Varjottomat, Hasan Ali Toptaş

 

Olen häkeltynyt

..hän jäi pitkäksi aikaa tuijottamaan horisonttia joka tuntui olevan ihmisen saavuttamattomissa. Tämän jälkeen hänen päähänsä pälkähti sellaisia älyttömiä ajatuksia kuin että nuo vuoret pitäisi purkaa maan tasalle, niin että Jumala näkisi kylän tai valtio edes kerran kääntäisi katseensa sinnepäin.

Hasan Ali Toptaş luettiin vielä jokin aika sitten Turkin tärkeimpiin nykykirjailijoihin. Sittemmin #metoo-skandaali on kuitenkin ryvettänyt hänen mainettaan. Tässä kirjabloggauksessa en aio ottaa kantaa Toptaşin kohtaamiin syytöksiin, joihin hän on reagoinut anteeksipyynnöllä. Erottakaamme siis tällä kertaa taiteilija ja hänen taiteensa toisistaan. Taustana haluan kuitenkin mainita, että kun tein lukupäätöksen tämän, sittemmin lukupiirikirjaksi(kin) päätyneen teoksen suhteen ja aloin lukemaan sitä, en tiennyt syytöksistä mitään. Lukupäätös syntyi kirjan esittelytekstin ja lumoavan kauniin kannen perusteella. Ja kyllä, en voinut vastustaa tuota kantta, omistanhan itsekin kaksi valkoista ponia.

Varjottomat (Gölgesizler, 1995) on Toptaşin läpimurtoteos ja samalla ainoa kirja, joka häneltä on suomennettu. Turkissa se on voittanut useita palkintoja ja päätynyt myös valkokankaalle. Itse en ihmettele tätä lainkaan, niin lumoava lukukokemus Varjottomat oli. En ole koskaan poiminut minkään muun kirjan sivuilta yhtä paljon toinen toistaan kauniimpia sitaatteja. Tässä suosikkikohtani:

Osa hänestä oli häkeltynyt, osa ilahtunut. Ja miksei olisi ilahtunut, kun hän kerran oli matkalla sisimpäänsä kertyneisiin kaukaisuuksiin, ja ylipäätään oli matkalla, halusi tai ei. Ja joka askeleella hän oli pienentynyt, sulanut pisara pisaralta. Hänen silmiensä edessä oli lepatellut pimeyttä pimentäviä perhosia, pieniä hiljaisia olentoja. Ne kaikki olivat kadonneita merkkejä... Ne kaikki olivat kasvottomia silmiä... Ne kaikki olivat sormenpäitä osoittamassa kukin eri suuntaan... Sitten hän oli nähnyt kaukaisuudessa valoja jotka lähestyivät silmää iskien. Siellähän piilevät näköjään kaikki salaisuudet, kaikki mikä minua kutsuu on niiden takana. Vaan sitten valot olivatkin tuliturpaisia härkiä, sitten kameleita selässään helmikoristeisia kehtoja, sitten hikisiä hevosia, vuohilaumoja ja lintuja peililasteineen.

Kun tällaiseen ilmaisuun vielä yhdistetään postmodernille kirjallisuudelle tyypillisiä elementtejä, kuten metafiktio ja todellisuuden rajojen hämärtäminen, sekä surrealismin vahva vertauskuvallisuus ja mytologioista ammentaminen, ei kirjalta voi juuri enempää toivoa. Tämä oli kuin aarrearkku! Erityisesti Varjottomien ensimmäiset sata sivua sekä vauhdikas loppu olivat mieleeni, ja suorastaan pakottivat minut kääntämään sivua. Lukupiiriläisille tämä ei oikein uponnut, mutta minä olin haltioissani. Juuri tämänkaltaista kirjallisuutta haluan lukea jatkossa enemmänkin. Lukusuosituksia otetaan vastaan.

Hanna Tuurin Irlanti-trilogia: Irlantilainen aamiainen, Vihreän saaren puutarhoissa & Tuulen maa

 

Jokaisen Irlanti-fanin must-read

Hanna Tuurin Irlanti-trilogia (Irlantilainen aamiainen - Kertomuksia vihreältä saarelta, 2009, Vihreän saaren puutarhoissa, 2010 & Tuulen maa, 2012) kuuluu kirjallisuuteen, johon palaan aina uudelleen ja uudelleen. Niinpä olen hankkinut ne myös omaan hyllyyn. 

Jotain kirjojen lumosta kertoo esimerkiksi se, että vaikka en ole multasormi, olen silti lukenut nimensä mukaisesti puutarhoja käsittelevän trilogian kakkososan useasti. Kun Tuuri kirjoittaa intohimonsa kohteesta, on se parhaimmillaan kuin runollista science fictionia: en tajua mistään mitään, mutta teksti on niin kaunista ja hyvällä tavalla vierasta, että se koukuttaa. Kasvien latinankieliset nimet viimeistelevät ainutlaatuisen, hypnoottisen tunnelman.

Irlannissa pitkään asunut ja työskennellyt Tuuri kirjoittaa toisesta kotimaastaan lumoavan kauniisti ja suurella sydämellä. Olipa sitten kyse puutarha- tai ruokakulttuurista, naapurin vanhasta isännästä tai irlantilaisten nuivasta suhteesta auktoriteetteihin, Tuuri osaa kertoa siitä asiantuntevasti, empaattisesti ja ennen kaikkea kiinnostavasti. 

Konkreettisten, arkisten kohtaamisten rinnalle piirtyy myös suurempi kuva. Niinpä lukija pääsee tutustumaan myös Irlannin mielenkiintoiseen historiaan, johon on kuulunut muun muassa nälänhätää, merirosvokuningatar Grace O'Malley ja monia kädenvääntöjä brittien kanssa, jotka henkilöityivät muun muassa Constance Markieviziin. Tuurilla on kirjoittajana erinomainen kyky siirtyä yksityisestä yleiseen ja päinvastoin.

Suosittelen tätä kirjatrilogiaa kaikille Irlannista kiinnostuneille erittäin lämpimästi!

P.S.

Kannattaa lukea myös nämä erinomaiset tietokirjat:

• Irlantia etsimässä, Ville Zilliacus (1999)
• Tuulten saarella - Matka kelttien ja kertojien Irlantiin, Tom Sjöblom (2011).

Ikitalven polku & Talven portti, Niilo Sevänen

 

Niilo Sevänen Porissa, marraskuu 2024.

Matka läpi Ikitalven on alkanut

Työssäni kirjastonhoitajana pääsen toisinaan tekemään myös kirjailijahaastatteluita sekä minun että asiakkaiden iloksi. Esikoiskirjailija ja muusikko Niilo Sevänen osui tielleni näissä merkeissä viime marraskuussa. Vuodenaika oli Seväsen kirjojen teemat huomioiden mitä mainioin, vaikka hän toki sanoikin, että hänen lempivuodenaikansa on itse asiassa kesä. Tosin avantouinti on hevimuusikon sydäntä lähellä.

Tämä Seväsen haastattelu on mahdollista käydä kuuntelemassa kokonaisuudessaan, sisältäen yleisökysymykset, täältä. Kiitokset vielä Niilolle mielenkiintoisesta haastattelusta. Tässä bloggauksessa pyrin kuitenkin keskittymään enemmän henkilökohtaisiin vaikutelmiini Ikitalven polusta (2024) ja Talven portista (2023), vaikkakin tekemäni haastattelu tuleekin häilymään taustalla ajoittain.

Kuuntelin sekä Ikitalven polun, että sen esiosa-novellin, Talven portin, äänikirjoina. Tämä oli hyvä päätös siinä mielessä, että Sevänen oli muusikkona säveltänyt molempiin myös introt ja outrot. Nämä loivat tunnelmaa juuri oikealla tavalla, enkä ole suomalaisissa äänikirjoissa törmännyt moiseen koskaan aikaisemmin. 

Toinen minulle jokseenkin uusi juttu oli lukea historiallista fantasiaa. Toki esimerkiksi Tolkienkin sijoitti teoksensa reaalimaailmaan, mutta ne olivat kuitenkin kaukana ihmiskunnan ajanlaskun tuolla puolen. Vaikutelmani historiallisen fantasian lukemisesta olivat kahtiajakoiset. Toisaalta historia antoi fantasialle hyvää pohjaa ja lisäsyvyyttä, toisaalta se taas hämmensi, vieden huomioni pois itse käsillä olevasta tarinasta. Ei riittänyt, että yritin pysyä kaikkien tapahtumien mukana ja selvillä henkilöhahmoista, lisäksi aivoni pohtivat koko ajan vimmaisesti, miten romaanin tapahtumat suhteutuvat todelliseen historiaan. 

Itselleni Ikitalven polun tapahtumat toivat vahvasti mieleen vuoden 536 vulkaanisen talven, joka johtui tulivuorenpurkauksesta. Tätä ajanjaksoa on toistuvasti kutsuttu pahimmaksi ajanjaksoksi ihmiskunnan historiassa. Aivan kuten Seväsen romaanissa, myös tosimaailmassa jouduttiin esimerkiksi tekemään muutoksia viljeltyihin kasveihin, koska ilmasto kylmeni niin paljon. Viiniäkään ei enää saatu entiseen tapaan. Haastattelussa Sevänen kertoikin käyttäneensä näitä todellisia historiallisia tapahtumia kirjansa pohjana.

Ikitalvi-tarinassa loputtomalle talvelle annettiin syyksi salaperäinen Valkoinen noita. Itselleni tämä valkoinen noita toi mieleeni ennen kaikkea Narnian valkean velhon, joka on niin ikään syynä Narnian ikitalveen. Toki olen tietoinen, että Sevänen on julkisesti nimennyt esikuvakseen The Inklingseistä vain Tolkienin. Toisaalta tämähän ei oikeastaan todista mitään. Ja onko lopulta väliäkään, mitä kirjailija nimeää tai ei nimeä esikuvikseen? Tutkijoilla on asiasta useita mielipiteitä, kun taas lukijoille kirjailijan esikuvilla ja inspiraation lähteillä on yleensä merkitystä. Myös itseäni ne kiehtovat loputtomasti.

Tämän C. S. Lewis -yhtäläisyyden ohella loputon talvi teemana on hyvin todennäköisesti saanut inspiraatiota George R. R. Martinilta, jonka Sevänen on myös maininnut Tolkienin ohella yhdeksi esikuvakseen ja inspiraation lähteekseen. Eikä ikuinen talvi suinkaan ole ainoa vaikute ja/tai yhtäläisyys Seväsen ja Martinin välillä, sillä myös näiden kirjailijoiden fiktiivisten maailmojen tunnelmat ovat hyvin samankaltaiset, niin sanotusti grimdarkit. Suosittelenkin Sevästä kaikille Martin-vieroitusoireista kärsiville. 

Luku(/kuuntelu)kokemuksena sekä Ikitalvi, että Talven portti olivat sujuvia. Mielenkiinto pysyi yllä ja teksti soljui varsin mukavasti. Varsinkin Talven portti -novelli oli suorastaan nautittava kaikessa kompaktiudessaan ja hienoissa Irlanti-tunnelmissaan. Mielestäni tutustuminen Seväsen tuotantoon kannattaakin aloittaa juuri sieltä Talven porteilta.

Mitä kirjalliseen ilmaisuun tulee, joitakin lukijoita ovat ärsyttäneet erilaiset, alati muotoaan muuttavat manaukset, joita ainakin päähenkilö, luutunsoittaja Orfeus, viljeli tuon tuostakin. Itseäni nämä sättimiset eivät kuitenkaan häirinneet. Lähinnä ne toimivat hauskoina kevennyksinä muuten melko synkänkin kerronnan lomassa. Ja toki mukana olivat myös laajasti kiitosta herättäneet Halla-tytön kauniit ja mystiset unijaksot, jotka näyttivät olevan myös Seväsen omia suosikkeja.

Ikitalven polku on selvästi pidemmän kirjasarjan aloitusosa ja niinpä moni asia jäi vielä hämärän peittoon. Se on toki jo selvää, että vanha kunnon mystinen orpolapsi -fantasiatrooppi tulee olemaan tämänkin fantasiatarinan keskiössä, ja hänen rinnallaan hääräilee omalaatuinen antisankari, mutta mitäpä sitä hyväksi havaittua kaavaa muuttamaan. Aion lukea myös Ikitalven kuilun, joka ilmestyy näillä näkymin keväällä 2026. Toivottavasti Insomniumin pojat antavat Seväselle tilaa ja rauhaa kirjoittaa keikkabussissa myös jatkossa. Lisäksi odotan näkeväni Seväsen esiintymässä seuraavassa Finnconissa, joka järjestetään näillä näkymin myös seuraavan kerran juurikin vuonna 2026.

Valentine Crow and Mr. Death, Jenni Spangler

 

"Things are about to get Grim"

Brittikirjailija Jenni Spangler oli minulle ennestään tuntematon nimi, kun tartuin hänen uudehkoon Valentine Crow and Mr. Death -nuortenromaaniinsa (2023). Kirja osui käsiini sattumalta ja hurmasi minut alun perin hienolla kannellaan. Kuitenkin myös sisältö teki nopeasti vaikutuksen, sillä kirja ei jäänyt kesken tai hautautunut muiden lukupuolissa olevien niteiden alle, kuten monelle teokselle hyllyssäni ja yöpöydälläni nykyisin käy. Pidin Spanglerin jouhevasta kerrontatyylistä, joka oli vieläpä kaiken hyvän päälle kuivan brittihuumorin sävyttämää. 

Valentine-kirjan jokainen luku oli esimerkiksi otsikoitu erilaisella kuolemisen kiertoilmaisulla, kuten "In Eternal Slumber", "Wearing a Wooden Overcoat " ja "Kicked the Bucket". Tämä toi mieleeni erään aiemman työni ennen kirjastoa, joka liittyi eläimiin. Tuolloin tuli kuultua monia, kielellisesti rikkaita ilmaisuja tilanteesta: "lehmäni (tai muu kotieläin) on kuollut". Tässä muutama esimerkki:

• "Lehmä kuule pötkähti"
• "Vasikka pätkähti"
• "Pikkuvasikka kitkahti"
• "Sonnivasikka kääkähti tänä aamuna"
• "Vasikan nimi oli korko, mut on vissiin lama-aika, kun ei alkanut kasvamaan"
• "Hieho otti lopputilin"
• "Hiehoni teki itsemurhan"
• "Vasikka keikahti"
• "Vasikka kömmähti"
• "Sonni kuolla nytkähti viime yönä"
• "Täällä yksi mötköttäisi navetan takana"
• "Tuolla on vasikka sorkat suorana navetan takana"
• "Vasikka on navetan takana kötällään"
• "Vanha rouva veti viimeiset virret"
• "Taas perhana meni lehemä"
• "Täällä olis lehmätruppi"
• "Tähänkö sai ilimoottaa, jos on neljä jalkaa ylähäpäin?"
• "Täällä olisi vuotinen sonni, joka kuivi poikhen"
• "Ilmoittaisin yhden hiehon lehmien taivaaseen"
• "Lehmä on koikahtanu yön aikana"
• "Yksi mansikki on nukahtanu"
• "Pää kallellaan ja korva lerpallaan"
• "Täällä olis tällainen pikkuryysä"

Yllä olevaa listaa katsoessa mieleeni nousee väistämättä kysymys: onko meillä suomalaisilla kenties yhtä monta ilmaisua kuolemalle, kuin inuiiteilla lumelle? Sekä Valentine Crow -kirjassa, että yllä olevissa lausahduksissa näkyy myös ihmisen monitahoinen suhde kuolemaan: mukana on paitsi surua ja pohdintaa tuonpuoleisesta, myös mustaa huumoria. Kuoleman kohdatessa hieman ronskikin asenne saattaa joskus olla paikallaan, jos se auttaa käsittelemään tapahtunutta. 

Valentine Crow-kirjassa (kirjan nimi)päähenkilö, 12-vuotias orpopoika, päätyy sattuman oikusta paikallisen viikatemiehen oppipojaksi. Käy ilmi, että herra Kuolema on itse asiassa aivan tavallinen tyyppi, joka yrittää vain tehdä työnsä hyvin ja selviytyä nipottavan pomonsa valvovan silmän alla. Mokaaminen töissä saattaisi nimittäin merkitä, että herra Viikatemies joutuisi jatkossa raapimaan kuolleiden kissojen raatoja irti asfaltista. Kaikki onneksi sujuu varsin mallikkaasti, ainakin kunnes Valentine saa tehtäväkseen kuljettaa ystävänsä Philomenan sielu tuonpuoleiseen. Siitä alkaa kilpajuoksu lopullista tuhoa vastaan.

Valentine Crow on hurmaava kirja, jota voin suositella täydestä sydämestäni niin aikuis- kuin lapsilukijoillekin (yhdeksästä ikävuodesta ylöspäin). Extrapisteet siitä, että tarina sijoittuu viktoriaaniseen Lontooseen, huokuen näin dickensiläistä tunnelmaa.

Kuolema koskettaa meistä jokaista, halusimmepa tai emme. Valentine Crowin seurassa tämä kosketus on onneksi hellävarainen ja kauniin vivahteikas, säpäkkää huumoria unohtamatta. Vaikeiden ja pelottavienkin aiheiden tarinallistaminen tekee niistä siedettävämpiä ja helpommin kohdattavia. Tämä on hyväksi kaiken ikäisille lukijoille.

Tatko, Nina Gimishanova

 

Kirja nöyrtymisestä ja elämänmittaisesta muutoksesta

Nina Gimishanovan suomalaisen ja bulgarialaisen kulttuurin yhteentörmäystä käsittelevä esikoisteos Tatko (2021) oli juuri luettavana vetämässäni lukupiirissä. Kirja jakoi mielipiteitä lukijoiden keskuudessa. Paikalla ollut bulgarialainen natiivi kiitteli erityisesti pieniä, osuvia yksityiskohtia, jotka muistuttivat häntä hänen kulttuuristaan. Samoin kirjassa mukana olleet bulgarialaiset myytit ihastuttivat. 

Suomalainen lukupiiriläinen taas moitti tapaa, jolla kirjailija kuvasi tarinan päähenkilön suomalaista äitiä. Hänestä äidin hahmo oli turhan yksiulotteinen, ja lisäksi pahasti nyrkin ja hellan välissä. 

Molemmat näkökulmat ovat valideja. Tämä teos on raju ja provosoiva, mutta myös kiehtova ja monisyinen. Kontrastit ovat voimakkaita: bulgarialainen räiskyvyys kohtaa suomalaisen hiljaisuuden, pelko myötätunnon ja väkivalta buddhalaisuuden. Buddhalaisuuden mukaantulo tarinan loppupuolella lämmitti joogin sydäntäni aivan erityisesti. Se tasapainotti kirjaa täydellisesti ja itse asiassa kaipasin sen kaltaista elementtiä osaksi päähenkilön tarinaa jo ensisivuilta asti. Niinpä kun Elena sitten todella menikin buddhalaiseen luostariin, tuli minulle tunne, että kirjailija oli lukenut ajatukseni.

Itse pidin Tatkosta kovasti, sillä se muistutti minua siitä, että maailma ei ole mustavalkoinen ja ihmisetkin voivat muuttua ja kehittyä. Tämä oli minulle yksi parhaista lukupiirikirjoistamme pitkään aikaan. Se piti otteessaan koko ajan ja erityisesti loppu oli kauniin katharttinen. Tulin jopa todenneeksi lukupiirin aikana, että minusta Tatko olisi ansainnut Finlandia-ehdokkuuden.

Toimitila, Satu Mattila-Laine

 

Toimihenkilön salainen luonto

Tämän Toimitila-runoteoksen (2023) on kirjoittanut kollegani Satu Mattila-Laine Porin kirjastolta. En tiennyt, että hän työstää runokirjaa, joten tämä teos oli iloinen yllätys. Aiemmin Mattila-Laineelta on ilmestynyt kaksi nuortenkirjaa: Parantola (2015) ja Myyty tyttö (2019).

Tunnistin runoista tutun (kaakeli)rakennuksen, ja pöydän, jonka ääressä siivoojat aina istuvat. Tunnistin työhuoneen. Tunnistin sisäänleimaamisen klo. 8.05 (työaika alkaa klo. 8.00) ja ennen kaikkea viittaukset sisäilmaongelmiin: 

työnnän pääni

hengitän 

ulos

kävelen läpi laattaseinän

en jätä ketään taakse,

vaan työnnän kaiken edelläni,

Laiskamato venyy vieressä

tikapuuhermostonsa varassa,

laasti rapisee 1. kerroksessa,

asiakaskontaktit häiriintyvät,

rouva pyyhkii hämmentyneenä krokolaukustaan

valkoista seinätomua,

viemäri paukahtelee, hapan neste korisee,

haju peittää automaattiovet.

Liian paljon tomua ja tuhkaa,

työmyyrät vaarassa tukehtua verkostoissa

säntäillessään.

Kuuletko: Konttorirotat ja myyrät yskivät.

Pidin erityisesti runoteoksen loppupäästä, jossa päähenkilö muuttuu hitaasti sudeksi, aivan kuten Aalo Sudenmorsiamessa. Tämä susi ei kuitenkaan juokse metsissä muiden susien kanssa, vaan rapistelee pitkine kynsineen työpaikan käytävillä, ja matkustaa työpäivän päätteeksi bussilla kotiin. Miten herkullinen, samaan aikaan ankean arkinen ja toisaalta leikkisästi fantasian puolelle kurotteleva tarina työpäivästä kirjastossa! 

Ystävällisyys, John Ajvide Lindqvist

 

Inhottava kirja, joka oli pakko lukea

Luen nykyään vain harvoin yhtä kirjaa kerrallaan. John Ajvide Lindqvistin Ystävällisyys (Vänligheten, 2021) pakotti minut kuitenkin keskittymään itseensä sataprosenttisesti. Tämä yli 700-sivuinen järkäle ei antanut minulle rauhaa, ennen kuin takakansi oli suljettu. Erityisesti kirjan alkupää suorastaan piinasi minua. Yksi yö tuli jopa nukuttua valot päällä, kun Norrtäljen pikkukaupungin (ja erään kontin) tapahtumat tulivat uniini asti. Maija totesi omassa kirja-arviossaan, että Ystävällisyys ei ollut erityisen pelottava, mutta itse olen toista mieltä. Tosin "pelottava" ei ehkä olekaan oikea sana kuvaamaan tätä tarinaa, ennemminkin Ystävällisyys on raskas, painostava ja piinaava, ajoittain jopa kuvottava kertomus synkistä tapahtumista ja huonoista energioista. 

En ole aiemmin lukenut Lindqvistiltä yhtään kirjaa. Upea Ystävät hämärän jälkeen -elokuva (2008) on toki elokuvana tuttu, ja se onkin tullut katsottua useaan otteeseen. Kertojanäänen tunnistaa samaksi kuin tässäkin, ilman muuta. 

Ystävällisyys -kirjan lähtökohtana ollut idea kaupunkiin saapuvasta salaperäisestä kuljetuksesta, joka sitten alkaa terrorisoida yhteisöä, toi mieleeni Guillermo Del Toron ja Chuck Hoganin Vitsaus-trilogian. Toki Lindqvistin tarina on huomattavasti hitaammin etenevä, pirstaleisempi ja hienovireisempi, kuin Del Toron ja Hoganin verenmakuinen kauhuspektaakkeli. Toisaalta sen minkä Lindqvist häviää vauhdissa ja näyttävyydessä, hän voittaa ajankohtaisuudessa ja painostavan tunnelman luomisessa. Puhuttiinpa sitten maahanmuutosta, naisten kehonkuvasta tai videopeleistä, Lindqvist on tiiviisti ajan hermolla, ja provosoi lukijaansa takuuvarmasti.

The House With Chicken Legs, Sophie Anderson

 

Baba Jagan jalanjäljillä

No book is really worth reading at the age of ten which is not equally (and often far more) worth reading at the age of fifty ... The only imaginative works we ought to grow out are those which it would have been better not to have read at all. 

(C.S. Lewis, 1966, s. 15.)

Olen viime aikoina tuntenut voimakasta vetoa satuja kohtaan. Tämä selittynee muun muassa sillä, että työskentelen tällä hetkellä lasten- ja nuortenkirjojen parissa. Sitä paitsi hyvät tarinat kuuluvat kaiken ikäisille, ja jos esimerkiksi satu on hyvin kerrottu, se puhuttelee myös aikuisia lukijoita ja kuulijoita. Niinpä tämä Sophie Anderssonin The House With Chicken Legs (2018) oli minulle varsin luonteva valinta, vaikka se onkin suunnattu ensisijaisesti varhaisnuorille.

Eniten minua Chicken Legs -kirjassa kiinnosti slaavilaisista mytologioista tutun Baba Jagan uudelleentulkinta, vaikka toki esimerkiksi erilaisuuden, yksinäisyyden ja kuoleman teemat olivatkin sinällään hyviä tarinaelementtejä. Kuten arvata saattaa, ei tämän tarinan Baba ollut pelottava, ja valitettavasti kukaan ei myöskään lentänyt huhmarella (tästä iso miinus). Andersonin tarinassa Baba oli redusoitu leppoisaksi vanhaksi mummoksi, joka musisoinnin ja slaavilaisten herkkujen kokkaamisen ohella toimi kuoleman lautturina.

Tarinan päähenkilö, (tietenkin orpo) Marinka, oli ajoittain melko ärsyttävä. Hän vatvoi samoja ongelmia loputtomiin, ja kohteli paitsi Babaa, myös taloa (jolla on kanankoivet) suorastaan toksisesti, kuten nyt muodikas ilmaisu kuuluu. Tästä päästäänkin minun mielestäni Chicken Legs -kirjan kiehtovimpaan puoleen. 

Elävä, ajatteleva ja tunteva talo, joka voi myös liikkua, tuo kiinnostavalla tavalla mieleen toisen, huomattavasti yleisemmän fantasiatroopin: lohikäärmeen. Tarkemmin sanottuna lohikäärmeen, jolla sankari ratsastaa. Siinä missä vaikkapa Eragonin seuralainen on Saphira-lohikäärme, on Marinkalla hänen kävelevä talonsa. Ja aivan kuten lemmikkilohikäärme (tai muu ratsu), myös talo on herkkätunteinen mutta uskollinen ja se kantaa omistajansa moniin seikkailuihin ja myös pelastaa hädän tullen. Tämä hurmasi minut, ja sai aidosti kiinnostumaan kävelevän talon olemuksesta ja ominaisuuksista. Kerrassaan mainiota!

LÄHDE:

Lewis, C.S. (1966). On stories. Teoksessa: Of other worlds. New York: Harcourt, Brace & World.

Aja aurasi vainajain luitten yli, Olga Tokarczuk

Päähenkilö, joka ei unohtunut

Luin Olga Tokarczukin Aja aurasi vainajain luitten yli (julk. suomeksi 2020) jo jokin aika sitten, mutta en ole ehtinyt bloggaamaan siitä. Pitkään ajattelin, että en yksinkertaisesti vain bloggaa tästä kirjasta, kuten silloin tällöin muutenkin on tapahtunut, milloin ajanpuutteen takia, milloin tietoisesti. Mutta. Eksentrisen rouva Duszejkon tarina ei yksinkertaisesti suostunut unohtumaan kuukausienkaan päästä, ja niinpä, tässä sitä ollaan. Tämä kirja ansaitsee oman bloggauksensa. 

Tämä pieneen puolalaiseen kaupunkiin sijoittuva murhamysteeri onnistui kaappaamaan huomioni jo ensimmäisestä, taiten rakennetusta luvusta alkaen. Varsinkin nyt loppuratkaisun tietäen ei voi kuin todeta, että kirjailija todella onnistui manipuloimaan minua lukijana heti alusta alkaen, ja johdattelemaan taitavasti harhapoluille. Piru asuu yksityiskohdissa, kuten on tapana sanoa.

Parhaiten tästä teoksesta jäi kuitenkin mieleen joku aivan muu, kuin murhat. Minun silmissäni Aja aurasi vainajain luitten yli nojasi ennen kaikkea päähenkilönsä, rouva Duszejkon, eli Janinan, luonnekuvaukseen ja edesottamuksiin. Tähtikarttoja suurella mielenkiinnolla tulkitseva, osa-aikaisena opettajana toimiva ja eläinten oikeuksia puolustava Janina on yksi mieleenpainuvimmista fiktiivisistä henkilöistä, joihin minulla on koskaan ollut ilo tutustua. 

Näin Janinassa vanhan viisaan naisen arkkityypin ilmentymän: yksin keskellä luontoa elävä, sitkeä ja viisas noita. Meillä suomalaisilla on Louhemme, irlantilaisilla Badbhinsa, ja nyt, kiitos Tokarczukin, puolalaisilla on rouva Duszejkonsa. Kaikki kolme ovat viisaita, vahvoja ja vaarallisia.

Pohjolan jumalattaret, Karolina Kouvola & Apila Pepita

 

Pieni, mutta tärkeä kirja

Tartuin tähän kirjaan mielenkiinnolla, sillä myytit ja tarut ovat aina olleet sydäntäni lähellä, ja sivuan niitä myös väitöskirjatutkimuksessani. Ensivaikutelma Helsingin yliopiston tohtoriopiskelija Karolina Kouvolan Pohjolan jumalattaret -teoksesta (julk. 2021) oli kevyt ja raikas: sarjakuvamainen kuvitus, ja lyhyitä, helposti pureskeltavia kuvauksia kolmestakymmenestä itämerensuomalaisesta jumalattaresta, haltiasta ja metsänneidosta. 

Tämä kirja on myös ehdottoman tärkeä, sillä kuten Kouvola itsekin esipuheessaan toteaa, ovat miespuoliset jumalat, kuten Väinämöinen ja Ilmarinen, usein varastaneet valokeilan naisilta. Näenkin tämän teoksen ennen kaikkea kulttuuritekona. Itselleni tämä kirja ainakin esitteli monia uusia taruolentoja, joista en ollut koskaan kuullutkaan, kuten vaikkapa Bytisbåne, Nokeainen, Rauni ja Holonka. Erittäin kiinnostavaa!

Kouvolan jumalatar-kirjan suurin haaste on toisaalta sen pintaraapaisumaisuus. Minun oli ajoittain vaikea innostua kulloisestakin taruolennosta, koska niitä esiteltiin niin kovalla ristitulella, ja varsin lyhyesti. Ja mitä sarjakuvamaiseen, hyvinkin moderniin kuvitukseen tulee, se teki hahmoihin uppoutumisen jostain syystä entistä vaikeammaksi. Ajoittain mieleeni hiipi epäilys, että kuulunko sittenkään teoksen kohderyhmään, vai luenko tässä nyt lapsille ja nuorille suunnattua tietokirjaa, jota on yksinkertaistettu lukijoiden iän takia? Kirjastoalan ammattilaisena todella käänsinkin kirjan takakannen esiin kesken lukemisen, ja tarkistin luokituksen kirjaston tarrasta. Ja kyllä: tämä on aikuisille suunnattu. Vaikka eipä sillä, luen toki mielelläni myös nuorempien kohderyhmien kirjoja. 

Lyhyesti: olisin halunnut mennä syvemmälle aiheeseen. Toki ymmärrän, että olisi melkoinen ponnistus alkaa kirjoittamaan vaikkapa uutta Kalevalaa naistaruolentojen näkökulmasta käsin. 

Pohjoisen mytologia, Neil Gaiman

 

Edda gaimanilaisittain

Kun tartuin tähän Neil Gaimanin Pohjoisen mytologia -teokseen (Norse Mythology, julk. 2017), en ollut varma, mitä odottaa. Tiesin vain, että kirjan kansi on hieno, nimi lupaava, ja sen on kirjoittanut legendan maineessa oleva fantasiakirjailija. Kun aloitin lukemisen, jätin johdannon väliin, ja hyppäsin ummikkona suoraan tarinoihin. 

Pian minulle selvisi, että kyseessä on Gaimanin uudelleentulkinta Runo-Eddasta (800-1000 -luku), ja Proosa-Eddasta (noin 1220). Petyin hieman, koska olin odottanut saavani lukea jotain aivan uutta. Mietin jopa, ovatko Gaimanilta loppuneet ideat kesken? Mutta taas toisaalta, onko mikään lopultakaan täysin uutta, ja jos siltä joskus vaikuttaakin, voiko sekin johtua vain siitä, että lähde on lukijalle sillä kertaa tuntematon? Tämä on klassinen ikuisuuskysymys. Kuten Christopher Booker on todennut kirjassaan The Seven Basic Plots - Why We Tell Stories: 

Without in any way wishing to detract from the genius of our great storytellers -- the stories told by even the greatest of them are not their own. Their skill lies in the power with which they manage to find new outward clothing in which to dress up a theme which is already latent, not only in their own minds but in those of their audience. (Booker, 2004, s. 543.)

Kokemuksena Gaimanin Edda-uudelleentulkinnat olivat sujuvaa, joskin ajoittain hieman pintaraapaisumaista ja asiasta toiseen hyppivää luettavaa. Tämä tarinoiden sekvenssimäisyys johtuu tietenkin pitkälti Gaimanin lähdemateriaalista, joka on toki sinällään ehdottomasti lukemisen arvoista itsessäänkin. Omiksi suosikeikseni Gaimanin uudelleentulkinnassa nousivat tarinat, joissa Loki oli keskeisessä roolissa (esimerkiksi "Mestarirakentaja"). Pidän Lokin moniselitteisyydestä, ilkikurisuudesta, ja tämän kyvystä muuttaa muotoa milloin miksikin. 

Sellainen Loki vain on. Häntä paheksui silloinkin, kun oli syytä olla kiitollinen, ja hänelle oli kiitollinen silloin, kun häntä olisi pitänyt vihata.

Ongelmallinen tekijyys

Kaiken kaikkiaan Pohjoisen mytologia pyrki minusta olemaan hieman liian "uskollinen" alkuperäiselle materiaalille, kun ottaa huomioon, ettei itse kirjan nimessä mainittu Eddaa lainkaan. Ehkä siksi tästä teoksesta jäi hämmentynyt fiilis. Kirja on Gaimanin, mutta toisaalta taas ei ole. Gaiman on tässä tapauksessa ennemminkin kuin nykyajan Elias Lönnrot tai Snorri Sturluson 2.0, mutta tuokaan vertaus ei tunnu ihan oikealta.

Pohjoisen mytologia vaikuttaakin pyörivän jonkinlaisessa tekijyyden liminaalitilassa, haastaen samalla käsitykseni fantasiakirjallisuuden ja muinaisten myyttien kompleksisesta suhteesta. Fantasiakirjailijat toki lainaavat myyteistä ja taruista materiaalia tuon tuostakin, mutta astetta harvemmin olen törmännyt tilanteeseen, jossa fantasiakirjailija päättää kertoa vanhat tarut uudestaan, täydennellen, tulkiten, ja uuden nimen alla. Kärjistäen voisi kysyä: onko tässä kirjamaailman Theseuksen laiva?

Tällaisissa uudelleenkerrontatilanteissa preferöisin tarinan tai myytin alkuperäisen nimen säilyttämistä tai vähintäänkin jonkinlaista korostamista myös uuden teoksen nimessä. Tämä osoittaisi ansaittua kunnioitusta alkuperäistä tarinaa kohtaan, ja potentiaaliset lukijat välttyisivät väärinkäsityksiltä. Näin, alkuperäistä tarun nimeä esiintuoden, toimittiin esimerkiksi Tolkienin postuumisti julkaistun The Legend of Sigurd & Gudrún:in (2009) kanssa.

Lukemisen arvoinen kirja tämä toki oli, ja ajoittain varsin viihdyttäväkin sellainen. Tarinoiden irrallisuuden ansioista tämä kirja sopi myös erinomaisesti osissa luettavaksi. Saatoin kahlata läpi esimerkiksi yhden kertomuksen per. päivä. Pohjoisen mytologiaa voi suositella myös nuoremmille lukijoille helposti avautuvaksi ensikosketukseksi Eddoihin. 

LÄHDE:

Booker, C. (2004). The Seven Basic Plots: Why We Tell Stories. London & New York: Continuum.

Jumalten verta suonissamme, Katie Lowe

The Craft kohtaa true crimen

Tätä Katie Lowen esikoisteosta, Jumalten verta suonissamme (The Furies, 2019), on toistuvasti verrattu Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin -teokseen. Itse en ole kyseistä kirjaa vielä lukenut, mutta pitänee tutustua, koska Tartt on ilmeisesti Lowea taitavampi kirjoittaja. Ja Lowekin on nyt lukemani perusteella todella taidokas. 

Jumalten verta suonissamme ei tosin pikaisen googletuksen perusteella ole voittanut lukijoita varauksettomasti puolelleen, sillä esimerkiksi Johanna piti sitä floppina, ja Kirjaluotsissa puolestaan moitittiin ainakin epätasaista kieltä ja tympeää maailmankuvaa. Tästä yleisesti ottaen nihkeähköstä vastaanotosta huolimatta minä nautin Lowen teoksesta. Hassua sinällään, sillä olen monesti ihmetellyt, miksi vaikuttaa siltä, että minä pidän monesta kirjasta vähemmän, kuin muut kirjabloggarit. Miksi minä olen niin vaikea ihminen ja kronkeli lukija, kun muut ylistävät sitä uusinta Sofi Oksasta varauksetta? Mikä minua vaivaa? Onneksi osat ovat kerrankin vaihtuneet, kiitos.. noituuden..? 

Lowen teoksen keskiössä on neljän teinitytön ryhmä, jotka perehtyvät noituuteen, ja soveltavat sitä astetta rajummin #metoo:n hengessä, Three-Fold Law:in unohtaen. He eivät todellakaan ole mikään "an it harm none do what you will" -coven. Väliin mahtuu myös tyttörakkautta, ja luentoja muinaisista myyteistä. Mytologian oppitunnit ovat mitä ilmeisimmin kaikuja Lowen työn alla olevasta väitöskirjasta, joka käsittelee "naisten raivoa kirjallisuuden modernismissa ja naisten kirjoittamassa nykykirjallisuudessa". Ymmärrän, että Lowen väitöskirja tihkuu romaaninkin puolelle, mutta itselleni nuo mytologian oppitunnit olivat silti tarinan heikoin lenkki.

Eniten minua kiehtoi elävä kerronta, joka piti minut tiiviisti otteessaan. Lowe kuvaili tapahtumia niin taitavasti, että kirja tuli lopulta jopa uniini. Tosin valitettavasti painajaisena, koska kyseessä ei varsinaisesti ole mikään Clueless II. 

Tämän kirjan henkilöhahmot eivät olleet erityisen miellyttäviä, varsinkaan päähenkilö Violetin psykopaatilta vaikuttava paras ystävä ja ihastuksen kohde, Robin. Jo hahmon nimi itsessään muistutti minua ärsyttävästi How I Met Your Mother -sarjan inhokkihahmostani, Robin Scherbatsky:stä, joka on niin ikään minusta liian kylmä ihminen. Oli surullista nähdä, miten paljon Violet kaipasi Robinin huomiota ja hyväksyntää, vaikka Robin oli yksi jättimäinen, kahdella jalalla kävelevä Red Flag. 

Kuitenkaan tässä tapauksessa edes Robinin kaltainen henkilöhahmo ei saanut minua karkotettua pois mielenkiintoisen ja monisyisen tarinan ääreltä. Jään odottamaan innolla, mitä Lowe seuraavaksi julkaisee. Ja sitä varrotessa aion lukea paitsi Donna Tarttia, ehkäpä myös niin ikään naisten kostonhimoa käsittelevän Anja Kaurasen Pelon maantieteen.

Mitä voin sanoa? Tämän kirjan
päähenkilöistä 100% oli noitia,
ja ainakin 50% lesboja. Ja mitä tappami-
seen tulee..

Avalonin usvat, Marion Zimmer Bradley

Se 1980-luvun Tulen ja jään laulu

Marion Zimmer Bradleyn eeppinen fantasiaromaani Avalonin usvat (The Mists of Avalon, julk. 1982) oli 80-luvulla suuri ilmiö. Itse löysin tämän teoksen kuitenkin vasta hiljattain, ja kuuntelin sen Audiblen englanninkielisenä äänikirjana. Mittaa tarinalla on äänikirjamuodossakin melkoisesti, kaiken kaikkiaan yli 50 tuntia. Sisäisesti tämä järkäle on jaettu neljään eri kirjaan, joiden kuluessa käydään monta sukupolvea läpi. Ei voi kuin nöyrästi todeta, että näin massiivisen, ja silti lukijan mielenkiinnon loppuun asti ylläpitävän tarinan kirjoittaminen on todella vaikuttava saavutus.

Monella tapaa Avalonin usvat muistuttaa minua George R. R. Martinin Tulen ja jään -laulu -kirjasarjasta. Molemmissa käsitellään ihmisluonnon raadollisuutta ja heikkouksia, sekä ihmissuhteita kaikkine vaikeuksineen ja ristiriitaisuuksineen. Lisäksi lähestytään varsin tulenarkojakin aiheita, kuten insestiä, joka sinällään on toki vanhoissa taruissa ja myyteissä sangen yleinen aihe, aivan kuten Kalevalakin todistaa. Valitettavasti näiden teemojen korostettu esiintuonti tarkoittaa kuitenkin monessa kohtaa sitä, että fantasia jää sivuosaan, mikä on kaltaiselleni fantasian ystävälle harmillista.

Mutta ei silti, sekä Avalonin usvat -kirjasta että Martinin Tulen ja jään laulusta löytyy molemmista myös muun muassa taisteluja ja lohikäärmeitä, sekä fantasiafaneille kotoisaa keskiaikaista tunnelmaa, ovathan Martinin teokset pseudo-keskiaikaisia, ja Avalonin usvat taas perustuu arthuriaanisiin legendoihin. Voisinkin todeta, että jos pidät Tulen ja jään laulu -kirjasarjasta, kannattaa myös Avalonin usviin lähteä seikkailemaan.

Se, mikä ennen kaikkea teki Avalonin usvista kiinnostavan minulle lukijana, on kirjan feministisyys, ja klassisen Athurin tarinan kertominen naisten näkökulmasta käsin. Juonen keskiössä on nimittäin papitar Morgaine (myöhemmin Morgan le Fay), kuningas Arthurin sisar. Perinteisestihän arthuriaaniset legendat ovat hyvin mieskeskeisiä, ja niissä Morgainekin on ilmeisesti redusoitu aika yksiulotteiseksi ja litteäksi hahmoksi, joka nähdään negatiivisessa valossa. Avalonin usvissa mennään kuitenkin pintaa syvemmälle, ja asioita katsotaan Morgainen silmin. Tämä toi itselleni mieleen Maleficent-elokuvan, jossa kerrotaan Prinsessa Ruusunen -sadun "pahan" naishahmon tarina.

Muita teemoja Avalonin usvissa on ihmissuhteiden ja naisnäkökulman ohella ehdottomasti pakanuuden ja kristinuskon välinen kamppailu. Tämä kirja onkin joissakin uuspakanallisissa piireissä pidetty teos juuri tästä syystä. Siellä Avalonin usvia on luonnehdittu muun muassa "herkullisen pakanalliseksi".

Mieleeni jäi tähän eri uskontojen vastakkainasetteluun liittyen muun muassa se, miten papittaret ihmettelivät sitä, kuinka kristityille voi riittää vain yksi jumala, ja miksi tämä nimenomainen jumala ei voi vain olla yksi jumala muiden joukossa. Sanoisinkin, että tämä kirja on erinomainen löytö myös kaikille uskoinnoista ja henkisyydestä kiinnostuneille.

Kaiken kaikkiaan Avalonin usvat on todella vaikuttava teos, josta löytyy monia mielenkiintoisia tasoja ja elementtejä, kuten fantasiaa, ihmissuhdedraamaa, feminismiä ja vanhoja myyttejä, sekä uskonnollisia teemoja. Lisäksi kirjan juoni sisältää paljon yllättäviä, jopa provosoivia juonenkäänteitä, jotka vetävät maton lukijan jalkojen alta ihan kunnolla. En ihmettele lainkaan, että Avalonin usvat oli aikoinaan suuri ilmiö, ja se voitti myös kirjallisuuspalkintoja. Oma henkilökohtainen mielipiteeni on, että tämä teos kuuluu jokaisen fantasialukijan yleissivistykseen. Ainakin, jos pystyy erottamaan teoksen sen kirjoittaneesta kirjailijasta, kuten itse tein.

Arthuriaaniset legendat ovat inspiroineet paitsi kirjailijoita,
myös muusikoita. Roxy Musicin loistava Avalon -albumi julkaistiin
samana vuonna, kuin Avalonin usvat -kirjakin.

Kalevala, Sami Makkonen

"In his house at R'lyeh dead Cthulhu waits dreaming."

- H. P. Lovecraft

Iku-Turso meets Cthulhu

Olin pitkään kahden vaiheilla, haluanko kirjoittaa lainkaan arvostelua tästä Sami Makkosen varsin kohutustakin Kalevala-adaptaatiosta (julk. 2019), sen verran hämmentävä luku- ja katselukokemus se oli. 

Verrattuna alkuperäiseen Kalevalaan josta pidin suuresti,  tämä oli selvästi vähemmän nautittava elämys, jonka seuraan ei joitakin taidokkaita piirroksia lukuun ottamatta tee mieli palata. Mielestäni tämä sarjakuvateos oli lähinnä atavistista goottipornoa Lovecraft- ja Sandman -vaikutteilla höystettynä. Myöhemmin tulossa oleva toinen osa siis jää mitä todennäköisimmin minulta lukematta.

Miksi, oi miksi runonpätkien versaalifraktuuran
pitää olla ulkoasultaan lukukelvoton?

Sinällään on toki hienoa, että rakas kansalliseepoksemme on edelleen niin elinvoimainen ja ajankohtainen, että uusia versioita laidasta laitaan syntyy yhä tänäkin päivänä. Ja tietenkin Makkosella on oikeus luoda Kalevalasta juuri omanlaisensa tulkinta, mutta minulle henkilökohtaisesti tämä hänen versionsa ei vain toiminut. 

Piirrosjälki oli omaan makuuni liian abstraktia ja synkkää, ja eikä henkilöhahmoista saanut otetta, koska heistä oli tehty pinnallisia karikatyyrejä; Miehet olivat aggressiivisia alkuihmisiä, naiset mallivartaloisia seksiobjekteja, joiden paljastavat vaateparret (silloin kun niitä heillä edes oli) toivat mieleen lähinnä vinksahtaneen pornoteollisuuden. Ja mitä juoneen tulee, niin välillä en ollut edes täysin varma siitä mitä tapahtuu, vaikka olen Kalevalani lukenut. Tämä johtuu siitä, että varsinaista tekstiä oli suhteellisen vähän, ja myöskään omalaatuinen kuvitustyyli ei auttanut asiaa.

Alkukantaisuuden puutteesta ei Makkosta 

voi ainakaan syyttää.

Vaikka yllä kirjoittamastani saakin varmasti sen kuvan, että minulla ei ole juuri mitään positiivista sanottavaa Makkosen Kalevala-adaptaatiosta, ei tämä tokikaan pidä täysin paikkaansa. Omiksi suosikeiksini tässä sarjakuvateoksessa nousivat pysäyttävät eläinkuvaukset, kuten visuaalisesti vaikuttava suomuhauen pyydystäminen Tuonen joesta. Kaiken kaikkiaan Makkosen eläinkuvauksissa oli aivan omanlaisensa wow-efekti, jota jäin ihastelemaan kerta toisensa jälkeen. Ja mitä tulee Pohjolan pitoihin.. noh.. niihin oli lisätty jotain sellaista, mitä en ihan aidosti osannut odottaa. Ja tällaista ei tapahdu mitenkään liian usein kirjaa (tai sarjakuvateosta) lukiessa. Eli myös tästä yllätysmomentista (kyseenalaiset) lisäpisteet Makkoselle.

Eläinaiheiset ruudut olivat minulle sitä kuvituksen parhaimmistoa.

Sandman - Kirja yksi - Yösävelmiä ja alkusoittoja, Neil Gaiman

Yksi aukko sarjakuvasivistyksessä paikattu

Totean heti kärkeen, että tästä Neil Gaimanin Sandman-sarjakuvateoksesta (Sandman 1-8; Absolute Sandman vol. I, julk. 1989) bloggaaminen on minulle haastavaa, koska tunnen useita sarjakuvatutkijoita, joista yksi on vieläpä juuri väittelemässä muun muassa juuri Gaimanin sarjakuvatuotannosta, mikäli muistan oikein. Niinpä en edes yritä kirjoittaa tästä teoksesta mitään kovin analyyttistä, vaan jätän sen suosiolla asiaan erikoistuneille kollegoilleni. 

Sinällään kyllä mainitsen Gaimanin myös omassa väitöskirjakäsikirjoituksessani, mutta vain lyhyesti käsitellessäni väitteitä siitä, onko J. K. Rowling mahdollisesti ottanut vaikutteita Gaimanin The Books of Magic -teoksista. Muuten Gaiman on minulle jopa nolostuttavan outo hahmo, ja juuri tästä syystä johtuen tartuin tähän kulttiklassikkoon.

Mutta asiaan. Pidin Sandmanista omalla kierolla tavallaan. Tämä modernisoitu, uutta ja synkkää twistiä saanut tarina Nukkumatista oli koukuttavaa luettavaa, joka piti otteessaan tehokkaasti, ja teos tulikin kahlattua läpi hyvin nopeasti. Mielenkiintoni heräsi heti ensisivuilta alkaen, kun magiaa harjoittava salaseura yrittää vangita itse Kuoleman, mutta rituaali menee pieleen, ja saaliiksi saadaankin tämän veli, Nikki Sixx.. köh köh ..Sandman piti sanomani.

Sandmanin visuaalinen puoli oli näyttävästi toteutettu, ja Sandmanista itsestään sain todellakin erittäin vahvat Nikki Sixx -vibat. Samoin Kuolemalla oli näyttävä goottityyli suurine hiuspehkoineen.  Lyhyesti voisi siis todeta, että tekoajankohta (80- ja 90 -lukujen taite) näkyy hahmojen ulkonäössä.

Inhokkihahmokseni Sandmanissa nousi sadistinen kavala Tohtori Kohtalo (Doctor Destiny) jonka olemus ja edesottamukset saivat minut voimaan pahoin. Tähän liittyen voisinkin todeta, että Sandmanin negatiivisin puoli oli ajoittain melko yltiöpäinen raakuus ja synkkyys. Sinällään minulla ei periaatteessa ole mitään dark fantasya vastaan, mutta liika on liikaa. Lisäksi, aivan kuten tutkijakollegani minua etukäteen varoittikin, suomennos tökkii ajoittain pahasti.

Kaiken kaikkiaan Sandman oli kuitenkin mielenkiintoinen lukukokemus, jossa vanhoja myyttejä oli uudistettu mielenkiintoisella ja luovalla tavalla. Tätä voisi lukea lisääkin!

Murhalesken muistelmat, Anneli Auer

Elämänkerta, joka oli pakko lukea

Ulvilan murhamysteeri on tapaus, josta pitkälti jokaisella suomalaisella on mielipide. Taannoisella seminaarimatkallani Jyväskylässä keskustelin tästä Murhalesken muistelmat -teoksesta (julk. 2016) erään kirjallisuustieteen tohtorin kanssa, joka oli hiljattain vastustanut jyrkästi Anneli Auerin osallistumista kirjamessuille, koska hänellä on vahvoja antipatioita Aueria kohtaan, eikä "Murhalesken muistelmat ole oikeastaan edes kirjallisuutta, koska teos on takuulla haamukirjoittajan kirjoittama, ja muutenkin ihan hirveää roskaa". 

Sen sijaan muuan hotellityöntekijä jonka kanssa satuin Auerin elämänkerrasta juttelemaan totesi: "Tuo on varmasti todella mielenkiintoinen teos, haluaisin lukea sen itsekin!" Erään läheiseni mielestä Auerin tapaus on puolestaan saanut ihan liikaa huomiota, koska meillä suomalaisilla on yhteiskunnalisesti ajateltuna paljon suurempia ja tärkeämpiäkin ongelmia ratkaistavana.

Itselleni, elämänkertojen suurkuluttajalle, oli kuitenkin itsestään selvää, että haluan lukea Anneli Auerin muistelmat. Olen nimittäin seurannut tätä tapausta vuosien varrella melko paljon, ja katsonut muun muassa Pekka Lehdon Ulvilan murhamysteeri -dokumenttielokuvan pariinkin otteeseen. Minua tämä tapaus karmii ja mietityttää samalla tavalla kuin Bodom-järven murhat ja Kyllikki Saaren tapaus. Ulkomaisista mysteereistä Prinsessa Dianan "onnettomuus" on tietenkin mieleenpainuvuudessaan ylivoimainen, ja salaliittoteoriat täysin omaa luokkaansa.

Mutta takaisin Anneli Aueriin. En lähde ottamaan kantaa Auerin syyllisyyteen tai syyttömyyteen, jätettäköön se lainoppineille. Se on kuitenkin näin Murhalesken muistelmien lukemisen jälkeen selvää, että siitä mitä todella tapahtui, voidaan olla hyvin monta eri mieltä. Kaikki on kiinni näkökulmasta.

Lukukokemuksena Auerin teos oli intensiivinen ja ahdistava, ja sitä oli hyvin vaikea laskea käsistä hetkeksikään. Lopulta kahlasin Murhalesken muistelmat läpi parissa vuorokaudessa, kaikki muut lukupuolissa olleet kirjani unohtaen. Myöhäisillan lukemistoksi tätä ei kuitenkaan voi suositella, itselläni ainakin yöunet kärsivät melko lailla.

Miksi Auerin tapaus kiinnostaa ihmisiä?

In almost every culture and every period of history, a she-devil emerges as an example of all that is rotten in the female sex. This Medusa draws together the many forms of female perversion: a woman whose sexuality is debauched and foul, pornographic and bisexual, a woman who knows none of the fine and noble instincts when it comes to men and children; a woman who lies and deceives, manipulates and corrupts.  A woman who is clever and powerful. This is a woman who is far deadlier than the male, in fact no woman at all. (Helena Kennedy, Eve Was Framed: Women and British Justice, julk. 1992.)

Anneli Auerin kirjaa lukiessani mieleeni nousi kysymys siitä, miksi juuri tämä rikosvyyhti on saanut julkisuudessa niin massiiviset mittasuhteet, ja herättänyt ihmisissä niin voimakkaita reaktioita. Syitä on varmasti useita, mutta yksi niistä voi hyvinkin piillä Auerin sukupuolessa. Aivan kuten professori Henry Bacon toteaa kirjassaan Väkivallan lumo (julk. 2010), mielletään naiset useimmissa kulttuureissa "vähemmän väkivaltaisiksi kuin miehet" ja "naisen rooli on olla hoivaaja pikemminkin kuin soturi".

Tästä johtuen on toisinaan väitetty, että "naismurhaajiin suhtaudutaan intuitiivisesti miesmurhaajia ankarammin", he kun poikkeavat enemmän normista. Tässä totutuista sukupuolirooleista poikkeamisessa on Baconin mukaan "jotakin samanaikaisesti pelottavaa ja kiehtovaa". Voisiko siis olla, että Auer puhuttaa, koska ihmiset pitävät häntä poikkeavana?

..a violent woman has committed two crimes: her violence, and defying gender stereotypes that deem her incapable of that violence.

..Throughout history, women's involvement with war and violence has challenged the stability of the 'gender hierarchy', creating fears that 'society was on the brink of disaster'. (Sjoberg & Gentry, 2008.)

Kuten yllä olevista sitaateista käy ilmi, myös yhdysvaltalaiset tutkijat Laura Sjoberg ja Caron E. Gentry tukevat Baconin näkemyksiä artikkelissaan Reduced to Bad Sex: Narratives of Violent Women from the Bible to the War on Terror (2008). Siinä he toteavat, että väkivaltaan syyllistyvät naiset rikkovat sukupuolistereotypioita, koska naiset on perinteisesti nähty rauhantahtoisina ja avuttomina olentoina.

Mitä taas tulee ihmisten voimakkaaseen tarpeeseen tuomita Auer vaikka he eivät tunnekaan häntä tai muitakaan asianomaisia henkilökohtaisesti, voidaan syytä etsiä ihmisten alkukantaisista vieteistä; William Flesch on todennut kirjassaan Comeuppance, että "jopa tuntemattomista ihmisistä välittäminen ja heitä hyväksikäyttäneiden rankaiseminen ovat yhteisölle evolutionaarinen etu".

Auerin kohdalla kansan voimakas tunnereaktio nousi vielä aivan uusiin ulottuvuuksiin, kun syytteet seksuaalirikoksista luettiin, ja näin Auer voitiin yhdistää samaan väkivaltaisten JA seksuaalisesti häiriintyneiden naisten jatkumoon, jonka edustajiin lukeutuvat muun muassa kreikkalaisen mytologian Medusa ja Raamatusta tuttu Isebel. 

Tietohaaste

Kiitokset haasteesta, Juha! :)

Sain bloggarikollegaltani, Nipvet-blogin Juha Makkoselta hetki sitten astetta asiapitoisemman, mutta erittäin mielenkiintoisen haasteen. Kyseessä on tietokirjallisuushaaste, joka sai alkunsa Klassikkojen lumoissa -blogista. Ohjeet ovat seuraavanlaiset:

1. Valitse viisi tietokirjaa (joita et ole vielä esitellyt blogissasi), ja viisi verkkosivustoa, joiden tiedon laatu on ansiokasta, ja esittele ne lyhyesti blogissasi.
2. Kielen tulee sekä kirjoissa että nettisivuissa olla jokin pohjoismaisista kielistä, siis tanskaksi, norjaksi, islanniksi, suomeksi, ruotsiksi, fääriksi, grönlanniksi, saameksi, kveeniksi, meänkielellä, jne.
3. Tietokirjat ovat niitä, joiden perässä mitä todennäköisimmin on laaja lähdeluettelo.
4. Tämä kirjoitus tietokirjoista määrittelee, mitä ei ainakaan lasketa tietokirjallisuudeksi.
5. Haasta mukaan vähintään kolme blogia jakamaan tietoa eteenpäin.

Tämä haaste innosti minua suuresti, omistan nimittäin lukuisia mainitsemisenarvoisia tietokirjoja jotka on ilo esitellä, mutta jotka ovat aiemmin jääneet blogissani vaille huomiota, koska en blogini olemassaolon aikana ole lukenut niitä läpi. Syitä tähän on kahdenlaisia: joko teos on luettu jo ennen blogin perustamista, tai sitten sitä on aina käytettykin selailuperiaatteella, hakuteosmaisesti.

On myös mainittava, että vaikka sainkin valita peräti viisi teosta, jäi tämän bloggauksen ulkopuolelle iso joukko varsinkin ratsastukseen ja hevosiin liittyviä, sinällään erinomaisia tietokirjoja. Tämä johtuu siitä, että tein päätöksen jonka mukaan jokaisen esittelemäni teoksen aiheen tulee monipuolisuuden nimissä olla erilainen. 

1. Suuri akvaariokirja - Perusteellinen opas makean veden kalojen ja merikalojen tuntemiseen sekä akvaarion hoitoon, Mary Bailey & Gina Sandford

Olen harrastanut akvaariokaloja jo kaksikymmentä vuotta. Pitkään elin kirjaston lainakirjojen, erityisesti Markku Varjon Akvaariokalat-klassikkoteoksen voimin. Lopulta sain kuitenkin vanhemmiltani lahjaksi myös oman akvaariokirjan, tämän kattavan ja silmiä hivelevän kauniin Suuren akvaariokirjan (The Ultimate Aquarium, 1995). Tätä hakuteosta on tullut selailtua kerran jos toisenkin, ja aina kun ostan uusia kaloja tai kohtaan jonkin ongelman kalaharrastuksessani, avaan tämän akvaarioraamatun. 

Tämä Markku Varjon suomentama teos ei tiedollisesti vedä täysin vertoja Markku Varjon omalle tuotannolle, koska se ei ole yhtä pedantti ja kattava, mutta pidän siitä silti paljon. Suurin miinus lienee se, että takasivujen hakemistossa kaikki kalat on lueteltu latinankielisten nimiensä mukaan, eli se on pitkälti hyödytön. Kaikesta huolimatta Suuri akvaariokirja on yksi kirjahyllyni aarteista, ja vuosien saatossa siihen on tullut tehtyä monia merkintöjä ja alleviivauksia.

2. Hevoset, Jean-Louis Gouraud & Yann Arthus-Bertrand

Tämä Jean-Louis Gouraudin kirjoittama ja Yann Arthus-Bertrandin kuvittama Hevoset-kirja (Horses, julk. 2005) on niin kaunis, että tekee mieli itkeä. Jos minun pitäisi nimetä suosikkitietokirjani kautta aikojen, se olisi tämä. Kyseessä on maailman hevosrotuja esittelevä teos, jossa on panostettu ennen kaikkea elämyksellisyyteen ja kauneuteen. Kattava se ei missään nimessä ole, puuttuuhan sieltä muun muassa yksi yleisimmistä brittiläisistä poniroduista, new forestin poni. Tämä on aina pistänyt silmääni, koska omistan kyseisen rodun edustajan itse. Mutta aivan kuten esipuheessa kerrotaan, täydelliseen kattavuuteen ei ole edes pyritty, tärkeintä on tunne.

Vaikka rodut esitellään myös sanallisesti, on pääpaino ehdottomasti valokuvilla. Mukana on muun muassa koko aukeaman kokoisia kuvia, jotka levittäytyvät silmien eteen yli 70 cm:n levyisinä. Kirjan esipuheessa kerrotaan seuraavaa:

..hevoskuvien pyhistä perinteistä luopuminen on vaatinut rohkeutta ja jopa röyhkeyttä. On nimittäin olemassa traditionaalinen, virallinen ja akateeminen tapa kuvata hevosia: suoraan sivulta, kaikki neljä jalkaa maassa, etujalat tasan, takajaloista toinen hiukan edempänä, pää koholla ja jotta kaulan rakenne näkyisi (eikä virheitä voitaisi peittää), harja kammattuna kuvaajasta pois päin.

Yann viis piittaa kaikesta tästä. Hän ei halua kuvata hevosia niin kuin poliisi rikollisia, tai niin kuin siittolan virkailijat tunnistetietoja tallentaessaan. Hän haluaa näyttää hevoset sellaisina kuin ne ovat ja sellaisina kuin niitä rakastetaan: elävinä, riehakkaina, vilkkaina, liikkuvaisina, tanssivaisina, joustavina ja jopa - käyttääksemme ilmaisua, joka osittain taivaalla elävää taiteilijaa saattaisi miellyttää (Yann on tunnettu ilmakuvistaan) painovoimasta vapaina.

Tätä kirjaa varten Yann Arthus-Bertrand on tehnyt töitä yli viisitoista vuotta ja kiertänyt useita kertoja maailman ympäri. 

Minulle Hevoset-kirja on ennen kaikkea taideteos, jonka kuviin on helppo immersoitua. Yleensä en näin kalliita kirjoja edes osta, mutta satuin löytämään tämän teoksen alennusmyynnistä, ja niinpä se lähti mukaani, vieläpä kaksin kappalein. Toisen niteen annoin ystävälleni lahjaksi. Hän ihastui teoksen huikeaan kokoon ja ulkonäköön siinä määrin, että asetti sen esille kirjahyllynsä päälle. Siellä se komeilee kuin taulu.

3. Suuri tarukirja, Alf Henrikson

Suuri Tarukirja (Hexikon, julk. 1983) on ollut yksi kirjahyllyni perusteoksista jo pitkään, rakastanhan myyttejä, taruja ja satuja. Mainittakoon myös, että tämä Alf Henriksonin kokoama kirja on ollut yhtenä lähdeteoksena gradussani. Akateemiseksi lähdeteokseksi se kelpuutettiin ehkä hieman rimaa hipoen, mutta meni läpi yhtä kaikki. Esittelytekstissä todetaan vitsikkäästi:

Suuri Tarukirja kuuluu hakuteoksena joka kodin kirjahyllyyn. Siitä on helppo tarkistaa, mikä olikaan totta ja mikä tarua.

Näinä Wikipedian aikoina tällaiset aakkoselliset hakuteokset alkavat olemaan katoava luonnonvara, mutta niissä on ehdottomasti oma lumonsa, ja selailenkin Suurta tarukirjaa edelleen mielelläni. Lisäksi on selvää, että myytit ovat aihealueena ajattomia, ja niinpä tämänkään teoksen tiedot eivät vanhene samalla tavalla, kuin vaikkapa lääketiedettä tai tietotekniikkaa käsittelevien hakuteosten tiedot.

4. Palapelimeikki, Irmeli Castren & Raili Hulkkonen

Suomalaisena eturivin meikkitaiteilijana tunnetun Raili Hulkkosen ja kauneustoimittaja Irmeli Castrenin Palapelimeikki (julk. 2002) on kotimainen meikkausopas, jonka luin aikoinaan kannesta kanteen, ja jonka ohjeita noudatan edelleen tuon tuostakin. 

Tämä teos on todellinen aarre, koska kirjan ohjeet pohjautuvat henkilökohtaisen kasvoanalyysin tekemiseen, ja sen pohjalta rakentuvaan, yksilölliseen tapaan meikata. Kaikki kun ei sovi kaikille. Aivan kuten kirjassa todetaan:

Palapelimeikki ei ole sidottu muotiin ja trendeihin, vaan tekijänsä kasvojen ominaisuuksiin ja väritykseen.

Hulkkonen antaa  tarkat ohjeet muun muassa sen mukaan, minkä muotoiset silmät ovat, käyttääkö meikkaaja laseja vai ei, ja millainen kasvojen muoto on. Nykyisin makeup tutorialeja on saatavilla paljon esimerkiksi YouTubesssa, ja niitä on toki tullut katsottua jonkin verran, mutta kerta toisensa jälkeen huomaan palaavani Raili Hulkkosen hyväksi havaittuihin ohjeisiin.

5. Tyyliä vai ei - vaatteet voivat muuttaa elämäsi, Trinny Woodall & Susannah Constantine

Televisiostakin tuttujen, makeover-guruina tunnettujen Trinny Woodallin & Susannah Constantinen Tyyliä vai ei -teos (Trinny and Susannah What you wear can change your life, julk. 2004) on yllä esittelemäni Palapelimeikki-kirjan tapaan yksilöllisten piirteiden huomioimiseen pohjautuva kauneusopas, tosin aihepiiri on toinen. Tyyliä vai ei -kirjassa lähdetään liikkeelle oman vartalotyypin määrittelystä, koska eri vartaloille sopivat erilaiset vaatteet ja asusteet. Lisäksi luvassa on värianalyysi:

Oliko sinulla aamulla herätessäsi paskamainen olo? Älä ojenna kättäsi vodkapulloa kohti, sillä pelastus on vaatekaapissa. On hämmästyttävää, miten sopivaan väriin pukeutuminen voi muuttaa pohjattoman synkkyyden ärsyttäväksi hilpeydeksi ja eloisuudeksi. Värien käyttämisessä tarvitaan itseluottamusta, mutta oikeat värit antavat sitä.

Minulla on kirjahyllyssäni myös Trinnyn ja Susannahin vuotta aikaisemin julkaistu Parhaat puolet esiin -teos (julk. 2003), jossa keskitytään ennen kaikkea omaa vartalotyyppiä imartelevaan pukeutumiseen. Olin hieman kahden vaiheilla, kumman kirjan esittelen tässä postauksessa, koska molemmilla teoksilla on omat ansionsa. Päädyin kuitenkin lopulta Tyyliä vai ei -kirjaan, koska tämä on uudempi ja monipuolisempi teos.

Tyyliä vai ei -kirjassa puhutaan nimittäin paitsi pukeutumisesta, myös esimerkiksi oman vaatevaraston karsimisesta, vaatevaihtokauppojen tekemisestä ystävien kanssa, vaatteiden oikeaoppisesta säilyttämisestä, kauneudenhoidosta ja meikkaamisesta. Niin, ja annetaanpa kirjassa niksejä jopa tilaa säästävään matkalaukun pakkaamiseen ja siihen, kuinka lomakuvat onnistuvat! Kyseessä on siis todellinen jokanaisen selviytymisopas.

Vuosien saatossa Susannahia ja Trinnyä on toisinaan arvosteltu bodyshamingin vuoksi. On kysytty, miksi ihmeessä naisen esimerkiksi pitäisi peittää käsivartensa, jos ne eivät ole timmissä kunnossa, ja eikö jokainen voi valita juuri sellaisia vaatteita joista pitää, vartolotyypistään riippumatta? Ymmärrän tämän kannan hyvin, mutta itse noudatan mielelläni monia Susannahin ja Trinnyn ohjeista, koska ne yksinkertaisesti saavat minut näyttämään hyvältä. Lisäksi pidän tämän stylistiparivaljakon kirjojen raikkaasta ulkoasusta ja humoristisesta otteesta.

Tietopitoiset verkkosivut, joita suosittelen

Aivan kuten minulle tämän haasteen heittänyt Juha Makkonenkin totesi, on tietoaiheisten sivustojen tarjonta laajempi englanniksi kuin suomeksi. Hetken asiaa mietittyäni sain kuitenkin kasattua seuraavanlaisen listan viidestä suomenkielisestä tietosivustosta, joita voin lämpimästi suositella:

Risingshadow

Tämä sivu sisältää esittelyt kaikista suomeksi julkaistuista scifi- ja fantasiakirjoista. Alun perin vuonna 1996 alkunsa saanut sivusto sisältää kirjaesittelyjen ohella muun muassa keskustelupalstan, artikkeleita ja uutisia. Kyseessä on Suomen suurin fantasiaa ja tieteiskirjallisuutta käsittelevä sivusto.

Kaikki joogasta

Tältä verkkosivustolta löytyy muun muassa lista kaikista Suomen joogakouluista ja joogakaupoista, sekä esittelyt eri joogatyyleistä. Kaikin puolin kattava ja asiallinen sivusto, joka on suunnattu nimenomaan suomalaisille joogaharrastajille.

Hevostietokeskus

Suomen Hevostietokeskus ry:n sivusto on ehdoton ykköspaikka, kun tarvitsee ajantasaista ja luotettavaa tietoa hevosenpidosta Suomessa. Neuvoja tältä sivustolta saa muun muassa lakikiemuroihin, tallinpitoon, hevosen ruokintaan ja jalostukseen. Yhteistyökumppanina toimii Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus, mikä kertoo omaa kieltään Hevostietokeskuksen kredibiliteetistä.

Kirjastot.fi

Kirjastot.fi on Suomen kirjastojen yhteissivusto, josta löytyy omat osastonsa sekä kirjaston työntekijöille että asiakkaille. Itse en ole pääsivuilla juuri vieraillut, mutta tämän sivuston alaisuudessa toimiva Frank-monihaku on minulle todella tärkeä työkalu, koska sen kautta on mahdollista etsiä lainakirjoja ympäri Suomen yhdellä ja samalla haulla. Rasti vain ruutuun, ja järjestelmä selvittää halutun aineiston saatavuuden maanlaajuisesti. 

Steffit

Tämä liikunnanohjaajan ylläpitämä treeniblogi sisältää mukavassa suhteessa treeni- ja ruokaohjeita, ja on kaiken lisäksi myös visuaalisesti hyvin kaunis. Ote on ammattimainen, ja kirjoittaja elää kuten opettaa. 

Haaste eteenpäin

En ole varma ketkä kaikki ovat jo tämän haasteen saaneet, mutta haluaisi kutsua mukaan tietoa levittämään seuraavat bloggarit:

Pihin naisen elämää -blogin Leilan

1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogin Marilen

Kirjanurkkaus -blogin.