Näytetään tekstit, joissa on tunniste kolumni. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kolumni. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Takana puhumisen taito, Anna-Leena Härkönen





"Siteeraan vielä lopuksi Aila Meriluotoa: 'Miehet. Mitä paskasakkia. Entä naiset sitten? Voi jumalauta'."


On olemassa kirjailijoita, joiden tekstit ovat niin hyviä, että niitä lukiessa vaipuu transsiin, jota ei pysty häiritsemään juuri mikään. Ei televisio, ei puhelin, ei edes some. Sitä vain lukee, lukee ja lukee, koska nyt vaikka joku Facebook tuntuu äkkiä kovin lattealta ja tylsältä vaihtoehdolta kädessä olevaan, säkenöivän hauskaan ja osuvasti kirjoitettuun teokseen verrattuna. Anna-Leena Härkösen Takana puhumisen taito (julk. 2014) kuuluu juuri tähän viihdekirjallisuuden eliittiryhmään. 

Olen lukenut useita Härkösen kolumnikokoelmia, ja tämä on niistä tähän mennessä paras. En tiedä, onko Härkönen alkanut kirjoittamaan paremmin, vai olinko nyt vain juuri oikeassa mielentilassa. Oli miten oli, tämä Kirjan ja ruusun päivä -erikoisteos oli mielestäni todellinen täysosuma. 

Pidän Härkösen kirjoista, koska hän osaa tarttua ihmiselämän pieniin outouksiin osuvan viihdyttävästi ja itsensä peliin laittaen, olipa kyse sitten kauneushoitoaddiktiosta, lääkkeistä, hotellin aurinkotuolin varaamisesta tai baarin valomerkistä. Enemmän kuin kerran Härkönen myöntää, että hän ei ole täydellinen, ja saa näin lukijankin rentoutumaan:

Onko tyhmä, jos ei tiedä tarpeeksi asioita? Selitä revontulien pointti! En osaa! Selitä globalisaatio! En pysty! Selitä vallan kolmijako! Unohtui jo! Miksi simpukat ja muut nilviöt kiinnittyvät koralliriuttaan? Koska niitä huvittaa!

On myös ehdottomasti mainittava, että eräs oleellinen osa Härkösen viehättävyyttä on hänen kykynsä käsitellä ihmiselämään luonnollisena osana kuuluvia negatiivisia tunteita vapauttavasti ja hauskasti. Omalla tavallaan hän onkin suomalainen vastine Grumpy Catille. 

tiistai 27. tammikuuta 2015

Ihana nähä! ja muita kirjoituksia, Anna-Leena Härkönen





Härkönen se vaan sukkeloituu vuosien myötä


Olen lukenut Anna-Leena Härköseltä useita kolumnikokoelmia; mikäli muistini ei täysin petä, on uunituore Ihana nähä! ja muita kirjoituksia (julk. 2015) jo vähintäänkin neljäs tätä lajia. Ja miksipä ei, sen verran viihdyttäviä ja vaivattomia luettavia Härkösen kolumnikirjaset ovat. Muutama tunti, ja hidaskin lukija on saanut virkistävän Härkös-trippinsä päätökseen. 

Olen aina nauttinut Härkösen, tuon hurmaavan pikku piikkipallon, suorasanaisista ja tarkkanäköisistä nokkeluuksista niin romaanien kuin kolumnienkin muodossa. Ilokseni voin myös todeta, että mielestäni tämä novellikokoelma oli onnistuneempi, kuin kaksi edellistä, Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia & Mikkihiirihelvetti (julk. 2013).

Noilta teoksilta kaipailin henkilökohtaisten aiheiden sitomista suurempiin, yleisellä tasolla merkittäviin ilmiöihin hieman useammin. Kannanottoja oli mielestäni liian vähän. Koska vaikka ihailenkin Härkösen rohkeutta kertoa itsestään henkilökohtaisia, monesti hieman nolostuttaviakin asioita, joiden avulla pääsen lukijana hänen lähelleen, kaipaan kuitenkin tämän kaliiberin sanatyöläiseltä myös muita tasoja; liikettä yksityisestä yleiseen ja takaisin. 

Tässä Ihana nähä! ja muita kirjoituksia -kokoelmassaan Härkönen oli onneksi aiempaa kantaaottavampi. Mielipide kerrottiin muassa pornosta, naisten ulkonäköpaineista, politiikasta, vanhustenhuollosta, lintuinfluenssasta ja äitiydestä:

Keskustelu ajautui jälleen kerran siihen, mitä on hyvä äitiys. Me kaikki kärsimme jonkinasteisesta syyllisyydestä.

..Pahin syyllisyyden aiheuttaja tuntuu nykyään olevan internet ja sen suositut keskusteluryhmät. Idea on periaatteessa toimiva: keskusteluryhmissä naiset voivat jakaa ajatuksiaan ja kysyä muilta äideiltä neuvoja vaikeissa tilanteissa. Mutta nainen on naiselle susi. Monet pahaa aavistamattomat äidit lytätään kuin sääsket, elleivät he kuulu Suurten Äitien kerhoon. Suuret Äidit edustavat fanaattista uuskonservatismia. Naiset pysyköön hellan ääressä!

Itse en ole äitiysfoorumeilla aikaani viettänyt, koska minulla ei ole lapsiakaan, mutta Härkösen havainnot eivät kuitenkaan yllättäneet minua tippaakaan. Anonyymeillä keskustelupalstoilla kun on helppo sortua liekitykseen ja trollaukseen, koska omaa henkilöllisyyttä ei tarvitse paljastaa. Lisäksi on todettu, että samasta aiheesta kiinnostuneiden ryhmien mielipiteillä on usein taipumus kärjistyä jonkinlaiseen ääripäähän. Sosiaalipsykologiassa tällaista huonoon päätöksentekoon johtavaa tilannetta kutsutaan ryhmäpäätöksen polarisoitumiseksi. Joukossa tyhmyys tiivistyy.

maanantai 6. lokakuuta 2014

Eniten vituttaa parisuhde, Pasa & Atpo





"Kaksin aina kauheampi"


City-lehdestä tutun kolumnistiparivaljakko Pasan ja Atpon tuotanto tuli minulle alun perin tutuksi erään tamperelaisen ystäväni kautta. Ja voi niitä kertoja, kun olen sen jälkeen maannut hänen sängyllään vitutuskirja kädessä, ja nauranut kyyneleet silmistä valuen.. Välillä olen vieläpä tehnyt todellisen mustan huumorin cocktailin; yhdistellyt Pasaa ja Atpoa Hugleikur Dagssonin siekailemattomiin sarjakuviin. Priceless.


Kirjaston sensuuri iski


Kaikki eivät kuitenkaan arvosta Pasaa ja Atpoa ihan yhtä korkealle kuin minä ja kaverini. Kun taannoin menin etsimään tätä Eniten vituttaa parisuhde -kirjaa (julk. 2012) lähikirjastostani, ilmoitti kirjastonhoitaja, että hän ei Pasaa ja Atpoa kokoelmiinsa ota, koska kielenkäyttö on liian ruokotonta.

Ei auttanut kuin kaivaa kuvetta. Ensin tein maksullisen kaukolainan, ja myöhemmin ostin vielä omaksikin, sen verran hyvin tämä Pahkasikaankin verrattu, "viileän analyyttinen ja aikuismainen teos parisuhteen vittumaisuudesta" minuun upposi. Kronologisessa järjestyksessä etenevien osioiden nimet paljastavat kirjan reippaan hengen erinomaisesti:

ESINÄYTÖS - Arvaamaton ansa
ENSIMMÄINEN PUOLIAIKA - Kiristyvä silmukka
VÄLIAIKA - Kohtalokas sinetti
TOINEN PUOLIAIKA - Loputon vastamäki
JÄLKINÄYTÖS - Vääjäämätön ratkaisu


"That which does not kill us makes us funnier" 

- Greg Dean


Minulle Pasan ja Atpon musta huumori tuo mieleen ennen kaikkea rakastamani stand up -komiikan, koska molemmille on yhteistä muun muassa aiheiden ottaminen omasta elämästä, asioiden turhauttavien puolien esiin nostaminen, ironia ja liioittelu. Pasa ja Atpo eivät myöskään huutele asioita norsunluutornista käsin, vaan tiedostavat omat puutteensa ja virheensä, ja tekevät säännöllisin väliajoin pilaa myös itsestään:

Exäsi facebook-statuksien, kuvien ja kavereiden aiheuttama mustasukkaisuus
Mitäpä tässä selittelemään: aivan vitun noloa kytätä exän tekemisiä ja vieläpä ottaa niistä itseensä. Tällaista tää on, Atpona oleminen.

Eronneet tyypit, jotka ottavat yhteyttä seksin toivossa.
Atpo: vaikka kirjoititkin tämän jutun ikään kuin et itse olisi tuo tyyppi, niin kyllä se silti viestii melko aktiivisesti sun säälittävyydestäsi.

..Ei mitenkään kiusallisen ilmiselvästi näy se, että ollaan nuoria jätkiä, jotka ei tajua hevonvittua elämästä, naisista, miehistä tai mistään muustakaan. Mutta ANTAKAA MEIDÄN NYT JUMALAUTA OLLA ASIOISTA MITÄ MIELTÄ ME HALUTAAN!

Verbaliikan ytimessä ovat täydellisesti ajoitetut ja muotoillut kirosanat, vaikka tässä kirjassa ulosanti onkin totuttua monipuolisempaa, ja lauserakenteet pitempiä. Monesti Pasan ja Atpon räävittömyyksille nauraessa on tullut mietittyä, että kiroilu voi todellakin olla sangen vapauttavaa ja terapeuttista. Tätä on myös tutkittu: brittiläisen yliopistotutkimuksen mukaan kiroilu voi antaa lisää itsevarmuutta, auttaa hallitsemaan tunteita ja jopa vähentää kipua. Ei siis ihme, että Pasan ja Atpon kirosana-akrobatiaan perustuvat teokset ovat suosittuja, vaikka useissa tosielämän tilanteissa manailu onkin sangen paheksuttavaa.


Kirjan lopusta löytyy tällainen, teoksen hengelle uskollinen
 pikku aktiviteetti. Menneisyyttähän on aina
hyvä märehtiä! Eiku..

perjantai 19. heinäkuuta 2013

Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia + Mikkihiirihelvetti ja muita kirjoituksia, Anna-Leena Härkönen



"Anna-Leena Härkönen käsittelee aikamme ilmiöitä suora-
sukaiseen tapaansa ja tarjoaa pölyttyneiden mielipiteiden
sijaan vastaansanomatonta arjen anarkiaa. "


Anna-Leena Härkönen, v*ttuuntuneiden suomalaisnaisten asialla jo vuodesta 1965


Päätin tavoistani poiketen käsitellä kaksi kirjaa samassa blogikirjoituksessa. Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia & Mikkihiirihelvetti ja muita kirjoituksia kun ovat selkeässä yhteydessä toisiinsa, niin graafisesti, kuin sisällöllisestikin. Niillä on jopa sama takakansiteksti.

Anna-lehdessä julkaistuista kolumneista kootut kirjat olivat itse asiassa niin samasta puusta veistetyt, että  tekstien jakaminen kahteen eri teokseen ei tuntunut loogiselta, paitsi tietenkin taloudellisessa mielessä. Kumpikin kolumnikokoelma on julkaistu äänikirjana vuonna 2013, ja niiden yhteiskesto on alle neljä tuntia.
-Kyllä nämä olisi ihan hyvin saanut mahdutettua samaan boksiin!

Ulkokirjallisia huomioita


Näin Anna-Leena Härkösen kerran Nokian Edenin ala-aulassa aivan sattumalta. Kärttyisän näköinen pikkunainen vilahti silmieni editse kuin salama. Mielessäni kävi kaksi asiaa: 1. "Haa! Näin Anna-Leena Härkösen!" ja 2. "Olipa hän pieni ja siro.".

Jos totta puhutaan, olen jostain irrationaalisesta syystä johtuen aina pitänyt Härköstä hieman pelottavana naisena, jonka suuret, ilmeikkäät silmät tuntuvat katsovan suoraan lävitseni. Hänen kireä ilmeensä kohtaamishetkellämme ei mitenkään lieventänyt tätä mielikuvaa. Tiedostan luonnollisesti, etten tiedä mitään siitä, millainen persoona Härkönen oikeasti on. Hän vain sattuu näyttämään pelottavalta.

Härkösen elämänmakuisista kirjoista olen pitänyt aina. Esimerkiksi vuonna 2008 julkaistu Ei kiitos -romaani sai minut repeilemään naurusta.

Miksi ylipäätänsä kenenkään on pitänyt syntyä tälle paskaplaneetalle?


Nämä kaksi kuuntelemaani kolumnikokoelmaa antoivat Härkösestä hyvin sympaattisen ja inhimillisen kuvan. Hän muun muassa avautuu elämästään nuoren pojan äitinä, ja kertoo itseään säästelemättä monista arkensa pikku sattumuksista, tuntemuksista ja mieliteoista, joihin hyvin moni suomalaisnainen voi samaistua. Kukapa ei olisi joskus tuskaillut hiustensa kanssa, tai himoinnut periaatteessa turhia kosmetiikkatuotteita.

Härköselle ominaiseen tyyliin myös negatiiviset mietteet ja sattumukset tuodaan reippaasti julki. Kuten yhdessä kolumnissa puuskahdettiin: "Miksi ylipäätänsä kenenkään on pitänyt syntyä tälle paskaplaneetalle?!"

Laiskahkoa


Minusta Härkönen ei ollut näissä kolumneissa kuitenkaan parhaimmillaan. Muistan pitäneeni esimerkiksi vuonna 2007 julkaistusta Palele porvari - ja muita kirjoituksia -kolumnikokoelmasta enemmän.

Nämä uudet tekstit olivat ajoittain laiskahkosti kirjoitettuja. Erityisesti Mikkihiirihelvetti-kirjassa Härkönen monesti vain kertoili omia arkipäivän kuulumisiaan, eikä sanailu ollut erityisen nasevaa. Tuli mieleen, että tällaisia juttuja voisi pakista kuka tahansa ystäväni vaikkapa tavallisen puhelinkeskustelun aikana.

Kolumnit olisivat olleet minusta parempia, jos niissä olisi ollut enemmän pureskeltavaa ja enemmän tasoja. Härkönen olisi esimerkiksi voinut sitoa kolumniensa henkilökohtaiset aiheet nykyistä useammin suurempiin yhteiskunnallisiin viitekehyksiin, ja ottaa enemmän kantaa. Nytkin näin toki tehtiin esimerkiksi kolumneissa Naisen paikka ja Terve tikkujalka, mutta jäin kaipaamaan lisää.


Tuo katse!