Pohjolan jumalattaret, Karolina Kouvola & Apila Pepita

 

Pieni, mutta tärkeä kirja

Tartuin tähän kirjaan mielenkiinnolla, sillä myytit ja tarut ovat aina olleet sydäntäni lähellä, ja sivuan niitä myös väitöskirjatutkimuksessani. Ensivaikutelma Helsingin yliopiston tohtoriopiskelija Karolina Kouvolan Pohjolan jumalattaret -teoksesta (julk. 2021) oli kevyt ja raikas: sarjakuvamainen kuvitus, ja lyhyitä, helposti pureskeltavia kuvauksia kolmestakymmenestä itämerensuomalaisesta jumalattaresta, haltiasta ja metsänneidosta. 

Tämä kirja on myös ehdottoman tärkeä, sillä kuten Kouvola itsekin esipuheessaan toteaa, ovat miespuoliset jumalat, kuten Väinämöinen ja Ilmarinen, usein varastaneet valokeilan naisilta. Näenkin tämän teoksen ennen kaikkea kulttuuritekona. Itselleni tämä kirja ainakin esitteli monia uusia taruolentoja, joista en ollut koskaan kuullutkaan, kuten vaikkapa Bytisbåne, Nokeainen, Rauni ja Holonka. Erittäin kiinnostavaa!

Kouvolan jumalatar-kirjan suurin haaste on toisaalta sen pintaraapaisumaisuus. Minun oli ajoittain vaikea innostua kulloisestakin taruolennosta, koska niitä esiteltiin niin kovalla ristitulella, ja varsin lyhyesti. Ja mitä sarjakuvamaiseen, hyvinkin moderniin kuvitukseen tulee, se teki hahmoihin uppoutumisen jostain syystä entistä vaikeammaksi. Ajoittain mieleeni hiipi epäilys, että kuulunko sittenkään teoksen kohderyhmään, vai luenko tässä nyt lapsille ja nuorille suunnattua tietokirjaa, jota on yksinkertaistettu lukijoiden iän takia? Kirjastoalan ammattilaisena todella käänsinkin kirjan takakannen esiin kesken lukemisen, ja tarkistin luokituksen kirjaston tarrasta. Ja kyllä: tämä on aikuisille suunnattu. Vaikka eipä sillä, luen toki mielelläni myös nuorempien kohderyhmien kirjoja. 

Lyhyesti: olisin halunnut mennä syvemmälle aiheeseen. Toki ymmärrän, että olisi melkoinen ponnistus alkaa kirjoittamaan vaikkapa uutta Kalevalaa naistaruolentojen näkökulmasta käsin. 

Kalevala, Sami Makkonen

"In his house at R'lyeh dead Cthulhu waits dreaming."

- H. P. Lovecraft

Iku-Turso meets Cthulhu

Olin pitkään kahden vaiheilla, haluanko kirjoittaa lainkaan arvostelua tästä Sami Makkosen varsin kohutustakin Kalevala-adaptaatiosta (julk. 2019), sen verran hämmentävä luku- ja katselukokemus se oli. 

Verrattuna alkuperäiseen Kalevalaan josta pidin suuresti,  tämä oli selvästi vähemmän nautittava elämys, jonka seuraan ei joitakin taidokkaita piirroksia lukuun ottamatta tee mieli palata. Mielestäni tämä sarjakuvateos oli lähinnä atavistista goottipornoa Lovecraft- ja Sandman -vaikutteilla höystettynä. Myöhemmin tulossa oleva toinen osa siis jää mitä todennäköisimmin minulta lukematta.

Miksi, oi miksi runonpätkien versaalifraktuuran
pitää olla ulkoasultaan lukukelvoton?

Sinällään on toki hienoa, että rakas kansalliseepoksemme on edelleen niin elinvoimainen ja ajankohtainen, että uusia versioita laidasta laitaan syntyy yhä tänäkin päivänä. Ja tietenkin Makkosella on oikeus luoda Kalevalasta juuri omanlaisensa tulkinta, mutta minulle henkilökohtaisesti tämä hänen versionsa ei vain toiminut. 

Piirrosjälki oli omaan makuuni liian abstraktia ja synkkää, ja eikä henkilöhahmoista saanut otetta, koska heistä oli tehty pinnallisia karikatyyrejä; Miehet olivat aggressiivisia alkuihmisiä, naiset mallivartaloisia seksiobjekteja, joiden paljastavat vaateparret (silloin kun niitä heillä edes oli) toivat mieleen lähinnä vinksahtaneen pornoteollisuuden. Ja mitä juoneen tulee, niin välillä en ollut edes täysin varma siitä mitä tapahtuu, vaikka olen Kalevalani lukenut. Tämä johtuu siitä, että varsinaista tekstiä oli suhteellisen vähän, ja myöskään omalaatuinen kuvitustyyli ei auttanut asiaa.

Alkukantaisuuden puutteesta ei Makkosta 

voi ainakaan syyttää.

Vaikka yllä kirjoittamastani saakin varmasti sen kuvan, että minulla ei ole juuri mitään positiivista sanottavaa Makkosen Kalevala-adaptaatiosta, ei tämä tokikaan pidä täysin paikkaansa. Omiksi suosikeiksini tässä sarjakuvateoksessa nousivat pysäyttävät eläinkuvaukset, kuten visuaalisesti vaikuttava suomuhauen pyydystäminen Tuonen joesta. Kaiken kaikkiaan Makkosen eläinkuvauksissa oli aivan omanlaisensa wow-efekti, jota jäin ihastelemaan kerta toisensa jälkeen. Ja mitä tulee Pohjolan pitoihin.. noh.. niihin oli lisätty jotain sellaista, mitä en ihan aidosti osannut odottaa. Ja tällaista ei tapahdu mitenkään liian usein kirjaa (tai sarjakuvateosta) lukiessa. Eli myös tästä yllätysmomentista (kyseenalaiset) lisäpisteet Makkoselle.

Eläinaiheiset ruudut olivat minulle sitä kuvituksen parhaimmistoa.

Sandman - Kirja yksi - Yösävelmiä ja alkusoittoja, Neil Gaiman

Yksi aukko sarjakuvasivistyksessä paikattu

Totean heti kärkeen, että tästä Neil Gaimanin Sandman-sarjakuvateoksesta (Sandman 1-8; Absolute Sandman vol. I, julk. 1989) bloggaaminen on minulle haastavaa, koska tunnen useita sarjakuvatutkijoita, joista yksi on vieläpä juuri väittelemässä muun muassa juuri Gaimanin sarjakuvatuotannosta, mikäli muistan oikein. Niinpä en edes yritä kirjoittaa tästä teoksesta mitään kovin analyyttistä, vaan jätän sen suosiolla asiaan erikoistuneille kollegoilleni. 

Sinällään kyllä mainitsen Gaimanin myös omassa väitöskirjakäsikirjoituksessani, mutta vain lyhyesti käsitellessäni väitteitä siitä, onko J. K. Rowling mahdollisesti ottanut vaikutteita Gaimanin The Books of Magic -teoksista. Muuten Gaiman on minulle jopa nolostuttavan outo hahmo, ja juuri tästä syystä johtuen tartuin tähän kulttiklassikkoon.

Mutta asiaan. Pidin Sandmanista omalla kierolla tavallaan. Tämä modernisoitu, uutta ja synkkää twistiä saanut tarina Nukkumatista oli koukuttavaa luettavaa, joka piti otteessaan tehokkaasti, ja teos tulikin kahlattua läpi hyvin nopeasti. Mielenkiintoni heräsi heti ensisivuilta alkaen, kun magiaa harjoittava salaseura yrittää vangita itse Kuoleman, mutta rituaali menee pieleen, ja saaliiksi saadaankin tämän veli, Nikki Sixx.. köh köh ..Sandman piti sanomani.

Sandmanin visuaalinen puoli oli näyttävästi toteutettu, ja Sandmanista itsestään sain todellakin erittäin vahvat Nikki Sixx -vibat. Samoin Kuolemalla oli näyttävä goottityyli suurine hiuspehkoineen.  Lyhyesti voisi siis todeta, että tekoajankohta (80- ja 90 -lukujen taite) näkyy hahmojen ulkonäössä.

Inhokkihahmokseni Sandmanissa nousi sadistinen kavala Tohtori Kohtalo (Doctor Destiny) jonka olemus ja edesottamukset saivat minut voimaan pahoin. Tähän liittyen voisinkin todeta, että Sandmanin negatiivisin puoli oli ajoittain melko yltiöpäinen raakuus ja synkkyys. Sinällään minulla ei periaatteessa ole mitään dark fantasya vastaan, mutta liika on liikaa. Lisäksi, aivan kuten tutkijakollegani minua etukäteen varoittikin, suomennos tökkii ajoittain pahasti.

Kaiken kaikkiaan Sandman oli kuitenkin mielenkiintoinen lukukokemus, jossa vanhoja myyttejä oli uudistettu mielenkiintoisella ja luovalla tavalla. Tätä voisi lukea lisääkin!

The Story of Kullervo, J. R. R. Tolkien, toim. Verlyn Flieger

J. R. R. Tolkienin varhainen rakkaudenosoitus Kalevalalle

Kun sain ensimmäisen kerran lukea, että J. R. R. Tolkienin nimen alla on ilmestymässä uusi, postuumi teos, olin innoissani. Kiinnostustani lisäsi entisestään teoksen vahva linkittyminen kansalliseepokseemme Kalevalaan, kantoihan se paljon puhuvasti nimeä The Story of Kullervo (julk. 2015). 

Kullervo tunnetaan yhtenä Kalevalan traagisimmista hahmoista, ja hänet muistetaan erityisesti machbethimäisestä itsemurhastaan, jonka aikana hän käy kuuluisan vuoropuhelun miekkansa kanssa. Tässä The Story of Kullervo -kirjassa lukija pääsee silmäilemään nuoren Tolkienin vuonna 1914 luonnostelemaa Kullervo-adaptaatiota, jonka hän kirjoitti alun perin tulevalle vaimolleen Edithille. 

Kaiken kaikkiaan olen iloinen, että hankin tämän kauniin kirjan Tolkien-kokoelmaani, mutta valitettavasti en voi suositella The Story of Kullervoa muille kuin hardcore-Tolkien -faneille. Kyseessä kun ei ole täyspitkä viimeistelty kertomus, vaan ainoastaan 40-sivuinen luonnos täynnä kirjoitusvirheitä ja epäselvyyksiä. Tarina on myös jäänyt vaille kunnon päätöstä. 

Loput 168-sivuisesta kirjasta on omistettu erilaisille metateksteille, jotka taustoittavat Tolkienin suhdetta Kalevalaan eri näkökulmista käsin. Mukana on muun muassa Tolkienin Kalevala-aiheinen puhe vuodelta 1914 kahtena eri versiona, sekä kirjan toimittaneen Tolkien-tutkija Verlyn Fliegerin sinällään erinomainen Tolkien, Kalevala, and 'The Story of Kullervo' -essee. 

Imitaation kautta inventioon

Minulle tuli tätä Tolkienin The Story of Kullervo -adaptaatiota lukiessani mieleen gonzo-journalismin isä Hunter S. Thompson, joka Tolkienin tapaan harjoitteli kirjoittamista matkimalla aikaisempien mestarien tekstejä. Thompsonin tiedetään nimittäin kopioineen sanasta sanaan F. Scott Fitzgeraldin The Great Gatsby ja Ernest Hemingwayn Jäähyväiset aseille -teokset, jotta hän voisi ottaa oppia näiden kirjallisten nerojen kirjoitustyylistä. Aivan kuten Verlyn Flieger toteaa: 

The Story of Kullervo was Tolkien's earliest attempt at retelling - and in the process 'reorganizing' - an already existing tale. As such, it occupies an important place in his canon. Furthermore, it is a significant step on the winding road from imitation to invention, a trial piece by the orphan boy, university undergraduate, returning soldier who loved Kalevala, resonated with Kullervo, and felt the lack of 'something of the same sort that belonged to the English'.

Verlyn Flieger näkee The Story of Kullervon ennen kaikkea lähtölaukauksena Tolkienin menestyksekkäälle kirjailijanuralle, ja kadonneena linkkinä Kalevalan ja Tolkienin The Children of Húrin -kirjan (Húrinin lasten tarina, julk. 2007) välillä: 

The Story of Kullervo is the missing link in the chain of transmission. It is the bridge by which Tolkien crossed from the Land of Heroes to Middle-earth.

.. and Tolkien's Kullervo led to his Túrin, to the 'Silmarillion', and the 'Silmarillion' led by way of the Hobbit to The Lord of the Rings.

The Story of Kullervo on metatekstien osalta lukemisen arvoinen teos, joka valotti mielenkiintoisella tavalla Kalevalan ja Tolkienin oman tuotannon välistä suhdetta. Olen kuitenkin täysin samaa mieltä Tolkienista juuri väitelleen ystäväni kanssa siitä, että tämän kirjan pääteksti, The Story of Kullervo, on lähinnä postuumi kuriositeetti. Perfektionistina tunnettu Tolkien olisi tuskin antanut lupaa julkaista näin keskeneräistä ja luonnosmaista tarinaa.

Väinämöisen vyö, Mikko Karppi

Hyvää Kalevalan päivää!

Mikko Karpin Väinämöisen vyö (julk. 2007) on ollut lukulistallani jo pitkään. En enää muista, missä tätä Suomen omaa Da Vinci -koodia minulle kehuttiin, mutta sen verran vahvan muistijäljen tapahtuma kuitenkin mieleeni jätti, että teos lähti mukaani kirjaston dekkarihyllystä jokin aika sitten, ja julkaisen bloggaukseni siitä - kuinkas muutenkaan - nyt Kalevalan päivänä. Karpin Kalevalasta johdettu seikkailutarina kun toimii erinomaisena muistutuksena siitä, että kansalliseepoksemme on edelleen ajankohtainen, innostava ja kaikin puolin elinvoimainen teos.

Kovin nopeasti en Väinämöisen vyötä saanut selätettyä, kiitos teoksen massiivisen sivumäärän, joka lähenteli seitsemääsataa. Salapoliisitrilleristä tunkeutuvan fantasian kautta aina porttifantasiaksi asti yltynyt tarina oli kuitenkin ehdottomasti lukemisen arvoinen. Oudoista rituaalimurhista liikkeelle lähtenyt värikäs seikkailu kun jaksoi viihdyttää loppupään erämaavaellussuvantoja lukuun ottamatta lähes koko ajan; ensin revittiin kännyköistä akkuja matkapuhelinpaikannuksen estämiseksi, ja jo hetkeä myöhemmin tulkittiin kalevalaisia säkeitä päreenvalossa. Erityisesti pidin kirjan alkupuolen uhkaavasta ja salaperäisestä tunnelmasta, jonka aikana arkitodellisuus ja Kalevala kohtasivat verisesti:

Tuoreen jääpeitteen keskeltä kohosi ruskeatukkainen päälaki, joka oli saanut kuuraisen peitteen kylmässä yössä. Tytön alaston ruumis näkyi hauraan ohuen jääpeitteen lävitse. Kaikki muu oli niin rauhallista, että näkyä olisi voinut verrata groteskiin tatuointiin vastasyntyneen iholla. 

Riitta Muurinen oli nähnyt useita kuolleita ihmisiä opiskeluaikanaan. Mutta nyt, ensimmäistä kertaa, hän huusi. Samalla luvattu lumisade alkoi laskea ensimmäisiä hiutaleitaan kuin hautaseppelettä tämän rivon näyn ylle.

Kun kirjan sankarit siirtyivät tarinan loppupuolella Kalevalan puolelle, muuttui meno verkkaisemmaksi ja aloin kaipaamaan tiiviimpää kerrontaa, mutta onneksi sentään kirjan lopussa piili jälleen virkistävä yllätys. 

"- Pystytkö jatkamaan? - En kyllä ajatellut tähän paaluttaa, Juha sanoi tuskaisen oloisena. - Vaikka rantatontti olis kyllä kiva." 

Väinämöisen vyön vahvimpia puolia olivat ehdottomasti sopivan ronskit ja sympaattiset henkilöhahmot, joista merkittävä osa vieläpä puhui leveää pohjalaismurretta. Kaiken kaikkiaan kirjan tunnelma olikin monesti mukavan letkeä, ja kieli herkullista:

- Mikä se osoote olikaan? Seppo kysyi Katrilta.

- Hallituskatu 1. Se on ihan lähellä Senaatintoria.

- No joo, eiköhän me sinne keriitä, Seppo sanoi ja ohitti edellään ilman valoja ja järjellistä suuntaa ajavan uudehkon kaupunkimaasturin. - Nuata pässikärryjä on maailmas aivan liikaa.

- Vähäänkyröön vai? Saarinen kysyi.

- Vähäänkyrööhin, Seppo korjasi. - Jos ereheyt nuan väärin siälä sanomahan, niin luultavasti saat puukoosta.

- Vähäähinkyrööhin, Saarinen väänsi ja ojensi lappusen Juhalle taakse. - Menikö oikein?

- Tarpeeksi oikeen jotta selviät mustalla silmällä ja parilla katkenneella kylkiluulla, Seppo vastasi.

Sepon juotettua japaninkamelinsa matka jatkui kohti pohjoista.

Pohjalaismurteen lukeminen teki oloni kotoisaksi, koska äitini suku on Pohjanmaalta, ja olen itsekin viettänyt siellä paljon aikaa. Pisteet Karpille tästä persoonallisesta kieliratkaisusta! Tämä kirjailija tulee pysymään lukulistallani jatkossakin.

Sankarin tuhannet kasvot, Joseph Campbell

Kirja, joka innoitti George Lucasin luomaan Star Warsin

"Myytti johdattaa syvällisten, elävien vertauskuvien avulla sielun ja sydämen perimmäisen salaisuuden äärelle, mysteerin joka täyttää kaikki olennot ja ympäröi niitä."

Maailmankuulun myyttitutkija Joseph Campbellin Sankarin tuhannet kasvot (The Hero with a Thousand Faces, julk. 1949) on teos, johon tuskin olisin tarttunut ilman väitöskirjaopintojani, mutta joka osoittautui paitsi informatiiviseksi, myös varsin viihdyttäväksi tuttavuudeksi. Se on nimittäin täynnä toinen toistaan kiehtovampia tarinoita lukemattomista eri maailmankolkista ja kulttuureista, ja monesti nämä myytit vieläpä yhdistetään freudilaiseen psykoanalyysiin.

Yhdeksi lempitarinoistani nousi hindujen mytologiaan
kuuluva kertomus Shivan ja Parvatin rakkaudesta.
(www.eprarthana.com)

Ero - initiaatio - paluu

Vertailevalla otteella kirjoitettu Sankarin tuhannet kasvot rinnastaa monomyytin kautta toisiinsa muun muassa Herakleen, Muhammedin, Krishnan, Jeesuksen, Buddhan, Väinämöisen, Kamar al-Zamanin ja Oidipuksen. Kaikkien näiden myyttisten sankarien tarinoista voidaan Campbellin mukaan löytää enemmän ja vähemmän muunneltuna seuraavanlainen perusjuoni:

Mytologinen sankari lähtee houkuteltuna, eksytettynä tai sitten vapaaehtoisesti arkisesta kotimajastaan tai -linnastaan seikkailun kynnykselle. Siellä hän kohtaa kuin unessa yliluonnollisen olennon, joka vartioi rajakohtaa. Sankari saattaa voittaa tai saada puolelleen tämän voiman ja päästä elävänä pimeyden valtakuntaan (taistelemalla veljeään tai lohikäärmettä vastaan, uhrin tai taian avulla) tai vaipua vastustajansa surmaamana kuolemaan (silvottuna tai ristiinnaulittuna). 

Sen jälkeen sankari kynnyksen tuolla puolen kulkee vieraiden mutta silti merkillisen tutunomaisten voimien maailman halki. Jotkut niistä uhkaavat häntä pahasti (koetukset), toiset taas antavat hänelle maagista apua (auttajat). Kun sankari saapuu mytologisen kehän aallonpohjaan, hän läpikäy viimeisen koetuksen ja saa palkintonsa. Riemuvoitto voidaan kuvata sellaiseksi, että sankari yhtyy seksuaalisesti maailman äitinä esiintyvään jumalattareen (pyhä avioliitto), että isä-luoja tunnustaa hänet (sovitus isän kanssa) tai että hän itse kohoaa jumal-olennoksi (apoteoosi). Toisaalta voitto voi merkitä - jos tuonpuoleisen voimat ovat pysyneet hänelle vihamielisinä - että hän varastaa lahjan jota on tullut hankkimaan (morsiamen tai tulen ryöstö). Olennaista on, että sankarin tietoisuus ja sen myötä oleminen laajenee (valaistuminen, kirkastuminen, vapaus). 

Viimeisenä tehtävänä on paluu. Jos tuonpuoleisen voimat ovat siunanneet sankarin, hän lähtee nyt matkaan niiden suojelemana (lähettiläänä); jos eivät, hän pakenee ja häntä ajetaan takaa (pako, johon liittyy muodonmuutos tai esteiden asettelu). Sankarin ylittäessä paluukynnyksen tuonpuoleisen voimien on jäätävä taakse. Hän ilmaantuu takaisin unen valtakunnasta (paluu, ylösnousemus). Hänen tuomansa lahja virvoittaa maailman uuteen elämään (eliksiiri).

Sankarin paluu normaaliin maailmaan ei ole helppo:

Palaava sankari kohtaa ensiksi sen ongelman, että hänen on - saatuaan täyttymyksen näystä sielulleen tyydytyksen - sopeuduttava siihen, että elämän ohimenevät ilot ja murheet sekä banaalisuudet ja äänekkäästi lausutut rivoudet, joita hän joutuu kuulemaan, ovat todellisuutta. Miksi palata sellaiseen maailmaan? Miksi pitäisi yrittää saada intohimojen kalvamia miehiä ja naisia uskomaan ylimaallisen autuuden kokemusta tai edes kiinnostumaan siitä? 

Niin kuin unet, jotka olivat yöllä merkityksellisiä, saattavat päivänvalossa näyttää peräti typeriltä, samoin runoilija tai profeetta voivat havaita esittävänsä järkevien ihmisten tuomioistuimen edessä idiootteja. Helpointa on jättää koko yhteisö saatanan haltuun, vetäytyä jälleen taivaalliseen kallioluolaan ja sulkea sen oviaukko lujasti.

Campbellin uskomattoman laaja tuntemus maailman eri myyteistä, sekä kyky tiivistää niiden yhteiset piirteet parhaimmillaan yhteen selkeään kaavioon teki minuun syvän vaikutuksen. Ei ihme, että myös Star Warsin luonut George Lucas otti inspiraationsa juuri tästä teoksesta:

(www.pinterest.com)

"Kuolleet ovat kaikki jumalat"

Sankarin tuhansien kasvojen loppupuolella, luvussa "Myytti ja yhteisö", Campbell pohdiskeli osuvasti myyttien asemaa nykymaailmassa. Hänen mukaansa myytit ovat ylpeyden, ahneuden, itsekkyyden, individualismin ja kovien tieteiden hallitsemassa nykykulttuurissamme menettäneet voimansa:

..demokraattinen, omista asioistaan päättävän yksilön ihanne, sähkö- ja moottorikäyttöisten koneiden keksiminen ja tieteellisten tutkimusmenetelmien kehitys ovat siinä määrin muuttaneet ihmiselämää, että kaukaisilta ajoilta periytynyt ajaton vertauskuvien maailma on luhistunut. Käyttääkseni Nietzchen Zarathustran kohtalokkaan tuntuisia, uutta aikakautta julistavia sanoja: "Kuolleet ovat kaikki jumalat".

..Erilliset yhteisöt, jotka elävät mytologisella alueella kuin unessa, ovat enää vain riiston kohteita. Ja edistyvissä yhteisöissä itsessään ikivanhan rituaali-, moraali- ja taideperinteen viimeisetkin jäännökset ovat täyden rappion tilassa.

..Nykyään ryhmällä ei ole mitään merkitystä - ei koko maailmallakaan: sitä on vain yksilöllä. Mutta tämä merkitys on kerta kaikkiaan tiedostamaton. Yksilö ei tiedä minne hän on menossa. Hän ei tiedä mikä häntä kuljettaa. Kaikki ihmissielun tietoisen ja tiedostamattoman alueen väliset kommunikaatioyhteydet ovat katkenneet ja olemme haljenneet kahtia.

Myyttien katoaminen nykykulttuurista on suuri menetys, koska ne ovat Campbellin mukaan ihmisten hyvinvoinnille tärkeitä:

Mytologian ja riittien tärkeimpänä tehtävänä on aina ollut tuottaa symboleita, jotka vievät ihmishenkeä eteenpäin, vastapainoksi niille pysyville inhimillisille fantasioille, jotka pyrkivät kahlehtimaan sitä.

..Aikaisemmat sukupolvet selviytyivät psyykkisten vaarojen halki heidän mytologiseen ja uskonnolliseen perinteeseensä kuuluvien symbolien ja henkisten toimintojen opastamina. On aivan ilmeistä, että meidän nykypäivän ihmisten on kohdattava nämä vaarat yksin.

Myöskään uskonnoista ei Campbellin mielestä ole sielunyhteytensä ja yhteisöllisyytensä hukanneiden nykyihmisten pelastajiksi:

Tehtävän suorittamisen edellyttämiä vaatimuksia eivät pysty täyttämään myöskään suuret maailmanuskonnot sellaisina kuin ne nykyään käsitetään. Ne on näet valjastettu ajamaan nurkkakuntien tarkoitusperiä propagandan ja omien saavutusten ylistelyn välineinä.

Vaikka tämä teos onkin jo yli 60 vuotta vanha, ovat Campbellin huomiot minusta edelleen ajankohtaisia. Monesti nimittäin tuntuu, että nykymaailmamme vallitsevia arvoja ovat ennen kaikkea itsekäs voitontavoittelu, kyynisyys ja yleinen nihilismi. Tutkijana ja kirjailijana tunnettu Jari Ehrnrooth puhui tästä osuvasti Helsingin Sanomissa aivan hetki sitten:

Ehrnroothin mukaan 1960-luvulla voimistunut arvomurros, "Suuri Vapautuminen" viimeisteli moraalisen periksi antamisen. "Itsehillinnän, kohtuullisuuden ja sopusuhtaisuuden ihanteet kuopattiin. Alkoi riehakas pako viettikeskeiseen alkukantaisuuteen."

Vapautumisen kultti on muuttunut vastakohdakseen. Uskonto pantiin syrjään arvokeskiöstä ja tilalle astui konsumerismi, tyydyttämättömän kuluttajan rajaton halu ja elämysten jano. Tuotteet, nautintoaineet, jopa tuotemerkit vangitsevat kuluttajat alkukantaisiin riippuvuuksiin.

Sekä Campbell että Ehrnrooth ovat siis syvästi huolissaan nykymaailmassa vallitsevasta arvotyhjiöstä ja itsekeskeisestä minäminäminä-ajattelutavasta, jotka jättävät mielenrauhaa etsivät ihmiset yksin ja tuuliajolle. 

Istuva Härkä: Leiritulien tarinoita, Vladimir Hulpach

Hetki leirinuotion äärellä

Kun ystäväni näki tämän, Vladimir Hulpachin kokoaman intiaanitarinakokoelman, Istuva Härkä: Leiritulien tarinoita (julk. 1968/2009) autoni ovilokerossa, totesi hän ykskantaan: "Kaikkea säkin sieltä kirjastosta raahaat. Taitaa kohta loppua kuunneltava kesken, kun oot jo näin alas vajonnut". Kommentti voi kuulostaa oudon tylyltä, mutta syy on yksinkertaisesti se, että tämä äänikirja on ulkonäöltään ja kooltaan poikkeuksellisen pieni ja nuhjuinen; Ei jykevää äänikirjaboksia, jonka sisällä vaikuttava määrä muovitaskuihin sujautettuja levyjä odottelee kuuntelijaansa, vaan vain yksi hassu CD-levy, joka on pakattu normaaliin, jo parhaat päivänsä nähneeseen CD-boksiin.

- Mutta ei anneta ulkonäön hämätä! Tässähän on kuitenkin kyseessä tietynlainen miniversio amerikkalaisten intiaanien ikiomasta Kalevalasta. Ja millaisia myyttejä intiaaneilta löytyykään! Tarinat olivat täynnä muodonmuutoksia, taikuutta, dramaattisia käänteitä, ja yliluonnollisia tapahtumia. Ne eivät hävinneet paremmin tuntemilleni slaavilaisille ja germaanisille mytologioille piiruakaan.

Kun tämä huima sisältö vielä yhdistettiin nopeaan, kaikenlaisen selostuksen ja kuvailun minimiin jättävään kerrontaan, oli pääni pyörällään tuon tuostakin. Ei siinä paljoa taivaanrantaa ehditty katselemaan, kun piti taistella eloonjäämisestä Amerikan villissä luonnossa. Milloin olivat puhvelit kadonneet, milloin taas ei saatu sadetta.. 

Näin nopeatempoisen äänikirjan kuuntelu on aina omanlaisensa keskittymisharjoitus: yksikin missattu lause, ja saatat olla pihalla kuin lumiukko. Tämän äänikirjan kohdalla voin kuitenkin todeta, että jos jaksoi keskittyä, tarinat olivat sangen kiehtovia ja tunnelmallisia. Pidin erityisesti intiaanien panteistisesta, hyvin kiinteästä luontosuhteesta ja heidän pelottomasta asenteestaan. Oman lisäsäväyksensä kuunteluun toivat harvinaisen onnistuneet äänitehosteet, jotka myös paikkasivat kuvailun niukkuutta.

Näkisin tämän lyhyehkön (kesto 70 min.) äänikirjan tietynlaisena introna, joka tarjoaa mahdollisuuden tutustua nopeasti ja vaivattomasti laajaan ja mielenkiintoiseen tarinaperinteeseen. 

"Every seed is awakened and so is all animal life. It is trough this mysterious power that we too have our being and we therefore yield to our animal neighbours the same rights as ourselves, to inhabit this land. "

- Sitting Bull

Kalevala, Elias Lönnrot

Hypnoottinen kansalliseepos

Elias Lönnrotin muinaissuomalaisista lauluista, loitsuista ja runoista kokoama Kalevala (julk. 1835) antoi minulle vihdoin syyn luoda blogiini tunnisteen "runous". Ja mikä voisikaan olla parempi ensikosketus lyriikan maailmaan, kuin Suomen oma kansalliseepos, joka on innoittanut lukemattomia taiteilijoita Jean Sibeliuksesta ja Akseli Gallén-Kallelasta aina CMX:n A. W. Yrjänään asti. On hassua, että en ole lukenut tätä jo aikaisemmin (mikäli Don Rosan sarjakuvaversiota ei lasketa), mutta toisaalta: eiväthän tamperelaisetkaan koskaan käy Särkänniemessä. Se olisi liian ilmeistä.

Paatuneena äänikirjaholistina kahlasin tämänkin teoksen läpi audion muodossa. Kalevalan kohdalla äänikirjaan turvautuminen oli myös enemmän kuin suotavaa, onhan kyseessä nimenomaan suulliseen perinteeseen pohjautuva teos. Ja millainen luenta kansalliseepoksellemme olikaan tehty! Antti Virmavirta hoiti hommansa sellaisella intensiteetillä, että minun alkoi tehdä mieli täydentää Pulkkisen tuotantokausiin pohjautuvaa Virmavirta-kokoelmaani tällä nimenomaisella äänitteellä mitä suuremmissa määrin. Monet kohdat olivat nimittäin sellaisia, että haluaisin kuulla ne vielä uudestaankin. Mieluiten monta kertaa.

Nautin erityisesti teoksen toiminnallisista osioista, kuten alun luomiskuvauksesta, Lemminkäisen seikkailuista ja kaikista kohdista, joissa Weylandiin ja Daidalokseen pohjautuva Ilmarinen takoo jotain, olipa se sitten Sampo, hevonen tai vaimo. Minua kiehtoi tapa, jolla esineet muuttivat muotoaan kerta toisensa jälkeen, monia yllätyksellisiä lopputuloksia tarjoten.

- Ihailtavaa käsityötaitoa!

Vaikka Kalevalan kieli on koukeroista, ja sisältö ajoittain liian toisteista (esimerkiksi keskivaiheen avioliitto-ohjeistukset puuduttivat), oli kuuntelukokemukseni yleisesti ottaen hyvin positiivinen, jopa meditatiivinen. Kyllä tähän uppoutui ihan omaksi ilokseen. Suosittelen!

Kalevala J. R. R. Tolkienin suurena innoittajana

Elias Lönnrotin 1800-luvulla tekemät runonkeruumatkat olivat suuri palvelus paitsi meille suomalaisille, myös myöhempien aikojen fantasiakirjallisuuden lukijoille kautta maailman. Kalevala oli nimittäin modernin fantasiakirjallisuuden isän, J. R. R. Tolkienin, suuri innoituksen lähde. Kansalliseepoksemme ja kielemme oli lähtölaukaus Tolkienin halulle kertoa tarinoita, ja lisäksi suomen kieli vaikutti merkittävästi Tolkienin itse luomiin kieliin. Tässä pieni katkelma nuoren, alkututkintoaan yliopistossa tehneen Tolkienin vaiheista hänen itse kertomanaan:

Gootin kielen jälkeen kaikkein tärkein tapahtuma oli kaiketi se, kun löysin Exeter Collegen kirjastosta - silloin kun minun olisi pitänyt opiskella alkututkintoani varten - suomen kieliopin. Tuntui kuin olisin löytänyt kokonaisen kellarin täynnä huikeaa viiniä, jollaista en ollut koskaan ennen maistanut. Juovuin siitä täysin, ja luovuin pyrkimyksestäni keksiä "kadonnutta" germaanista kieltä; minun "oma kieleni" - tai sarja keksittyjä kieliä - sai äänneasuunsa ja rakenteeseensa vahvoja suomalaisvaikutteita.  

..Mainitsin suomen kielen, sillä se käynnisti tarinapuolen. Jokin Kalevalan tunnelmassa viehätti minua suunnattomasti, jopa Kirbyn kehnossa käännöksessä. Opin suomea vain sen verran, että kykenin kahlaamaan alkuperäisteosta läpi jonkin matkaa, hieman samaan tapaan kuin koulupoika Ovidiusta; lähinnä minua kiinnosti ottaa siitä vaikutteita "omaan kieleeni". Mutta tarustoni, josta siis trilogia on osa (loppu), sai alkunsa pyrkimyksestäni muokata osaa Kalevalasta uuteen uskoon - erityisesti tarinaa poloisesta Kullervosta.

(Tolkien kirjeessään W. H. Audenille 7. kesäkuuta vuonna 1955)

- Kukapa siis tietää, odottaisiko maailma parhaillaan henkeään pidätellen uusimman Hobitti-elokuvan joulukuista ensi-iltaa ilman meitä suomalaisia, ja meidän huikeaa tarustoamme? You're welcome, world!

(www.booksfromfinland.fi)

P.S.

The Battle of the Five Armies -elokuvaa katsellessa kannattaa myös muistaa, että Hobitti-elokuvien keskiössä olevan, Thorin Tammikilven himoitseman Arkkikiven esikuvana on hyvinkin saattanut toimia meidän oma, kotimainen Sampomme.

Monet tahot ovat nimittäin sitä mieltä, että Arkkikivi saattaa olla yksi kolmesta Silmarilista, ja yleisesti uskotaan, että Sampo innosti Tolkienia, kun hän loi Silmarilit, nuo Fëanorin takomat ja Melkorin varastamat, mittaamattoman arvokkaat jalokivet.

Sudenmorsian - hiidenmaalainen tarina, Aino Kallas

Tyylipuhdas tarina riivatusta Lycanthropuksesta

Mikä kirja! Harvoin saan luettavakseni mitään yhtä koukuttavaa ja kiehtovaa, kuin juuri kädestä laskemani Aino Kallaksen Sudenmorsian (julk. 1928). Vanhahtavaan, balladimaiseen tyyliin kirjoitetut teokset tuntuvat minusta yleensä hieman vierailta, mutta kun ensimmäisen sivun esittelyteksti sisältää tällaista informaatiota, on lukemista yksinkertaisesti pakko jatkaa:

Tainkaltainen on tarina Aalosta, Priidik metsänvahdin aviovaimosta, joka Saatanalta sudenhahmoon saatettiin, ja näin Ihmissutena vihityn miehensä viereltä korpiin karkasi, siellä metsäpetojen ja Diabolus sylvarum'in elikkä Metsädaimonin kanssa kanssakäymistä pitäen, ja sentautta maarahvaalta Sudenmorsiameksi kutsuttu.

Vanhan kirjan lumo

Sudenmorsian, joka monien lähteiden mukaan sai innoituksensa Aino Kallaksen ja Eino Leinon rakkaustarinasta, päätyi käsiini fantasiaa rakastavan tuttavani mainittua sen "Ten books that have resonated with me over the years" -listallaan sosiaalisessa mediassa. 

Sudenmorsiamen mystinen nimi kiinnitti huomioni, ja ennen kuin huomasinkaan, seisoin lähikirjastoni tiskin takana odottamassa, että kirja kaivettaisiin takahuoneen varastohyllystä luettavakseni. 

Kun pieni, pahoja vaurioita ajan hampaissa saanut nide sitten ojennettiin minulle, olin häkeltynyt: "Mitä ihmettä, siis miten vanha tämä oikein onkaan? ". Teoksen ajaton nimi kun ei ollut antanut vihiä sen iästä, eikä Aino Kallaksen nimi äkkiseltään, ilman tiedonhakuja, soittanut kelloja päässäni (kyllä, sivistyksessäni on aukkoja). Mutta toden totta, kyseessä oli kunnioitettavat 86 vuotta vanha ensipainos jo 1920-luvulla julkaistusta romaanista. Ikä todella näkyi, koska kirjan kellastuneet sivut olivat enää vain juuri ja juuri paikoillaan, ja osa sinnitteli jo täysin irrallaankin kansien välissä.

Vanhat kirjat ovat aina herättäneet minussa kunnioitusta. Niinpä se tosiasia, että olin saanut jo muutenkin kiehtovasta teoksesta käsiini vieläpä ikivanhan ensipainoksen, vain tuplasi lukuintoni. Ei siis ihme että lyhyehkö, vain 141 sivua pitkä kirja tuli luetuksi alle vuorokaudessa. 

Ihmissudet saivat hohtonsa takaisin

Vahvaa symboliikkaa sisältävä, monella eri tavalla tulkittavissa oleva fantasiakertomus kietoi minut pauloihinsa poikkeuksellisen voimakkaasti. Hollywoodin pahasti korruptoima ihmissusiteema sai vanhahtavalla, itse luomallaan kielellä kirjoittaneelta, ja mytologioista kiinnostuneelta Aino Kallakselta aivan uudenlaista hohtoa. 

Kiitos Kallaksen, nyt muistan taas, miksi ihmissudet ovat pelottaneet ja kiehtoneet ihmiskuntaa kautta aikojen. Suopursuntuoksuiset luontokuvaukset, Aalon moninaiset metamorfoosit, taidokkaat susikuvaukset ja mystiset värssyt Metsädaimonista veivät minut syvälle hiidenmaalaisiin metsiin. Olin suorastaan pahoillani, kun erinomaisesti rytmitetty tarina saapui sykliseen päätökseensä. Haluan lisää!

Troll. The Norwegian Troll, Its Terrifying Life and History, Frid Ingulstad & Svein Solem

Huomaa peikon jalkojen juuressa olevat talot. Takakannen teksti
on myös kerrassaan mainio.

En trolsk stemning*

Öljy ja maakaasu eivät ole ainoat asiat, jotka Norjalla on annettavana maailmalle.

Kaukolainasin tämän Frid Ingulstadin ja Svein Solemin Troll-kirjan (alkup: Troll. Det norske trollets forsrekkelige liv og historie, julk. 1993) esitelmäni taustamateriaaliksi Oulun yliopiston KUTU XV -seminaaria varten. Kun sain kirjan käsiini ensimmäistä kertaa, olin aluksi pettynyt, koska teos ei ollutkaan akateemisesti vakavasti otettava, vaan populaari. Tätä ei missään nimessä voisi käyttää seminaaripaperin lähteenä. Selvisin kuitenkin pian pettymyksestäni, kun avasin kirjan, ja näin, kuinka hieno se on. Luin kirjan loppuun vasta seminaarin jälkeen, muutama sivu kerrallaan, nautiskellen. Tässä on teos, johon uppoudutaan, ja joka saa arkitodellisuuden katoamaan.

Parasta kirjassa on tunnelma. Sitä voi kuvailla sanoilla mystinen ja tai'anomainen. Tämä johtui ennen kaikkea siitä, että tekijät olivat ottaneet selkeän linjan: peikkoja on olemassa, sitä eivät vain kaikki ole huomanneet. Tämä oli riemastuttavaa. Asenne toi mieleen Otto Jespersenin vuonna 2010 tehdyn Trollhunter-elokuvan, joka kannattaa ehdottomasti katsoa. Siinä Norjan hallitus salaa kansalaisiltaan, että Norjassa todellakin elää peikkoja.

Tämän vakaumuksen mukaisesti kirja sisältää peikkojen esittelyn ja peikkotarinoiden lisäksi ohjeet, joiden avulla voi suojautua peikoilta (käytä ristiä, välttele myskihärkälaumoja, suosi valkosipulia..). Siltä varalta, että nämä ohjeet eivät tehoa, on mukana myös ohjeistus siihen, miten peikkokaappauksesta selviää:

1. Älä anna peikkojen tietää nimeäsi.
2. Älä syö tai juo mitään, mitä peikot antavat sinulle.
3. Rukoile, tai lausu jakeita psalmeista. Tämä suututtaa peikot, ja ne menettävät voimansa. Näin pääset pakenemaan.

Tämä kirja on melkoinen norjalaisten peikkotarujen aarreaitta. Tarinat ovat hauskan autenttisen oloisia vuosilukuineen ja yksityiskohtaisine tapauskuvauksineen ("It was a black fall night in the year 1836.."), ja Svein Solemin tekemät kuvat ovat ajoittain niin hienoja, että ne haluaisi kehystää seinälleen.

Tästä selvittin juoksemalla jään yli.

"The greatest violin players in the world have been taught by waterfall trolls."

Kirjassa kerrottiin myös peikkojen pahimmista vihollisista: merihirviöistä.

*A trollish atmosphere. "..is used when there's something mystical afoot that we can't explain. It's from eyes watching us that we can't see, sounds we sense but can't hear, movements we feel but don't understand. In other words there are trolls around.

Robin Hood, John Finnemore

Harhaanjohtava kansi. Neito Marian ei muistaakseni
esiintynyt tarinassa lainkaan. Ainoa nainen oli
onnettoman sheriffin vaimo, joka taisi hieman
flirttailla Robinin kanssa. Hänenkin
roolinsa tarinassa oli kuitenkin hyvin pieni.

Onko väärin olla sheriffin puolella?

Robin Hoodin legenda on yli 700 vuotta vanha, eikä ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa versiota. Myös hahmon historiallisesta esikuvasta ollaan monta mieltä. Saivatko tarinat alkunsa kenties 1300-luvulla eläneestä metsänvartijasta nimeltä Robert Hood, vai mahdollisesti 1200-luvulla virkavaltaa pakoilleesta etsintäkuulutetusta, joka tunnettiin nimellä Robert Hod? Kukaan ei voi sanoa varmasti.

Äänikirjana kuuntelemani John Finnemoren teos (alkuperäinen nimi: The Story of Robin Hood and his merry men, julk. 1917, äänitetty suomeksi 1976) on yksi monista Robin Hoodin tarinan variaatioista. 

Robinista on kirjoittanut lisäksi muun muassa Alexander Dumas (Robin de bois, 1839). Jos Dumasin Robin Hood -kertomus on puoliksikaan niin dynaaminen kuin Monte-Criston kreivin koukuttava tarina, on se varmasti lukemisen arvoinen.

Äänikirjan yllättävä sudenkuoppa

Robin Hood, tämä maailman kuuluisin lainsuojaton, oli John Finnemoren tarinassa yllättävän viheliäinen tapaus. 

Tuntui, että Robinin pääasiallinen intressi oli kiusata Nottinghamin huono-onnista sheriffiä. Robinin tunnettu, korkeaa moraalia ilmentävä "Otetaan rikkailta ja annetaan köyhille" -ideologia ei sen sijaan juuri näkynyt. Lähinnä aloin säälimään sheriffiä, jota erilaisiin valeasuihin pukeutunut Robin Hood jymäytti toistuvasti.

Päällimmäiseksi äänikirjasta jäi mieleen väkivaltaisuus, ja aivan käsittämätön tapa mahduttaa jokaiseen mahdolliseen väliin lyhyitä laulunpätkiä. Heräsi kysymys: Miksi? Nuo muutamia sekunteja kestäneet laulut vain rikkoivat tarinan kaaren ja ärsyttivät niin paljon, että äänikirjan loppuun kuunteleminen venyi. 

Mieslaulajassa ei ollut sinällään mitään vikaa, mutta laulut eivät vain sopineet tähän. Tarina olisikin varmasti kannattanut lukea ennemmin kirjana.

Se ainoa oikea Robin Hood

Tartuin tähän äänikirjaan ennen kaikkea siksi, että pidin lapsena suunnattomasti Disneyn vuonna 1973 tehdystä Robin Hood -piirretystä, jonka äiti nauhoitti minulle televisiosta. Se on minusta yksi Disneyn parhaista ikinä. Pääosassa ollut letkeä ja sympaattinen kettu oli suorastaan hurmaava tapaus. 

Lisäksi toisin kuin nyt kuuntelemassani äänikirjassa, Disneyn elokuvassa on mukana myös Robinin ja Marianin rakkaustarina. Jos minulta kysytään, tämä rakkaustarina on yksi Robin Hoodin legendan viehättävimmistä puolista.

Pitääkin etsiä se vanha VHS-videokasetti..