuoreita, kiitos vuosia kestäneen radionkuuntelulakkoni. Uusista tuttavuuksista muun muassa tämä sketsi toimi loistavasti:

Viime viikolla Radio Suomen luontoäänenä oli punarinta. Nyt ornitologian tohtori Kari Kona esittelee tämän viikon luontoäänen, muutosvastarinnan. Meille kaikille tuttu, ympäri vuoden Suomessa esiintyvä arkinen jurputtaja on tietenkin muutosvastarinta, consevativicus conservativicus. Muutosvastarinta viihtyy vanhoissa poteroissa, joihin se kaivautuu mahdollisimman syvälle. Tavalliselle luonnonkuluttajalle muutosvastarinta näyttäytyy tavallisesti silloin kun se kuulee jonkun uudistuksen tai organisaatiomuutoksen lähestyvän.

Muutosvastarinnan aistit ovat erittäin herkät. Tutkimuksissa on käynyt ilmi, että se pystyy havaitsemaan lähestyvän organisaatiomuutoksen jopa kahdensadan metrin etäisyydeltä. Lintumaailman oudon linnun muutosvastarinnasta tekee se että se ei itse muni, vaan antaa muiden munia ja ilkkuu itse vieressä.

Viimevuosien kuntauudistussuunnitelmat ovat nostaneet maamme muutosvastarintakannan huippuunsa, ja nykyään muutosvastarintoja tavataan niin kerrostalojen yhtiökokouksista kuin työpaikkojen kahvihuoneista. Seuraavaksi kuulemme täysikasvuisen urosmuutosvastarinnan iloista jurputusta keväisessä organisaatiossa: "Ei käy, ei käy, ei käy! Ei tule onnistumaan, ei tule onnistumaan, ei tule onnistumaan! Ei käy, ei käy, ei käy! Ei tuo ennenkään ole toiminut.."

Tämä kymmenen cd-levyä sisältänyt boksi oli lähes täydellinen. Ainoa asia, mikä yllätti minut negatiivisesti, oli aiemmin julkaistusta Virallisesta kirjasta tyystin puuttuneet äänitehosteet, jotka pilasivat osan tämän kokoelman jutuista. Muun muassa erilaiset sireeniäänet, kimeä linnunlaulu ja kaoottinen tehdasmelu lähinnä peittivät sanataituruuden alleen, eivät tuoneet sitä paremmin esille.

Se mitä todella ihailen, on Heikuran, Frangénin ja Liikan tasaisen tuottoisa ja poikkeuksellisen pitkä ura. He ovat tehneet luovaa työtä demokraattisessa kolmen kimpassa jo neljännesvuosisadan ajan, eikä loppua näy. Aivan kuten Josper Knutaskin Virallisuus täältä tähän -kokoelman mukana olevassa vihkosessa toteaa:

Eräässä mielessä Alivaltiosihteeri-ryhmä on ainutlaatuinen: he käsikirjoittavat suurimman osan materiaalistaan yhdessä alusta loppuun. Tämä, että kolme ihmistä (kesälomia lukuun ottamatta) joka maanantai ja tiistai kahdenkymmenen vuoden ajan tapaavat toisensa ja kirjoittavat materiaalinsa yhdessä, on hyvin poikkeuksellista.

Knutaksen mukaan tällaista työskentelymetodia käyttävät maailmalla lähinnä amerikkalaiset sitcomit, ja niissä käsikirjoittajat vaihtuvat yleensä tiuhaan tahtiin. Niinpä on selvää, että Heikura, Frangén ja Liikka muodostavat ihailtavan tiiviin ja pitkäikäisen ryhmän.
- Respect!

P.S.

Tiedätkös muuten, millä tavalla Jari Tervon uutta Kekkos-kirjaa myydään Tampereella?

 - Kyllä minä tiedän.. Onkos likalla Tervon uutta kirjaa myyrä?

Virallinen kirja, Alivaltiosihteeri

Ulla, etuala puuttuu, suuttuu palaute-Allu*

Muun muassa ikisuosikistani Monty Pythonista vaikutteita ammentavan, radiosta tutun Alivaltiosihteerin, eli Jyrki Liikan, Simon Frangénin ja Pasi Heikuran Virallinen kirja (julk. 1996) on ollut minulla lainassa useaan otteeseen. Trion älykäs, suomen kielellä mielin määrin leikittelevä ja ajankohtaisia aiheita käsittelevä huumori toimii vaan niin uskomattoman hyvin. Ei ihme, että Mensa ry:kin palkitsi nämä radiohupailijat ansioistaan suomen kielen käyttäjinä vuonna 2005. 

Sinälläänhän monet luottometodeista*, joilla Alivaltiosihteeri sketsejään tuottaa, eivät ole monimutkaisia. He saattavat ottaa esimerkiksi susien salakaadoista kertovan uutispätkän, ja ainoastaan muuttaa jokaisen susi-sanan tilalle sanan "hyttynen". Yksinkertaista, mutta toimivaa!

Ajan kuluminen tietenkin näkyy Virallisen kirjan vuosina 1990-1995 kirjoitetuissa, nyt jo siis noin neljännesvuosisadan ikään ehtineissä kaskuissa, varsinkin yksittäisiä, nyt jo unohdettuja poliitikkoja käsittelevien juttujen kohdalla. Tämä ei kuitenkaan haitannut minua, koska politiikan peruslainalaisuudet ovat hyvin ajattomia. 

Ainoa asia mikä minua Virallisen kirjan kuuntelun jälkeen harmittaa on se, että vaikka nyt kuuntelemani esikoisteoksen jälkeen kolmikolta on ilmestynyt vielä 22 muutakin kirjaa, ovat niiden äänikirjaversiot ainakin oman alueeni kirjastoissa suhteellisen harvassa. Koska jos se vain olisi mahdollista, kuuntelisin pelkkää Alivaltiosihteeriä vaikka kuukauden putkeen. 

Karpovilla on asiaa

Yksi Virallisen kirjan lempisketseistäni on aina ollut Hannu Karpoa parodioiva, pateettisuusnupit huolella kaakkoon kääntävä "Karpovilla on asiaa":

Päivää, minä olen Hannu Karpov. Seison nyt tässä kainuulaisen, 88-vuotiaan ramman orpolesken Jouni Kemppaisen olohuoneessa karvalakki päässä. Tällä pöydällä on shakkilauta, jossa vielä viikko sitten oli kaksi kuningatarta. Nyt on jäljellä vain valkea kuningatar. Jouni Kemppaisen kuningatar on syöty. 

Kuningattaren siirsi pois laudalta Lentiiran nimismies Seppo Röppänen, jonka kanssa Jouni Kemppainen pelasi shakkia eräänä aivan tavallisena perjantai-iltapäivänä helmikuussa. Nyt 88-vuotiaan ramman orpolesken kuningas on täysin vailla suojaa. Nimismiehen torni ja lähetti uhkaavat kuningasta, eikä Kemppainen voi siirtää sitä mihinkään. Miten tässä nyt näin pääsi käymään? 

- En voi käsittää miten minä olen tällaiseen jamaan joutunut. Sitä ihmettelen, voiko tällainen olla nyky-yhteiskunnassa mahdollista. 

- Onko tässä käynyt niin, että nimismiehen rajaton voiton tavoittelu on ajanut teidät, 88-vuotiaan ramman orpolesken kestämättömään ahdinkoon?

- Kyllä on.

- Onko kuningatar ainoa nappula, jonka olette tässä shakkipelissä nimismiestä vastaan menettäneet?

- Ei ole. Kuningattaren lisäksi nimismies Seppo Kemppainen vei rammalta orpoleskeltä viisi sotamiestä, molemmat ratsut, toisen lähetin, sekä tornin. 

- Onko tämä tällainen yleistä täällä Lentiirassa?

- Naapuri hävisi kirjeshakissa sille neljälläkymmenellä viidellä siirrolla, ja simultaanishakissa se päihitti koko kylän. 

- Kysytäänpä nyt Lentiiran nimismieheltä itseltään.

- Nimismies Röppänen puhelimessa.

- Täällä Hannu Karpov television Karpovilla on asiaa -ohjelmasta. Mitä sanotte näihin väitteisiin?

- Kaikki ratkaisuni ovat olleet sääntöjen mukaisia.

- Ettekö te yhtään ajatelleet että Jouni Kemppainen on 88-vuotias rampa orpoleski, joka elää täysin toimeentulotuen varassa?

- Tässä on tietyt säännöt, joiden mukaan me toimimme.

- Nyt minä palkitsen viikon sisukkaimman ihmisen tässä Karpovilla on asiaa -ohjelmassa. Koska Lentiiran shakin ystävät ei teitä tue, niin minä annan teille viiden markan kolikon ja ilmaisen neuvon: vahva sotilaskeskusta antaa hyvät mahdollisuudet niin puolustukseen kuin hyökkäykseen. 

- Kiitos, kiitos. Liikutun. 

- Karpovilla on asiaa jälleen viikon kuluttua.

Istuva Härkä: Leiritulien tarinoita, Vladimir Hulpach

Hetki leirinuotion äärellä

Kun ystäväni näki tämän, Vladimir Hulpachin kokoaman intiaanitarinakokoelman, Istuva Härkä: Leiritulien tarinoita (julk. 1968/2009) autoni ovilokerossa, totesi hän ykskantaan: "Kaikkea säkin sieltä kirjastosta raahaat. Taitaa kohta loppua kuunneltava kesken, kun oot jo näin alas vajonnut". Kommentti voi kuulostaa oudon tylyltä, mutta syy on yksinkertaisesti se, että tämä äänikirja on ulkonäöltään ja kooltaan poikkeuksellisen pieni ja nuhjuinen; Ei jykevää äänikirjaboksia, jonka sisällä vaikuttava määrä muovitaskuihin sujautettuja levyjä odottelee kuuntelijaansa, vaan vain yksi hassu CD-levy, joka on pakattu normaaliin, jo parhaat päivänsä nähneeseen CD-boksiin.

- Mutta ei anneta ulkonäön hämätä! Tässähän on kuitenkin kyseessä tietynlainen miniversio amerikkalaisten intiaanien ikiomasta Kalevalasta. Ja millaisia myyttejä intiaaneilta löytyykään! Tarinat olivat täynnä muodonmuutoksia, taikuutta, dramaattisia käänteitä, ja yliluonnollisia tapahtumia. Ne eivät hävinneet paremmin tuntemilleni slaavilaisille ja germaanisille mytologioille piiruakaan.

Kun tämä huima sisältö vielä yhdistettiin nopeaan, kaikenlaisen selostuksen ja kuvailun minimiin jättävään kerrontaan, oli pääni pyörällään tuon tuostakin. Ei siinä paljoa taivaanrantaa ehditty katselemaan, kun piti taistella eloonjäämisestä Amerikan villissä luonnossa. Milloin olivat puhvelit kadonneet, milloin taas ei saatu sadetta.. 

Näin nopeatempoisen äänikirjan kuuntelu on aina omanlaisensa keskittymisharjoitus: yksikin missattu lause, ja saatat olla pihalla kuin lumiukko. Tämän äänikirjan kohdalla voin kuitenkin todeta, että jos jaksoi keskittyä, tarinat olivat sangen kiehtovia ja tunnelmallisia. Pidin erityisesti intiaanien panteistisesta, hyvin kiinteästä luontosuhteesta ja heidän pelottomasta asenteestaan. Oman lisäsäväyksensä kuunteluun toivat harvinaisen onnistuneet äänitehosteet, jotka myös paikkasivat kuvailun niukkuutta.

Näkisin tämän lyhyehkön (kesto 70 min.) äänikirjan tietynlaisena introna, joka tarjoaa mahdollisuuden tutustua nopeasti ja vaivattomasti laajaan ja mielenkiintoiseen tarinaperinteeseen. 

"Every seed is awakened and so is all animal life. It is trough this mysterious power that we too have our being and we therefore yield to our animal neighbours the same rights as ourselves, to inhabit this land. "

- Sitting Bull

Reikä, Riikka Ala-Harja

"Hautausmaalleko asti minun pitää odottaa, että pääsen jonkun alle tai päälle?"

Finlandia-palkitun Riikka Ala-Harjan nimi ei ollut minulle ennestään tuttu, kun hänen keltakantinen novellikokoelmansa Reikä (2013) osui silmiini kirjaston uutuustelineessä. Epäilyttävä kansikuva hyppi kuitenkin silmiini siinä määrin, että päätin tutustua kirjaan lähemmin. Ja kun sitten olin poiminut niteen käteeni ja lukaissut otteen kirjan keskeisen hahmon, Tarmon ajatuksista, vakuutuin entisestään. Myös Like Kustannus Oy:n logo herätti luottamukseni. Like kun on mielestäni aina julkaissut melkoisen hyviä kirjoja. Reikä lähti mukaan. Mainittakoon tässä kohtaa, että kirjan nimi viittaa muun muassa avantoon.

Tee nyt jotain ittelles, Tarmo! Älä oo tommonen.

Ala-Harja ei selvästikään usko vanhaan kikkaan, jonka mukaan heikoin materiaali (jos sellaista on) kannattaa sijoittaa puoleen väliin, ja parhaat jutut iskevästi alkuun ja loppuun. Tässä novellikokoelmassa paras tarina (nähtävästi monenkin lukijan mielestä) oli nimittäin keskellä, osassa kaksi. Viidenkympin ikäkriisiä poteva, ujo ja yksinäinen Tarmo oli kaikessa saamattomuudessaan kerrassaan herkullinen tuttavuus. Sivuja oli vain pakko kääntää samalla hiljaa naurahdellen:

Selkäni takana joku rapistelee e-pilleripakettia.

Tässä apteekissa kaikilla muilla paitsi minulla on kourat täynnä ehkäisyvälineitä.

Aivan sama.

Maksakaa ja käyttäkää, tuhlatkaa! Perkeleen nuoriso, minulla on enemmän rahaa kuin teillä!

Satakunnan Kansan Noora Vaarala luonnehti omassa kirja-arvostelussaan Tarmoa hyvin osuvasti mielensäpahoittajamaiseksi. 

En kuulunut kohderyhmään

Myönnän: En ole koskaan ollut novellien suuri ystävä. Minä kun tarvitsen aina hieman aikaa päästäkseni sisälle tarinan tyyliin ja tunnelmaan. Niinpä novellit loppuvat usein liian nopeasti, juuri kun itse olen vasta lämpenemässä kunnolla. 

Tämän teoksen kohdalla eläytymistä ei myöskään helpottanut se tosiasia, että novellit olivat kovin heterogeenisiä. Puutteessa elävästä Kirjastonhoitaja-Tarmosta oli minun makuuni liian pitkä matka esimerkiksi Saari-novellin dramaattiseen ja lohduttomaan tarinaan, jossa pettävälle jäälle eksynyt hevonen hukkuu (- Ei hevosia saa hukuttaa!). Lukukokemuksesta jäikin hieman hämmentynyt olo, eikä kannessa komeillut tykki osunut aivan maaliinsa.

Mari A:n neuvoa noudattaen minun pitäneekin seuraavaksi lukea Ala-Harjalta romaani. Uskon, että täyspitkässä kertomuksessa Ala-Harjan kirjoittajankyvyt pääsevät paljon paremmin oikeuksiinsa, ja minäkin ehdin innostua kunnolla.

Satujen valtakunta, J.R.R. Tolkien

"Satujen valtakunta on uudelleenkuvitettu
yhteisnide J.R.R. Tolkienin vähemmän
tunnetusta tuotannosta."

Fantasia, tuo subkreatiivinen taide 

Ostin tämän J.R.R. Tolkienin Satujen valtakunta -kokoelmateoksen (julk. alun perin 1997) jo kaksi vuotta sitten, mutta juutuin tuolloin kirjassa ensimmäisenä olevaan Roverandom-satuun, ja kirja unohtui pariksi vuodeksi. Luin kirjaa joogaretriitillä, ja kun palasin kotiin, se jotenkin jäi. Velhon kutistama pikku Rover oli kyllä ihan söpö, mutta tarina ei vienyt mukanaan tarpeeksi vahvasti.

Nyt, kun kaksi vuotta myöhemmin sain Silmarillionin vihdoin luettua, minulle jäi kuitenkin sellainen Tolkien-vire päälle, että tartuin heti Silmarillionin jälkeen tähän kauan laiminlyömääni teokseen. Ja nyt tämän luettuani haluan taas lisää! Mitähän seuraavaksi.. Keskeneräisten tarujen kirja, mahdollisesti..?

I so need this.

Satujen valtakunta (Tales from the Perilous Realm) koostuu viidestä itsenäisestä tekstistä: Roverandom, Maamies ja Lohikäärme, Seppä ja Satumaa, Niukun lehti & Saduista. Tekstit muodostavat sulavan jatkumon, jonka kuluessa tunnelma muuttuu pikkuhiljaa: alussa seikkaillaan hilpeissä tunnelmissa (Roverandom, Maamies & Lohikäärme), mutta loppupään tekstit ovatkin sitten jo vakavan pohdiskelevia (Niukun lehti, Saduista). Uskonkin, että tekstien järjestys on hyvin tarkkaan mietitty.

Kirjan koostumus on vaihdellut jonkin verran vuosien aikana. Esimerkkinä tästä voisi mainita tämän: alkuperäisessä Tales from the Perilous Realmissa oli mukana myös The Adventures of Tom Bombadil -teksti, mutta se puuttuu tästä suomennetusta versiosta. Tämä on minusta erittäin harmillista, koska olen aina pitänyt Tom Bombadilista. Hän on yksi lempihahmoistani Tolkienin maailmassa. Harmittelin aikoinaan suuresti sitä, että Bombadil ei päässyt mukaan TSH-elokuviin, vaikka esiintyykin kirjoissa.

Maamies ja lohikäärme

Maamies Gilesin, Tamen herran,

Worminghallin kreivin ja

Pienen valtakunnan kuninkaan 

valtaannousu ja ihmeelliset seikkailut

Tämä Keskivaltakuntaan (vrt. Keski-Maa) sijoittuva tarina, jota Tolkien tarjosi kustantajilleen alun perin Hobitin seuraajaksi vuonna 1937, yllätti minut ilkikurisuudellaan. Pääosassa ollut Giles olikin nimittäin odotettua juonikkaampi tapaus. En nyt halua spoilata juonta keneltäkään, joten en kerro enempää, mutta sen sanon, että yllätyin! 

Kuten jo tarinan nimestäkin voi huomata, on kertomuksen keskeisessä osassa lohikäärme. Tämä oli kerrassaan mainio asia, koska viime aikoina lukemani kirjat ovat kärsineet liian usein vakavasta lohikäärmevajauksesta. Tarkemmin sanottuna niitä ei ole ollut useimmissa kirjoissa ollenkaan, koska olen viettänyt paljon aikaa muiden kuin fantasiakirjojen parissa. Tässä tarinassa esiintynyt, suomuisa ja omaa etuaan ajava liero oli siis sangen virkistävä tuttavuus: 

Se oli nimeltään Chrysophylax Dives, sillä se oli ikivanhaa ja keisarillista alkuperää ja ylen rikas. Se oli ovela, utelias, anhe, vahvapanssarinen, mutta ei kovin rohkea.

Vanha ja kallis keräilyversio Maamiehestä
ja lohikäärmeestä. Taiteilija on tavoittanut
tarinan hulvattoman tunnelman erinomaisesti!

Chrysophylax-lohikäärme oli fyysiseen olemukseensa nähden minusta melkoinen nössö, ei lainkaan niin myrskyisä persoona, kuin nyt vaikkapa Hobitissa esiintyvä Smaug. Tämä ei kuitenkaan haitannut mitään, ja lohikäärmeaspekti oli ehdottomasti tarinan parasta antia. Erityisesti tämä satiirinen lohikäärmeiden ja ihmisten suhteeseen liittyvä kohta hymyilytti minua:

Lohikäärmeet höristivät korviaan. Niillä oli nälkä, ja tällaiset huhut kiehtoivat niiden mieltä.

"Ritarit ovat siis pelkkää tarua!" sanoivat nuoret ja vähän kokeneet lohikäärmeet. "Niinhän me olemme aina arvelleetkin."

"Ainakin ne taitavat käydä harvinaisiksi", tuumivat vanhemmat ja viisaammat lierot. "Niitä on vain kaukana ja harvassa eikä niitä tarvitse pelätä."

Seppä ja Satumaa

Tässä Iso-Wootoniin sijoittuvassa, alun perin vuonna 1967 julkaistussa tarinassa Alf Oppipoika saa tehtäväkseen leipoa lapsille hienon kakun. Kakussa on mukana Satumaasta peräisin oleva hopeatähti, joka päätyy lopulta erään nuoren pojan otsaan. Siinä poika kantaa sitä monta vuotta:

Harvat kylän väestä huomasivat sen, vaikka se ei ollutkaan tarkkaavaisille silmille näkymätön, mutta siitä tuli osa hänen kasvojaan, eikä se tavallisesti ollenkaan loistanut. Osa sen valosta siirtyi hänen silmiinsä, ja hänen ääneensä, joka oli alkanut kehittyä kauniiksi heti tähden tultua häneen, muuttui vieläkin kauniimmaksi hänen varttuessaan. Ihmiset kuulivat mielellään hänen puhuvan, vaikka hän ei olisi sanonut muuta kuin "hyvää huomenta".

Pojasta tulee arvostettu seppä, jolla on salaisuus: tähden suojeluksessa hän pääsee vierailuille Satumaahan, jossa hänet tunnetaan Tähtiotsana:

Mutta hänellä oli toisenlaisia toimia Satumaassa, ja hän oli tervetullut sinne, sillä tähti loisti aina kirkkaana hänen otsassaan, ja hän oli niin turvassa kuin kuolevainen saattoi olla tuolla vaarallisella seudulla. Vähäiset pahat voimat kaihtoivat tähteä, ja Suurilta pahoilta voimilta häntä varjeltiin.

Niin ikään kokin virassa toiminut Nokes-ukko taas ei usko Satumaahan, ja irvailee asiasta alaisuudessaan toimineelle Alf Oppipojalle. Tämä kostautuu, kun Nokes saa opetuksen itseltään Satumaan kuninkaalta.

Tolkienin ystävä Green kirjoitti vuonna 1967 Seppä ja Satumaa -tarinasta arvostelun, jossa hän totesi seuraavaa: "Merkityksen etsiminen on kuin halkaisisi pallon selvittääkseen, miten se pomppii." Tolkien piti tästä kommentista kovasti. Tolkien Gatewayssa Sepälle ja Satumaalle annetaan kuitenkin selitys, ja vieläpä hyvä sellainen:

The book grew out of an attempt to explain the meaning of Faery by means of a brief story about a cook and his cake.

Myös Raija näki tarinassa samansuuntaisen teeman, kysymyksen haltioihin ja taikuuteen uskomisesta. Varsin osuvasti Raija nosti arviossaan lisäksi esiin Harry Potterin jästeineen. Sepässä ja Satumaassahan tuo jästi on tietenkin Nokes.

Toisin kuin monet muut Tolkienin kirjoittamat lyhyemmät tarinat, ei tätä tarinaa ollut kirjoitettu lapsille. Tolkien kommentoi Seppää ja Satumaata joulukuussa 1967 seuraavasti:

Mutta pientä tarinaa ei (tietenkään) ollut tarkoitettu lapsille! Sen on kirjoittanut vanha mies, jota jo painaa ajatus "rakkaista luopumisesta".

Tolkien oli tuolloin 75-vuotias. Hän kuoli kuusi vuotta myöhemmin, vuonna 1973.

Itselläni tässä tarinassa pisti erityisesti silmään Tolkienille tunnusomainen tapa kirjoittaa puista. On tunnettu tosiasia, että Tolkien rakasti puita, ja suhtautui niihin hyvin sentimentaalisesti. Niinpä ei olekaan yllätys, että tässäkin tarinassa puita ihaillaan ("Jotkin lyhyet vierailunsa hän käytti pelkästään yhden puun tai yhden kukan tarkkailuun.."), ja mukana on varsin persoonallisia puita, kuten taivaaseen asti kohoava Kuninkaan puu ja itkevä, riivitty koivu, joka puhuu katkerin sanoin.

Ei ole sattumaa, että Tolkienista on monia valokuvia, joissa
hän poseeraa puun luona.

Niukun lehti

Tolkien luki Niukun lehden ääneen ystävälleen ensimmäistä kertaa vuonna 1940. Tarina syntyi yllättäen, hyvin vaivattomasti: Eräänä aamuna Tolkien vain heräsi, ja kirjoitti Niukun lehden ylös, eikä sitä sen jälkeen muunneltu käytännössä ollenkaan. Tolkien kertoi, että tarina kosketti häntä henkilökohtaisella tasolla, ja että jotkin Niukun lehden elementit saattoi nähdä omaelämänkerrallisina.

Olipa kerran vähäpätöinen mies nimeltä Niukku, jolla oli edessä pitkä matka. Hän ei olisi tahtonut lähteä, oikeastaan koko ajatus oli vastenmielinen, mutta hänen oli pakko..

Niukku oli taidemaalari. Ei mitenkään tunnettu maalari, mikä johtui osittain siitä, että hänellä oli paljon muuta tekemistä. Suurin osa kaikesta tästä muusta harmitti häntä, mutta hän teki mitä piti kun ei voinut sitä välttää..

..hän oli omalla tavallaan hyväsydäminen. Tiedätte kyllä minkälainen hyvä sydän minulla on mielessä: sellainen joka kiusaa usein mutta saa harvoin tekemään mitään..

Alan Leen kuvitusta Niukun lehti -tarinaan.
Tämä kuva löytyy omistamastani painoksesta.

Tarinassa Niukku maalaa suurta maalausta puusta, ja hänellä on suuria vaikeuksia saada se valmiiksi. Tälle puulle Tolkien antoi kaksi esikuvaa omasta elämästään: suuren poppelin, jonka hän näki makuuhuoneensa ikkunasta, ja josta hän piti kovasti. Toinen esikuva tarinan puulle oli Taru Sormusten herrasta:

Minä kannoin tietysti huolta myös sisäisestä Puustani, Sormusten herrasta. Se kasvoi hallitsemattoman suureksi ja paljasti aina vain uusia maisemia - ja minä halusin saada sen valmiiksi, mutta maailma tuntui uhkaavalta.

Tolkien myös huomautti, että tarinan pitäisi kuitenkin toimia omillaan, ilman näitä taustatietoja. Itse olen ehkä hieman jäävi kommentoimaan tätä, koska tunnistin hyvin nopeasti, mistä tarina oli saanut innoituksensa. Mutta niin tai näin, kertomus oli mielestäni onnistunut. Itse ainakin ymmärsin Niukkua hyvin ja samaistuin häneen. Lisäksi tarinan fantasiaelementtejä sisältänyt juoni kantoi hienosti.

Saduista

Tolkienin essee Saduista (On Fairy-stories, julk. 1947, ensimmäinen versio 1939) eroaa selkeästi tämän teoksen muista teksteistä. Se ei ole tarina, vaan tutkielma tarinoista. Kyseessä on akateemiseksi laskettava teksti, jota fantasiatutkijat ja opiskelijat (myös minä) ovat siteeranneet jo vuosikymmenien ajan ympäri maailmaa, joskin Tolkien-tutkija Tom Shippey on problematisoinut esseen kohderyhmää jonkin verran: hänestä On Fairy-stories -tekstin kohdeyleisöä on vaikea hahmottaa, ja tämä on vaikuttanut negatiivisesti esseen sävyyn.

On kieltämättä totta, että toisaalta tätä esseetä lukevat esimerkiksi tutkijat, toisaalta Tolkienin kaunokirjallisesta tuotannosta nauttivat lukijat, joilla ei ole intressejä akateemisen tutkimuksen suuntaan. Tom Shippey on myös huomauttanut, että On Fairy-storiesin ongelmana on kielitieteellisen (Tolkien oli kielitieteilijä) ytimen puuttuminen. Kaiken kaikkiaan Shippey ei pidäkään On Fairy-stories -esseetä erityisen vahvana.

Minusta On Fairy Stories on kuitenkin hyvin kiehtova teksti. Sen lukee mielellään.

Tässä esseessä Tolkien muun muassa määrittelee, millainen sadun (/fairy-storyn) tulee olla. Hänen mukaansa kyse on tarinasta, jossa on erityistä tunnetta, voimaa ja magiaa, eikä tästä magiasta tehdä pilaa, eikä sitä saa selittää pois millään tavalla. Siksi esimerkiksi Liisa Ihmemaassa ei hänestä täytä fairy-storyn tunnusomaisia piirteitä, koska koko seikkailu kuitataan lopulta vain Liisan uneksi.

Esseen keskeiseen termistöön liittyen on mainittava, että minä miellän Tolkienin fairy story -termin käytännössä fantasiaksi. Niinpä Vesa Sisätön suomennos fairy-story --> satu hiertää melko paljon. Raijan tapaan myös minun on vaikea erottaa satua ja fantasiaa toisistaan Tolkienin teksteissä ja määritelmissä. Niinpä tässäkin tekstissä käytän ennemmin englanninkielistä fairy-story -termiä. Satu-sana kun assosioituu mielessäni jotenkin niin suppeasti ja latteasti verrattuna fairy-storyyn, fantasiasta nyt puhumattakaan.

Fairy-storyn arvo

Fairy-storyn eli sadun arvo ja tehtävä piilee Tolkienin mukaan fantasiaelementeissä (=tosielämästä poikkeavien asioiden esiintyminen), paossa, lohdussa ja henkisessä elpymisessä. Käsittelen niitä seuraavassa lyhyesti.

Fantasia

Fantasia on Tolkienin mukaan luonnollinen osa ihmiselämää. Hän kuvaa fantasian ja ihmismielen keskinäistä suhdetta ja logiikkaa seuraavasti:

Mitä terävämpi ja selkeämpi järki, sitä parempaa fantasiaa se luo.. Luova fantasia nimittäin perustuu sen seikan selvälle tunnustamiselle, että asiat ovat maailmassa niin kuin ne näyttävät olevan auringon alla, tosiasioiden tunnustamiselle, mutta ei niiden orjaksi jäämiselle. 

Siten Lewis Carroll perusti tarinoissaan ja runoissaan esiintyvät nonsense-elementit logiikkaan. Jos ihmiset eivät pystyisi oikeasti tekemään eroa sammakoiden ja ihmisten välillä, satuja sammakkokuninkaista ei olisi koskaan syntynyt.

Tolkienin mukaan fantasia on ennen kaikkea luovaa toimintaa, johon ihmisellä on oikeus, ja jota ihminen kaipaa ja tarvitsee.

Elpyminen

Elpymisestä Tolkien kirjoittaa:

..tarvitsemme elpymistä. Meidän tulisi katsoa vihreää jälleen ja yllättyä uudelleen (muttei sokeutua) sinisestä, keltaisesta ja punaisesta. Meidän pitäisi kohdata kentauri tai lohikäärme ja sitten äkkiä huomata muinaisten lammaspaimenten tapaan lampaat ja koirat ja hevoset - ja sudet. Tällaisessa elpymisessä sadut auttavat meitä.. Elpyminen (johon kuuluu tervehtyminen ja uudistuminen) on palautumista - näkemistä jälleen selvästi.

Tom Shippey tosin laittaa hieman kapuloita rattaisiin toteamalla On Fairy-storiesin sanomasta seuraavaa: 

The conviction is that fantasy is not entirely made up.. Tolkien would not let 'fantasy' mean either the one (rational) or the other (mystic) activity, but kept hinting it was both.

Toden totta. Tolkien kirjoittaa:

..sillä jos haltiat ovat totta ja todella olemassa riippumatta heistä kertomistamme tarinoista, on totta myös, että haltiat eivät ensisijaisesti välitä meidän tekemisistämme, emmekä me niiden.

- Tolkien siis sanoo, että fantasia auttaa näkemään asiat selkeämmin, mutta toisaalta pohdiskelee, että ehkä haltioita on oikeastikin olemassa, kuka tietää. Tästä potentiaalisesta ristiriidasta voisi kirjoittaa pitemmänkin pohdinnan. Nyt totean kuitenkin vain lyhyesti tämän: Minä suon mielelläni tämän "entä jos" -ajattelun Tolkienille.

Pako

Pakoa käsitellessään keskiajan ritariromantiikkaa rakastanut Tolkien kirjoittaa pitkään teollistumisen vastenmielisyydestä, ja on selvää, että hän haluaa paeta "nykyaikaisen eurooppalaisen elämän raakuutta ja julmuutta".

Syvimmillään pako merkitsee ikiaikaisista rajoituksista vapautumista:

Maailmassa on hirveämpiä ja pelottavampiakin asioita paettavaksi kuin polttomoottorin meteli, haju, piittaamattomuus ja kohtuuttomuus. On nälkää, janoa, köyhyyttä, tuskaa, surua, epäoikeudenmukaisuutta ja kuolemaa. Ja silloinkin kun ihmiset eivät kohtaa näitä kärsimyksiä, on ikiaikaisia rajoituksia, joista sadut tarjoavat eräänlaisen paon, ja vanhoja (aivan fantasian juuria koskettavia) pyrkimyksiä ja haluja, joihin ne tarjoavat tyydytyksen ja lohdun. Jotkut ovat anteeksiannettavia heikkouksia tai uteliaisuutta: kuten halu vierailla vapaana kuin kala meren syvyyksissä tai kaipuu lentää äärettömästi, helposti ja vaivattomasti kuin lintu.. On olemassa syvempiäkin toiveita, kuten halu keskustella muiden elävien olentojen kanssa.

Ja viimeisenä on vanhin ja syvin halu, suurin pako: pako kuolemasta.

Lohtu

Lohtu taas viittaa onnelliseen loppuun, eukatastrofiin:

Hyvän eli korkeamman tai täydellisempää lajia olevan sadun tuntomerkki on se, että ovatpa sen tapahtumat kuinka hurjia tahansa ja sen seikkailut miten mielikuvituksellisia tai kauheita, ratkaisevan "käänteen" hetkellä se voi antaa kuuntelevalle lapselle tai aikuiselle henkeäsalpaavan tunteen, joka saa sydämen tykyttämään ja kevenemään ja vie kuulijan kyynelten partaalle (tai kyyneleihin) - yhtä terävän tunteen kuin mikä tahansa muu kirjallisuus antaa, mutta omanlaisensa.

-Tämä kuvaus tarinan äkillisestä onnellisesta käänteestä tuo minulle välittömästi mieleen omat kokemukseni Sormusten Herran ja Hobitin parissa. Kiitokset niistä Tolkienille!

Lukusuosituksia

Mikäli pidät tästä kielitiedettä ja fantasiaa yhdistelevästä On Fairy-stories -esseestä, kannattaa lukea myös seuraavat Tolkienin kirjoitukset:

- Beowulf: the Monsters and the Critics (1936)
-Tolkienin kirjoittama esipuhe Clark Hallin tekemään Beowulfin käännökseen (C.L. Wrennin versio, julk. 1940).

Tässä teoksessa Tolkien käsittelee Beowulfin
lisäksi muun muassa Sir Gawain and the Green
Knight -tarinaa.

Lähteet: 

J.R.R. Tolkien - Kirjeet/toim. Humphrey Carpenter & Christopher Tolkien.

The Road to Middle-Earth. How J.R.R. Tolkien created a new mythology/ Tom Shippey. 

Tolkien Gateway -verkkosivusto

Huolimattomia unelmia, Juha Itkonen

"Väkeviä kertomuksia meidän aikamme ihmisistä - haaveena
sankaruus, julkisuus, vanhemmuus,parisuhde."

Väistämätön tapahtui

Vuosien saatossa kuuntelemieni äänikirjojen määrä on kolminumeroinen. On siis suorastaan ihme, että se mitä nyt tapahtui, ei ole tullut vastaan jo aiemmin.

Tilanne kirjastossa: "Hmm.. Juha Itkonen.. Sillähän oli se todella koskettava kirja Anna minun rakastaa enemmän, josta pidin niin kovasti. Pitäisiköhän tämäkin lainata.. Mutta.. Olenko kuunnellut tämän aiemmin? En voi olla varma. No, lainataan nyt kuitenkin."

Myöhemmin kotona: Laitan äänikirjan ensimmäisen cd:n mankkaan tehdessäni ruokaa. Lauri Kortelaisen tasainen ja selkeä ääni täyttää keittiön. Ensimmäinen novelli kertoo pojasta, jonka isä vie jääkiekko-otteluun. Päässäni alkaa raksuttaa pahaenteisesti..
-Voi kyllä, nyt kuulostaa kyllä turhan tutulta! Olen varmasti kuunnellut tämän ennenkin!
Kirjasta ei vain ollut jäänyt mieleeni kunnon muistijälkeä, koska se oli niin keskiverto.

Todiste kirjan kuuntelusta löytyi kuin löytyikin vuoden 2009 -kalenteriini kirjoitetusta lukupäiväkirjamerkinnästä. Tässä siis kommenttini Juha Itkosen kirjasta Huolimattomia unelmia neljän vuoden takaa:

Huolimattomia unelmia näyttää olleen 42. vuonna 2009 lukemani kirja.

P.S. Todella hyvät teokset ovat tietenkin asia erikseen. Niitä saatan lukea yhä uudelleen ja uudelleen. Ihan tietoisesti. Esimerkiksi tuo kuvassakin listattu Ronja Ryövärintytär on kirja, jonka pariin palaan aina muutaman vuoden välein. 

Kuolema Venetsiassa, Thomas Mann

Reunoilla olevat Mannit odottavat lukemista, Tohtori Faustus
on jo aloitettu.

Taivaan himmeän kupolin alla levisi kaikkialla ympärillä meren suunnaton kiekko. Autiossa, rannattomassa avaruudessa meiltä katoaa myös ajan taju, me vaivumme mittaamattomuuteen.

Thomas Mann (1875-1955) on yksi niistä kirjailijoista, joiden tuotanto vetää minua puoleensa hyvin voimakkaasti. Haluan lukea kaiken mitä hän on kirjoittanut ihan jo sen perusteella, miten hyvä vuonna 1912 julkaistu Kuolema Venetsiassa -novelli on. Se on niin sulavasti ja ihanan viipyilevästi kirjoitettu (toi mieleeni Vladimir Nabokovin kirjoitustyylin), että lisää on pakko saada. Ei ihme, että Mann on saanut muun muassa Nobelin kirjallisuuspalkinnon (http://www.nobelprize.org/nobel_prizes/literature/laureates/1929/), ja häntä pidetään yhtenä 1900-luvun merkittävimmistä kirjailijoista.

Juonen puolesta Kuolema Venetsiassa toi mieleeni Erlend Loen noin sata vuotta uudemman teoksen Hiljaiset päivät Nigellan kanssa. Kummankin ydintarina on nimittäin seuraavanlainen: kirjoitusblokista kärsivä kirjoittaja lähtee matkalle, lankeaa nolostuttavan ihastuksen pauloihin (liian nuori ja kaunis poika- Nigella Lawson) ja sekoaa. Loen päähenkilö ei kuitenkaan kuole tarinan lopussa, kuten Mannin novellin päähenkilö Gustav von Aschenbach. En tiedä, onko Erlend Loe käyttänyt Mannia lähteenään, mutta yhtymäkohtia kuitenkin on. Tietysti voi myös olla, että Loe viittaa suoraan Mannin omiin innoituksen kohteisiin, kuten Platoniin ja Nietzscheen.

Mutta onko sattumaa, että Loe kaiken lisäksi sijoitti oman tarinansa juuri Mannin synnyinmaahan, Saksaan? Jos minulta kysytään, tässä on intertekstuaalinen yhteys. Kirjoittajina naivistina pidetty Loe ja runollisen rönsyilevä Mann ovat toki toistensa täydelliset vastakohdat, mutta juonissa on siinä määrin samaa, että se kiinnitti huomioni.

Mannin novellissa on mukana myös toisen asteen kertomus, joka tukee perusidealtaan pääkertomuksen tuhon teemaa: Venetsiassa alkaa levitä intialainen kolera, ja viranomaiset haluavat salata asian, koska se voisi tietää turistien rahavirran tyrehtymistä.

Tämä oli Venetsia, tuo liehittelevä ja petollinen kaunotar.

Häntä miellytti tuo kaupungin vaarallinen salaisuus, joka sulautui yhteen hänen oman salaisuutensa kanssa... Ajatus kotiinpaluusta, paluusta maltillisuuteen, järkevyyteen.. inhotti häntä.

Kuolema Venetsiassa on minusta ennen kaikkea menetetyn nuoruuden kaipaamisesta kertova tarina, joka muistuttaa myös yksinäisyyden ja liiallisen itsensä piiskaamisen vaaroista. Tarinan lopussa jo pahasti turmeltunut ja seonnut kirjan päähenkilö, Gustav von Aschenbach, katselee, miten hänen ihastuksensa kohde, nuori poika on tukehtua rantahiekkaan. Tämä symboloi ehkä sitä, että nuoret ja kauniitkaan eivät ole kuolemattomia. Tai sitten poika itse asiassa kuoli tukehtumalla, ja hän otti Gustavin mukaansa rajan yli. Novellin loppu on tarinan tyylille uskollinen: rauhallinen.

-Löysin YouTubesta tämän, novellista vuonna 1971 tehdyn elokuvan. Minusta siinä välittyy hyvin novellin tunnelma. Yksi käyttäjistä kertoi kommenttiosiossa, että Jackie Kennedy olisi nimennyt tämän kauneimmaksi elokuvaksi, jonka hän on koskaan nähnyt. En tiedä, pitääkö paikkaansa, mutta voi elokuvan perusteella hyvin pitääkin. Sen verran koskettava tämä oli. Varsinkin kohtaus, jossa Gustav laittautuu parturissa, oli samaan aikaan karmiva ja sympatiaa herättävä. Lisäksi loppukohtaus, jossa Gustav kuolee, oli hyvin liikuttava.