Maire: Hänen Majesteettinsa palveluksessa, Maire Lankinen & Nazzareno Sifo

 

Jokaisen anglofiilin must-read

Maire Lankinen lähti 1960-luvun alussa töihin Iso-Britanniaan, koska sodanjälkeinen Suomi tuntui nuoresta naisesta jo niin kovin nähdyltä. Britteihin päästyään hän työskenteli ensin Windsorissa erään arkkitehtiperheen kotiapulaisena, mutta pian veri alkoi vetämään Lontooseen. Ja niinpä, suorastaan satumaisen helpon rekrytointiprosessin myötä, Maire löysikin itsensä Buckinghamin palatsista. Tämä siitä huolimatta, että koulutusta tai edes kielitaitoa ei ollut mitenkään liiaksi. Hovissa Maire myös oli ainoa ulkomaalainen. Hänen piti viettää briteissä alun perin vain vuosi, mutta lopulta hovissa vierähtikin pitempi aika. 

Suomeen palattuaan Maire ei halunnut antaa kokemuksistaan haastatteluja lehdille, ja pakeni toimittajia joskus jopa ikkunan kautta. Jokin kuitenkin muuttui, kun Elizabet II kuoli vuonna 2022, ja niinpä pääsimme lukemaan tämän kerrassaan ihastuttavan Maire: Hänen Majesteettinsa palveluksessa -elämänkerran (2024). Teos oli suunnattu ensisijaisesti Mairen lapsenlapsille, mutta kaikeksi onneksi se saatiin myös laajempaan levitykseen.

Mairen uskomattoman tarinan salaisuus piilee mielestäni paitsi hyvässä tuurissa, myös erinomaisessa asenteessa. Maire itsekin korostaa toistuvasti kirjan kuluessa, että jos elämässä haluaa jotain, pitää saada suunsa auki. Näinhän se on. 

Tämä pirskahteleva ja rohkea elämänkerta sai minut liikuttumaan syvästi. Kyynelehdin jo kirjan alussa, kun 87-vuotias Maire on menossa tapaamaan Suomessa vierailulla ollutta Prinssi Williamia. Tämä kirja on monella tapaa kuin todeksi tullut satu. Vai kuinka moni pääsee palatsiin töihin vain piipahtamalla nopeasti työvoimatoimistossa vastaamassa yhteen kysymykseen, ja heti ensimmäisenä työpäivänä on vieläpä kuninkaalliset häät? Voisipa meistä jokainen kokea edes kerran elämässään jotain näin maagista.

Viime vuodet skandaaleineen, kuolemineen ja sairastapauksineen ovat olleet brittien kuninkaallisille rankkaa aikaa. Tällä hetkellä moni jopa kyseenalaistaa, tuleeko monarkia selviämään. Mairen kirja kuitenkin muistuttaa, että joskus on ollut aika, jolloin kaikki oli hyvin, ja Andrewkin oli vain suloinen lapsi, joka juoksenteli palatsin käytävillä ihastusta herättäen. 

Marijan rakkaus, Joel Haahtela

 

Kipuiluni Haahtelan parissa jatkuu

Psykiatri/kirjailija/diakoni Joel Haahtela on suomalaisten kestosuosikki, joka on muun muassa nimetty kaksi kertaa Finlandia-ehdokkaaksi. Lisäksi hän sai Pro Finlandia -mitalin vuonna 2024. Itse luin 11 vuotta sitten Finlandia-ehdokkaana olleen Elenan (2003), mutta kirja oli silmissäni niin mitäänsanomaton, että tajusin lukeneeni Haastelaa vasta, kun blogini tunniste-kenttä kertoi minulle, että tunniste "Joel Haahtela" löytyy jo blogistani. 

Marijan rakkaus (2024) sai minut tsemppaamaan astetta enemmän, koska kysymyksessä oli lukupiirikirja. Sain siis palkkaa tämän teoksen lukemisesta ja analysoinnista. 

Vieläkään en päässyt täysin sisään Haahtelan maailmaan, mutta joitain valonpilkahduksia oli näkyvissä. Kirjasta löytyi esimerkiksi jokusia loistavia sitaatteja. Sekä minä, että yksi lukupiiriläinen olimme molemmat valinneet toisistamme tietämättä saman kohdan suosikiksemme. Minä aloin lukemaan sitaattia ääneen ja lukupiiriläinen päätti sen toiselta puolelta pöytää:

Kerran olin kuullut, että sureminen oli ainaista palaamista, ja jokainen paluu muutti muistoa hieman, teki siitä enemmän omamme. Ja kun tarpeeksi aikaa oli kulunut, suru ei ollut enää elämään väkivaltaisesti tunkeutunut vierasesine vaan luonnollinen osa, jota ilman ei voinut elää.

Tulinkin lopulta siihen tulokseen, että Haahtelan kirjallisuus muistuttaa sipulia, josta kerrokset eivät lopu kesken, jos vain jaksaa kuoria. Oliko Marija esimerkiksi todellinen ihminen, vai mielikuvituksen tuotetta? Lukupiirimme päätyi toteamaan, että ainakin uusi kohtaaminen vuosikymmeniä myöhemmin oli todennäköisesti pelkkää harhaa ("Olin päästämässä irti Marijasta, jota ei todellisuudessa ollut..").

Oli mielenkiintoista huomata, kuinka vahvasti Haahtelan ortodoksisen papin opinnot näkyivät hänen tekstissään. Esimerkiksi kirkkotaide näytteli suurta roolia. Sanottakoon kuitenkin, että taiteen suusanallinen kuvaus ei ollut kovinkaan toimiva tapa nauttia näistä maalauksista, kuten lukupiiriläiseni totesivat. Itsekin turhauduin, kun päähenkilöiden tapaamiset tuntuivat johtavan aidon kohtaamisen ja mielenkiintoisten keskustelujen sijaan lähinnä Marijan pitämiin taideluentoihin. Tämä toi mieleeni juuri bloggaamani In The Wake of The Willows -kirjan, jossa Kaislikossa suhisee -klassikon uudelleenlämmitys vaikutti vain tekosyyltä päästä luennoimaan luonnosta. Neuvoni kirjailijoille: jos haluat kirjoittaa tietokirjan, kirjoita tietokirja. Kiitos.

Lukupiirikirjana Marijan rakkaus oli kuitenkin kaiken kaikkiaan mainio. Se herätti vilkasta ja syvällistä keskustelua esimerkiksi rakkaudesta ja vanhenemisesta, eikä ollut liian rankka herkemmillekään lukijoille.

Hanna Tuurin Irlanti-trilogia: Irlantilainen aamiainen, Vihreän saaren puutarhoissa & Tuulen maa

 

Jokaisen Irlanti-fanin must-read

Hanna Tuurin Irlanti-trilogia (Irlantilainen aamiainen - Kertomuksia vihreältä saarelta, 2009, Vihreän saaren puutarhoissa, 2010 & Tuulen maa, 2012) kuuluu kirjallisuuteen, johon palaan aina uudelleen ja uudelleen. Niinpä olen hankkinut ne myös omaan hyllyyn. 

Jotain kirjojen lumosta kertoo esimerkiksi se, että vaikka en ole multasormi, olen silti lukenut nimensä mukaisesti puutarhoja käsittelevän trilogian kakkososan useasti. Kun Tuuri kirjoittaa intohimonsa kohteesta, on se parhaimmillaan kuin runollista science fictionia: en tajua mistään mitään, mutta teksti on niin kaunista ja hyvällä tavalla vierasta, että se koukuttaa. Kasvien latinankieliset nimet viimeistelevät ainutlaatuisen, hypnoottisen tunnelman.

Irlannissa pitkään asunut ja työskennellyt Tuuri kirjoittaa toisesta kotimaastaan lumoavan kauniisti ja suurella sydämellä. Olipa sitten kyse puutarha- tai ruokakulttuurista, naapurin vanhasta isännästä tai irlantilaisten nuivasta suhteesta auktoriteetteihin, Tuuri osaa kertoa siitä asiantuntevasti, empaattisesti ja ennen kaikkea kiinnostavasti. 

Konkreettisten, arkisten kohtaamisten rinnalle piirtyy myös suurempi kuva. Niinpä lukija pääsee tutustumaan myös Irlannin mielenkiintoiseen historiaan, johon on kuulunut muun muassa nälänhätää, merirosvokuningatar Grace O'Malley ja monia kädenvääntöjä brittien kanssa, jotka henkilöityivät muun muassa Constance Markieviziin. Tuurilla on kirjoittajana erinomainen kyky siirtyä yksityisestä yleiseen ja päinvastoin.

Suosittelen tätä kirjatrilogiaa kaikille Irlannista kiinnostuneille erittäin lämpimästi!

P.S.

Kannattaa lukea myös nämä erinomaiset tietokirjat:

• Irlantia etsimässä, Ville Zilliacus (1999)
• Tuulten saarella - Matka kelttien ja kertojien Irlantiin, Tom Sjöblom (2011).

Lokikirja, Pirkko Saisio

Peppi Pitkätossu seitsemällä merellä ..eiku

Pirkko Saision Lokikirja (julk. 2010) on hyvin omaleimainen teos, jonka kerrontatyyli vaati totuttelua, mutta palkitsi vaivannäön moninkertaisesti. Aidoista, 80- ja 90 -luvun paikkeilta peräisin olevista mahonkisen Diana-moottoriveneen lokikirjoista koottu ja Saision tyttären, näyttelijä Elsa Saision äänikirjaksi lukema Lokikirja on kuin aikuisille suunnattu Peppi Pitkätossu -kertomus: Hassusti nimetty (Saikki, Honksu, Elsa, Kengu..) sekalainen seurakunta seilaa rähjäisellä jollallaan niin merellä, kuin Itä-Suomen makeissa vesissäkin, ja joutuu toinen toistaan haastavampiin kommelluksiin samalla erinomaisista ruuista ja juomista nauttien.

Aluksi ilman mitään taustatietoja kuunneltu tarina Saision ja hänen perheensä venematkoista hämmensi minua: Kuka ihme on Kengu? Entä ovatko Saikki ja Honksu miehiä vai naisia? Miksei heidän ulkonäköään kuvailla, kuten romaaneissa yleensä on tapana? Miksi kaikki on niin outoa, ja toisaalta jatkuvien kellonaikojen ja sijaintien luettelun takia tavallaan myös monotonista? Onko tässä mitään järkeä? Lokikirjassa ei nimittäin pohjustettu tarinaa tai esitelty henkilöitä oikein mitenkään, lukija vain heitettiin keskelle toimintaa.

Pian kuitenkin pääsin samaan rytmiin meren ja siinä matkaavan, löysin rantein elävän seurueen kanssa: Seurasin tarkkaavaisena Saikin ja Honksun tavoin sitä, kaatavatko liian läheltä purjehtivat ruotsinlaivat poloisen Dianan vai eivät, kummastelin veneen jatkuvia, usein koomisia piirteitä saavia hajoamisia, ja tunsin veden herahtavan kielelleni, kun Lokikirjassa kuvailtiin kerta toisensa jälkeen mitä herkullisimpia ruokakattauksia. Näinä fitness-buumin huippuaikoina oli todella vapauttavaa kuunnella kertomuksia siitä, miten iloiset lomalaiset syövät ison kasan räiskäleitä, ja juovat kunnon tujaukset viskiä päälle vailla mitään omatunnontuskia. Toden totta: ruuasta voi ja saa myös nauttia!

Lokikirjassa vilahteli myös monia julkisuudesta tuttuja ihmisiä. Mehevimmän käsittelyn sai radikaalina ympäristöfilosofina tunnettu Pentti Linkola:

Kane kertoi myös yhdestä kesästä, jolloin niemen takaa ilmestyi soutuvene ja airoista löytyivät nääntynyt äiti ja nääntyneet lapset ja reipas isä. Perhe oli kuulemma viikkoja elänyt pelkällä raa'alla kalalla, mustikoilla ja puunjuurilla. Hyvät ihmiset olivat yrittäneet ruokkia heitä, mutta isä oli tullut väliin ja sanonut, että perhe oli omavaraisella huviretkellä jota ei saanut häiritä. 

Isä opasti perhettään: Hyttysissä on proteiinia, eikä ihminen tarvitse kuin yhdet villasukat elämässään ja parsinlankaa. Ja merivettä juodessa säästetään maailman suolavaroja ja soutaessa jalat lepäävät, joten soutaja voi saaressa yöpyessään nukkua seisaaltaan, ja täten säästää uhanalaista saaristoamme. Isän nimi oli Pentti Linkola.

Osa tämän kirjan lukeneista on sitä mieltä, että Saision Lokikirja viihdyttää vain, jos on itse kokenut veneilijä, ja voi näin nyökytellä tietävästi Saision moninaisille purjehdusanekdooteille. Itse olen kuitenkin eri mieltä. Maakrapuna minulla ei ollut hajuakaan, mikä on esimerkiksi tarinoissa toistamiseen mainittu pooki, mutta se ei haitannut, koska osaan arvostaa leikkisää elämänasennetta ja reipasta seikkailuhenkeä, jotka muodostavat Lokikirjan kirkkaimman ytimen.

Vanhan rouvan lokikirja, Kyllikki Villa

Kiireettömyyden ylistys

Kuuntelin Kyllikki Villan (1923-2010) Vanhan rouvan lokikirjan (julk. 2004) ensimmäistä kertaa jo vuosia sitten, ja tuolloin ihastuin tähän lempeään matkatarinaan siinä määrin, että oli vain ajan kysymys, milloin tarttuisin siihen uudestaan. Maailmanmatkaajana, kirjailijana ja kääntäjänä tunnettu Villa nousi suuren yleisön suosioon juuri tämän, Vuoden 2004 Matkakirjaksikin valitun Vanhan rouvan lokikirjan ansiosta. 

Tässä teoksessa 73-vuotias Villa tekee kuukausia kestävän, yksinäisen rahtilaivamatkan, ja jakaa kaiken, myös tylsät, surulliset tai hermostuttavat hetket lukijansa kanssa. Välillä pakkaaminen ahdistaa, laiva on liian rähjäinen, tai Kyllikki kaatuu ja loukkaa itsensä voimakkaan mainingin riepotellessa alusta. Eteenpäin kuitenkin aina jatketaan, vaikka hiukan pelottaisikin.

Paitsi aiheet, myös itse kieli on hyvin autenttista ja tajunnanvirtamaista kaikkine rosoineen, koska kirja pohjautuu Villan kasettinauhurille sanelemiin monologeihin. Lopputuloksena on yksi inhimillisimmistä kirjaelämyksistä, mitä olen koskaan kokenut. Editointi on minimissä. Tällaisiahan me kaikki pohjimmiltaan olemme: iloitsemme, pelkäämme, ikävöimme, haaveilemme ja joitakin asioita mietimme yhä uudelleen ja uudelleen. Katkeraksi Villa ei kuitenkaan heittäydy; hän kertoo toistuvasti, miten kiitollinen on kaikista kohtaamistaan ystävällisistä ja avuliaista ihmisistä.

Päällimmäiseksi Villan lokikirjasta jää mieleen kiireetön ja pohdiskeleva tunnelma. Meri rauhoittaa ja rentouttaa, läheisiin pidetään yhteyttä lähinnä kolikkopuhelimista harvakseltaan tehdyillä soitoilla, ja päivät kuluvat verkalleen kirjoja lukien ja muiden matkustajien kanssa maailmaa parantaen. Maissa käydään lähinnä hoitamassa pakollisia asioita. Tämä poikkeuksellisen hidas ja rauhallinen tapa matkustaa herätti minussa suurta mielenkiintoa ja ihailua. Voisinpa itsekin tehdä joskus samanlaisen irtioton!

Villalta ilmestyi myöhemmin vielä kaksi muutakin matkapäiväkirjaa: Pakomatkalla: toinen lokikirja (julk. 2007) ja Myrskyssä - kolmas lokikirja (2010).  Niitä en ole vielä lukenut, mutta aion ehdottomasti korjata asian.

Kassan kautta, Pauli Kohelo

Don Quiote meets Paulo Coelho

Pauli Kohelo, tuo pseudonyymi kirjailija (Kari Hotakainen..?), on siitä poikkeuksellinen tapaus, että jopa moniin hyvinkin suosittuihin kirjailijoihin kriittisesti suhtautuva luottokirjastonhoitajani pitää hänen tuotannostaan. Kun luin vuosia sitten Pauli Kohelon ensimmäisen kirjan, Ohessa tilinumeroni (julk. 2008), tartuin siihen nimenomaan kirjastonhoitajani suosituksesta. Teos olikin varsin omalaatuinen ja hilpeä, ja jätti mukavan kuplivan jälkimaun, joka on kestänyt tähän päivään saakka.

Nyt, kuusi vuotta myöhemmin, pääsin jälleen sukeltamaan Kohelon, tuon ristijärveläisen metsurin ja kirjailijan, veikeään maailmaan. Kassan kautta (julk. 2014) jatkoi pitkälti Kohelon ensimmäisen teoksen jalanjäljillä. Henkiseen ja fyysiseen matkantekoon keskittynyt kirja oli taas todellista parodian juhlaa: 

Minunkin matkakirjallani on useita esikuvia, mutta en vie aikaanne pitkillä listoilla vaan mainitsen vain oleelliset. 

Täysin ohittamattomana kaikupohjana on toiminut Pekka Himasen "Linnatuulesta Tuuliharjaan" (Karisto 2001), kirja joka kertoo Pekan matkasta historialliselta hämäläiseltä huoltoasemalta toiselle. Kirja on paitsi hengästyttävä selviytymistarina myös matka uuden ajattelun ytimeen. Pekka kirjoittaa ennennäkemättömän rohkeasti tavasta, jolla hän vaihtoi bussin taksiin lennosta kesken matkan koska sydän sanoi niin ja koska ulkoministeriö maksoi.

Kuten yllä olevasta pätkästäkin huomaa, tässä kirjassa ilkamoidaan paitsi Kohelon (Coelhon) itsensä, myös monien kuuluisuuksien kustannuksella. Osansa saavat muun muassa Tommy Hellsten, Veikka Gustafsson, Mauno Koivisto, Jörn Donner, Pentti Saarikoski, Martti Ahtisaari, Bono.. Lista jatkuu loputtomiin. Itse rakastan terävää sanailua, hyvää parodiaa ja intertekstuaalisia viittauksia yli kaiken, niinpä tämä teos sopi käteeni erinomaisesti. Vähän kuin olisi Uutisvuotoa katsellut.

Astangajoogan harrastajana nauroin erityisesti lajini gurujia käsittelevälle tekstinpätkälle:

Vittu ne joogamatot eivät mahtuneet koneen ylähyllylle kun joku vitun urpo oli laittanut oman laukkunsa poikittain. Vittu teki mieli vetää pataan sitä piereskelevää urpoa kun se ei mun yhdestä ilmeestä tajunnut, että laita nyt vittu vähän vikkelään se veskas niin että mun matot sopii tähän. (joogamestari Sri Pattabhi Joisin "Mielenmaltti" -lehdessä)

Viihdyin tämän Kassan kautta -teoksen parissa niin hyvin, että saatan ihan oikeastikin kuljettaa sen vielä ulos kirjakaupasta kassan kautta. Tosi on.

(Facebook/Anarkistimeemit)

Elämäni nomadina: Irtolaisia, seikkailijoita ja elämäntapamatkaajia, Päivi Kannisto

"Entä jos pakkaisit mukaasi vain sen, mitä todella tarvitset,
ja jättäisit kotimaan taaksesi? Luopuisit työstäsi ja kodistasi,
ja valitsisit niiden sijaan täydellisen vapauden? Kahdeksan
vuotta sitten Päivi Kannisto pakkasi rinkkansa lopullisesti ja
hyppäsi pois oravanpyörästä. Lähtiessään maailmalle hän tiesi
haluavansa vaihtaa työkeskeisen arjen elämään, jossa olennaista
olisi täydellinen vapaus.Tällä matkalla Kannisto on edelleen.."

Asiantunteva, mutta arrogantti kirja elämäntapamatkailusta

Päivi Kannisto toteaa Elämäni nomadina -teoksessaan (julk. 2012), että nomadit eivät välitä siitä, mitä muut heistä ajattelevat. Noh, ehkä ihan hyvä niin:

Kirja alkoi lupaavasti..

Ihan ensimmäiseksi on sanottava, että tämä teos yllätti sävyllään. Luin taannoin Merja Mähkän kirjoittaman, varsin sympaattisen, viihdyttävän ja reipasotteisen teoksen nimeltä Ihanasti hukassa ja miten sieltä pääsee pois - 543 päivän reppumatka, ja odotin, että Elämäni nomadina tarjoaisi vastaavan kokemuksen. Äänikirjaboksin takakannen maalaileva hehkutus pönkitti tätä ennakkomielikuvaa vielä entisestään. Madventuremaiset seikkailut väikkyivät toiveikkaassa mielessäni.

Alku olikin lupaava: Kannisto kertoi mukaansatempaavasti ja puhuttelevasti, tilannekuvia säästelemättä, miten hän ja hänen aviomiehensä Santeri lähtivät nyt jo kahdeksan vuotta kestäneelle matkalleen. Nyökyttelin innoissani ja ajattelin hiljaa mielessäni: "Tämä on yksi parhaista kuuntelemistani äänikirjoista tänä vuonna!".

Mutta pian..

Sitten teksti muuttui kuitenkin liian kuivaksi, ja innostukseni laantui. Tajusin, että Kannisto ei todellakaan ole mikään erityisen lahjakas tarinaniskijä, vaan puiseva tutkija. Tilannetta pahensi entisestään lukijana toimineen Krista Putkonen-Örnin uutislukijamaisen kliininen ulosanti.

Totesin pian, että tämähän on pohjimmiltaan kuin ääneen luettu väitöskirja! Eikä ihme, onhan Kannisto toden totta filosofian tohtori (ja tätä hän muisti korostaa mahdollisimman usein). Niinpä Kannistolla on verissä asiapitoisen, akateemisesti validin tekstin kirjoittaminen, eikä minkäänlaista ylimääräistä verbaalista liihottelua juurikaan harrasteta.

Kannistolla on nomadeihin eli elämäntapamatkailijoihin liittyen valtava tietopohja, josta hän ammentaa: Tekstissä oli sekaisin omia kokemuksia, anekdootteja kuuluisuuksista, kuten Jack London ja Henry David Thoreau, muiden nomadien haastatteluja ja yleisempää faktatietoa tästä harvinaisesta (?) elämäntavasta. Mieletön urakka tässä on tehty, sen tiedän. Kaikki se lukeminen, haastatteleminen, litterointi.. Arvostan!

Mutta viihdyttävä tai kovinkaan kiinnostava tämä komparatiivisella otteella kirjoitettu kirja ei silti ollut, ennemminkin puuduttavan toisteinen, ja ainakin äänikirjan muodossa kuunneltuna myös sekava ja katkonainen. Otettiin pintaraapaisu sieltä, toinen täältä. 

Erityisesti loputtoman pitkältä tuntunut, Putkonen-Örnin uskollisesti ääneen lukema taulukko Kanniston ja hänen miehensä matkakuluista vuosien saatossa sai minut huokailemaan tuskissani, ja painamaan autoni CD-soittimen > -näppäintä. Pelkäsin aivojeni halvaantuvan.

Ihan kuin olisin ollut pitkäveteisellä, 11 tuntia ja 38 minuuttia kestäneellä kulttuuriantropologian luennolla ilman PowerPoint -esitystä. Minua enemmän kiinnostavista asioista luen mielelläni vaikka sitten juurikin niitä väitöskirjoja, mutta tässä akateeminen ote tympäisi. Olisin tarvinnut mukaansatempaavan juonen innostuakseni. Kirjan nimen perusteella (Elämäni nomadina) minulla oli mielestäni myös lupa odottaa kunnon elämänkerrallista tarinaa, mutta toisin kävi.

Elitismiä

Elämäni nomadina -kirja on jakanut mielipiteitä kirjabloggaajien keskuudessa: Leena ja Jenni S. pitivät kirjasta. Tosin mainittakoon, että minun tapaani myös Jennin mielestä teoksessa oli toiston makua.

Juho taas kyseenalaisti kirjaa rajusti. Arvostin Juhon kantaaottavaa tekstiä, en ole hetkeen lukenut noin syvällistä arviota mistään kirjasta. Kommentinkin kävin kirjoittamassa, mutta poistin sen myöhemmin, kun en ollut varma, olisiko kesken äänikirjan kuuntelun kirjoitettu näkemys linjassa lopullisen mielipiteeni kanssa vai ei. Noh, olisihan se kyllä ollut, itse asiassa.

Helmi-Maaria puolestaan kirjoitti hyvin tulikivenkatkuisen tekstin, jossa esitetyt huomiot Kanniston ylimielisestä asenteesta ovat minunkin mielestäni monilta osin aiheellisia. Ei esimerkiksi tunnu kovin fiksulta, että Kannisto nimittää matkasta haaveilevia ihmisiä, jotka eivät kuitenkaan ole valmiita lähtemään henkisesti rajoittuneiksi.

Kannisto syyllistää ja lyttää kirjassa normaaleja turisteja, ja keulii omalla ympäristötietoisuudellaan ja ekologisella elintavallaan, vaikka lentelee ympäri maailmaa minkä ehtii. Kanniston ja hänen miehensä pisin lentomatka kesti yhdeksän päivää. Siitä mahtoi jäädä jo melkoisen mojova hiilijalanjälki!

Päivi Kannisto would not approve! Minä olen juuri sellainen
 kunnon nomadien matkustusoloja huonontava, ylihintoja maksava
 perusturisti, jonka mielestä on oikeastaan ihan kivaa
 ostaa pikku matkamuistoja. 

Radikaaleja mielipiteitä

Kannistolla oli melko pitkälle vietyjä mielipiteitä joissakin asioissa. Hän ei muun muassa pidä lähiruuan suosimisesta ja avainlipputuotteista, koska ne saavat yhteisöt kääntymään sisäänpäin kansainvälistymisen ja avartumisen sijaan. Tässä kohtaa tekisi mieli huomauttaa, että eikös Kannisto vielä hetki sitten kannattanut ekologisuutta..?

Usein erilaisten rajaviranomaisten kanssa tapellut Kannisto haluaisi luonnollisesti myös poistaa maiden rajat kokonaan, ja siirtää passit museoon. Kansalaisuus sosiaaliturvineen ja väestörekistereineen on hänestä vain haitaksi. 

-Så där! Sen sanon, että jos maiden rajat avattaisiin, ei se valitettavasti helpottaisi vain harmittomien nomadien liikkumista, vaan olisi myös suuri kädenojennus rikollisuudelle.

Kannisto on korkeasti oppinut kosmopoliitti, joka ajattelee paljon ja suuria. Valitettavasti vain hänen äärimmäisyyksiin menevää ajatuksenjuoksuaan on joiltakin osin vaikea käsittää. Mutta sen sanon, että jos Kannisto joku päivä menisi mukaan politiikkaan (mitä hän ei kyllä varmastikaan tee), niin siinä ei iltalehdiltä ihan heti loppuisi juttuaiheet kesken! Voin vain kuvitella ne otsikot: "Kannisto ehdottaa: 'Maakohtaiset passit muutettava maailmankansalaisen passeiksi'".. "Kannisto haluaa lakkauttaa Suomen valtion ja avata rajat".
-Siinä saattaisivat jäädä jopa Kanniston kaiman kohulausunnot hetkeksi unholaan.

Sinällään uusien, radikaalien ajatusten esittämisessä ei tietenkään ole mitään pahaa, mutta ne pitäisi perustella hyvin. Tätä Kannisto ei tee.

Unelma irtiotosta:

Ihanasti hukassa ja miten sieltä pääsee pois. 543 päivän reppumatka, Merja Mähkä

Gonzojournalismia parhaimmillaan

Saavuin hostellille kolme tuntia myöhässä yhdentoista aikaan illalla lopen uupuneena. "Mikä hätänä?" kysyi vastaanoton nuorimies.

"Bussistani löytyi kolme kiloa kokaiinia. Olen vähän myöhässä."

Nuorimies katsoi ymmärtäväisesti silmiin. Hän lykkäsi käteeni oluen ja sanoi:

"Tervetuloa Kolumbiaan."

En yleensä lue matkakirjoja. Tämä vuonna 2012 julkaistu nide taisi olla elämäni toinen tätä aihetta käsittelevä teos. Edellinen oli kerrassaan loistava 101 paikkaa, joissa ei kannata käydä (Adam Russ), jota suosittelen lämpimästi kaikille.

 Mähkän kirja tarttui mukaani ensisijaisesti siksi, että kirjan perusajatus arjesta irtautumisesta ja "Suuresta Matkasta" viehätti minua, ja kirja oli hyvin värikäs. Harvoin näkee näin hienosti taitettua nidettä. Plussaa myös kansien pahvilipareista, joiden ansiosta en tarvinnut erillistä kirjanmerkkiä.

Toimittajana itsensä elättävän Mähkän puolitoista vuotta kestänyt matka kulki läpi Etelä-Aasian, Kaakkois-Aasian, Afrikan, Etelä-Amerikan ja Väli-Amerikan, ja maksoi 24 039 euroa, eli kuukautta kohden keskimäärin 1336 euroa. Kun ottaa huomioon, että kyse oli reppureissaamisesta, ja Mähkä välillä jopa liftasi, on hinta yllättävän kova. Mähkä myöntää itsekin, että halvemmallakin olisi pärjännyt, mutta blogin ja matkajuttujen kirjoittamisen takia oli varaa tehdä myös kalliimpia retkiä. Tuli vähän törsättyä.

Matka selvästikin kannatti: palatessaan Suomeen puolentoista vuoden matkan jälkeen kirjoittaja oli paljon onnellisempi, kuin ennen matkaa. Hän osasi suhtautua elämään paljon positiivisemmin ja arvosti asioita, joille oli aiemmin ollut sokea. Tässä otteet mietteistä ennen matkaa, matkan aikana ja sen jälkeen:

Ennen matkaa:

Ihan rehellisesti sanottuna olin pettynyt itseeni ja elämääni, joka tuntui raahautuvan omaa, ennalta määrättyä latuaan. Olin loppuun kulutettu ja rikki. Sen sijaan että olisin elänyt elämääni, elämäni eli minua.

Matkalla (Malawissa):

Toivoin, että kyyti jatkuisi ikuisesti. Kihelmöivä, voimakkaan fyysinen onnentunne otti minusta vallan. Huusin riemusta. Ehdin pikaisesti toivoa, että ääneni hukkuisi auton moottorimetelin alle tai tien kuoppiin, kunnes lakkasin välittämästä. Luulkoot muut hulluksi, kunhan tämä tie ja tämä onni eivät päättyisi koskaan!

Matkan jälkeen:

Olin ollut hukassa, ja päässyt sieltä pois. Elämä toteutuneen unelman jälkeen oli ihanaa, levollista. Kaikki hyvä, mikä siitä seurasi, oli enemmän kuin olisin ikinä uskaltanut pyytää.

Tämä henkinen prosessi on ehdottomasti kirjan punainen lanka, jota ilman en olisi jaksanut lukea sitä loppuun asti. Mähkän rehellinen ja avoin dialogi siitä, miltä mikäkin hänestä tuntui, toi kirjalle ratkaisevaa lisäarvoa.

                                                     *******************

P.S. Iso plussa erinomaisista laamakuvauksista:

Ensimmäinen laama tepasteli pian meitä polulla vastaan. Se oli ruskean- ja valkoisenkirjava. Punaiset lankatupsut korvissaan laama oli kaikkea muuta kuin älykkään näköinen. Sen suurissa silmissä oli hämmentävän tyhjä katse. Se oli tietysti johtajalaama. Puskan takaa ilmestyi kohta kolme muuta villakasaa syksyn muotiväreissä. Ne jolkottivat ohitsemme johtajaansa seuraten.

Laamat näykkivät karuilta rinteiltä ruohotuppoja, joivat vettä laakson halki virtaavasta purosta ja yleisesti ottaen koikkelehtivat.

Poljin jalkaa. Tämä ei voi olla mahdollista! Tämä on väärin! Machu Piccu piti itsepäisesti kiinni salaisuuden verhostaan. Rauniokaupungin ruohonleikkureina toimivat laamat järsivät ruohoa takanani. Niiden paksut villaturkit olivat kastuneet paakkuisiksi. Ne näyttivät harvinaisen tyytyväisiltä itseensä. Mistä ne aina ilmestyivätkin lähettyvilleni epäonnen hetkellä? Kirosin ne alimpaan helvettiin.

Ymmärrän Mähkän ärsyyntymisen näihin sorkkaeläimiin erittäin hyvin. Itse olen nimittäin ärsyyntynyt laaman lähisukulaisiin, lampaisiin jo ajat sitten. Äitini kasvattaa niitä, ja varmasti mikään ei voi olla niin ärsyttävää, kuin lauma äänekkäästi määkiviä kiljukaula-lampaita ikkunan alla. Varsinkin, jos on se + 30 astetta hellettä, minkä takia ikkuna olisi pakko avata melusaasteen uhallakin.