Aja aurasi vainajain luitten yli, Olga Tokarczuk

Päähenkilö, joka ei unohtunut

Luin Olga Tokarczukin Aja aurasi vainajain luitten yli (julk. suomeksi 2020) jo jokin aika sitten, mutta en ole ehtinyt bloggaamaan siitä. Pitkään ajattelin, että en yksinkertaisesti vain bloggaa tästä kirjasta, kuten silloin tällöin muutenkin on tapahtunut, milloin ajanpuutteen takia, milloin tietoisesti. Mutta. Eksentrisen rouva Duszejkon tarina ei yksinkertaisesti suostunut unohtumaan kuukausienkaan päästä, ja niinpä, tässä sitä ollaan. Tämä kirja ansaitsee oman bloggauksensa. 

Tämä pieneen puolalaiseen kaupunkiin sijoittuva murhamysteeri onnistui kaappaamaan huomioni jo ensimmäisestä, taiten rakennetusta luvusta alkaen. Varsinkin nyt loppuratkaisun tietäen ei voi kuin todeta, että kirjailija todella onnistui manipuloimaan minua lukijana heti alusta alkaen, ja johdattelemaan taitavasti harhapoluille. Piru asuu yksityiskohdissa, kuten on tapana sanoa.

Parhaiten tästä teoksesta jäi kuitenkin mieleen joku aivan muu, kuin murhat. Minun silmissäni Aja aurasi vainajain luitten yli nojasi ennen kaikkea päähenkilönsä, rouva Duszejkon, eli Janinan, luonnekuvaukseen ja edesottamuksiin. Tähtikarttoja suurella mielenkiinnolla tulkitseva, osa-aikaisena opettajana toimiva ja eläinten oikeuksia puolustava Janina on yksi mieleenpainuvimmista fiktiivisistä henkilöistä, joihin minulla on koskaan ollut ilo tutustua. 

Näin Janinassa vanhan viisaan naisen arkkityypin ilmentymän: yksin keskellä luontoa elävä, sitkeä ja viisas noita. Meillä suomalaisilla on Louhemme, irlantilaisilla Badbhinsa, ja nyt, kiitos Tokarczukin, puolalaisilla on rouva Duszejkonsa. Kaikki kolme ovat viisaita, vahvoja ja vaarallisia.

Aleister Crowley - Suuren Pedon elämä ja teot, Gary Lachman

 

Elämäntarina, syvä ja mystinen kuin Loch Ness

Kerran huolestuneet munkit pyysivät häntä apuun, koska valkoinen bikkhu ei ollut päiväkausiin koskenut heidän tuomaansa veteen ja ruokaan. Kun Crowley lähti tutkimaan asiaa, hän näki, että Bennett leijui ilmassa. Tuuli keinutti hellästi levitoivan gurun liikkumatonta kehoa.

Jotkut elämänkerrat ovat kohteensa kokoisia, toiset tuntuvat venytetyiltä, ja sitten on niitä, jotka vaikuttavat kattavuudestaan ja laajuudestaan huolimatta raapaisevan vain kuvailemansa kohteen pintaa. Blondie-yhtyeestäkin tutun Gary Lachmanin Aleister Crowley - Suuren Pedon elämä ja teot (Aleister Crowley: magick, rock and roll, and the wickedest man in the world, 2014), kuuluu näistä kategorioista viimeiseen. 

Hermetic Order of the Golden Dawnin jäsen, ja Thelema-uskonnon perustaja, Aleister Crowley (1875-1947) tuntuu eläneen lukuisia eri elämiä: hän oli vuorikiipeilijä, kirjailija, runoilija, joogi, (väitetty) vakooja, heroiiniriippuvainen, okkultisti ja (kuolemansa jälkeen) myös kultti-ikoni, joka kiinnosti muun muassa The Beatlesia, The Rolling Stonesia, Black Sabbathia, David Bowieta ja Led Zeppelinin Jimmy Pagea. Riskaabeleista ja tabuja rikkovista rituaaleistaan tunnettua Crowleyta on epäilty syyksi muun muassa Montaukin ufohavaintoihin ja Loc Nessin hirviöön. 

Tämä Crowleyn elämän suunnaton väriskaala ja moninaisuus on sekä tämän elämänkerran vahvuus, että heikkous. Lachmanin teos on kaikessa tapahtumakylläisyydessään kiinnostava, mutta toisaalta  nopealiikkeisen päähenkilön edesottamusten tunnollinen kertaaminen on ajoittain sekavaa seurattavaa, ja uusia nimiä vilisee teoksen sivuilla sellaisella tahdilla, että perässä on vaikea pysyä. Varsinkin, kun kirjassa ei, harmillista kyllä, ollut mukana elämänkerroille melko yleistä kuvaliitettä, joka olisi auttanut yhdistämään nimet kasvoihin (kuvaliitettä kaipaili myös Heini L.). 

Olenkin sitä mieltä, että Crowleyn kaltaisen hahmon kohdalla parhaiten saattaisi toimia keskittyminen vain tiettyyn ajanjaksoon tai aihealueeseen per. kirja. Tällainen teos on esimerkiksi Netherwood: Last Resort of Aleister Crowley (2012), joka fokusoituu Crowleyn viimeisiin aikoihin ennen kuolemaa. Tuon kirjan lukeminen saattaisi kiinnostaa itseäni, sillä huomasin liikuttuvani lukiessani vanhan, kuolemaa tekevän Crowleyn edesottamuksista. Hän ei ollut enää "Suuri Peto", vaan vanha ja hauras mies, joka ilahtui, kun joku tuli tervehtimään häntä. 

Eniten pidin tässä elämänkerrassa siitä, miten syvällisesti Lachman tunsi Crowleyn, ja analysoi tämän persoonaa ja elämää, sekä koko okkultistista kulttuuria ylipäätään. Kirjoitusote oli asiantunteva ja melko neutraali, olematta kuitenkaan liian kuiva. Varsinkin kirjan loppupään analyysi siitä, miten Crowley ja hänen ideologiansa näkyy populaarikulttuurissa, oli kiinnostavaa luettavaa:

En usko, että Jay-Z:n tai Lady Gagan kuunteleminen ajaa ketään saatananpalvojaksi. Vaarana on seikka, josta David Tibet huomautti vuosikymmeniä sitten: Crowley ja hänen kaltaisensa hahmot tarjoavat liiankin helpon mutta väkevän kuvaston mielikuvituksettomille ihmisille, jotka eivät kykene luomaan omaa kuvakieltään tai edes ymmärtämään, mihin mainittu kuvasto viittaa tai mihin sillä pyritään. 

Vielä kerran on todettava, että yhden yleisluontoisen elämänkerran lukeminen ei riitä, jos haluaa ymmärtää, mistä Crowleyssa pohjimmiltaan oli kyse. Varsinkaan, kun Lachmanin kirja ei keskittynyt Crowleyn filosofiaan spesifisti, vaan kurotteli moniin eri suuntiin, käyden läpi myös ystävyys- ja rakkaussuhteet, kulloisenkin terveydentilan muutoksen, matkan, julkaistun kirjan, tehdyn rituaalin ja nousseen kohun, taloudellista tilannetta myöskään unohtamatta. 

Oliko Crowley lopulta pelkkä kapinoiva, hedonistinen sekopää, vai väärinymmärretty nero? Kuka tietää. Ikoni hän joka tapauksessa on edelleen. 

Itse näen Crowleyssa paljon samaa kuin kirjailijana ja journalistina tunnetussa Hunter S. Thompsonissa. Molemmat olivat poikkeuksellisen vauhdikkaita ja vaikealuonteisia miehiä, joiden elintavat olivat kaikkea muuta kuin normaalit, saati suositeltavat. Toisaalta sekä Thompson että Crowley olivat myös älykkäitä ja aikaansa edellä olevia yksilöitä, jotka tekivät omilla aloillaan (journalismi, okkultismi, jooga..) uraauurtavia avauksia, joiden ansiosta heidät tullaan muistamaan vielä pitkään.