Kiilto, Raven Leilani

 

Pieni kirja, jolla on paljon sanottavaa

Yhdysvaltalaisen Raven Leilanin moninkertaisesti palkittu esikoisteos Kiilto (Luster, 2020) on kirja, jonka lukemista voin suositella kaikille suomalaisille. Samaan hengenvetoon täytyy kuitenkin huomauttaa, että syntyperäiselle pohjoisen kasvatille tämä teos ei välttämättä ole ymmärrettävissä samoin, kuin värillisille yhdysvaltalaisille, joihin kirjan kirjoittaja kuuluu. Me emme voi koskaan täysin tajuta, miltä tuntuu tulla syrjityksi esimerkiksi etnisyyden tai yhteiskuntaluokan takia, tai millaista on, kun ei pääse lääkäriin, koska ei ole sairausvakuutusta. Mutta tästä huolimatta ja juuri tämän takia tämä kirja on syytä lukea. 

Vedin lukupiirin, jossa käsittelimme Kiiltoa ja ennen kaikkea nämä eriarvoisuuden teemat tulivat puheeksi. Itse nostin tapaamisessamme kirjan mahdollisesti tärkeimmäksi kohtaukseksi poliisiselkkauksen, jossa tulee havainnollisesti ilmi, miten eri tavalla Yhdysvaltojen virkavalta kohtelee mustaihoisia ja valkoihoisia kansalaisia; Black Lives Matter. Rotukysymykseen liittyen luin myös ääneen seuraavan kohdan, jossa Edie keskustelee kollegansa Arian kanssa työmaailmasta:

"Luulet, että kun lorvit etkä osoita minkäänlaista impulssikontrollia, edustat vähän niin kuin black poweria. Haistatat valkoisille tai jotain. Mutta olet juuri sitä, mitä he odottavat. Kyllä minä ymmärrän halun vastustaa heidän vaatimuksiaan. Mutta heillä on varaa olla keskinkertaisia. Meillä ei."

"Keskinkertaisia?"

"Meitä ei saa yhdistää keskinkertaisuuteen. Katsos kun joskus vielä tulee sellainen lyhyt hetki, että he eivät osaa sanoa, miten musta olet, ja siihen hetkeen on päästävä."

Kiillossa 23-vuotias, itseään levottomasti etsivä Edie tulee irtisanotuksi, ja päätyy asumaan vanhemman rakastajansa, Ericin, perheen luo. Tämän myötä hän tutustuu myös tämän vaimoon Rebeccaan ja tummaihoiseen adoptiolapseen, Akilaan. Itselleni Edien tarina näyttäytyi ennen kaikkea selviytymistaisteluna täynnä ristiriitoja ja yllättäviä kohtaamisia. Ihmettelin tarinan alussa Edien repivää elämäntyyliä ja itsetuhoisia valintoja, mutta mitä pidemmälle luin, sitä enemmän ymmärsin ja tunsin sympatiaa.  

Loppupeleissä tarinan tärkeimmiksi ihmissuhteiksi muodostuivat naisten väliset ystävyys- ja avunantosuhteet Ericin jäädessä vain pieneen (ja sangen epämiellyttävään) sivurooliin. Rebeccan kanssa Edie muodostaa sanalla sanoen mielenkiintoisen suhteen, jota on luonnehdittu muun muassa synkän intiimiksi pseudo-ystävyydeksi. Akila taas saa Ediestä itselleen isosiskomaisen liittolaisen, joka auttaa Akilaa muun muassa hiusten kanssa. 

Minulle kirjan ydinteemaksi nousi paitsi itsensä etsiminen ja selviytyminen, myös näkeminen ja nähdyksi tuleminen. Työkseen ruumiinavauksia tekevä Rebecca lukee ihmisruumista kuin avointa kirjaa; kehoon jääneet jäljet ovat merkki eletystä elämästä ja virheetön ruumis on Rebeccalle surullisempi näky kuin loppuun asti kulutettu tomumaja: "Kuvittele että eläisi niin varovaisesti, ettei jää mitään jälkeä siitä, että on ylipäätään elänyt". 

Edie on puolestaan taiteilija, joka haluaa nähdä ja myös tulla nähdyksi taiteen kautta: 

Ja yksi ollessani odotan että joku tekisi saman minulle, vangitsisi minut kankaalle armottomin, harkitsevin käsin, jotta minusta jäisi jälki, todiste että olin täällä. 

Kiilto (eräs lukupiiriläinen muuten kritisoi kirjan nimen käännöstä) on nopealukuinen ja takuulla paljon ajatuksia herättävä teos, joka jää kummittelemaan mieleen pitkäksi aikaa. Suosittelen tietyin varauksin (mukana K-18 -sisältöä) myös lukupiirikirjaksi. Jään odottamaan suurella mielenkiinnolla myös Leilanin seuraavaa teosta, joka kantaa nimeä Material (2027).

Tuntemani vieraat, Claudia Durastanti

 

Lumoava kirja kommunikaation monista muodoista

Claudia Durastantin neljäs romaani,  Tuntemani vieraat (La Straniera, 2019) hypnotisoi minut. Luin teoksen vetämääni lukupiiriä varten, enkä voinut kuin kiittää onneani, että saan työkseni nauttia näin hienosta kirjallisuudesta. Lukupiiriläisistäni tosin suurin osa ei pitänyt Vieraista tippaakaan ja moni jätti sen kesken. Tämä siis varoituksena muille lukupiirin vetäjille, jotka harkitsevat tämän kirjan tarjoamista asiakkailleen.

Itse kuitenkin pidin Tuntemiani vieraita samaan aikaan paitsi tarkkanäköisenä, myös lumoavan kauniina kertomuksena. Tai no, ehkä voisi puhua ennemminkin tunnelmakuvista, joskin minusta Vieraissa oli enemmän kronologisuutta, kuin moni väittää. Kirja alkaa päähenkilön kuurojen vanhempien tapaamisesta (kuka pelasti ja kenet..?) ja etenee päättyen ajallisesti aikaan, jolloin päähenkilö on jo aikuinen.

Yksi haastava puoli Vieraissa on. Se on nautinnollinen luku(/kuuntelu)kokemus, mutta siitä on jostain syystä vaikea kirjoittaa jälkikäteen. Parhaiten Vieraat avautuneekin sitaattien kautta. Tässä lempikohtani kirjasta, joka sattumoisin kuvaa juuri kielen rajoituksia:

En tiedä, mistä aineesta vanhempani on tehty. Tiedän ainoastaan, ettei minua ole tehty samasta aineesta. Olen saavuttanut ja menettänyt kaikki etuoikeuteni kielen avulla, vaihtanut sanan toiseen, vakuuttanut puhekumppanin tunteitteni retoriikalla, hiljaisuuteni ei milloinkaan ole synkkää. En tee heidän laillaan demonista vaikutusta.

Minä yritän löytää järjestystä kirjoittamalla, he puolestaan kommunikoivat jumalaisen kosmoksen ja hallitsemattomien materioiden kanssa ja vesittävät epäilystäni, etteivät sanat lopulta merkitse mitään elleivät sitten kirjaimellisesti, ja että kaikki muu on vain suurta ajan ja mielekkyyden hukkaa. Elämä valloitetaan hiljaisuudessa, se hypnotisoidaan, ja kaikki muu merkitsee epäonnistumista.

Suosittelen Durastantia lämpimästi kaikille ylirajaisen nykykirjallisuuden ystäville, jotka arvostavat rosoisia henkilöhahmoja ja soljuvaa kieltä. 

Kissani Jugoslavia, Pajtim Statovci

 

Monikulttuurisuutta maagisella realismilla

Pajtim Statovci on ollut viime aikoina paljon esillä, sillä hän on voittanut Finlandia-palkinnon nyt jo kahdesti, viimeksi vuonna 2024 romaanilla Lehmä synnyttää yöllä. Itse en ole aiemmin Statovcia lukenut, mutta Kissani Jugoslavia (2014) tuskin jää viimeiseksi kosketuksekseni hänen kirjoihinsa, sen verran vetävä lukukokemukseni oli. Lehmä-kirjaa luonnollisesti jonotan parhaillaan kirjaston varausjonossa, kuten varmasti puoli Suomea tällä hetkellä.

Kissani Jugoslavia on heittämällä yksi parhaista maahanmuuttoa käsittelevistä teoksista, joita olen lukenut, joskin kirjailija itse on todennut, ettei halua profiloitua maahanmuuttajakirjailijaksi. Tällainen leima kun rajoittaa liiaksi ilmaisunvapautta. Tutkija Hanna-Leena Nissilä ehdottaakin, että Kissani Jugoslavia määriteltäisiin maahanmuuttajakirjallisuuden sijaan ylirajaiseksi romaaniksi.

Myös seksuaaliseen vähemmistöön kuulumisen kuvaus oli erinomaisen onnistunutta ja puhuttelevaa; olivatpa suhteen osapuolet mitä sukupuolia hyvänsä, ovat arkiset haasteet kaikille tuttuja ja universaaleja. Esimerkiksi molemmat kirjan päähenkilöt, äiti ja poika, saavat siivoilla taukoamatta kumppaniensa sotkuja hammasta purren. Toisaalta homosuhteisiin sisältyy toisinaan myös paljon sellaista, joka on melko usein perus-heterosuhteessa eläville vierasta: pelko, salailu, häpeä.. 

Kissani Jugoslaviassa on mukana varsin mielenkiintoisia eläinhahmoja, mikä on ilmeisesti tyypillistä Statovcille. Nämä eläimet, olipa sitten kyse kissasta tai käärmeestä, ovat saaneet monet lukijat ymmälleen, sillä niihin tuntuu aina liittyvän jotain yliluonnollista ja joissain tapauksissa nämä eläimet myös käyttäytyvät kuin ihmiset. Mikä esimerkiksi todella oli se huonosti käyttäytyvä, rasistinen, jos kissa, jonka Bekim löysi baarista ja otti luokseen asumaan? Itselleni se toi mieleen ennen kaikkea Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan -teoksesta tutun Behemoth-kissan, joka oli niin ikään varsin pirullinen tapaus. Senja-Maria Kamppila taas kuvailee kandissaan Bekimin kissaa ennen kaikkea muotoaan muuttavaksi maagiseksi olennoksi, joka ei ole sen enempää ihminen kuin kissakaan. Hanna-Leena Nissilä puolestaan luonnehtii tutkimusartikkelissaan kissaa näin:

Rasistinen puhuva kissa heijastaa suomalaisessa yhteiskunnassa olevia asenteita, mutta toimii äänitorvena myös Bekimin sisäistämälle itsevihalle, häpeälle ja itsensä kyseenalaistamiselle.

Toinen tärkeä eläin, pitkään tarinassa mukana ollut Bekimin lemmikkikäärme, symboloi Nissilän mielestä lapsuuden traumoja. Tämä onkin varsin osuva teoria, sillä kun (spoiler alert) Bekim lopussa tappaa käärmeen, pystyy hän vihdoin elvyttämään parisuhteen rakastamansa miehen kanssa. Kaiken kaikkiaan Bekim tekee tarinan aikana paljon sisäistä työtä, jotta voisi vihdoin olla onnellinen. 

Kissani Jugoslavia oli jouheva, otteessaan pitävä lukukokemus. Erityisesti pidin mahdollisuudesta tutustua itselleni vieraisiin kulttuureihin, joista löysin samalla yleismaailmallisia, tuttuja kaikupintoja.

Hanna Tuurin Irlanti-trilogia: Irlantilainen aamiainen, Vihreän saaren puutarhoissa & Tuulen maa

 

Jokaisen Irlanti-fanin must-read

Hanna Tuurin Irlanti-trilogia (Irlantilainen aamiainen - Kertomuksia vihreältä saarelta, 2009, Vihreän saaren puutarhoissa, 2010 & Tuulen maa, 2012) kuuluu kirjallisuuteen, johon palaan aina uudelleen ja uudelleen. Niinpä olen hankkinut ne myös omaan hyllyyn. 

Jotain kirjojen lumosta kertoo esimerkiksi se, että vaikka en ole multasormi, olen silti lukenut nimensä mukaisesti puutarhoja käsittelevän trilogian kakkososan useasti. Kun Tuuri kirjoittaa intohimonsa kohteesta, on se parhaimmillaan kuin runollista science fictionia: en tajua mistään mitään, mutta teksti on niin kaunista ja hyvällä tavalla vierasta, että se koukuttaa. Kasvien latinankieliset nimet viimeistelevät ainutlaatuisen, hypnoottisen tunnelman.

Irlannissa pitkään asunut ja työskennellyt Tuuri kirjoittaa toisesta kotimaastaan lumoavan kauniisti ja suurella sydämellä. Olipa sitten kyse puutarha- tai ruokakulttuurista, naapurin vanhasta isännästä tai irlantilaisten nuivasta suhteesta auktoriteetteihin, Tuuri osaa kertoa siitä asiantuntevasti, empaattisesti ja ennen kaikkea kiinnostavasti. 

Konkreettisten, arkisten kohtaamisten rinnalle piirtyy myös suurempi kuva. Niinpä lukija pääsee tutustumaan myös Irlannin mielenkiintoiseen historiaan, johon on kuulunut muun muassa nälänhätää, merirosvokuningatar Grace O'Malley ja monia kädenvääntöjä brittien kanssa, jotka henkilöityivät muun muassa Constance Markieviziin. Tuurilla on kirjoittajana erinomainen kyky siirtyä yksityisestä yleiseen ja päinvastoin.

Suosittelen tätä kirjatrilogiaa kaikille Irlannista kiinnostuneille erittäin lämpimästi!

P.S.

Kannattaa lukea myös nämä erinomaiset tietokirjat:

• Irlantia etsimässä, Ville Zilliacus (1999)
• Tuulten saarella - Matka kelttien ja kertojien Irlantiin, Tom Sjöblom (2011).

Tatko, Nina Gimishanova

 

Kirja nöyrtymisestä ja elämänmittaisesta muutoksesta

Nina Gimishanovan suomalaisen ja bulgarialaisen kulttuurin yhteentörmäystä käsittelevä esikoisteos Tatko (2021) oli juuri luettavana vetämässäni lukupiirissä. Kirja jakoi mielipiteitä lukijoiden keskuudessa. Paikalla ollut bulgarialainen natiivi kiitteli erityisesti pieniä, osuvia yksityiskohtia, jotka muistuttivat häntä hänen kulttuuristaan. Samoin kirjassa mukana olleet bulgarialaiset myytit ihastuttivat. 

Suomalainen lukupiiriläinen taas moitti tapaa, jolla kirjailija kuvasi tarinan päähenkilön suomalaista äitiä. Hänestä äidin hahmo oli turhan yksiulotteinen, ja lisäksi pahasti nyrkin ja hellan välissä. 

Molemmat näkökulmat ovat valideja. Tämä teos on raju ja provosoiva, mutta myös kiehtova ja monisyinen. Kontrastit ovat voimakkaita: bulgarialainen räiskyvyys kohtaa suomalaisen hiljaisuuden, pelko myötätunnon ja väkivalta buddhalaisuuden. Buddhalaisuuden mukaantulo tarinan loppupuolella lämmitti joogin sydäntäni aivan erityisesti. Se tasapainotti kirjaa täydellisesti ja itse asiassa kaipasin sen kaltaista elementtiä osaksi päähenkilön tarinaa jo ensisivuilta asti. Niinpä kun Elena sitten todella menikin buddhalaiseen luostariin, tuli minulle tunne, että kirjailija oli lukenut ajatukseni.

Itse pidin Tatkosta kovasti, sillä se muistutti minua siitä, että maailma ei ole mustavalkoinen ja ihmisetkin voivat muuttua ja kehittyä. Tämä oli minulle yksi parhaista lukupiirikirjoistamme pitkään aikaan. Se piti otteessaan koko ajan ja erityisesti loppu oli kauniin katharttinen. Tulin jopa todenneeksi lukupiirin aikana, että minusta Tatko olisi ansainnut Finlandia-ehdokkuuden.

Näkymättömät kädet, Ville Tietäväinen

Poikkeuksellisen pysäyttävä sarjakuvateos

Pitkästä aikaa täällä.. Työ- ja väitöskirjakiireet ovat aiheuttaneet melkoisen blogikuoleman, kuten päivitystahdistani voi havaita. Nyt päätin kuitenkin jälleen aktivoitua, koska vastaan tuli kirja, joka todella jäi vaivaamaan minua, enkä halunnut palauttaa sitä, ennen kuin olen kertonut siitä täällä blogin puolella. 

Luen sarjakuvia yleisesti ottaen melko vähän, ja tähänkin teokseen tartuin lähinnä aiheeseen paremmin perehtyneen työkaverini vinkistä. Hän kertoi, että tämän sarjakuvakirjan luettuaan hän liikuttui voimakkaasti, ja alkoi kaupan hevihyllyn luona toden teolla miettimään, haluaako sittenkään ostaa niitä niin kovin edullisia espanjalaisia vihanneksia ja hedelmiä. 

Kyseessä on yksi Suomen puhutuimmista sarjakuvateoksista, Ville Tietäväisen Näkymättömät kädet (julk. 2011). Ja vaikka Näkymättömät kädet onkin jo seitsemän vuotta vanha, on se yhä edelleen kaikin puolin ajankohtainen ja tärkeä.

Tietäväiseltä meni viisi vuotta tämän tosielämään vahvasti pohjautuvan, laittomasta siirtolaisuudesta kertovan sarjakuvaromaanin tekemiseen. Taiteen keskustoimikunnan apurahan turvin Tietäväinen hankki aiheestaan paljon tietoa, ja kävi jopa opintomatkoilla autenttisilla tapahtumapaikoilla Luoteis-Marokossa, Andalusiassa ja Kataloniassa. Niinpä marokkolaisen Rashidin tarina tuntuukin raa'an realistiselta ja menee suoraan ihon alle. Tiedän, että jotkut ovat itkeneet tätä teosta lukiessaan, eikä se minullakaan kauas jäänyt. Yöunet menivät, ja tapa jolla katson maailmaa, sai uuden tason. Suosittelen tätä teosta kaikille. Aivan kaikille.

Väkivalta, Slavoj Žižek

Ja nyt hieman slovenialaista filosofiaa

..vaikka kykymme abstraktiin järjenkäyttöön on kehittynyt valtavasti, kykymme reagoida tilanteisiin emotionaalisesti ja eettisesti on edelleenkin ikiaikaisten vaistonvaraisten toimintojen ehdollistamaa.

Slavoj Žižekiä pidetään yhtenä nykyajan tunnetuimmista filosofeista ja kulttuuriteoreetikoista. Minulle Žižek oli kuitenkin vielä aivan viime viikkoihin asti tuntematon suuruus, ja tutustuin häneen vasta erään tutkijakollegani suositeltua minulle tätä Väkivalta-kirjaa (Violence - Six Sideways Reflections, julk. 2008) lähdemateriaaliksi erääseen työn alla olevaan artikkeliini. Yleensä en bloggaa lähdeteoksistani, mutta tämän kirjan kohdalla päätin tehdä poikkeuksen, koska kyseessä on suhteellisen populaari teos. Heti etuliepeessä kirjoitetaan:

Žižekin kirjoituksia on kuvailtu parhaaksi älylliseksi viihteeksi ja häntä on kutsuttu kulttuuriteorian Elvikseksi, sillä hän havainnollistaa filosofiaa käyttämällä esimerkkejä tunnetuista elokuvista ja muualta populaarikulttuurista.

Olen kieltämättä samaa mieltä. Žižek konkretisoi filosofisia pohdintojaan käyttämällä esimerkkeinä muun muassa Lars von Trierin ja Alfred Hitchcockin elokuvia, psykoanalyysiä ja maailmanlaajuisesti paljon kuohuntaa herättäneitä kriisejä ja välikohtauksia, kuten syyskuun 11. päivää, Lähi-idän konfliktia ja holokaustia.

Teksti oli vetävästi kirjoitettua ja ajatuksia herättävää. Akateemisesti en saanut tästä irti sitä mitä hain, mutta kyllä tämän luki ihan mielikseen. Mukana oli minulle ennestään tuttuja näkemyksiä, kuten ajatus siitä, että ideologia toimii voimakkaimmin silloin, kun se hyväksytään neutraalina ja universaalina totuutena (vrt. Hegel), mutta Žižek rikastutti mieltäni myös monilla uusilla katsontakannoilla.

Žižekin pohdintojen keskiössä oli niin sanottu väkivallan troikka, johon kuuluvat hänen mukaansa paitsi subjektiivinen väkivalta, myös symbolinen, kieleen liittyvä väkivalta ja systeeminen, poliittisiin ja taloudellisiin järjestelmiin sisäänrakennettu väkivalta.

Pidän tavasta, jolla Žižek ajattelee. Hänellä on kyky kääntää asiat päälaelleen ja katsoa niitä uusista näkökulmista. Mukana oli lisäksi paljon loistavia sitaatteja, kuten esimerkiksi nämä:

Jos valta korruptoi, myös sen kääntöpuoli on totta; vainokin korruptoi uhrinsa, tosin ehkä paljon hienovaraisemmin mutta myös paljon traagisemmin.
- Arthur Koestrel

Vasta kun kohtaa jonkun, joka on lähtöisin omasta poikkeavasta kulttuurista, alkaa käsittää, mihin itse oikeasti uskoo.
- George Orwell 

Juurihoito, Miika Nousiainen

Suomalaisten ikioman Erlend Loen Kadonneen jäljillä -kertomus

Kun neljä vuotta sitten luin Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen-esikoisteoksen (julk. 2007), oli se rakkautta ensi silmäyksellä ja vannoin, että se ei jää viimeiseksi Miika Nousiaisen kirjaksi, jonka luen. Nyt tuo lupaus on viimein lunastettu. 

Kadonnutta isäänsä etsivien sisarusten matkakertomus oli viihdyttävää ja ajatuksia herättävää luettavaa, ja mukana oli juuri sopivasti lämpöä ja huumoria. Kuten Vadelmavenepakolainen, myös Juurihoito (julk. 2016) toi vahvasti mieleeni norjalaisen suosikkikirjailijani Erlend Loen. Molempien miehien kirjoissa on sama lempeän naivistinen ja näennäisen yksinkertainen ote, mutta pinnan alta löytyy paljon substanssia. Lisäksi kummankin kirjailijan teosten päähenkilöt ovat yleensä jonkinlaisen henkilökohtaisen kriisin keskellä taistelevia miehenrassukoita, ja sekä sivu- että päähahmoista löytyy juuri sopivasti eksentrisyyttä.

Minun arvoasteikossani Juurihoito ei noussut aivan samalle tasolle kuin elokuvanakin hurmannut Vadelmavenepakolainen, mutta kerrassaan ihastuttava teos se oli silti. Toivottavasti tämä päätyy aikanaan teatterilavan lisäksi myös valkokankaalle!

#some..

Auringon asema, Ranya ElRamly

"He juoksivat suoraan onnen syliin taakseen katsomatta. Onni horjahti sivuun, mutta pysyi pystyssä kuitenkin"

Ranya ElRamlyn toistaiseksi ainut kirja, moninkertaisesti palkittu Auringon asema (julk. 2002) tarttui kirjastosta mukaani tietyin varauksin. Olin nimittäin lähes varma, että olen kuunnellut tämän äänikirjan ennenkin, joskus vuosia sitten. Uusintakuuntelu ei kuitenkaan haitannut lainkaan. Tai kuten tässä ilmaisultaan lähinnä runoa muistuttavassa kirjassa toisteltiin yhä uudelleen: "Ja se ei kyllä haittaa mitään.".

Monikulttuurisesta avioliitosta pariskunnan tyttären näkökulmasta kertova Auringon asema on poikkeuksellisen kaunis ja runollinen teos, jossa tunteet, ja elävästi lukijan kasvojen eteen maalautuvat tilannekuvat ovat pääosassa. Juoneen on turha yrittää keskittyä sen kummemmin, vaan ennemminkin kannattaa vain nauttia unenomaisesta ja haikeasta tunnelmasta. ElRamlyn kerronta on nimittäin tosiasiassa hyvin sirpaleista ja toisteista. Erityisesti suomalaisen Anun ja egyptiläisen Ismaelin ensikohtaamiseen Luxor-Assuan -junassa palataan yhä uudelleen ja uudelleen. Tämä kerrontatyyli on jakanut kirjabloggareita jonkin verran: Mari A piti kerrontatapaa upeana, Salla taas ärsyyntyi toisteisuudesta.

Oma kuuntelukokemukseni oli positiivinen. Kirjastoreissun jälkeen meni kauan, että sain tartuttua tähän ulkoisesti hyvin vaatimattomaan ja mitäänsanomattomaan äänikirjaboksiin, jonka nimikään ei herättänyt sen kummempaa kiinnostusta. Ensimmäinen cd tulikin työnnettyä auton soittimeen lähinnä velvollisuudentunnosta: "Minähän en äänikirjaa kuuntelemattomana palauta". Yllätyinkin iloisesti kun tajusin, millaisen aarteen olin onnistunut löytämään. Ultra Bra:sta tutun Vuokko Hovatan heleä ääni sopi tarinaan täydellisesti, ja ei mennyt kuin muutama minuutti, kun olin koukussa. Suosittelen kaikille romantikoille.

Koljatti, Jari Tervo

Vapaa lehdistö kaksiteräisenä miekkana

En ole erityisen kiinnostunut politiikasta, mutta muutamien harvojen kirjailijoiden käsittelyssä tämäkin aihe viihdyttää minua erinomaisesti; Viime viikon autostereoissani viihtynyt Jari Tervo kuuluu tähän harvalukuiseen ryhmään ilman pienintäkään epäilystä. Tervo sanailee politiikasta osuvasti, asiantuntevasti, ja sopivan vinksahtaneesti, välillä jopa maagisen realismin puolelle liukuen. 

Vuonna 2009 ilmestyneessä Koljatissa Tervo seurasi Susan Ruususen jalanjälkiä, ja kirjoitti kirjan pääministeri Matti Vanhasesta. Tai noh, kirjassa tämä kuivakka pääministeri kantaa nimeä Pekka Lahnanen, mutta yhteys Vanhaseen on kuitenkin niin ilmeinen, ettei arvailuille Koljatin keskushahmon esikuvan suhteen jää sijaa. Se kertoo myös aika paljon, että kirja tarkistutettiin juristeilla ennen julkaisemista Ruususen kohtalon välttämiseksi.

Kirjan ydinajatus siitä, miten "politiikka ei ole viihteellistynyt, se on viihdettä", sai minut miettimään sitä, kuinka suuren osan ajastaan poliitikot lopulta käyttävätkään työnsä kannalta epäoleelliseen oman imagonsa kiillottamiseen, ja kuinka jokainen ajaa lopultakin vain omaa etuaan. Koljatin pääosassa tasapainoileva Lahnanenkin lähti politiikkaan pää täynnä hyviä aikeita, mutta päätyi lopulta vain loputtomaan taisteluun keltaista lehdistöä vastaan. Ei siinä paljon ehdi maan parasta ajatella, kun pitää vain kädet täristen lehteillä uusinta Seiskaa sen pelossa, että siellä on taas joku hirveä nolo juttu ministeristä itsestään. 

Enemmän kuin kerran tätä lukiessani tulivat mieleeni erään yliopistoaikaisen journalismin oppikirjani sanat siitä, miten nykyajan media on omalta osaltaan vieraannuttanut kansan politiikasta. Poliitikkojen jatkuva mustamaalaaminen kun on omiaan luomaan tilanteen, jossa kansa menettää luottamuksensa koko demokraattiseen oikeusvaltioon. Ja sitten taas toisaalta: vapaa lehdistö on demokratian toteutumisen edellytys.. Yritä tässä nyt sitten mitään.

Vanhan rouvan lokikirja, Kyllikki Villa

Kiireettömyyden ylistys

Kuuntelin Kyllikki Villan (1923-2010) Vanhan rouvan lokikirjan (julk. 2004) ensimmäistä kertaa jo vuosia sitten, ja tuolloin ihastuin tähän lempeään matkatarinaan siinä määrin, että oli vain ajan kysymys, milloin tarttuisin siihen uudestaan. Maailmanmatkaajana, kirjailijana ja kääntäjänä tunnettu Villa nousi suuren yleisön suosioon juuri tämän, Vuoden 2004 Matkakirjaksikin valitun Vanhan rouvan lokikirjan ansiosta. 

Tässä teoksessa 73-vuotias Villa tekee kuukausia kestävän, yksinäisen rahtilaivamatkan, ja jakaa kaiken, myös tylsät, surulliset tai hermostuttavat hetket lukijansa kanssa. Välillä pakkaaminen ahdistaa, laiva on liian rähjäinen, tai Kyllikki kaatuu ja loukkaa itsensä voimakkaan mainingin riepotellessa alusta. Eteenpäin kuitenkin aina jatketaan, vaikka hiukan pelottaisikin.

Paitsi aiheet, myös itse kieli on hyvin autenttista ja tajunnanvirtamaista kaikkine rosoineen, koska kirja pohjautuu Villan kasettinauhurille sanelemiin monologeihin. Lopputuloksena on yksi inhimillisimmistä kirjaelämyksistä, mitä olen koskaan kokenut. Editointi on minimissä. Tällaisiahan me kaikki pohjimmiltaan olemme: iloitsemme, pelkäämme, ikävöimme, haaveilemme ja joitakin asioita mietimme yhä uudelleen ja uudelleen. Katkeraksi Villa ei kuitenkaan heittäydy; hän kertoo toistuvasti, miten kiitollinen on kaikista kohtaamistaan ystävällisistä ja avuliaista ihmisistä.

Päällimmäiseksi Villan lokikirjasta jää mieleen kiireetön ja pohdiskeleva tunnelma. Meri rauhoittaa ja rentouttaa, läheisiin pidetään yhteyttä lähinnä kolikkopuhelimista harvakseltaan tehdyillä soitoilla, ja päivät kuluvat verkalleen kirjoja lukien ja muiden matkustajien kanssa maailmaa parantaen. Maissa käydään lähinnä hoitamassa pakollisia asioita. Tämä poikkeuksellisen hidas ja rauhallinen tapa matkustaa herätti minussa suurta mielenkiintoa ja ihailua. Voisinpa itsekin tehdä joskus samanlaisen irtioton!

Villalta ilmestyi myöhemmin vielä kaksi muutakin matkapäiväkirjaa: Pakomatkalla: toinen lokikirja (julk. 2007) ja Myrskyssä - kolmas lokikirja (2010).  Niitä en ole vielä lukenut, mutta aion ehdottomasti korjata asian.

Lukutaidoton joka osasi laskea, Jonas Jonasson

Hieman erilainen migranttitarina

Afrikkalainen, äärimmäisen köyhiin oloihin syntynyt ja vanhojen miesten ahdistelema tyttö, joka ajautuu paperittomana Ruotsiin.. Kuulostaa pahaenteiseltä. Kaikkihan sen tietävät, miten tällaiselle päähenkilölle yleensä käy, ja mihin sävyyn tällainen tarina aina kerrotaan..

Tai niinhän sitä luulisi. Jonas Jonassonin Lukutaidoton joka osasi laskea -teoksen (julk. 2014) päähenkilö, etelä-afrikkalaisesta Soweton slummista kotoisin oleva Nombeko Mayeko, on nimittäin kaikkea muuta kuin avuton uhri, ja vähintäänkin persoonallinen tarina kerrotaan humoristisella otteella, kieli poskessa. Tummia sävyjä on toki pohjalla, mutta niiden ei anneta ottaa valtaa. Tästä tuttujen aineksien raikkaasta käyttötavasta annan Ruotsin ykköshumoristiksi nimetylle Jonassonille ison plussan. Lisäksi Jonasson tekee rohkean vedon ottaessaan pilailun kohteeksi myös Ruotsin kuninkaalliset, jotka ovat osalle ruotsalaisista humoristeista enemmän tai vähemmän tabu. Freesi, erilainen ja rohkea kirja siis. 

Jos tätä Jonassonin kirjaa johonkin pitäisi verrata, niin mainittakoon, että jokseenkin persoonallisia missioitaan eteenpäin vieneet valtavirrasta poikkeavat päähenkilöt (joista kaksi oli todella ärsyttäviä) toivat mieleeni Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen -kirjan kajahtaneen keskushahmon, Mikon/Mikaelin. Samoin suosikkihumoristini Erlend Loen teoksista voi löytää useita tämän kategorian omaperäisiä sankareita, joista esimerkkinä mainittakoon metsään erakoituva, huippusympaattinen Doppler. Niin, ja tietenkään ei pidä myöskään unohtaa Kari Hotakaisen Juoksuhaudantietä, ja sen eeppistä päähahmoa, Matti Virtasta. Olen aina pitänyt omaperäisistä henkilöhahmoista, jollaisia Jonassoninkin kirjasta löytyy.

Men jag måste säga..

On kuitenkin todettava, että minun silmissäni Jonasson ei yltänyt edellä mainitsemieni verrokkien tasolle. Päähenkilöiden sisäinen maailma, joka on minulle lukijana hyvin tärkeä osa lukukokemusta, jäi nimittäin tässä tapauksessa liiaksi paitsioon. Niinpä hahmot tuntuivat ajoittain liian ohuilta ja mekaanisilta. Kyllä, he tekivät hassuja, rohkeita ja yllättäviä juttuja, mutta.. mitä sitten? Myönnän suoraan, että mielenkiintoni ei ajoittain meinannut pysyä yllä. 

Asiaa ei auttanut, että tarinan rytmi teki melkoista haitariliikettä. Välillä tapahtumat polkivat paikallaan, kun taas toisinaan huomasin tippuvani vimmatusti eteenpäin poukkoilevan juonen jäljiltä, kun erehdyin äänikirjan kuuntelemisen lomassa keskittymään liiaksi fyysiseen maailmaan kuuntelun sijaan. Nämä juonen rytmittämiseen liittyvät kompastelut nostettiin esille myös Helsingin Sanomien yleisesti ottaen positiivisessa arviossa. 

Kirjan huonoimpina hetkinä minusta tuntui, että pitkästyttävän yksiulotteiset ja litteät hahmot vain rymistelivät eteenpäin sinällään eriskummallisesta, mutta kuitenkin melko yhdentekevästä tilanteesta toiseen. Mieleeni välähteli jopa epämiellyttäviä Artemis Fowl -flashbackeja: kauheasti tapahtuu, mutta mistään ei saa otetta..

Lukutaidoton joka osasi laskea oli minusta kaiken kaikkiaan rempseä kirja, joka käsitteli vaikeita asioita terveellä ja tuoreella tavalla. Siitä saisi varmasti myös hyvin viihdyttävän elokuvan. Mitään kovin koskettavaa tai syvällistä lukukokemusta on kuitenkaan turha odottaa. Jos haluaa huumorin ja tunteen samassa paketissa, kannattaa kääntyä vaikkapa juuri Erlend Loen puoleen.

Saatanalliset säkeet, Salman Rushdie

Da Vinci -koodin astetta kohutumpi edeltäjä

Mitä kirjallisuusmaailman uskonnollisiin kiistakapuloihin tulee, kannattaa suosiolla unohtaa Dan Brownin "Maria Magdalenalla oli suhde Jeesukseen" -riipustelut, ja suunnata katse suoraan tähän 15 vuotta vanhempaan, paljon suurempaa kohua herättäneeseen uskonnollisen muurahaispesän sohaisuun:

"There's no such thing as bad publicity" on lausahdus, joka ei sovi Salman Rushdien kohuttuun Saatanalliset säkeet -teokseen (julk. 1988). Tämä kirja nosti muslimipiireissä niin kovan vihan, että teoksen julkaisu ja myynti häiriintyivät, teos poltettiin julkisesti lehdistön läsnäollessa, ja kirjailija sai pelätä henkensä puolesta iranilaisen Ayatollah Khomeinin langetettua hänelle fatwan.

Rushdie joutui vaihtamaan asuinpaikkaansa kymmeniä kertoja, koska pelkäsi, että hänet murhataan. Fatwan seurauksena myös Rushdien avioliitto päättyi, koska kuolemantuomion alla eläminen oli vaimolle liikaa. Lisäksi kirja aiheutti murhia, murhan yrityksiä ja kuolettavia mellakoita. Nämä tapahtumat jättävät varjoonsa sen tosiasian, että the Satanic Verses nousi kohun myötä best-selleriksi. On melko kuvaavaa, että Saatanalliset säkeet on viisisataasivuinen, mutta sen aiheuttamaan piinaan keskittyvä Salman Rushdien omaelämänkerta on kuulemani mukaan vielä kaksisataa sivua pidempi.

Matkani tämän kirjan kanssa on ollut poikkeuksellisen pitkä. En nimittäin pelkästään lukenut suomenkielistä paperiversiota, vaan kuuntelin Saatanalliset säkeet myös englanninkielisenä äänikirjana (the Satanic Verses). Syy tähän kymmeniä ja taas kymmeniä tunteja syöneeseen projektiini on seuraava: lähdin matkaan aluksi vain äänikirjan kanssa, mutta teoksen sokkeloinen, moniääninen ja ajasta ja henkilöstä toiseen hyppivä juonirakennelma ei auennut tarpeeksi hyvin englanninkielisen audion avulla. Oli kerta kaikkiaan pakko hakea kirjastosta myös paperiversio, jotta ei tulisi missanneeksi kaikesta päätellen erittäin mielenkiintoista kirjaa!

Aivot solmussa

Valitettavasti minun on kuitenkin todettava, että Saatanalliset säkeet ei ollut saatanan hyvä, vaan ennemminkin liian moneen suuntaan samanaikaisesti tempoileva järkäle, jonka lukeminen tuntui joitakin maagisia hetkiä lukuun ottamatta lähinnä työläältä ja vaikeaselkoiselta. Loputtomasti sivujuonteita, vierasperäisiä, vaikeasti muistettavia nimiä ja sokkeloisia ihmissuhteita.. Todellinen pedanttisen "haluan ymmärtää kaiken" -lukijan painajainen! Luojan kiitos en kuitenkaan ole tämän turhauttavan "kuka hitto tuokin hahmo taas oli?" -lukukokemukseni kanssa yksin. Myös Ellipsi taisteli samojen ongelmien kanssa.

Mitä Saatanallisten säkeiden tunteensiirtoon tulee, en saanut luotua juuri minkäänlaista suhdetta kirjan miespuolisiin päähenkilöihin, jotka olivat lähinnä tilanteidensa(/metamorfoosiensa) uhreja, ja tarinan naiset taas tuntuivat kovin karikatyyrimäisiltä: He olivat tyypillisesti joko täysin frigidejä, tai sitten äärimmäisen yliseksuaalisia eläimiä, jotka rakastelivat jopa viikon putkeen. Oleellisinta naishahmoissa vaikutti useimmissa tapauksissa olevan heidän seksuaalisuutensa, ja suhteensa miehiin:

Rosa Diamondin salaisuus oli niin suurenmoinen rakastamisen kyky, että pian kävi selväksi ettei hänen onneton arkipäiväinen Henrynsä kykenisi siihen ikinä vastaamaan..

..Iltaisin hän otti tavakseen paeta pampalle ja maata selällään katselemassa Linnunrataa, ja välistä kokiessaan tuon kauneuden kirkkaan vuon hän alkoi kauttaaltaan vapista, väristä syvästä mielihyvästä ja hyräillä tuntematonta sävelmää, ja tämä tähtien musiikki oli suurin riemu johon hän ylti.

Kaunis peto

Kiinnostavimmaksi juonenhaaraksi minulle muodostui surrealistisia ja traagisia sävyjä saanut pyhiinvaellus Mekkaan. Mystinen, perhosten verhoama A'isha, tuo pyhiinvaelluksen kohtalokas johtohahmo, oli koko kirjan kiehtovin henkilö. Kaikessa kauneudessaan ja kauheudessaan hän tuntui olevan jonkinlainen Jim Jonesin ja seireenin ristisiitos:

Nuori nainen kyyhötti nurmikolla vasen kämmen ojossa. Perhoset laskeutuivat sille, ja oikealla kädellään hän poimi niitä ja pani suuhunsa. Verkkaisesti ja järjestelmällisesti hän nautti noita alistuvia siipiä. Hänen huulensa, poskensa ja leukansa olivat väkevästi tahriintuneet niihin monenlaisiin väreihin, joita kuolevista perhosista oli irronnut.

Kun mirza Saeed Akhtar näki nurmikollaan tuon nuoren naisen nauttimassa haurasta aamiaistaan, hän tunsi niin voimallisen halun hyöyn että hän siinä paikassa häpesi.

Kauimpana kuolemasta, Elina Hirvonen

Jälleen yksi surullinen äänikirja lisää. Great.

Finlandia-ehdokkaanakin kunnostautunut Elina Hirvonen on minulle uusi tuttavuus. Jätän siis väliin monissa muissa kirjablogeissa tämän Kauimpana kuolemasta -kirjan (2010) kohdalla tapahtuneen "Että hän muistaisi saman" -aiheisen hehkutuksen.

En ihmettele lainkaan, että Hirvonen on ollut Finlandia-ehdokkaana. Sen verran taitavasti hän kirjoittaa. Välillä, kun kohtaukset muuttuivat inhottavaakin inhottavammiksi, voisi sanoa, että tämä taito teki kuuntelusta myös tuskallista. Miksi, voi miksi niin moni suomalainen kirjailija käyttää lahjojaan näin synkkien ja surullisten tarinoiden kertomiseen? Siis sen lisäksi, että synkillä tarinoilla voittaa palkintoja.. Vain vakava on vakavasti otettavaa? Niinkö?

Afrikassa on paljon ongelmia. Tiedossa on. Luen tästä aiheesta kuitenkin mieluiten faktapohjaisia ja ratkaisukeskeisiä kirjoja. Erinomainen esimerkki tällaisesta kirjallisuudesta on Nicholas D. Kristofin ja Sheryl Wudunnin Puolikas taivasta. Siinä ei vain kauhistella, ja piehtaroida fiktiivisessä ahdistuksessa, vaan oikeasti kerrotaan, mitä kaikkea hyvää tosielämässä on saatu aikaan, ja mitä aiotaan tehdä seuraavaksi. Mitä astetta kevyempään kirjallisuuteen tulee, minulle toimivat parhaiten vieraista kulttuureista sisäpuolelta kirjoitetut tarinat, kuten Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani (Beloved, 1987) ja Corinne Hofmannin Valkoinen masai (The White Masai, 1998).

Liikaa jazz-soundia minun makuuni

Toinen ongelma Hirvosen Kauimpana kuolemasta -kirjassa oli ympäriinsä poukkoileva, monihaarainen juoni, ja liian monipäinen henkilögalleria. Varsinkin huonosta nimimuistista kärsivä äänikirjan kuuntelija tunsin välillä putoavansa kärryiltä. Turhauttavaa. Tätä samaa asiaa ovat kritisoineet myös Katja ja Villasukka kirjahyllyssä -blogin kirjoittaja, joka totesi osuvasti:

Useiden henkilöiden ja heidän tarinoidensa esittely kuitenkin tuntui kaikessa runsaudessaan ja mielenkiintoisuudessaan kääntyvän itseään vastaan. Juuri kun kerrotusta henkilöstä ehti kiinnostua, hyppäsi tarina jo muualle. 

- Niinpä. Itsekin nautin eniten sellaisista kirjoista, joissa on luotu yksi tai kaksi hyvin kiehtovaa persoonaa, joiden sielun syövereihin saan lukijana uppoutua toden teolla. Silloin tulee tunne, että kirjailija keskittyy laatuun, ei määrään. Liian monen hahmon mukanakuljettaminen taas lähinnä ärsyttää. Varsinkin, jos juoni on niin pirstaleinen, että lukukokemus muistuttaa hetkittäin palikkatestiä.

Kirjailija voi stimuloida lukijansa hippokampusta monilla tavoilla; Juonesta voidaan tehdä hyppivä ja sekava, kuten Hirvonen tässä teki, tai sitten tarinassa voi olla vaikkapa arvoitus, joka saa miettimään mahdollisia ratkaisuja. Itse pidän huomattavasti enemmän jälkimmäisestä vaihtoehdosta, koska se ei ärsytä, vaan herättää uteliaisuuteni.

Hyvääkin sanottavaa toki on

Kahdesta asiasta haluan Hirvosta (taidokkaan kielenkäytön ohella) kiittää: Ensinnäkin hän kritisoi kehitysyhteistyötä osuvasti. Toiseksi lopussa ollut krokotiilitarina oli hieno pieni kertomus. Kiitos näistä.

Moni on tästä kirjasta pitänyt. Minun kirjani Kauimpana kuolemasta ei kuitenkaan ollut.

Hytti nro 6, Rosa Liksom

Pelkoa ja inhoa siperianjunassa

Timo K. Mukan manttelinperijänäkin tunnetun Rosa Liksomin Finlandia-palkittu Hytti nro 6 (2011) on herättänyt kiivaita keskusteluja kirjabloggaajien parissa. Onko inhorealistista junamatkaa kuvaava teos rumankaunis, vai negatiivista venäjä-kuvaa lietsova ennakkoluulojen pönkittäjä? Ovatko 1980-luvun venäläiset junanvessat todella olleet niin kuvottavia, kuin Liksom antaa ymmärtää? Osataanko tällaista kirjaa meillä Suomessa edes "lukea oikein"? Mikä on ironiaa, ja mikä silkkaa ryssävihaa? Rakastaako Liksom venäläisiä, ja kirjoittaa heistä juuri siksi tällä tavalla?

Näihin kysymyksiin on mahdotonta vastata absoluuttisella varmuudella, koska kirjallisuus on taiteenlaji, ei matematiikkaa, ja kirjailijankin näkemys hänen teoksestaan on lopulta vain yksi mielipide muiden joukossa. Jokainen lukija tulkitsee kirjaa aina omista lähtökohdistaan käsin, eikä oikeastaan ole olemassakaan oikeaa tai väärää tapaa nähdä teksti. 

Itse viihdyin parikymppisen suomalaistytön ja nelikymppisen venäläismiehen haisevassa ja tunkkaisessa junahytissä yllättävän hyvin, vaikka kieli olikin paikoitellen hyvin karkeaa, ja kärsiviä ja kuolevia eläimiä vilisi tarinassa ennätystiuhaan (hmph..).

Yleensä en pidä inhorealistisista teoksista, mutta tässä tapauksessa mukana oli sen verran vilpittömyyttä ja inhimillistä lämpöä, että pystyin rentoutumaan. Hahmot olivat melkoisia ihmisraunioita, mutta ainakaan he eivät pelanneet julmia psykologisia pelejä, tai puukottaneet toisiaan selkään (jos nyt ei lasketa sitä yhtä kynsilakanpoistoainevälikohtausta..).

Tämä avoimuus erotti Liksomin inhorealismin positiivisessa mielessä esimerkiksi Sofi Oksasen ryöpytyksistä, joita minun on vaikea sietää. Nähtävästi kestän, jos tarina on ruma ulkoisesti, mutta jos groteskius ulottaa lonkeronsa myös hahmojen sieluihin, alan tuntea liian voimakasta kuvotusta.

Rosa Liksom ei noussut tämän kuuntelukokemuksen myötä uudeksi lempikirjailijakseni, mutta pysäyttävä ja koskettava tämä teos oli. Kammottava ja oudon inhimillinen.

Parvekejumalat, Anja Snellman

Anis F. Muumin on somaliperheen tytär, joka asuu Muukalaistalossa
ja unelmoi siitä, mikä on mahdotonta. Hän haluaa pukeutua farkkuihin,
kulkea vapaasti, kuunnella musiikkia - ja tavata Lukan. Mutta isällä
on muita suunnitelmia ja Haukkaparvi seuraa Aniksen kintereillä.
Samaan aikaan suomalaisen taiteilijan tytär Alla-Zahra pukee ylleen
niqabin. 

Sensaatiohakuinen, mutta koukuttava tarina monikulttuurisuudesta

Kuuntelin tämän kirjan hyvin intensiivisesti, aivan parin vuorokauden sisällä; Osittain Turkuun suuntautuneen automatkan vuoksi, mutta ennen kaikkea mukanaan vievän tarinan ansiosta. Tämä Parvekejumalat (julk. 2010) oli toinen Anja Snellmanilta lukemani kirja. Pari vuotta sitten kuuntelin Parvekejumalia edeltäneen teoksen Lemmikkikaupan tytöt (julk. 2007). Näiden kahden kirjan perusteella sanoisin, että Snellman osaa asiansa. Kieli on hyvää, aiheet ajankohtaisia ja hahmot eläviä ja koskettavia. Nyt kuuntelemassani Parvekejumalat-teoksessa erityisesti tarinan julma päätös pysäytti. En ole hetkeen lukenut kirjaa, jonka loppu olisi ollut näin surullinen.

Katsoin tästä kirjasta kertovan Snellmanin haastattelun, ja siinä korostettiin, että Parvekejumalissa erilaisia kulttuureja käsitellään tasapuolisesti, eikä mitään uskontoa mustamaalata. Vastakkain asetetaan "liian vapaamielisessä", suomalaisessa taiteilijaperheessä kasvaneen, islaminuskoon kääntyneen Alla Zahran ja hyvin tiukkalinjaisen islamilaisperheen tyttären, Aniksen, tarinat. Tavallaan näiden vastakohtien tarkastelua voi pitää tasapuolisena, aivan kuten Snellman haluaa. Pääsääntöisesti tämä kirja onkin saanut hyvin positiivisia arvioita niin lehdistössä, kuin kirjablogeissakin.

Toistakin mieltä ollaan kuitenkin oltu, ja ymmärrän kyllä miksi. Joannan blogikirjoituksessa on lukemisen arvoista pohdintaa ja keskustelua Parvekejumalista. Laitan tähän pari otetta:

Ei Parvekejumalat lisää mitään ymmärrystä. Minä kutsuisin sitä populistiseksi, yksinkertaistavaksi, perussuomalaiseksi kirjallisuudeksi.

Pakko myöntää, että markkinatalouden näkökulmasta kirja on taatusti kuin lottovoitto. Juuri niin provosoiva, että me mamuhyysääjät luemme sen saadaksemme lisää tuulta purjeisiin, ja juuri niin rasistinen, että perussuomalainenkin haluaa sen lukea - se kun ei kyseenalaista missään määrin omia asenteita, vaan antaa niille entisestään vahvistusta.

-En ota kantaa siihen, missä hengessä perussuomalaisista tuossa puhutaan.Totean kuitenkin, että kirjan lukeneena ymmärrän näitä näkemyksiä yleisellä tasolla. Parvekejumalat antaa islaminuskosta melko negatiivisen kuvan, eikä se ainakaan minulle tarjonnut mitään uutta näkökulmaa tai tietoa käsittelemiinsä teemoihin.

Tämän teoksen arvo ei minusta olekaan siinä, mitä kerrotaan, vaan miten se kerrotaan. Snellman on viihdekirjailija, ei tietokirjailija. Hänen tavoitteensa on ensisijaisesti luoda kiinnostava tarina, joka koskettaa ja pitää otteessaan, ja siinä hän on myös onnistunut. Kirjan välittämät signaalit ovat sitten asia erikseen. Seuraavassa omia pohdintojani niistä:

Jos minulta kysytään, Snellman loi uuden Saffronin

Mieleeni ei voinut olla nousematta kysymys siitä, miksi islaminuskoon kääntyvän Alla Zahran pitää olla entinen kettutyttö, jolla ei ole ollut onnea rakkaudessa, ja jolla oli aiemmin tapana viillellä itseään? 

Miksi hänen pitää tulla niin villeistä oloista, että ne kaikessa pateettisuudessaan tuovat jo mieleen brittiläisen kulttikomediasarjan Absolutely Fabulous? Siinä Edina Monsoonin tytär Saffron kapinoi niin ikään holtitonta ja kosteaa elämää viettävää äitiään vastaan elämällä mahdollisimman rauhallista ja kunnollista elämää. 

Alla olevassa linkissä on jakso (jaettu kolmeen eri videoon) nimeltä Small Opening. Siinä Saffron on kirjoittanut traumaattisesta lapsuudestaan näytelmän: 

Se mitä tässä siis mietin on: Eikö ole hieman rienaavaa, että tarinan rivien välistä voi halutessaan tulkita, että ihmisellä pitää mennä todella huonosti, ennen kuin hän kääntyy islamin puoleen? Nämä Alla Zahran pateettiset taustat syövät hahmon kredibiliteettiä, ja antavat tietynlaisen viitekehyksen, joka ei islaminuskoisia ihmisiä välttämättä miellytä.

Sinällään rankkojen tilanteiden ja kohtaloiden hakeminen on ymmärrettävää, koska pitäähän kirjan herättää huomiota, jotta sitä luettaisiin ja se myisi. Sellaisia "kaikilla on ihan kivaa" -tarinoita kirjoittavaa kirjailijaa ei välttämä kukaan jaksaisi kutsua televisiohaastatteluihin.

En ymmärrä

Toinen asia mihin kiinnitin huomiota, oli kertomuksessa esiintyvän islamilaisen perheen oudot nimet: Anis, Vanilja, Fenkoli, Manteli, Haarahaukka, Nuolihaukka..

Nämä nimet tietenkin sopivat suomalaiseen suuhun sujuvammin, kuin islaminkieliset nimet, jotka voisivat sekoittua lukijan mielessä puuroksi ja olla vaikeita muistaa, mutta tämä oli siitä huolimatta hieman kummallista! Nämä oudot nimet suoraan sanottuna ärsyttivät minua melko lailla.

Tarina oman identiteetin etsimisestä

Pohjimmiltaan tässä tarinassa oli kyse oman identiteetin etsimisestä ja kapinoimisesta vanhempia vastaan. Toinen selkeä teema oli pohdinta siitä, kumpi on pahempi, itsensä näyttäminen vai peittäminen? Naisvartalo tuntuu olevan yleismaailmallinen ongelma naiselle itselleen ja yhteiskunnalle, pyrki sen sitten peittämään, tai pitämään esillä. 

Tarinassa islamilaistyttö Anis ihannoi Madonnaa, ja pitää tätä naisten vapauden ja itsemääräämisoikeuden ruumiillistumana. Hän näkee jopa unen, jossa Madonna kantaa häntä käsivarsillaan. Tämä herätti huomioni, koska tällä hetkellä islaminuskoisen Brahim Zaibatin kanssa seurusteleva Madonna julkaisi juuri äsken itsestään kantaaottavan (tai ainakin sellaiseksi tarkoitetun) Instagram-valokuvan, jossa hän käyttää metallirenkaista kudottua niqabia:

Monet pitivät tämän kuvan julkaisua
huomiohakuisena mediatemppuna. 

Jos Snellman olisikin kirjoittanut teoksensa vasta nyt, vuonna 2013, miten hän olisi käsitellyt tätä puolta Madonnan elämässä? Kuinka länsimaisen elämän ja suomalaisen Luka-pojan perään haikaileva Anis olisi suhtautunut siihen, että hänen idolinsa tapaileekin islaminuskoista miestä, ja julkaisee "The Revolution of Love is on.. Inshallah" -kaltaisia lausahduksia verkossa?
- Siinä olisi ollut Snellmanilla työstämistä.

Vieras, Riikka Pulkkinen

"Seurakuntapastorina työskentelevä Maria jättää elämänsä
ja matkustaa New Yorkiin. Vastuuntunto ja paontarve
käyvät hänessä kiihkeää vuoropuhelua."

Miksi jonkun pitää aina kuolla syöpään?

Riikka Pulkkinen kohosi nopeasti koko kansan tietoisuuteen vuonna 2006 ilmestyneen Raja-esikoisromaaninsa myötä. Muistan hieman tämän jälkeen lukeneeni Trendi-lehdestä henkilöhaastattelun, jonka kuvissa Pulkkinen näytti keijumaisen kauniilta ja arvoitukselliselta katsellessaan puun lehvästöjen lomasta kohti aurinkoa. Jutussa käsiteltiin muun muassa luomisen tuskaa. Kuinka vaikea on vastata lukevan yleisön odotuksiin, kun jo esikoisteosta on suitsutettu niin paljon.

Pulkkinen on aina ollut persoonana sympaattinen ja helposti lähestyttävä. Ehkä liiankin hauras tähän maailmaan. Niinpä haluaisin kovasti pitää hänen kirjoistaankin. Valitettavasti ne vain ovat minulle liian ryppyotsaisia ja kolkkoja, kuten niin monet muutkin suomalaisten kirjoittamat kirjat. Olen lukenut Vieraan (julk. 2012) lisäksi Totta-kirjan (julk. 2010) jokin aika sitten, ja mielestäni niistä voi löytää ennen kaikkea nämä yhteiset tekijät: syöpä ja parisuhdeongelmat.
-Mukavaa!

Kertojana Pulkkinen on taitava, sitä en kiellä. Mutta kun näitä kertojanlahjoja käytetään esimerkiksi kehittelemällä mahdollisimman monta eri tapaa kuvata sitä, että päähenkilön äiti on kuollut, niin ei se paljoa lämmitä. Erikoismaininta on tosin annettava tämän teoksen kohdalla hienoista tanssikuvauksista, jotka piristivät kuuntelukokemustani hetkellisesti, sekä yllättävän onnellisesta lopusta. Nämä kaksi seikkaa nostivat Vieras-kirjan edeltäjäänsä paremmaksi.

Tarina sisälsi opetuksen

Tämän teoksen myötä oivalsin jotain itsestäni lukijana. Tajusin lopullisesti, että en pidä ryppyotsaisista tarinoista, joissa päähenkilö harhailee ahdistuneena vailla päämäärää. Elämänlaatuni ei parane millään tavalla, jos luen jonkun fiktionaalisen hahmon suunnattomasta elämäntuskasta ja surusta. Ennemminkin huononee, jos satun pahaksi onnekseni samaistumaan lukemaani.

Jos päähenkilö on hukassa itsensä kanssa, on tarinan ainakin oltava sävyltään humoristinen, jotta tunnelma ei muutu minun makuuni liian lannistavaksi ja luotaantyöntäväksi. Hyvä esimerkki tällaisesta positiivisemmassa hengessä toteutetusta itsensäetsimistarinasta on Erlend Loen vuonna 1996 ilmestynyt läpimurtoromaani Supernaiivi, johon rakastuin ikihyviksi. Myös tuon tarinan päähenkilö, 25-vuotias mies, pakenee ahdistustaan New Yorkiin, aivan kuten Vieras-kirjan Mariakin. Molemmat protagonistit ovat rikki, ja kaukana kotoaan. Ratkaiseva ero on sävyssä. Loen käsittelee ahdistusta lämmöllä, kekseliäästi ja hauskasti. Pulkkinen ei.

Se, mistä tässä äänikirjassa pidin eniten, oli lukijana toiminut Leena Pöysti. Pöystillä ei ole mitään ärsyttäviä maneereita, ja hänen lukuäänensä on kerta kaikkiaan kaunis.

Layla, Jari Tervo

Epäkäytännölliset kannet. Kansikuva on koskettava, mutta en
ollut eläissäni törmännyt näin outoihin pahvivirityksiin. Terveisiä
vaan Merikarvian kirjastoon: Joka kerta, kun boksin avasi, nämä
jäykät irtopahvit lähtivät liikkeelle. Selkäpahvi meni asentoon,
joka esti boksin sulkemisen, ja kerran molemmat irtopalat tippuivat
lumihankeen, kun nousin autosta aukiolevan boksin kanssa. -Nice.

Parempi kuin Sofi Oksanen

Aloitin tämän, vuonna 2011 julkaistun äänikirjan kuuntelemisen tehdessäni joulusiivouksia. En ollut varma mitä odottaa, koska en ole lukenut Tervoa koskaan aiemmin, ja tunsin hänet vain Uutisvuodon kautta. Kirjastonhoitajani oli kuitenkin jo ehtinyt varoittaa minua: Uutisvuodosta saatu hilpeä kuva Tervosta pettää: kirjat ovat synkkiä. 

Tervon tähänastisen uran pääteokseksi nimetyn kirjan alku ei ollutkaan millään lailla miellyttävä, ja Sofi Oksasen yhä kummitellessa mielessäni olin entistä herkempi alun inhottaville tapahtumille: kunniamurhaa, raiskaamista, väkivaltaa.. Ei oikein napannut! Ajattelin jo mielessäni, että lopetan kuuntelemisen kesken.

Hetkeksi lopetinkin. Kun myöhemmin jatkoin kuuntelua, yllätyinkin positiivisesti: Tarina alkoi muuttua monipuolisemmaksi ja kiinnostavammaksi. Lisäksi Tervo ei kohdellut kirjansa hahmoja yhtä kylmän kliinisesti, kuin Oksanen omiaan. Kerronnassa oli mukana myötätuntoa.

Kiinnostukseni heräsi siinä määrin, että pian aloin jopa miettimään, mitä sellaista voisin seuraavaksi tehdä, jonka lomassa äänikirjan kuuntelu olisi mahdollista. 

Tarina kertoo 15-vuotiaan istanbulilaisen Laylan tarinan: Layla pakenee sukunsa kunniamurhayritystä muutaman välietapin kautta Suomeen ja joutuu perillä ihmiskaupan uhriksi. Mutta tarinassa on muutakin: on kebab-pizzerian pitäjä, on uusnatseja, on alkoholisoitunut äiti joka haluaa takaisin poikansa huoltajuuden, on aiemmissa bisneksissään epäonnistunut kauppatieteiden maisteri ja tämän vieraantunut poika, on vaimonsa pelinappulaksi joutunut islaminuskoinen isä.. 

Nimenomaan erilaisten henkilöhahmojen kirjo ja tapa, jolla nämä hahmot ovat kosketuksissa toisiinsa teki tästä kuuntelemisen arvoisen. Jos tarina oltaisiin kerrottu vain Laylan näkökulmasta, olisi se ollut liian synkkä ja yksipuolinen. 

Lukija voi pelastaa tai pilata äänikirjan

Lukijana toiminut Jarmo Mäkinen miellytti minua. Mäkisellä ei ole mitään ärsyttäviä maneereita, ja hänen äänensä on sopivan neutraali. Laylan osuudet lukenut (onneksi harvoin äänessä ollut) Erja Manto taas sai niskavillani pörhistymään. 

Jotenkin tuntui, että Manto äänsi konsonantit liian korostetusti, ja taas toisaalta ääni oli liian samea ja hyssyttelevä. Lopputulos: sihisevää, yliartikoloitua kuiskailua. Aina kun Manto alkoi lukemaan omaa osuuttaan, mieleeni nousivat sanat: "Ei taas! Toivottavasti tämä ei kestä kauaa!" 

En tiedä, miksi Manto on nyt äkkiä alkanut ärsyttämään minua. Aiemmin olen pitänyt hänen äänestään. Sinikka Nopolan lämminhenkisessä Matkustan Melko Harvoin ja muita kirjoituksia -teoksessa hän oli omiaan. Ehkä Manto ei vain sopinut tämän tyyliseen, astetta rankempaan teokseen:

Kurditytön pitää tajuta kulkevansa soihtuna kuivilla oljilla täytettyjen miesten joukossa. Miehet ovat viattomia kuin vuorten karhut, niin Ismail sanoi. Niin oli Allah tarkoittanut. -Tällaiset sanat eivät vain sovi Erja Mannon suuhun. Tai no, eivät oikeastaan kenenkään, mutta varsinkaan eivät Mannon. Tällaisia sanoja ei kuulu lausua pehmeästi kuiskaillen. Se on liian karmivaa.

Kotikenttäetu lisäsi kiinnostavuutta

Mainittakoon, että detaljitasolla kirjan parasta antia olivat ulkomaalaisten henkilöhahmojen tuoreet ja erilaiset, monesti huvittavatkin näkökulmat Suomesta ja suomalaisista. Välillä tiedot olivat hieman vääriä tai vanhentuneita: Layla esimerkiksi kuulee ennen Suomeen saapumistaan, että Suomessa ei käytetä alkoholia, koska siellä on säädetty kieltolaki. 

Toisin kuin Sofi Oksasen teoksissa, tässä eletään tutussa nykyajan Suomessa, ja näin ollen pedantimpikin lukija/kuuntelija voi rentoutua ja keskittyä itse tarinaan sen sijaan, että tarvitsee stressata siitä, ettei tunne tarinan viitekehystä niin hyvin, kuin omasta mielestä pitäisi. Oksasen kanssa hermostuin, ja yritin muistella, mitä siellä peruskoulun ja lukion historian tunneilla taas sanottiinkaan silloin vuosia sitten. Tervon Laylaa kuunnellessa riitti se, että olen seurannut uutisia.