Luomisen järvi, Rachel Kushner

 

Verkkainen vakoojaromaani filosofisin höystein

Rachel Kushnerin Luomisen järvi (Creation lake, 2024) on kirja, joka pitää otteessaan, enkä edes oikein osaa sanoa miksi. Luin tätä kirjaa pitkään, välillä muuta kirjallisuutta lehteillen, mutta jostain syystä palasin kuitenkin Luomisen järven äärelle uudestaan ja uudestaan. Teksti soljui eteenpäin taidokkaasti, ja vaati huomiotani päivästä toiseen. Tämä siitä huolimatta, että päähenkilö, ekoaktivistiryhmään soluttautuva "Sadie Smith", oli mielestäni varsin epämiellyttävä ja kylmä ihminen, jopa suoranainen nihilisti. Tarkemmin ajateltuna, en pitänyt yhdestäkään tämän kirjan hahmosta. 

Toisaalta, kuten Paul Therouxkin on todennut, ikävistä ihmisistä on helpompi kirjoittaa mielenkiintoisia kirjoja kuin mukavista ja hyvistä tyypeistä. Kusipäät henkilöhahmot ovat kuin al dente -pasta: heissä riittää pureskeltavaa.

Mieleen jäävien ihmishirviöiden ohella Luomisen järvestä löytyi paljon mielenkiintoisia faktoja ja filosofista pohdintaa, jotka oli kirjoitettu sähköpostien muotoon. Omalla kohdallani ennen kaikkea nämä tekstiosuudet kannattelivat kokonaisuutta ja estivät kirjan kesken jättämisen. 

Keskeytysten arkisto, Pontus Purokuru

Triviaalista universaaliin ja takaisin 

Podcastaaja, kirjailija ja filosofi Pontus Purokuru oli minulle tähän Keskeytysten arkisto -lyhytproosateokseen (2025) tarttuessa uusi tuttavuus. Ja aivan kuten Hesarin toimittajallekin kävi, myös minut teksti tempaisi mukaansa välittömästi. Tällaista kevyttä ja raikasta mutta terävää ajatuksenjuoksua on ilo lukea! Purokuru liikkuu tässä teoksessa ketterästi sekä suurten filosofisten kysymysten että arkisten banaaliuksien joukossa; olipa kyse sitten sähköhammasharjoista, oksentamisesta tai vapaan tahdon tematiikasta, Purokuru tuottaa aiheesta soljuvaa ja mielenkiintoista tekstiä, jonka lukemista ei pysty lopettamaan. Vai pitäisikö sanoa: keskeyttämään? Heti luettuani Keskeytysten arkiston laitoin tilaukseen Purokurun esikoisromaani Römaanin (2019).

Entisenä apurahatutkijana samaistuin erityisesti kohtiin, joissa Purokuru kirjoitti apurahojen hakemisen vaikeudesta ja jatkuvassa epävarmuudessa elämisestä. Maailmassa on harvoja yhtä hienoja tilanteita kuin se, että saa apurahan, jonka turvin voi tehdä täysipäiväisesti juuri sitä mikä itseä kiinnostaa. Valitettavasti kolikon kääntöpuoli kuitenkin sattuu olemaan raastava taloudellinen epävarmuus ja rahavirran pätkittäisyys. Itse kaipaan edelleen apurahakausiani, mutta nykyinen palkkatyö tuo mukanaan sellaista vakautta, jota apurahat eivät voi koskaan tarjota.

Ainoan kritiikkini haluan kohdistaa (Asuntonäyttöjä-tekstin tekoälybuustauksen lisäksi) kirjan loppupäässä olevaan Muistelmat-tekstiin. Tarkemmin sanottuna tähän kohtaan:

Näin keskiluokkaisten ihmisten keski-ikäistyvän. Naiset peittivät itsekkyytensä joogamössön alle, miehet omahyväisyytensä osakemarkkinoille.

Pitkään joogaa harrastaneena ja myös joogafilosofiaan perehtyneenä naisena haluaisin huomauttaa, että joogalla on erilainen ydintehtävä sen harjoittajan sukupuolesta riippuen. Miesten kohdalla joogan tavoite on todellakin purkaa egoa ja oppia antamaan itsestään enemmän maailmalle ja kanssaihmisille. Olla siis vähemmän itsekäs. Naisten kohdalla asia on kuitenkin juuri päinvastoin. Naiset ovat nimittäin usein liian kilttejä ja antavat itsestään liikaa muille, välittämättä itsestään ja omasta hyvinvoinnistaan. Tähän naiset koulitaan jo lapsina. Pitää olla "kiltti tyttö". Niinpä naisten kohdalla joogan ydintehtävä onkin itse asiassa vahvistaa egoa ja auttaa asettamaan terveitä rajoja. Auttaa naista suojelemaan itseään. Tähän liittyen suosittelen tutustumaan vaikkapa hindujen pyhästä tekstistä, Bhagavad Gitasta (400-100 eaa.) löytyvään Shivan ja Shaktin tarinaan. Esimerkiksi yhdysvaltalainen joogaopettaja ja filosofian tohtori Ty Landrum on puhunut tästä kattavasti.

Mutta, kuten sanottu, Keskeytysten arkisto tulee olemaan vasta ensimmäinen monista lukemistani Purokurun kirjoista. -Ehdottomasti jatkoon!

Dinosauruspuisto, Michael Crichton

 

Kansikuva lainattu Wikipediasta.

Ekotrilleri parhaimmillaan

Juuri teattereihin saapuneen Jurassic World Rebirth -elokuvan kunniaksi päätin kuunnella koko dinosaurussaagan startanneen alkuperäisteoksen, Michael Crichtonin (1942-2008) Dinosauruspuiston (Jurassic Park, 1990), uudelleen. 

Tämä oli minulle mieluisa tehtävä, sillä olen aina ollut Jurassic Park -fani. Suosittelenkin ehdottomasti kaikille Rebirthin katsojille alkuperäisteoksen lukemista ennen elokuvateatteriin marssimista, jos tämä tarinamaailma kiinnostaa pienimmissäkään määrin. Varsinkin, kun uudessa elokuvassa on vihdoin mukana alkuperäiskirjasta tuttu, jokseenkin legendaarinen jokikohtaus. Pääsinkin jo väittelemään YouTuben kommenttiosioon toisten fanien kanssa siitä, osaako tyrannosaurus Rex uida, vai käveleekö se vain joen pohjalla. Erään kommentoijan mukaan minun näkemyksistäni huomaa, että en ole lukenut kirjaa. Oli ilo havaita, että fanien tarve päteä triviatiedolla elää ja voi hyvin.

Steven Spielbergin Jurassic Park -elokuva vuodelta 1993 perustuu tietenkin tähän samannimiseen klassikkokirjaan. Siinä ovat olleet käsikirjoittajina juurikin Crichton itse, sekä myös uusimman Rebirthin käsikirjoittanut David Koepp. Tästä johtunee, että Rebirth suorastaan vilisee detaljisia viittauksia Jurassic Park -elokuvaan ("Objects in mirror are closer than they appear..").

Itseäni yllätti toisella kuuntelukierroksella se, miten paljon kirja itse asiassa eroaa elokuvasta. Kumpikin tarina toimii, mutta omalla tavallaan. Yleisesti ottaen kirja on synkempi, raaempi ja syvällisempi kuin elokuva-adaptaatio. Esimerkiksi dinosauruspuiston perustaja John Hammond on kirjassa paljon inhottavampi hahmo kuin elokuvassa: hän ei välitä lapsenlapsistaan, ainoastaan rahasta. Elokuvassahan Hammond vaikuttaa lähinnä hyväntahtoiselta papalta, joka on tehnyt investoinneissaan joitakin virhearvioita. 

Myös juonellisesti kirja on monilta osin erilainen kuin elokuva, varsinkin alkuun ja loppuun oli lisätty tapahtumia, jotka puuttuvat elokuvaversiosta. Toki esimerkiksi eräs teoksen alussa oleva rantakohtaus on saanut paikkansa myöhemmin tehdyssä The Lost World -elokuvassa (1997).

Jos Dinosauruspuistosta pitäisi sanoa jotain negatiivista, niin suomennos oli minusta ajoittain huolimaton. Erityisesti korvaani särähtivät kohtaukset, joissa tyrannosaurus rex istui. Epäilen, että alkuperäiskielessä on käytetty verbiä "to sit", joka on suomennettu olemisen sijaan kirjaimellisesti istumiseksi. Tämän verbin käyttö antaa itselleni varsin omituisia ja huonosti tunnelmaan istuvia mielikuvia. Enkä usko, että rexille on ollut fyysisesti edes mahdollista istua suuren ja voimakkaan häntänsä takia. Voi toki olla, että paleontologit luulivat vielä kirjan syntyaikoina, että tyrannosaurus rex kulki häntä maata viistäen ja tasapainoili siihen tukien. Tämähän on sittemmin osoitettu vääräksi tiedoksi.

Lisäksi vielä varoituksen sana äänikirjan kuuntelijoille: tarina sisältää paljon tuskallisen pitkiä koodausrimpsuja, jotka ainakin oman äänikirjaversioni lukija tavaa ääneen turhankin tunnollisesti. Niinpä suosittelisinkin lukemaan Dinosauruspuiston ennemmin printtiversiona. Tosin jos mielii saada kirjan omaksi, joutuu pulittamaan todennäköisesti kymmeniä euroja. Esimerkiksi Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivillä Dinosauruspuistosta pyydettiin 30 euroa, ja nettihintoihin verrattuna se on alakanttiin. Onneksi meillä on kirjastot. Joskin itse haluaisin omistaa tämän klassikon pysyvästi.

Dinosauruspuisto-kirjasta löytyy toiminnan lisäksi myös filosofisempi puoli (joka valitettavasti puuttuu lähes kokonaan esimerkiksi uusimmasta Rebirth-elokuvasta). Monessa suhteessa sen viesti on sama, kuin juuri lukemassani ja bloggaamassani Frank Schätzingin Pedot-kirjassa: luonto voittaa aina. Ihminen voi omilla toimillaan aiheuttaa oman sukupuuttonsa, mutta elämä jatkuu kyllä muissa muodoissa. Erona Petoihin Dinosauruspuistossa on tietenkin mukana spesifiä pohdintaa siitä, kannattaako dinosauruksia tuoda takaisin, jos se olisi mahdollista (ilmeisesti se voisi onnistua jalostamalla lintuja "takaperin"). Ja vaikka Dinosauruspuisto on jo 35-vuotta vanha kirja, ovat sen teemat ajankohtaisia edelleen muuallakin, kuin vain elokuvateattereissa. Ei tarvitse kuin korvata sana "dinosaurus" sanalla "tekoäly". 

Pedot, Frank Schätzing

 

Gaia iskee takaisin

Törmäsin tähän takavuosien menestystrilleriin sattumalta kirpputorilla, josta sen olisi saanut lunastaa itselleen kuudella eurolla. Kirjan kaunis ja tyylikäs kansi yhdistettynä iskevään nimeen herätti mielenkiintoni, ja päädyin lopulta kuuntelemaan tämän 912-sivuisen kirjan Krista Kososen lukemana äänikirjana. Samainen nainenhan on muuten nähty näyttelemässä myös tämän kirjan pohjalta tehdyssä tv-sarjassa. Toistaiseksi 40 miljoonaa maksaneesta sarjasta on kuitenkin ilmestynyt vain yksi tuotantokausi, ja jatkosta ei valitettavasti ole tietoa.

Itsekin sukellusta harrastava Frank Schätzing on tehnyt laajan taustatyön Petoja (Der Schwarm, 2004) varten, ja sen huomaa. Kirja on täynnä tieteellisiä faktoja, jotka kietoutuvat saumattomasti yhteen science fiktion ja trillerimäisen juonen kanssa. Tosin tässä tapauksessa sopii toivoa, että scifi ei ennusta tulevaisuuden todellisia kehityskulkuja, kuten se on monesti aiemmin tehnyt.

Se, mikä liittää scifin ja tieteen yhteen tässä tapauksessa, muistuttaa minua ennen kaikkea niin sanotusta Gaia-hypoteesistä, joka on kemisti James E. Lovelockin (1919-2022) ja biologi Lynn Marguliksen (1938-2011) käsialaa. 1970-luvulla kehitetyn teorian mukaan "eliöiden toiminta säätelee maapallon ympäristöolosuhteita pitäen ne elämälle suotuisina; planeettamme elävät ja elottomat osat muodostavat siis kokonaisuuden, jota voi pitää yhtenä organismina" (Vuento 2025, 286).

Vaikka Gaia-teoriaa ei ole ainakaan toistaiseksi hyväksytty tieteellisesti, on se silti nostanut pintaan ajatuksen siitä, että maapallo ja sen eliöt ovat yhteenkuuluva kokonaisuus (emt. 286). Ja aivan kuten Schätzingin kirjassakin, myös Gaia-teorian myöhemmissä johdannaisissa on esitetty, että Gaia on pahoissa vaikeuksissa ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen johdosta (emt. 287). Lovelock kirjoittikin vuonna 2006 pahaenteisen kirjan nimeltä The Revenge of Gaia, eli Gaian kosto. 

Lukukokemuksena Pedot oli erityisesti alussa ja loppupuolella mitä mainioin trilleri. Ainoastaan liian laaja henkilökavalkadi (äänikirjan kuuntelijan painajainen) ja keskivaiheen tylsä suvantovaihe synnyinkotivierailuineen lamaannuttivat tunnelmaa. Onneksi erittäin mielenkiintoiset ja osuvat ympäristöfilosofiset pohdinnat korvasivat paljon, lopun ja alun nopeista käänteistä puhumattakaan.

Monet ovat kritisoineet kirjan lopun tapahtumia liian scifimäisiksi ja korkealentoisiksi. Olen täysin erimieltä. Mitä scifimpää, sen parempaa!

Lähde:

Vuento, M. (2025). Hämmästyttävät sienet. Eliökunnan pimeää ainetta valaisemassa. Gaudeamus.

Kaikki mitä olet aina halunnut tietää kuninkaallisista - mutta et ole uskaltanut kysyä, Alexander von Schönburg

 

"It's not easy being a princess"*

Jotkut kirjat ovat niin viihdyttäviä, että kun ne on luettu, on vaikeuksia päästää irti, ja jatkaa kohti uusia lukuelämyksiä. Toimittajanakin tunnetun, kreivi Alexander von Schönburgin nimihirviökirja Kaikki mitä olet aina halunnut tietää kuninkaallisista - mutta et ole uskaltanut kysyä (Alles, was Sie schon immer über Könige wissen wollten, aber nie zu frage wagten, 2008) on yksi näistä tapauksista. Kun äänikirja loppui, aloitin sen kuuntelun heti uudelleen. Sittemmin olen toki jo onnistunut vieroittamaan itseni tästä petollisen sujuvasti kirjoitetusta anekdoottikokoelmasta. Mutta von Schönburgissa on kirjoittajana todellakin sitä jotain, kuten myös hänen aikaisempi, niin ikään erinomainen teoksensa Tyylikkään köyhäilyn taito (2007) aikoinaan todisti. Myös tuon kirjan olen lukenut monta kertaa. 

Kaikki mitä olet -kirja on jo yli kymmenen vuotta vanha, mutta silti edelleen ajankohtainen. Esimerkiksi teoksessa paljon esillä ollut brittihovi jaksaa kiinnostaa ihmisiä vuodesta toiseen, ja tämän kirjan lukeminen antaa lisätaustoja muun muassa sille, miksi Prinssi Harryn ja Meghanin tyttären nimi, Lilibet, aiheutti tyrmistystä. Samoin alun perin hauskaksi tarkoitettu maininta (ex-prinssi) Andrewista nousee huutomerkkinä esiin, kun teosta lukee vuonna 2022.

Anekdoottien ja terävän sanailun ohella von Schönburgin teos avasi myös mielenkiintoisia näkökulmia monarkian ideologiseen puoleen, jota von Schönburg kutsuu "monarkian henkiseksi ulottuvuudeksi". Tähän liittyen von Schönburgin huomio siitä, miten monarkia lumo perustuu tietynlaiseen arvoituksellisuuteen ja mystiikkaan, oli kiehtova. Ei ole ehkä kovin vakavasti otettavaa, jos hallitsija esimerkiksi julistaa olevansa jumalien suora jälkeläinen, tai tulevan kuningattaren pitää istua kruunajaisissaan "kohtalon kivellä", mutta kiinnostavaa se ehdottomasti on. Tämä teos ei tehnyt minusta rojalistia, mutta sitäkin tehokkaammin se irrotti minut omasta arjestani, ja sai minut viihtymään. 

Suosittelen von Schönburgin kirjaa kaikille, jotka odottavat malttamattomina The Crownin viidettä tuotantokautta (itse kuulun heihin). Jos pidät tuosta Netflixin kohusarjasta, nautit mitä suurimmalla todennäköisyydellä myös tästä teoksesta. 

_________________

* Teksti tyynystä, jonka Kuningatar Elizabeth II antoi siskolleen Margaretille joululahjaksi. Margaret ihastui ikihyviksi.

Digital Minimalism - Choosing a Focused Life in a Noisy World, Cal Newport

Onko kotisi jo konmaritettu? Tässä seuraava askel: digitaalinen minimalismi

 

The tycoons of social media have to stop pretending that they're friendly nerd gods building better world and admit they're just tobacco farmers in T-shirts selling an addictive product to children. Because, let's face it, checking your "likes" is the new smoking. 

Tietojenkäsittelytieteen professori Cal Newport tuli alun perin tietoisuuteeni erinomaisen Quit social media -Tedx Talk:insa kautta. Sittemmin olen törmännyt häneen erityisesti YouTuben puolella, missä häntä haastatellaan toistuvasti esimerkiksi sosiaaliseen mediaan ja muuhun sähköiseen kommunikaatioon liittyen. Jokin aika sitten päädyin vihdoin ja viimein jonkun, jälleen kerran loistavan haastattelun kuultuani, tilaamaan itselleni hänen kirjansa Digital Minimalism - Choosing a Focused Life in a Noisy World (2019). Ja, ironista kyllä, ajauduinkin pian fyysisen kirjan saavuttua kuuntelemaan sen älypuhelimeni kautta äänikirjana, koska "se nyt vaan on kätevämpää". Hyväksyisikö Newport tämän? Mahdollisesti, mutta ihanteellista se ei ehkä ole, koska itse kirjasta löytyy muun muassa alaluku, joka on otsikoitu: "Practice: Dumb Down Your Smartphone". Toisaalta: lukeminen on minulle tärkeä arvo. Tämän huomion merkitys avautuu myöhemmin tämän bloggauksen aikana.

Kirjalle nimenkin antava digitaalinen minimalismi on Newportin kehittämä teknologian filosofia, syvän intentionaalinen ja personoitu tapa käyttää nykyisiä sähköisen viestinnän palveluita ja laitteita, kuten älypuhelimia, tabletteja, Facebookia, Twitteriä, sähköpostia ja verkon uutissivustoja. Newportin tarjoaman metodin tarkoituksena on muun muassa poistaa kännykkäaddiktio, panna piste loputtomalle skrollaamiselle, ja samalla eliminoida näistä seuraava lamaannuttava ajanhaaskaus. Newport haastaa lukijansa käyttämään elektronisia laitteita ja niiden tarjoamia, petollisen koukuttaviksi suunniteltuja palveluja, mahdollisimman tarkoituksenmukaisesti ja harkitusti, omat arvot ja henkilökohtaiset tarpeet edellä. 

Käytännössä Newport kannustaa lukijaansa viettämään kuukauden mittaisen digitaalisen paaston, jonka aikana ei käytetä muuta kuin aivan pakollista teknologiaa. Toisin sanoen työsähköposteja saa yhä lukea, mutta se oma Instagram-tili menee jäähylle kuukaudeksi. Tämän paaston aikana Newport kehottaa keskittymään analogisiin harrastuksiin, joista saa iloa. Yhdelle tämä voi merkitä lukemista, toiselle pitkiä kävelyitä luonnossa, ja kolmannelle vaikkapa jonkin instrumentin soittamista. Newportin mukaan monille tämä digipaasto ottaa aluksi koville, mutta pian mieliala kohoaa, ja vanhat, pre-digitaalisen elämän harrastukset tekevät paluun digipaastoilijan elämään. 

Tämän digipaaston päätyttyä seuraa valittujen teknologioiden ja digipalvelujen (ei automaattisesti kaikkien) tuominen takaisin elämään, tällä kertaa "puhtaalle pöydälle" ja harkitusti. Jokaisen teknologian ja palvelun kohdalla kannustetaan miettimään, mitä henkilökohtaista arvoa tai tarvetta tämä palvelee, ja miten käyttöä voisi optimoida niin, että tuo arvo tai tarve tulee parhaimmalla tavalla täytetyksi ja huomioiduksi. Tämä arviointiprosessi saattaa johtaa myös ainakin joistakin teknologioista ja digitaalisista palveluista luopumiseen. 

Ei siis esimerkiksi käytetä Facebookia vain siksi, että "kaikki ovat siellä", vaan kysytään, mitä tarpeita Facebook oikeasti palvelee juuri minun kohdallani, ja onko Facebook lopultakaan edes paras tapa palvella näitä arvoja. Olisiko esimerkiksi yhteydenpidon kannalta parempi suosia laadukkaampia kommunikoinnin keinoja, kuin "tykkääminen" ja lyhyet kommentit somessa? Entäpä jos vaikka soittaisit ystävällesi, tai menisit käymään hänen luonaan? Ja mikäli haluat pitää Facebookin elämässäsi, jotta pysyt kärryillä tuttujesi kuulumisista, olisiko syytä rajata ja optimoida palvelun käyttöä aiempaa enemmän, jotta et enää roiku somessa tuntikausia joka viikko? Miten olisi, jos käyttäisit Facebookia vaikkapa vain kerran viikossa pöytäkoneella, ja hukkaisit sen älypuhelinsovelluksen luuristasi? 

Pidän suuresti paitsi tästä Newportin tarjoamasta toimintamallista, myös tavasta, jolla hän ylipäätään lähestyy nykyteknologiaa. Tässä kirjassa teknologia ei ole itsessään arvokasta, vaan sen sijaan kysytään, mitä yksilön omia arvoja ja tarpeita kukin teknologia ja palvelu voi lopulta tukea. Somea itse aina vältellyt Newport ei anna tuumaakaan periksi kommentoijille, joiden mukaan hän saattaa "missata jotain", kun ei ole Facebookissa. 

Ideologisesti Newportin teos sijoittuu jokseenkin samoille aaltopituuksille aikaisemmin lukemieni Jaron Lanierin 10 syytä tuhota kaikki sometilit NYT -teoksen ja Pekka Vahvasen Kone kaikkivaltias -kirjan kanssa, joista pidin myös paljon. Newportin lähestymistapa on silti jokseenkin pehmeämpi, kuin Lanierilla ja luddiitiksi tunnustautuvalla Vahvasella. Newport itsekin sijoittaa oman filosofiansa jonnekin luddiittien ja teknologian maksimalistien (tämä näkökulma on nykyisin yhteiskunnassamme oletusarvo) välimaastoon. Newport näkee teknologiassa paljon potentiaalia, mutta hän korostaa kriittisyyden tärkeyttä: 

Digital minimalism definitely does not reject the innovations of the internet age, but instead rejects the way so many people currently engage with these tools.

Vanhaa sanontaa mukaillen voisi siis todeta: teknologia on hyvä renki, mutta huono isäntä.

Metsässä - Uppoudu metsään, itseesi ja elämään, Jarko Taivasmaa

Kirja, joka sai minut makaamaan selälläni kalliolla

Kuten aiemmassa Metsäkylpy-bloggauksessani totesin, on luonto itsehoidon välineenä juuri nyt kuuma trendi. Meillä Suomessa julkaistiin tähän liittyen viime vuonna muun muassa chi kung -opettajana tunnetun Jarko Taivasmaan teos Metsässä - Uppoudu metsään, itseesi ja elämään (2019). Tämä kirja on visuaalisesti todella kaunis, kuten kaikki Hidasta elämää -kirjaperheen kirjat, mitä olen tähän mennessä nähnyt. Tämä on jyrkässä kontrastissa useimpiin lukemiini meditaatiota käsitteleviin kirjoihin, jotka ovat olleet ulkoasultaan yleensä sangen askeettisia. 

Itselläni oli kirjan ulkoasuun hieman ristiriitainen suhde, koska välillä koin, että jäin vain ihastelemaan kuvitusta, ja unohdin itse sisällön. Voisi siis sanoa, että kirjan lukeminen itsessäänkin oli huomioharjoitus: katsonko upeaa maisemakuvaa ja uppoudun siihen, vai kiinnitänkö huomioni tekstinostoon, joka on istutettu tähän kauniiseen valokuvaan?

Metsässä on laaja ja syvällinen teos, jossa paitsi opastetaan metsään uppoutumisen menetelmään, ihaillaan myös luontoa ja koko tätä maailmankaikkeutta suurta ihmetystä ja kiitollisuutta tuntien. Lukukokemuksena Metsässä olikin hyvin kiehtova, monipuolinen ja meditatiivinen. Tämä on niitä kirjoja, joita kannattaa lukea sängyssä ennen nukahtamista.

Yhden selkeän rajoituksen Metsässä-kirjassa näen, ja se on formaatti; Taivasmaan kirja on minusta ennen kaikkea esittelevä selonteko metsään uppoutumisen menetelmään, sillä tässä muodossa menetelmä ei pääse kunnolla oikeuksiinsa. 

Itselläni ei ainakaan riitä työmuisti kirjan yksityiskohtaisten ja monisivuisten oppien tarkkaan muistamiseen ja soveltamiseen käytännössä (varsinkaan chi kungiin perustuvan uppoutumisen ykkösvaiheen kohdalla), ja kirjan raahaaminen mukaan metsään tuntuu sekin hieman nihkeältä. 

Itse menetelmää luonnon keskellä kokeillessani päädyin tekemään tiivistelmän uppoutumisen vaiheista helposti mukaan otettavalle Post-it -lapulle, mutta tiesin, että osa menetelmästä jäi näin puuttumaan, ja se harmitti kaltaistani perfektionistia. Toki kokemus oli silti hieno, ja päädyin lopulta makaamaan kalliolla männynlatvoja tuijotellen ja kauniista säästä nauttien. Toki samaan aikaan toivoin mielessäni, ettei naapuri osu paikalle ja luule, että olen saanut jonkinlaisen sairaskohtauksen, ja hälytä lanssia. Näin ei onneksi käynyt.

Mutta kuten sanottu, uskon, että tämänkaltainen, sangen monivaiheinen menetelmä, joka sisältää esimerkiksi lukuisia erilaisia hengitysharjoituksia, pääsee parhaiten oikeuksiinsa käytännön kurssilla, jollaisia Taivasmaa myös vetää. Ilmiö on sama kuin vuosia harrastamani ashtangajoogan kanssa: kirjoja lukemalla voi päästä alkuun, mutta mikään ei kuitenkaan korvaa pätevää opettajaa, joka on fyysisesti läsnä, ja vuorovaikutuksessa oppilaan kanssa.

Yhdenlaisena välimallin ratkaisuna voisivat tietysti toimia myös opetusvideot, joiden perässä oppilas voisi tehdä harjoitteita. Toki tällöin pitäisi raahata kännykkä tai muu vastaava laite mukaan metsään, mikä ei ehkä oikein sovi yhteen tämän menetelmän perusideologian kanssa. 

Kone kaikkivaltias - Kuinka digitalisaatio tuhoaa kaiken meille arvokkaan, Pekka Vahvanen

"Ihmislaji teknologian kanssa on aivan kuin alkoholisti viinitynnyrin äärellä"

Nykyisin en kovinkaan usein osta kirjoja omaksi. Jotta minä ostaisin jonkun teoksen pysyvästi hyllyyni, sen pitää olla joko poikkeuksellisen informatiivinen tai tavallista paremmin kirjoitettu. Tämä kirja oli molempia, ja niinpä lainakirjan eräpäivän umpeuduttua (ja teoksen lähdettyä seuraavalle sitä jonottaneelle) päädyin ostamaan itselleni oman kappaleen.

Erityisesti toimittajana ja televisiojuontajana tunnetun Pekka Vahvasen teknologiakriittinen Kone kaikkivaltias - Kuinka digitalisaatio tuhoaa kaiken meille arvokkaan (julk. 2018) on teos, jonka soisin kaikkien lukevan. Myös niiden, jotka uskovat olevansa Vahvasen kanssa eri mieltä. Itselleni tämä kirja tarjosi ennen kaikkea hyvän tiivistelmän ja monia tarkennuksia jo tiedossani olleista digitalisaation ja loputtoman teknologin palvomisen uhista.

Kone kaikkivaltiaan ydinsanoma on, että jatkuva teknologinen kehitys ei välttämättä ole hyväksi, vaan voi johtaa globaaliin katastrofiin, joka on verrattavissa ilmastonmuutokseen. Ainoa ero on vain siinä, että toisin kuin ilmastonmuutoksen kohdalla, ei loputonta teknologista innovointia koeta ongelmana, tai pyritä hillitsemään juuri mitenkään riskeistä huolimatta. Syy on yksinkertainen:

Teknologiaa palvotaan intensiivisemmin kuin mitään muuta jumalaa. Ajassamme tuskin on suurempaa totuutta kuin digitalisaation välttämättömyys. Siihen uskovat miljardit ihmiset, jotka ovat lumoutuneina älypuhelimistaan ja takertuneet internetiin. Siihen uskovat poliitikot niin oikealla kuin vasemmalla: he näkevät teknologian kehittämisen ainoaksi keinoksi pitää kansakuntansa elossa.

Vahvanen haluaa kyseenalaistaa tämän paradigman, eikä usko olevansa yksin:

Mutta usko teknologian autuaaksi tekevään voimaan on alkamassa horjua. Vaikuttaa siltä, että teknologinen kehitys ei enää muovaakaan yhteiskuntia paremmiksi. Tässä kirjassa kerron, kuinka kehitys on kääntymässä tarkoituksiaan vastaan. Meillä on jo liikaa edistystä, se ei enää palvele inhimillistä hyvinvointia. Samat asiat, jotka johtivat meitä kohti parempaa huomista, ovat nyt heikentämässä elämän mielekkyyttä. Hiljainen vastarinta teknologian kyllästämää elämää vastaan on herännyt. Tietotekniikkayhtiö Intelin tutkimusosasto Intel Labsin laajan kyselyn mukaan 61 prosenttia nuorista aikuisista kokee, että teknologia tekee maailmasta epäinhimillisemmän. Kahdeksan maata kattavassa kyselyssä selvisi, että juuri nämä niin kutsutut milleniaalit korostavat muita sukupolvia useammin teknologian huonoja puolia.

Vahvanen nostaa teoksessaan esiin muun muassa älylaitteiden ihmisten kognitiivisia kykyjä heikentävän vaikutuksen, kansalaisten yksityisyyden vaarantumisen, ja ihmisen oman aivokapasiteetin peittoavan tekoälyn, joka saattaa "jäädä ihmiskunnan viimeiseksi keksinnöksi". Tätä kirjaa voisi luulla synkäksi dystopiaksi, jos se ei sijoittuisi tietokirjagenreen. Massatyöttömyyttä ja robottisotilaiden hyökkäystä odotellessa..

Lukukokemuksena Kone kaikkivaltias muistuttaa kaikkine tutkimustuloksineen ja lähdeviitteineen akateemista julkaisua, joskin se on astetta populaarimmin kirjoitettu. Eikä ihme, se nimittäin syntyi Vahvasen keväällä 2014 aloittamasta väitöskirjaprojektista, joka sai toimittajantyön myötä uuden suunnan yleistajuisena teoksena. Kuten Vahvanen toteaa: "..jos kirjoitan ei-akateemisen kirjan aihepiiristä, joku saattaisi sen lukeakin". Heh heh..

Pakko nyt näin tohtorikoulutettavana huomauttaa, että kyllä väitöskirjatkin saavat mediassa huomiota, varsinkin, jos tutkija osaa brändätä itsensä ja tutkimuksensa hyvin. Kyllä meitä tutkijoitakin haastatellaan lehtiin tuon tuostakin. Mutta leikki sikseen, kyllä Vahvanen tämän varmasti tietää, hän nyt vain halusi viedä tekstinsä yleistajuisempaan suuntaan, ja lopputulos on mitä onnistunein.

Tästä kirjasta olisi paljonkin kirjoitettavaa, mutta nyt taidan sulkea läppärini, ja lähteä metsään kävelylle. Jokin sisälläni nimittäin kertoo, että tämä koneella istuskelu ei ole minulle hyväksi. Hassu juttu..

JOOGAA! Petri Leppänen & Tommi Tukiainen

"Joogasalilla ei kannata katsoa, miten vieruskaveri taipuu. Voi tulla uskon puute. Tai voi se zenpatakin."

Petri Leppäsen ja Tommi Tukiaisen JOOGAA! -teos (julk. 2015) on tähän mennessä mahdollisesti persoonallisin joogakirja, jonka olen koskaan lukenut. Mukana ovat toki ne perinteiset joogan kahdeksan haaraa (Yama, Niyama, Asana..), asiaa joogan vaikutuksista ja filosofisista taustoista, mutta sen lisäksi Tukiainen ja Leppänen ovat tuoneet mukaan myös paljon uusia, ihan tavallisen joogaharrastajan arkeen liittyviä näkökulmia. 

Tämän visuaalisesti näyttävän kirjan sivuilta löytyy perinteisen joogajargonin lisäksi muun muassa suomalaisen joogakulttuurin historia, ihmisläheistä havainnointia siitä mitä tapahtuu, kun oma harjoitus alkaa polkea paikoillaan ja motivaatio laskee, sekä pohdintaa joogan kaupallistumisesta. 

JOOGAA! on ehdottomasti teos, joka jokaisen suomalaisen joogin kannattaa lukea, sen verran monipuolinen ja ajankohtainen se on. Normaalisti olen tottunut lukemaan näin inspiroivia ja osuvia tekstejä vain Ananda-joogalehdestä.

Väkivalta, Slavoj Žižek

Ja nyt hieman slovenialaista filosofiaa

..vaikka kykymme abstraktiin järjenkäyttöön on kehittynyt valtavasti, kykymme reagoida tilanteisiin emotionaalisesti ja eettisesti on edelleenkin ikiaikaisten vaistonvaraisten toimintojen ehdollistamaa.

Slavoj Žižekiä pidetään yhtenä nykyajan tunnetuimmista filosofeista ja kulttuuriteoreetikoista. Minulle Žižek oli kuitenkin vielä aivan viime viikkoihin asti tuntematon suuruus, ja tutustuin häneen vasta erään tutkijakollegani suositeltua minulle tätä Väkivalta-kirjaa (Violence - Six Sideways Reflections, julk. 2008) lähdemateriaaliksi erääseen työn alla olevaan artikkeliini. Yleensä en bloggaa lähdeteoksistani, mutta tämän kirjan kohdalla päätin tehdä poikkeuksen, koska kyseessä on suhteellisen populaari teos. Heti etuliepeessä kirjoitetaan:

Žižekin kirjoituksia on kuvailtu parhaaksi älylliseksi viihteeksi ja häntä on kutsuttu kulttuuriteorian Elvikseksi, sillä hän havainnollistaa filosofiaa käyttämällä esimerkkejä tunnetuista elokuvista ja muualta populaarikulttuurista.

Olen kieltämättä samaa mieltä. Žižek konkretisoi filosofisia pohdintojaan käyttämällä esimerkkeinä muun muassa Lars von Trierin ja Alfred Hitchcockin elokuvia, psykoanalyysiä ja maailmanlaajuisesti paljon kuohuntaa herättäneitä kriisejä ja välikohtauksia, kuten syyskuun 11. päivää, Lähi-idän konfliktia ja holokaustia.

Teksti oli vetävästi kirjoitettua ja ajatuksia herättävää. Akateemisesti en saanut tästä irti sitä mitä hain, mutta kyllä tämän luki ihan mielikseen. Mukana oli minulle ennestään tuttuja näkemyksiä, kuten ajatus siitä, että ideologia toimii voimakkaimmin silloin, kun se hyväksytään neutraalina ja universaalina totuutena (vrt. Hegel), mutta Žižek rikastutti mieltäni myös monilla uusilla katsontakannoilla.

Žižekin pohdintojen keskiössä oli niin sanottu väkivallan troikka, johon kuuluvat hänen mukaansa paitsi subjektiivinen väkivalta, myös symbolinen, kieleen liittyvä väkivalta ja systeeminen, poliittisiin ja taloudellisiin järjestelmiin sisäänrakennettu väkivalta.

Pidän tavasta, jolla Žižek ajattelee. Hänellä on kyky kääntää asiat päälaelleen ja katsoa niitä uusista näkökulmista. Mukana oli lisäksi paljon loistavia sitaatteja, kuten esimerkiksi nämä:

Jos valta korruptoi, myös sen kääntöpuoli on totta; vainokin korruptoi uhrinsa, tosin ehkä paljon hienovaraisemmin mutta myös paljon traagisemmin.
- Arthur Koestrel

Vasta kun kohtaa jonkun, joka on lähtöisin omasta poikkeavasta kulttuurista, alkaa käsittää, mihin itse oikeasti uskoo.
- George Orwell 

The Four Agreements - A Toltec Wisdom Book, Don Miguel Ruiz

Meksikolainen opas hyvään elämään 

You don't have the need to be right, and you don't need to make anyone else wrong. You respect yourself and everyone else, and they respect you in return.

Kuten blogiani seuranneet ovat ehkä huomanneet, luen mielelläni esimerkiksi buddhalaisuuteen ja joogafilosofiaan liittyviä teoksia. Nyt kokeilin jotain uutta, ja suuntasin katseeni kohti meksikolaisia tietäjiä; tolteekki-intiaaneja. Luonnollisesti päätin aloittaa huipulta: The Four Agreements - A Toltec Wisdom Book (julk. 1997) on bestseller, jonka kirjoittajaa, Don Miguel Ruizia, pidetään yhtenä merkittävimmistä elossa olevista henkisistä opettajista, ja häntä luonnehditaan myös sanoin "a National Heirloom of Mexico".

Ruizin oppien neljä perusperiaatetta 

1. Käytä sanoja viisaasti ja harkiten, puheella on suuri voima: "The word is the most powerful tool you have as a human; it is the tool of magic. But like a sword with two edges, you can create the most beautiful dream, or your word can destroy everything around you".

2. Älä ota mitään henkilökohtaisesti. Se mitä muut ihmiset ajattelevat ja tekevät on heijastus heidän omasta, henkilökohtaisesta todellisuudestaan ja näkökulmastaan, ei sinusta: "Others are going to have their own opinion according to their belief system, so nothing they think about me is really about me, but it's about them.. When we really see other people as they are without taking it personally, we can never be hurt by what they say or do.. There is a huge amount of freedom that comes to you when you take nothing personally."

3. Älä tee oletuksia pääsi sisällä, vaan kysy, miten asiat ovat: "With clear communication, all of your relationships will change, not only with your partner, but with everyone else.. All human problems would be resolved if we could just have good, clear communication."

4. Tee parhaasi kulloistenkin olosuhteiden mukaan, äläkä tuomitse itseäsi, jos epäonnistut, vaikka yritit parhaasi: "Just do your best - in any circumstance in your life. It doesn't matter if you are sick or tired, if you always do your best there is no way you can judge yourself. And if you don't judge yourself there is no way you are going to suffer from guilt, blame, and self-punishment.. Say no when you want to say no, and yes when you want to say yes. You have the right to be you."

Jotain hyvää, jotain huonoa

The Four Agreements oli lukukokemuksena miellyttävä, joskin kirjan pienehkön sivumäärän (140 sivua), ja Ruizin abstraktin ja tiiviin ilmaisun vuoksi hieman liian pinnallinen. Tuntui, että tästä kaikesta olisi voinut sanoa niin paljon enemmänkin, ja esimerkiksi käytännönläheiset esimerkit ja ratkaisumallit jäivät vähäisiksi.

Itse kaipaan tällaisia kirjoja lukiessani hieman erilaista, syvemmälle menevää lähestymistapaa. Ei riitä että kerrotaan mikä on ongelma ja miltä näyttää, kun tuo ongelma on lopulta ratkaistu. Tärkeintä olisi pureutua siihen, mitä siinä välissä tapahtuu ja kuinka se saadaan aikaiseksi. Ja juuri tämä osuus jäi Ruizin kirjassa valitettavan ohueksi.

Hyviä oivalluksia The Four Agreements kuitenkin tarjosi roppakaupalla. Esimerkiksi huomiot siitä, miten omat sanat kannattaa punnita tarkkaan, ja kuinka jokainen ihminen tarkastele maailmaa omasta henkilökohtaisesta näkökulmastaan käsin ovat universaaleja viisauksia, joiden mielessä pitäminen hyödyttää jokaista.