Ikuisen elämän lyhyt historia, Peilityyni ja Korppinaiset/Tiina Raevaara

 

Throwback kohtaamiseeni Tiina Raevaaran kanssa

Viime syksynä pääsin haastattelemaan Tiina Raevaaraa työni puolesta Kirjojen yöhön. Valmistauduin lukemalla (/kuuntelemalla) Raevaaralta kolme kirjaa: Korppinaiset (2016), Peilityyni (2025) ja Ikuisen elämän lyhyt historia - Kuinka taistelemme kuolemaa ja vanhuutta vastaan (2024). Näistä erityisesti hyvin ajonkohtainen ja mielenkiintoinen Ikuisen elämän lyhyt historia jäi mieleeni. 

Korppinaiset, lukemistani Raevaaran kirjoista vanhin, oli hienoinen pettymys. Kirjan kansi ja nimi toivat mieleeni Pasi Ilmari Jääskeläisen tuotannon, josta pidän erittäin paljon. Valitettavasti vain kyseessä oli Aalo ja Johannes -trilogian toinen osa, joka viittasi ensimmäiseen osaan, Yö ei saa tulla (2015), vähän joka käänteessä. Tämä siitä huolimatta, että kyseessä piti olla itsenäinen jatko-osa. Lisäksi pidin kirjan loppua turhan sekavana. Tämä harmitti minua, sillä halusin todella pitää tästä kirjasta. Plussaa haluan kuitenkin antaa hienoista kauhu-elementeistä.

Peilityyni oli lukuhetkellä Raevaaran uusin teos. Tämä oli myös syy, miksi haastattelijana halusin lukea juuri sen, vaikka kyseessä olikin Eerika Hämeranta -kirjasarjan viides osa. Kuten arvata saattaa, myös tässä kirjassa oli melko paljon viittauksia sarjan edellisiin osiin. Lisäksi alku tuntui joiltakin osin hieman jaarittelevalta. Kaiken kaikkiaan Peilityyni oli kuitenkin varsin mainio ja teemoiltaan ajankohtainen trilleri, joka nappasi minut lopulta otteeseensa napakasti. Juoni oli varsin suoraviivainen, mutta haitanneeko tuo. 

Tiina Raevaara on koulutukseltaan biologi ja filosofian tohtori. Niinpä hän olikin minusta eniten elementissään Ikuisen elämän lyhyt historia -tietokirjassaan, vaikka toki tietokirjailijoiden ohella myös scifi-kirjailijat ovat perinteisesti olleet varsin oppineita luonnontieteiden saralla. Esimerkiksi Isaac Asimov oli biokemian tohtori, H. G. Wells biologi ja Arthur C. Clarke paitsi matemaatikko, myös fyysikko. Ei siis ihme, että Helsingin yliopiston luonnontieteiden laitokselta ponnistava Raevaarakin on päätynyt kirjoittamaan scifiä.

Pimeän vuodenajan kunniaksi aloitin haastattelumme kysymällä Tiinalta, miten hän määrittelee kuoleman. Tiina vastasi sen olevan tietynlaista virtauksen loppumista. Erinomainen vastaus, sillä elävä kehohan on jatkuvassa prosessissa. Esimerkiksi erään yleisesti tunnetun anekdootin mukaan kaikki ihmiskehon solut uusiutuvat seitsemän vuoden välein. 

Ikuisen elämän lyhyessä historiassa, jota käsittelimme haastattelussakin runsaasti, pohdittiin elämän pidentämistä monelta eri kantilta; ei kysytty vain miten, vaan myös miksi. Raevaara kyseenalaistaa kirjassaan median ihmisille itsestäänselvyytenä tyrkyttämää pitkän elämän ihannetta osuvasti. Hän huomauttaa, että todellisuudessa monet ihmiset haluavat ennen kaikkea hyvän ja terveen elämän, eivätkä välttämättä mahdollisimman pitkää elämää. Itselleni tuli tästä myös mieleen gonzo-journalismin isänä tunnettu Hunter S. Thompsonin kuuluisa lausahdus: 

Life should not be a journey to the grave with the intention of arriving safely in a pretty and well preserved body, but rather to skid in broadside in a cloud of smoke, thoroughly used up, totally worn out, and loudly proclaiming "Wow! What a ride!"

Thompson eli tämän, käytännössä varsin äärimmäisen filosofiansa mukaan loppuun asti. Hän kuoli lopulta oman käden kautta 67-vuotiaana, kun sairaudet estivät häntä elämästä haluamallaan tavalla. Itsemurhaviestissään Thompson totesi, että hän ei enää nauti elämästään ja on jo elänyt kauemmin kuin halusi tai tarvitsi. Eli aivan kuten Raevaarakin kirjassaan kirjoittaa: "Kuolemaa enemmän tunnutaan pelkäävän avuttomuutta ja oman määräysvallan hiipumista."

Kynttiläänsä molemmista päistä liekinheittimellä polttaneen Thompsonin täydellisenä vastakohtanaan voidaan pitää Raevaaran kirjassa oman lukunsa saanutta Bryan Johnsonia, jonka tavoitteena on elää mahdollisimman kauan biohakkeroinnin avulla. Tämä tekee Johnsonin elämästä hyvin rajoittunutta ja äärimmäisen kurinalaista. Yleisin reaktio Johnsonin elämäntapaan on ällistys ja epäusko. Ja kuitenkin, kun hänen päivärutiiniaan tarkastelee lähemmin, löytyy sieltä Raevaaran mukaan lopulta paljon samaa kuin esimerkiksi hänen arjestaan. Molemmat heistä käyttävät esimerkiksi samanlaista punavalolaitetta. Itse ymmärrän tämän vallan mainiosti, olenhan itsekin varsin kiinnostunut terveellisestä elämästä ja jopa siitä kohutusta biohakkeroinnista.

Kantasolukloonien, koneen ja ihmisen yhdistämisen, veriplasmasiirtojen ja kryoniikan ohella Raevaara käsittelee teoksessaan myös omaa, kompleksista suhdettaan kuolemaan. Hänellä on taustallaan paha auto-onnettomuus, jossa hengenlähtö oli lähellä. Haastattelumme aikana Raevaara kertoi, että Ikuisen elämän lyhyen historian kirjoittaminen auttoi häntä käsittelemään kuolemanpelkoaan. Näin tehdessään hän on samalla osa pitkää jatkumoa, sillä kuolema on laajasti käsitelty aihe kaikissa kulttuureissa, ja siitä on kirjoitettu runsaasti läpi ihmiskunnan historian. Mutta miksi? Yhdenlainen vastauksen antoivat Maailmanpuu-podcastin vetäjät, tietokirjailija Matti Rautaniemi ja joogaopettaja Miska Käppi. He totesivat, että kuolemasta on jostain syystä kirjoitettu paljon enemmän kuin sen vastaparista syntymästä, tutkipa sitten mitä sivilisaatiota tahansa. Syyksi he epäilivät sitä, että kuoleman on vielä jokaisella meistä elävistä edessä, kun taas syntymä on jo takana päin. Ehkä sitten siellä tuonpuoleisessa edessä olevaa syntymää prosessoidaan samalla intensiteetillä, kuin meillä kuolemaa.

Varjottomat, Hasan Ali Toptaş

 

Olen häkeltynyt

..hän jäi pitkäksi aikaa tuijottamaan horisonttia joka tuntui olevan ihmisen saavuttamattomissa. Tämän jälkeen hänen päähänsä pälkähti sellaisia älyttömiä ajatuksia kuin että nuo vuoret pitäisi purkaa maan tasalle, niin että Jumala näkisi kylän tai valtio edes kerran kääntäisi katseensa sinnepäin.

Hasan Ali Toptaş luettiin vielä jokin aika sitten Turkin tärkeimpiin nykykirjailijoihin. Sittemmin #metoo-skandaali on kuitenkin ryvettänyt hänen mainettaan. Tässä kirjabloggauksessa en aio ottaa kantaa Toptaşin kohtaamiin syytöksiin, joihin hän on reagoinut anteeksipyynnöllä. Erottakaamme siis tällä kertaa taiteilija ja hänen taiteensa toisistaan. Taustana haluan kuitenkin mainita, että kun tein lukupäätöksen tämän, sittemmin lukupiirikirjaksi(kin) päätyneen teoksen suhteen ja aloin lukemaan sitä, en tiennyt syytöksistä mitään. Lukupäätös syntyi kirjan esittelytekstin ja lumoavan kauniin kannen perusteella. Ja kyllä, en voinut vastustaa tuota kantta, omistanhan itsekin kaksi valkoista ponia.

Varjottomat (Gölgesizler, 1995) on Toptaşin läpimurtoteos ja samalla ainoa kirja, joka häneltä on suomennettu. Turkissa se on voittanut useita palkintoja ja päätynyt myös valkokankaalle. Itse en ihmettele tätä lainkaan, niin lumoava lukukokemus Varjottomat oli. En ole koskaan poiminut minkään muun kirjan sivuilta yhtä paljon toinen toistaan kauniimpia sitaatteja. Tässä suosikkikohtani:

Osa hänestä oli häkeltynyt, osa ilahtunut. Ja miksei olisi ilahtunut, kun hän kerran oli matkalla sisimpäänsä kertyneisiin kaukaisuuksiin, ja ylipäätään oli matkalla, halusi tai ei. Ja joka askeleella hän oli pienentynyt, sulanut pisara pisaralta. Hänen silmiensä edessä oli lepatellut pimeyttä pimentäviä perhosia, pieniä hiljaisia olentoja. Ne kaikki olivat kadonneita merkkejä... Ne kaikki olivat kasvottomia silmiä... Ne kaikki olivat sormenpäitä osoittamassa kukin eri suuntaan... Sitten hän oli nähnyt kaukaisuudessa valoja jotka lähestyivät silmää iskien. Siellähän piilevät näköjään kaikki salaisuudet, kaikki mikä minua kutsuu on niiden takana. Vaan sitten valot olivatkin tuliturpaisia härkiä, sitten kameleita selässään helmikoristeisia kehtoja, sitten hikisiä hevosia, vuohilaumoja ja lintuja peililasteineen.

Kun tällaiseen ilmaisuun vielä yhdistetään postmodernille kirjallisuudelle tyypillisiä elementtejä, kuten metafiktio ja todellisuuden rajojen hämärtäminen, sekä surrealismin vahva vertauskuvallisuus ja mytologioista ammentaminen, ei kirjalta voi juuri enempää toivoa. Tämä oli kuin aarrearkku! Erityisesti Varjottomien ensimmäiset sata sivua sekä vauhdikas loppu olivat mieleeni, ja suorastaan pakottivat minut kääntämään sivua. Lukupiiriläisille tämä ei oikein uponnut, mutta minä olin haltioissani. Juuri tämänkaltaista kirjallisuutta haluan lukea jatkossa enemmänkin. Lukusuosituksia otetaan vastaan.

Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan, Katja Kaukonen

 

Katja Kaukonen kirjailijavierailulla syksyllä 2025.

Saari, jolta ei ole paluuta

Porilaissyntyinen Katja Kaukonen kävi kirjailijavierailulla kirjastossani viime syksynä. Siitä lähtien minun on ollut tarkoitus kirjoittaa tuolloin käsittelemästämme kirjasta Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan (2020). Tämä on nimittäin teos, jonka olisin lukenut mielelläni myös vapaa-ajalla.

Kuvitteelliselle, Seilin saaresta vaikutteita ottavalle Tiiralinnan saarelle sijoittuva, 1920-lukulainen tarina yllätti minut lukijana. Sairaiksi määritellyt ja siksi eristyssaarelle kuljetetut naiset loivat etukäteen mieleeni kauhukuvia, jotka eivät sitten toteutuneetkaan. Nyt ei oltukaan missään American Horror Storyssa tai edes inhorealistisessa Suomi-elokuvassa. Sen sijaan rantauduttiin unenomaiseen, omaan tahtiinsa hengittävään paikkaan, jossa reaalimaailma ja fantasian hienovaraiset elementit kietoutuivat yhteen. Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan ei ole raadollinen, vaan ennen kaikkea lempeä ja ajoittain surumielinen tarina, joka onnistuu yllättämään lukijansa vielä aivan loppumetreilläkin. 

Arvostin erityisesti tapaa, jolla Kaukonen häivytti henkilökunnan ja potilaiden välisiä raja-aitoja kerta toisensa jälkeen. Varsinkin päähoitajana toimivan Linnean henkilöhahmo jäi mieleeni. Linneasta olisi ollut helppo tehdä diktaattorimainen hirviö, mutta sen sijaan hänet inhimillistettiin ja lopulta hän sairastui työtaakkansa alla. Lisäksi pidin Joel-papin hahmosta kaikessa häilyvyydessään ja humaaniudessaan kovasti. Potilaista mieleeni jäi erityisesti Morsian, jonka "feikkihäät" kuvasivat hienosti hänen toipumistaan. Kirjassa oli mukana paljon osuvaa kommentaaria muun muassa naisen asemasta yhteiskunnassa.

Minusta Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan ansaitsisi enemmän suitsutusta ja huomiota. Onneksi sille sentään myönnettiin ansaitusti Fandonian saariaiheisten teosten palkintoehdokkuus sekä Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinto pian ilmestymisensä jälkeen. Seuraavaksi aion tutustua Kaukosen esikoisteokseen Odelma (2011), joka niin ikään sisältää fantasian elementtejä.

Sistersin veljekset, Patrick DeWitt

 

Herkät cowboyt

Patrick DeWittin Sistersin veljekset (The Sisters Brothers, 2011) on paitsi ensimmäinen lukemani western-kirja, myös yksi parhaista lukemistani kirjoista pitkään aikaan. Luin (/kuuntelin) Sistersin veljekset vetämääni lukupiiriä varten, ja koukutuin siihen ensi sivulta alkaen. 

Syy oli ensin varsin yksinkertainen: kirjan alku käsittelee hevosia, ja olen itse hevosenomistaja. Toki tunnelma oli sangen ikävä, sillä päähenkilöiden hevoset olivat juuri kuolleet tallipalossa. Tämä kuitenkin herätti mielenkiintoni. Myöhemminkin kirjassa toisen päähenkilön hevonen, Elin omistama Tub, nousee hyvin keskeiseksi osaksi juonta. Eräässä kirjailijahaastattelussa oli kuulemma jopa keskusteltu siitä, oliko Tub romaanin sankari. Minusta hän oli yksi heistä.

Tätä palkkamurhaajaveljesten matkakertomusta Oregonista Kaliforniaan voi toki suositella muillekin, kuin hevosihmisille (ja western-faneille). Kaikki, jotka pitävät rouheista henkilöhahmoista, hyvästä dialogista ja värikkäistä juonenkäänteistä, tulevat todennäköisesti pitämään myös tästä DeWittin teoksesta. Suosittelen lisäksi lämpimästi myös tämän kirjan samannimistä elokuva-adaptaatiota vuodelta 2018.

DeWitt haastaa perinteistä western-maailman macho-kuvastoa hienosti: viinaanmenevä isoveli Charlie kärsii pahasta krapulasta tuon tuostakin ja haluaa pukeutua hienoihin vaatteisiin. Minäkertoja, nuorempi veli Eli taas yrittää laihduttaa ja syödä enemmän kasviksia hurmatakseen ihastuksensa kohteen. Hän myös opettelee harjaamaan hampaitaan. Kirjan parasta antia ovat ehdottomasti Elin isäiset monologit, joissa hän muun muassa pohtii sitä, koska mahtaa löytää rakkauden. Tästä cowboyden sisäisestä elämästä koko kirja sai myös alkunsa, jos kirjailijaa on uskominen. DeWittin mukaan sanapari "sensitive cowboys" oli nimittäin keskeinen käsite Charlien ja Elin tarinan takana.

Dinosauruspuisto, Michael Crichton

 

Kansikuva lainattu Wikipediasta.

Ekotrilleri parhaimmillaan

Juuri teattereihin saapuneen Jurassic World Rebirth -elokuvan kunniaksi päätin kuunnella koko dinosaurussaagan startanneen alkuperäisteoksen, Michael Crichtonin (1942-2008) Dinosauruspuiston (Jurassic Park, 1990), uudelleen. 

Tämä oli minulle mieluisa tehtävä, sillä olen aina ollut Jurassic Park -fani. Suosittelenkin ehdottomasti kaikille Rebirthin katsojille alkuperäisteoksen lukemista ennen elokuvateatteriin marssimista, jos tämä tarinamaailma kiinnostaa pienimmissäkään määrin. Varsinkin, kun uudessa elokuvassa on vihdoin mukana alkuperäiskirjasta tuttu, jokseenkin legendaarinen jokikohtaus. Pääsinkin jo väittelemään YouTuben kommenttiosioon toisten fanien kanssa siitä, osaako tyrannosaurus Rex uida, vai käveleekö se vain joen pohjalla. Erään kommentoijan mukaan minun näkemyksistäni huomaa, että en ole lukenut kirjaa. Oli ilo havaita, että fanien tarve päteä triviatiedolla elää ja voi hyvin.

Steven Spielbergin Jurassic Park -elokuva vuodelta 1993 perustuu tietenkin tähän samannimiseen klassikkokirjaan. Siinä ovat olleet käsikirjoittajina juurikin Crichton itse, sekä myös uusimman Rebirthin käsikirjoittanut David Koepp. Tästä johtunee, että Rebirth suorastaan vilisee detaljisia viittauksia Jurassic Park -elokuvaan ("Objects in mirror are closer than they appear..").

Itseäni yllätti toisella kuuntelukierroksella se, miten paljon kirja itse asiassa eroaa elokuvasta. Kumpikin tarina toimii, mutta omalla tavallaan. Yleisesti ottaen kirja on synkempi, raaempi ja syvällisempi kuin elokuva-adaptaatio. Esimerkiksi dinosauruspuiston perustaja John Hammond on kirjassa paljon inhottavampi hahmo kuin elokuvassa: hän ei välitä lapsenlapsistaan, ainoastaan rahasta. Elokuvassahan Hammond vaikuttaa lähinnä hyväntahtoiselta papalta, joka on tehnyt investoinneissaan joitakin virhearvioita. 

Myös juonellisesti kirja on monilta osin erilainen kuin elokuva, varsinkin alkuun ja loppuun oli lisätty tapahtumia, jotka puuttuvat elokuvaversiosta. Toki esimerkiksi eräs teoksen alussa oleva rantakohtaus on saanut paikkansa myöhemmin tehdyssä The Lost World -elokuvassa (1997).

Jos Dinosauruspuistosta pitäisi sanoa jotain negatiivista, niin suomennos oli minusta ajoittain huolimaton. Erityisesti korvaani särähtivät kohtaukset, joissa tyrannosaurus rex istui. Epäilen, että alkuperäiskielessä on käytetty verbiä "to sit", joka on suomennettu olemisen sijaan kirjaimellisesti istumiseksi. Tämän verbin käyttö antaa itselleni varsin omituisia ja huonosti tunnelmaan istuvia mielikuvia. Enkä usko, että rexille on ollut fyysisesti edes mahdollista istua suuren ja voimakkaan häntänsä takia. Voi toki olla, että paleontologit luulivat vielä kirjan syntyaikoina, että tyrannosaurus rex kulki häntä maata viistäen ja tasapainoili siihen tukien. Tämähän on sittemmin osoitettu vääräksi tiedoksi.

Lisäksi vielä varoituksen sana äänikirjan kuuntelijoille: tarina sisältää paljon tuskallisen pitkiä koodausrimpsuja, jotka ainakin oman äänikirjaversioni lukija tavaa ääneen turhankin tunnollisesti. Niinpä suosittelisinkin lukemaan Dinosauruspuiston ennemmin printtiversiona. Tosin jos mielii saada kirjan omaksi, joutuu pulittamaan todennäköisesti kymmeniä euroja. Esimerkiksi Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivillä Dinosauruspuistosta pyydettiin 30 euroa, ja nettihintoihin verrattuna se on alakanttiin. Onneksi meillä on kirjastot. Joskin itse haluaisin omistaa tämän klassikon pysyvästi.

Dinosauruspuisto-kirjasta löytyy toiminnan lisäksi myös filosofisempi puoli (joka valitettavasti puuttuu lähes kokonaan esimerkiksi uusimmasta Rebirth-elokuvasta). Monessa suhteessa sen viesti on sama, kuin juuri lukemassani ja bloggaamassani Frank Schätzingin Pedot-kirjassa: luonto voittaa aina. Ihminen voi omilla toimillaan aiheuttaa oman sukupuuttonsa, mutta elämä jatkuu kyllä muissa muodoissa. Erona Petoihin Dinosauruspuistossa on tietenkin mukana spesifiä pohdintaa siitä, kannattaako dinosauruksia tuoda takaisin, jos se olisi mahdollista (ilmeisesti se voisi onnistua jalostamalla lintuja "takaperin"). Ja vaikka Dinosauruspuisto on jo 35-vuotta vanha kirja, ovat sen teemat ajankohtaisia edelleen muuallakin, kuin vain elokuvateattereissa. Ei tarvitse kuin korvata sana "dinosaurus" sanalla "tekoäly". 

Pedot, Frank Schätzing

 

Gaia iskee takaisin

Törmäsin tähän takavuosien menestystrilleriin sattumalta kirpputorilla, josta sen olisi saanut lunastaa itselleen kuudella eurolla. Kirjan kaunis ja tyylikäs kansi yhdistettynä iskevään nimeen herätti mielenkiintoni, ja päädyin lopulta kuuntelemaan tämän 912-sivuisen kirjan Krista Kososen lukemana äänikirjana. Samainen nainenhan on muuten nähty näyttelemässä myös tämän kirjan pohjalta tehdyssä tv-sarjassa. Toistaiseksi 40 miljoonaa maksaneesta sarjasta on kuitenkin ilmestynyt vain yksi tuotantokausi, ja jatkosta ei valitettavasti ole tietoa.

Itsekin sukellusta harrastava Frank Schätzing on tehnyt laajan taustatyön Petoja (Der Schwarm, 2004) varten, ja sen huomaa. Kirja on täynnä tieteellisiä faktoja, jotka kietoutuvat saumattomasti yhteen science fiktion ja trillerimäisen juonen kanssa. Tosin tässä tapauksessa sopii toivoa, että scifi ei ennusta tulevaisuuden todellisia kehityskulkuja, kuten se on monesti aiemmin tehnyt.

Se, mikä liittää scifin ja tieteen yhteen tässä tapauksessa, muistuttaa minua ennen kaikkea niin sanotusta Gaia-hypoteesistä, joka on kemisti James E. Lovelockin (1919-2022) ja biologi Lynn Marguliksen (1938-2011) käsialaa. 1970-luvulla kehitetyn teorian mukaan "eliöiden toiminta säätelee maapallon ympäristöolosuhteita pitäen ne elämälle suotuisina; planeettamme elävät ja elottomat osat muodostavat siis kokonaisuuden, jota voi pitää yhtenä organismina" (Vuento 2025, 286).

Vaikka Gaia-teoriaa ei ole ainakaan toistaiseksi hyväksytty tieteellisesti, on se silti nostanut pintaan ajatuksen siitä, että maapallo ja sen eliöt ovat yhteenkuuluva kokonaisuus (emt. 286). Ja aivan kuten Schätzingin kirjassakin, myös Gaia-teorian myöhemmissä johdannaisissa on esitetty, että Gaia on pahoissa vaikeuksissa ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen johdosta (emt. 287). Lovelock kirjoittikin vuonna 2006 pahaenteisen kirjan nimeltä The Revenge of Gaia, eli Gaian kosto. 

Lukukokemuksena Pedot oli erityisesti alussa ja loppupuolella mitä mainioin trilleri. Ainoastaan liian laaja henkilökavalkadi (äänikirjan kuuntelijan painajainen) ja keskivaiheen tylsä suvantovaihe synnyinkotivierailuineen lamaannuttivat tunnelmaa. Onneksi erittäin mielenkiintoiset ja osuvat ympäristöfilosofiset pohdinnat korvasivat paljon, lopun ja alun nopeista käänteistä puhumattakaan.

Monet ovat kritisoineet kirjan lopun tapahtumia liian scifimäisiksi ja korkealentoisiksi. Olen täysin erimieltä. Mitä scifimpää, sen parempaa!

Lähde:

Vuento, M. (2025). Hämmästyttävät sienet. Eliökunnan pimeää ainetta valaisemassa. Gaudeamus.

Kissani Jugoslavia, Pajtim Statovci

 

Monikulttuurisuutta maagisella realismilla

Pajtim Statovci on ollut viime aikoina paljon esillä, sillä hän on voittanut Finlandia-palkinnon nyt jo kahdesti, viimeksi vuonna 2024 romaanilla Lehmä synnyttää yöllä. Itse en ole aiemmin Statovcia lukenut, mutta Kissani Jugoslavia (2014) tuskin jää viimeiseksi kosketuksekseni hänen kirjoihinsa, sen verran vetävä lukukokemukseni oli. Lehmä-kirjaa luonnollisesti jonotan parhaillaan kirjaston varausjonossa, kuten varmasti puoli Suomea tällä hetkellä.

Kissani Jugoslavia on heittämällä yksi parhaista maahanmuuttoa käsittelevistä teoksista, joita olen lukenut, joskin kirjailija itse on todennut, ettei halua profiloitua maahanmuuttajakirjailijaksi. Tällainen leima kun rajoittaa liiaksi ilmaisunvapautta. Tutkija Hanna-Leena Nissilä ehdottaakin, että Kissani Jugoslavia määriteltäisiin maahanmuuttajakirjallisuuden sijaan ylirajaiseksi romaaniksi.

Myös seksuaaliseen vähemmistöön kuulumisen kuvaus oli erinomaisen onnistunutta ja puhuttelevaa; olivatpa suhteen osapuolet mitä sukupuolia hyvänsä, ovat arkiset haasteet kaikille tuttuja ja universaaleja. Esimerkiksi molemmat kirjan päähenkilöt, äiti ja poika, saavat siivoilla taukoamatta kumppaniensa sotkuja hammasta purren. Toisaalta homosuhteisiin sisältyy toisinaan myös paljon sellaista, joka on melko usein perus-heterosuhteessa eläville vierasta: pelko, salailu, häpeä.. 

Kissani Jugoslaviassa on mukana varsin mielenkiintoisia eläinhahmoja, mikä on ilmeisesti tyypillistä Statovcille. Nämä eläimet, olipa sitten kyse kissasta tai käärmeestä, ovat saaneet monet lukijat ymmälleen, sillä niihin tuntuu aina liittyvän jotain yliluonnollista ja joissain tapauksissa nämä eläimet myös käyttäytyvät kuin ihmiset. Mikä esimerkiksi todella oli se huonosti käyttäytyvä, rasistinen, jos kissa, jonka Bekim löysi baarista ja otti luokseen asumaan? Itselleni se toi mieleen ennen kaikkea Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan -teoksesta tutun Behemoth-kissan, joka oli niin ikään varsin pirullinen tapaus. Senja-Maria Kamppila taas kuvailee kandissaan Bekimin kissaa ennen kaikkea muotoaan muuttavaksi maagiseksi olennoksi, joka ei ole sen enempää ihminen kuin kissakaan. Hanna-Leena Nissilä puolestaan luonnehtii tutkimusartikkelissaan kissaa näin:

Rasistinen puhuva kissa heijastaa suomalaisessa yhteiskunnassa olevia asenteita, mutta toimii äänitorvena myös Bekimin sisäistämälle itsevihalle, häpeälle ja itsensä kyseenalaistamiselle.

Toinen tärkeä eläin, pitkään tarinassa mukana ollut Bekimin lemmikkikäärme, symboloi Nissilän mielestä lapsuuden traumoja. Tämä onkin varsin osuva teoria, sillä kun (spoiler alert) Bekim lopussa tappaa käärmeen, pystyy hän vihdoin elvyttämään parisuhteen rakastamansa miehen kanssa. Kaiken kaikkiaan Bekim tekee tarinan aikana paljon sisäistä työtä, jotta voisi vihdoin olla onnellinen. 

Kissani Jugoslavia oli jouheva, otteessaan pitävä lukukokemus. Erityisesti pidin mahdollisuudesta tutustua itselleni vieraisiin kulttuureihin, joista löysin samalla yleismaailmallisia, tuttuja kaikupintoja.

Katie-Kate, Anu Kaaja

 

Kuumehouretta kerrakseen

A royal body exists to be looked at.

-Hilary Mantel, Royal Bodies

Luin Anu Kaajan Katie-Katen (2020) Lumiomena-blogin suosituksen perusteella. Katjan mukaan Katie-Kate on "huikea romaani". Ja onhan se, omalla tavallaan. Itse kahlasin teoksen läpi päivässä, koska kuumeessa on aikaa lukea. Tosin en välttämättä suosittelisi tällaista pommia lukupinoon silloin, kun pitäisi levätä. Yöunet nimittäin kärsivät.

Lumiomenan lisäksi Katie-Kate kiinnosti minua, koska teoksessa käsiteltiin vuosikausia seuraamaani brittijulkkista, Katie Pricea. Samoin ikoninen prinsessa Diana ja viimeisen päälle sliipattu Kate Middleton olivat keskeisissä rooleissa. Lisäksi nyt jo brittihovista irrottautunut Meghan Markle oli mukana:

Myöhemmin Katie-Kate lukee, että Prinssi Harry olisi todella ollut siellä, ja hänen luokseen jonotettiin. Mutta kukapa olisi edukseen jonossa? Pitää olla oikeanlaiset suhteet, kuten Meghan Marklella myöhemmin. Mega-Meghan, jonka ystävä järjesti sokkotreffit, ei jonoa, vaan suora tapaaminen. Suits her.

Kaajan teos on shokeeraava. Yksi kirjan luku esimerkiksi koostuu pelkästä pornoelokuvan litteroinnista. Itse olen äänikirjojen suurkuluttaja, mutta tätä kirjaa en halua milloinkaan kuulla äänikirjamuodossa. Katie-Katea ei todellakaan voi suositella herkemmille lukijoille. Tämä oli kuin jonkinlainen houreuni suoraan helvetistä. Kauhuelokuvamainen kokemus.

Kaajan kirjaa on kutsuttu feministiseksi. Sitä se kai onkin, jos feminismi tarkoittaa ennen kaikkea uhriutumista ja perversioissa rypemistä. Patriarkaalisen narratiivin kertaamista. Minulle kuitenkin resonoivat enemmän voimaannuttavat tarinat, jotka muistuttavat siitä, miten vahvoja me naiset itse asiassa olemme. Ja juuri tämän takia esimerkiksi monet uskonnot ovatkin yrittäneet meitä vaientaa. 

Itseäni häiritsi erityisesti Kaajan kirjan päähenkilön, Katie-Kate -nimen omaksuneen naisen tarina, joka vaikutti lähinnä hyväksikäytöltä. Hän oli kuin nukke, jolle kuka vain sai tehdä mitä halusi. Katie-Katella ei tainnut olla edes yhtään repliikkiä. Hän onkin mahdollisesti karmivin päähenkilö, johon olen kirjallisuudessa törmännyt.

Lisäksi minua tympi, miten raadollisesti ja alentuvasti Kaaja kirjoitti Katie Pricestä. Pricen elämänkerrat itse lukeneena näin, miten Kaaja oli poiminut tarkoitushakuisesti kaikkein haavoittuvaisimmat kohdat ja rajuimmat paljastukset omaan käyttöönsä, jättäen samalla paljon muuta, oleellistakin, pois ("Never underestimate the Pricey", anyone..?). Price on ehkä oman aikansa ääri-ilmiö ja tietynlainen tuote (omasta halustaan), mutta rajansa kaikella. Pieni kunnioitus kanssanaista kohtaan ei tekisi pahaa. 

Seksityöläisten ja monarkkien kehojen samankaltainen esineellistäminen on otettu puheeksi ennenkin. Katie-Kate -teos toikin mieleeni ennen kaikkea brittikirjailija Hilary Mantelin vuonna 2013 julkaistun, paljon näkyvyyttä saaneen Royal Bodies -esseen. Siinä Mantel tuli muun muassa verranneeksi Kate Middletonia muoviseen mallinukkeen ja totesi: "a royal lady is a royal vagina". Hän myös kirjoitti: "We are happy to allow monarchy to be an entertainment, in a same way that we license strip-joints and lap-dancing clubs". Tästä hyvästä Mantelille sateli tappouhkauksia. 

Kaajan kirjaan verrattuna Mantelin teksti on kuitenkin vielä varsin humaani ja tolkullinen. Esseensä lopussa hän esimerkiksi peräänkuuluttaa kunnioitusta ja lempeämpää asennetta kuninkaallisia naisia kohtaan:

We don't cut off the heads of royal ladies these days, but we do sacrifice them, and we did memorably drive one to destruction a scant generation ago. History makes fools of us, makes puppets of us, often enough. But it doesn't have to repeat itself. In the current case, much lies within our control. I'm not asking for censorship. I'm not asking for pious humbug and smarmy reverence. I'm asking us to back off and not be brutes. 

En tiedä, onko Kaaja lukenut Royal Bodies -esseetä, mutta mikäli on, päätti hän tehdä juuri päin vastoin, kuin mitä Mantel tekstissään pyytää. Kaaja hakee kirjassaan äärimmäistä shokkiarvoa. Lopussa  monarkia kuolee ja meno luiskahtaa suorastaan psykedeeliseksi. Itselleni tämä kirjailijan ekskursio spekulatiivisen fiktion puolelle oli tarinan ainoa selkeä valopilkku.

In the Wake of the Willows, Frederick Gorham Thurber

Kun jatko-osa eksyy liian kauas alkuperäisestä

Kaikki klassikkokirjoille kirjoitetut jatko-osat eivät voi puhutella. Siitä huolimatta tai varsinkaan, jos rakastaa alkuperäistä teosta. Luontokolumneistaan tunnetun Frederick Gorham Thurberin kirjoittama In the Wake of the Willows (2016) on minulle uusin muistutus tästä. Thurberin vaimon, Amy Thurberin, kauniisti kuvittama kirja jaksoi kiinnostaa minua noin puoleen väliin saakka, sitten iski turhautuminen ja pitkästyminen. 

Sinällään voisi ehkä olla ihan toimivakin idea sijoittaa tuttu brittiklassikko uudelle mantereelle, erilaiseen biotooppiin, mutta nyt valitettavasti ajelehdittiin jo liian kauas Kenneth Grahamen universumista. Ohut ja helposti unohdettava, hämärästi alkuperäisestä tarinasta muistuttava kertomus oli nimittäin tungettu ääriään myöten täyteen luontokuvauksia ja keskusteluja luonnosta. Kuten Goodreadsissakin todettiin: "A large chunk of the narrative is just characters talking about the local nature". Minulle tuli lukijana tunne, että Kaislikossa suhisee -adaptaation tekeminen oli tässä tapauksessa vain tekosyy päästä kirjoittamaan luontokirja, eikä kirjailijan vahva tausta luontokolumnistina ollut omiaan hillitsemään näitä epäilyksiä. Vaikka pidänkin Kenneth Grahamen kauniista luontotunnelmoinnista ja Vesirotan rakkaus jokeen on hieno lisä alkuperäiseen tarinaan, tässä mentiin jo liian pitkälle. 

Lisäksi minulle juuri alkuperäistarinan brittiläisyys on itse asiassa tärkeä osa sen viehätystä. Niinpä tarinan siirtäminen Yhdysvaltojen maaperälle vähensi sen vetovoimaa minun silmissäni selvästi.

Kolmas ongelmani tämän teoksen kanssa oli, että alkuperäiset hahmot eivät saaneet tarpeeksi tilaa ja heidän persoonansa tuntuivat vesitetyiltä. Heistä oli tullut vanhoja ja tylsiä. Pääosassa oli seuraava sukupolvi: Toady (Rupikonnan poika) ja Rickie (Vesirotan tytär). Varsinkin Myyrä ja Mäyrä loistivat poissaolollaan suurimman osan ajasta. Muistan jossain vaiheessa lukemista jopa miettineeni, onko Myyrää ja Mäyrää lainkaan olemassa tässä tarinassa. Tämä alkuperäisen nelikon laiminlyönti harmitti minua, sillä heidän välisensä dynamiikka on minulle tärkeä osa Grahamen tarinamaailman viehätystä. Nyt esimerkiksi hupsun Rupikonnan ja vakavan Mäyrän välinen nokittelu loisti poissaolollaan.

Lisäksi kirjan taitto oli ongelmallinen. Teksti oli pientä, ja katosi ikävästi keskimarginaaliin. Tuntui kestävän ikuisuuden, että sai edes yhden aukeaman luettua. Kaiken kaikkiaan Wake of the Willows kelpaa toki osaksi laajempaa Kaislikossa suhisee -kaanonia, mutta kokoelman helmeksi sitä ei voi kutsua.

Ikitalven polku & Talven portti, Niilo Sevänen

 

Niilo Sevänen Porissa, marraskuu 2024.

Matka läpi Ikitalven on alkanut

Työssäni kirjastonhoitajana pääsen toisinaan tekemään myös kirjailijahaastatteluita sekä minun että asiakkaiden iloksi. Esikoiskirjailija ja muusikko Niilo Sevänen osui tielleni näissä merkeissä viime marraskuussa. Vuodenaika oli Seväsen kirjojen teemat huomioiden mitä mainioin, vaikka hän toki sanoikin, että hänen lempivuodenaikansa on itse asiassa kesä. Tosin avantouinti on hevimuusikon sydäntä lähellä.

Tämä Seväsen haastattelu on mahdollista käydä kuuntelemassa kokonaisuudessaan, sisältäen yleisökysymykset, täältä. Kiitokset vielä Niilolle mielenkiintoisesta haastattelusta. Tässä bloggauksessa pyrin kuitenkin keskittymään enemmän henkilökohtaisiin vaikutelmiini Ikitalven polusta (2024) ja Talven portista (2023), vaikkakin tekemäni haastattelu tuleekin häilymään taustalla ajoittain.

Kuuntelin sekä Ikitalven polun, että sen esiosa-novellin, Talven portin, äänikirjoina. Tämä oli hyvä päätös siinä mielessä, että Sevänen oli muusikkona säveltänyt molempiin myös introt ja outrot. Nämä loivat tunnelmaa juuri oikealla tavalla, enkä ole suomalaisissa äänikirjoissa törmännyt moiseen koskaan aikaisemmin. 

Toinen minulle jokseenkin uusi juttu oli lukea historiallista fantasiaa. Toki esimerkiksi Tolkienkin sijoitti teoksensa reaalimaailmaan, mutta ne olivat kuitenkin kaukana ihmiskunnan ajanlaskun tuolla puolen. Vaikutelmani historiallisen fantasian lukemisesta olivat kahtiajakoiset. Toisaalta historia antoi fantasialle hyvää pohjaa ja lisäsyvyyttä, toisaalta se taas hämmensi, vieden huomioni pois itse käsillä olevasta tarinasta. Ei riittänyt, että yritin pysyä kaikkien tapahtumien mukana ja selvillä henkilöhahmoista, lisäksi aivoni pohtivat koko ajan vimmaisesti, miten romaanin tapahtumat suhteutuvat todelliseen historiaan. 

Itselleni Ikitalven polun tapahtumat toivat vahvasti mieleen vuoden 536 vulkaanisen talven, joka johtui tulivuorenpurkauksesta. Tätä ajanjaksoa on toistuvasti kutsuttu pahimmaksi ajanjaksoksi ihmiskunnan historiassa. Aivan kuten Seväsen romaanissa, myös tosimaailmassa jouduttiin esimerkiksi tekemään muutoksia viljeltyihin kasveihin, koska ilmasto kylmeni niin paljon. Viiniäkään ei enää saatu entiseen tapaan. Haastattelussa Sevänen kertoikin käyttäneensä näitä todellisia historiallisia tapahtumia kirjansa pohjana.

Ikitalvi-tarinassa loputtomalle talvelle annettiin syyksi salaperäinen Valkoinen noita. Itselleni tämä valkoinen noita toi mieleeni ennen kaikkea Narnian valkean velhon, joka on niin ikään syynä Narnian ikitalveen. Toki olen tietoinen, että Sevänen on julkisesti nimennyt esikuvakseen The Inklingseistä vain Tolkienin. Toisaalta tämähän ei oikeastaan todista mitään. Ja onko lopulta väliäkään, mitä kirjailija nimeää tai ei nimeä esikuvikseen? Tutkijoilla on asiasta useita mielipiteitä, kun taas lukijoille kirjailijan esikuvilla ja inspiraation lähteillä on yleensä merkitystä. Myös itseäni ne kiehtovat loputtomasti.

Tämän C. S. Lewis -yhtäläisyyden ohella loputon talvi teemana on hyvin todennäköisesti saanut inspiraatiota George R. R. Martinilta, jonka Sevänen on myös maininnut Tolkienin ohella yhdeksi esikuvakseen ja inspiraation lähteekseen. Eikä ikuinen talvi suinkaan ole ainoa vaikute ja/tai yhtäläisyys Seväsen ja Martinin välillä, sillä myös näiden kirjailijoiden fiktiivisten maailmojen tunnelmat ovat hyvin samankaltaiset, niin sanotusti grimdarkit. Suosittelenkin Sevästä kaikille Martin-vieroitusoireista kärsiville. 

Luku(/kuuntelu)kokemuksena sekä Ikitalvi, että Talven portti olivat sujuvia. Mielenkiinto pysyi yllä ja teksti soljui varsin mukavasti. Varsinkin Talven portti -novelli oli suorastaan nautittava kaikessa kompaktiudessaan ja hienoissa Irlanti-tunnelmissaan. Mielestäni tutustuminen Seväsen tuotantoon kannattaakin aloittaa juuri sieltä Talven porteilta.

Mitä kirjalliseen ilmaisuun tulee, joitakin lukijoita ovat ärsyttäneet erilaiset, alati muotoaan muuttavat manaukset, joita ainakin päähenkilö, luutunsoittaja Orfeus, viljeli tuon tuostakin. Itseäni nämä sättimiset eivät kuitenkaan häirinneet. Lähinnä ne toimivat hauskoina kevennyksinä muuten melko synkänkin kerronnan lomassa. Ja toki mukana olivat myös laajasti kiitosta herättäneet Halla-tytön kauniit ja mystiset unijaksot, jotka näyttivät olevan myös Seväsen omia suosikkeja.

Ikitalven polku on selvästi pidemmän kirjasarjan aloitusosa ja niinpä moni asia jäi vielä hämärän peittoon. Se on toki jo selvää, että vanha kunnon mystinen orpolapsi -fantasiatrooppi tulee olemaan tämänkin fantasiatarinan keskiössä, ja hänen rinnallaan hääräilee omalaatuinen antisankari, mutta mitäpä sitä hyväksi havaittua kaavaa muuttamaan. Aion lukea myös Ikitalven kuilun, joka ilmestyy näillä näkymin keväällä 2026. Toivottavasti Insomniumin pojat antavat Seväselle tilaa ja rauhaa kirjoittaa keikkabussissa myös jatkossa. Lisäksi odotan näkeväni Seväsen esiintymässä seuraavassa Finnconissa, joka järjestetään näillä näkymin myös seuraavan kerran juurikin vuonna 2026.

Valentine Crow and Mr. Death, Jenni Spangler

 

"Things are about to get Grim"

Brittikirjailija Jenni Spangler oli minulle ennestään tuntematon nimi, kun tartuin hänen uudehkoon Valentine Crow and Mr. Death -nuortenromaaniinsa (2023). Kirja osui käsiini sattumalta ja hurmasi minut alun perin hienolla kannellaan. Kuitenkin myös sisältö teki nopeasti vaikutuksen, sillä kirja ei jäänyt kesken tai hautautunut muiden lukupuolissa olevien niteiden alle, kuten monelle teokselle hyllyssäni ja yöpöydälläni nykyisin käy. Pidin Spanglerin jouhevasta kerrontatyylistä, joka oli vieläpä kaiken hyvän päälle kuivan brittihuumorin sävyttämää. 

Valentine-kirjan jokainen luku oli esimerkiksi otsikoitu erilaisella kuolemisen kiertoilmaisulla, kuten "In Eternal Slumber", "Wearing a Wooden Overcoat " ja "Kicked the Bucket". Tämä toi mieleeni erään aiemman työni ennen kirjastoa, joka liittyi eläimiin. Tuolloin tuli kuultua monia, kielellisesti rikkaita ilmaisuja tilanteesta: "lehmäni (tai muu kotieläin) on kuollut". Tässä muutama esimerkki:

• "Lehmä kuule pötkähti"
• "Vasikka pätkähti"
• "Pikkuvasikka kitkahti"
• "Sonnivasikka kääkähti tänä aamuna"
• "Vasikan nimi oli korko, mut on vissiin lama-aika, kun ei alkanut kasvamaan"
• "Hieho otti lopputilin"
• "Hiehoni teki itsemurhan"
• "Vasikka keikahti"
• "Vasikka kömmähti"
• "Sonni kuolla nytkähti viime yönä"
• "Täällä yksi mötköttäisi navetan takana"
• "Tuolla on vasikka sorkat suorana navetan takana"
• "Vasikka on navetan takana kötällään"
• "Vanha rouva veti viimeiset virret"
• "Taas perhana meni lehemä"
• "Täällä olis lehmätruppi"
• "Tähänkö sai ilimoottaa, jos on neljä jalkaa ylähäpäin?"
• "Täällä olisi vuotinen sonni, joka kuivi poikhen"
• "Ilmoittaisin yhden hiehon lehmien taivaaseen"
• "Lehmä on koikahtanu yön aikana"
• "Yksi mansikki on nukahtanu"
• "Pää kallellaan ja korva lerpallaan"
• "Täällä olis tällainen pikkuryysä"

Yllä olevaa listaa katsoessa mieleeni nousee väistämättä kysymys: onko meillä suomalaisilla kenties yhtä monta ilmaisua kuolemalle, kuin inuiiteilla lumelle? Sekä Valentine Crow -kirjassa, että yllä olevissa lausahduksissa näkyy myös ihmisen monitahoinen suhde kuolemaan: mukana on paitsi surua ja pohdintaa tuonpuoleisesta, myös mustaa huumoria. Kuoleman kohdatessa hieman ronskikin asenne saattaa joskus olla paikallaan, jos se auttaa käsittelemään tapahtunutta. 

Valentine Crow-kirjassa (kirjan nimi)päähenkilö, 12-vuotias orpopoika, päätyy sattuman oikusta paikallisen viikatemiehen oppipojaksi. Käy ilmi, että herra Kuolema on itse asiassa aivan tavallinen tyyppi, joka yrittää vain tehdä työnsä hyvin ja selviytyä nipottavan pomonsa valvovan silmän alla. Mokaaminen töissä saattaisi nimittäin merkitä, että herra Viikatemies joutuisi jatkossa raapimaan kuolleiden kissojen raatoja irti asfaltista. Kaikki onneksi sujuu varsin mallikkaasti, ainakin kunnes Valentine saa tehtäväkseen kuljettaa ystävänsä Philomenan sielu tuonpuoleiseen. Siitä alkaa kilpajuoksu lopullista tuhoa vastaan.

Valentine Crow on hurmaava kirja, jota voin suositella täydestä sydämestäni niin aikuis- kuin lapsilukijoillekin (yhdeksästä ikävuodesta ylöspäin). Extrapisteet siitä, että tarina sijoittuu viktoriaaniseen Lontooseen, huokuen näin dickensiläistä tunnelmaa.

Kuolema koskettaa meistä jokaista, halusimmepa tai emme. Valentine Crowin seurassa tämä kosketus on onneksi hellävarainen ja kauniin vivahteikas, säpäkkää huumoria unohtamatta. Vaikeiden ja pelottavienkin aiheiden tarinallistaminen tekee niistä siedettävämpiä ja helpommin kohdattavia. Tämä on hyväksi kaiken ikäisille lukijoille.

Juhlat alkakoon, Niccoló Ammaniti

Näitä juhlia et halua missata

Niccoló Ammanitin Juhlat alkakoon (Che la festa cominci, 2009) on kirja, joka vaati tulla blogatuksi. Siitä huolimatta, että kyseessä ei ole uutuusteos ja tätä kirjoittaessa omastakin lukukerrasta on jo hetki aikaa. Tämä on niitä kirjoja, jotka jäkittävät sitkeästi kirjapinossani, yhä huomiota vaatien. Kieltäytyen palautumasta kirjastoon ennen hetkeään valokeilassa. Ja totta tosiaan: Suomen sateinen, kurainen ja harmaa syystalvi kaipaakin kontrastikseen juuri tällaista värikästä ja äänekästä piristysruisketta suoraan aurinkoisesta Roomasta. Kun tarkemmin ajattelen, ei tällainen pläjäys sovi kuin kahteen lokaatioon: Italiaan tai Las Vegasiin (vrt. Hunter S. Thompsonin Pelkoa ja Inhoa Las Vegasissa, jossa on monia samoja teemoja ja elementtejä). Joten tässä sitä ollaan. Puhukaamme hetki Juhlista.

Juhlat alkakoon ei ole Ammanitin kuuluisin kirja. Esimerkiksi Minä en pelkää -teos (lo non ho paura, 2001), on saanut maailmalla paljon enemmän suitsutusta. Itselleni Ammanitiin tutustuminen alkoi kuitenkin astetta vieraammasta kirjasta, Juhlat alkakoon -satiirista. Siinä kuuluisa kirjailija, saatananpalvoja ja miljardööri tavoittelevat kukin paikkaansa osana yhteisöään omalla tavallaan, keinoja kaihtamatta. Kaikki huipentuu absurdeihin juhliin, joissa maailma nyrjähtää hetkellisesti jopa yliluonnollisen tai ainakin oudon puolelle. 

Pidin Ammanitin tavasta kuljettaa tarinaa ja kertoa (anti)sankareidensa lennokkaista edesottamuksista. Minulle tulivat tästä mieleen Miika Nousiainen ja Tuomas Vimma. Ja Vimmahan itse asiassa aikoi kirjoittaa jokunen vuosi sitten fantasiaromaanin, mutta valitettavasti luopui ajatuksesta koiran tuhottua hänen lähdeaineistonsa. Onneksi Ammaniti paikkasi tätä puutetta omalla vimmaisen absurdilla tavallaan, vieläpä etukenoisesti.

Main character sydrome kahdella tavalla:
kirjassa ja koirassa. 
P.S. Tätä fantasiakirjaa ei koira onneksi tuhonnut.

Return to the Willows, Kelly Young

 

Räiskyvä kunnianosoitus Kenneth Grahamelle

Wind in the Willows -adaptaatiot ovat viime aikoina olleet vahvasti läsnä kirjallisessa elämässäni. Uusin lisäys kokoelmaani on yhdysvaltalaisen Kelly Youngin Return to the Willows (2012).

Youngin kirja oli varsin mukiinmenevä, eikä edes kovin pieni tai vaatimaton jatko-osa brittiläiselle kulttiklassikolle. Teos on nimittäin kookas ja täynnä varsin herkullisia kuvia, jotka olivat videopelialallakin työskennelleen Clint Youngin käsialaa. Youngin pelitausta näkyi vauhdikkaissa kuvissa selvästi ja loi kontrastin niihin klassisiin mustavalkoisiin piirroksiin, joita yleensä löytyy Willows-romaanien sivuilta, puhuttiinpa sitten alkuperäisteoksesta tai adaptaatioista.

On helppo uskoa, että tällaisten kuvien tekijällä on videopelitaustaa.

Verrattuna muiden kirjailijoiden Willows-adaptaatioihin oli Youngin teos varsin suoraviivainen. William Horwoodille ja Kij Johnsonille tunnusomainen hidas tunnelmointi oli sivuosassa ja juoni eteni yleensä reipasta tahtia. Ainoa kerronnan rytmiä puurouttanut aspekti oli toisinaan liiallisen polveileva dialogi. 

Ja mitä puheeseen tulee, en voinut olla harmistumatta, kun yhdysvaltalaisen kirjailijan brittienglanti rakoili ja hahmot puhuivat ajoittain kuin 2010-luvun jenkkiläiset realitytähdet (tyyliin: "you have to keep yourself together, man!"). Young kun selvästi yritti kirjoittaa brittiläisittäin. Tästä kertoivat muun muassa alaviitteisiin laitetut selitykset brittiläisille ilmaisuille, joita amerikkalainen lukija ei välttämättä tajuaisi. Toki olisi epäreilua odottaa, että 2000-luvulla elävä teksasilainen kirjoittaisi samalla tavalla, kuin sata vuotta sitten elänyt britti. Minun silmissäni tämä on joka tapauksessa miinusta, sillä rakastan Wind in the Willowsia muun muassa juuri sen brittiläisyyden takia.

Lempiosuuteni Youngin kirjasta oli Rupikonnan päähän saama isku, jonka seurauksena hänestä kuoriutui akateeminen nero. Pian Rupikonna sitten löysikin itsensä Cambridgesta, professorin virkaa toimittamasta. Hänen tutkimusintressinsä käsittelivät muun muassa ikiaikaista kysymystä siitä, miksi voileipä tippuu lattialle aina voipuoli alaspäin ("the jam-side-down concurdum"). Sivumennen mainiten: tätä ilmiötä on todella tutkittu yliopistossa. 

Lisäksi Vesirotan ja Myyrän soutelu joella oli herätetty hienosti henkiin ja myös lopun taistelukohtaus näätiä vastaan oli jokseenkin hykerryttävä. Siinä tavoitettiin mielestäni näätien kiero olemus mitä osuvimmin. Näädät ovatkin aiemmin olleet ikävän aliedustettuina useissa lukemissani Willows-adaptaatioissa. Ne kun kuitenkin tuovat mukavaa jännitettä ja kontrastia hahmokavalgadiin.

Kaiken kaikkiaan Young kunnioitti alkuperäistä tarinaa ja vei juonta eteenpäin juuri sopivan uskollisesti ja hienotunteisesti. Kaikesta näki, että Young rakastaa Grahamen alkuperäisteosta. Return to the Willowsin lopussa Myyrä jopa lukee Wind in the Willows -kirjaa ja mainitsee sen myös suosikkiteoksekseen. Tätä voi toki pitää kerrontateknisesti hieman hämmentävänä ratkaisuna (onko kyseessä päiväkirja, vai..?). Oli miten oli, tämä Myyrän lukuhetki päättää Return to the Willowsin kauniisti:

"Look here," he said to the baby. "Here's my favorite*. It's about a couple of dear old friends and their sunny days together spent messing about in boats. -- "

*Tämän sanan kirjoitusasu ilman u-kirjainta on yksi esimerkki amerikanenglannista.

The River Bank, Kij Johnson

 

Paluu brittiläiseen maalaisidylliin

"Mmm," said the poor Toad. It had been a very long day, beginning with the train into Town and ending with quite a substantial tumble into a blackberry bramble --.

Kenneth Grahamen Kaislikossa suhisee -klassikolle (1908) on kirjoitettu useita jatko-osia. Toistaiseksi lukemistani tämä Kij Johnsonin The River Bank (2017) on yksi onnistuneimmista. Siinä Joenvarrelle saapuu uusia, tällä kertaa naispuolisia asukkaita, Beryl-myyrä, joka kirjoittaa dekkareita, sekä hänen levoton, aina ongelmiin joutuva ystävänsä, Lotte-jänis. 

Tämä naishahmojen mukaan ottaminen on kirjailijan mukaan kannanotto Grahamen alkuperäisen, yli sata vuotta sitten julkaistun klassikon miesvoittoista hahmokavalkadia vastaan. Eli hieman samaan tapaan kuin Hobitti-elokuvia varten piti keksiä Tauriel, koska Tolkienin alkuperäisessä kirjassa oli "liian vähän naisia". Onneksi Beryl ja Jänis eivät sentään ärsyttäneet yhtä paljon kuin Tauriel. Minusta on kuitenkin aina hieman nihkeää, kun vanhoja, oman aikansa klassikoita aletaan arvottaa (ja muokata) nykyaikaisten standardien mukaan. Itse ainakin toivon voivani lähestyä kulloistakin teosta sen alkuperän ja julkaisuajankohdan huomioiden.

Tarinana The River Bank noudattaa melko lailla alkuperäisen teoksen perusrakennetta. Maaninen Konna joutuu ongelmiin, tällä kertaa hän vain varastaa auton sijasta moottoripyörän. Mitäpä olisikaan elämä Konnakartanossa ilman pientä vauhtia ja jännitystä? Oman mystisen lisänsä tarinaan tuovat Myyrän ja Berylin oudon kylmät välit. Kun totuus selvisi, tarjosi se minulle lukijana hauskan ahaa-elämyksen.

Parasta Johnsonin jatko-osassa on tapa, jolla hän kirjoittaa. Uskallan väittää, että ajoittain Johnson tulee tavoittaneeksi jotain alkuperäisen teoksen tunnelmasta, joskin toki häviää ilmaisussaan Grahamelle, kuten kaikki tälle jatko-osia kirjoittaneet. Tapahtumat ovat yksityiskohtia myöten varsin grahamemaisia: on eväsretkiä, soutelua ja jopa käynti eläimiä suojelevan Pan-jumalan mystisellä saarella. Kaiken kaikkiaan The River Bank oli varsin kelpo yritys, ja toimi erityisesti äänikirjana, jonka kirjailija itse luki.

Kathleen Jenningsin hurmaava kuvitustyyli sopi
The River Bankiin täydellisesti.

The Willows and Beyond, William Horwood

 

Joenvarren ja Erämetsän loppu 

Olen viime aikoina uppoutunut melko täysipainoisesti Kenneth Grahamen (1859-1932) Kaislikossa Suhisee -teokseen (The Wind in The Willows, julk. 1908) ja sen moniin adaptaatioihin. Alkuperäisestä kirjasta ei ole ainakaan vielä tullut kirjoitettua täällä blogin puolella, mutta olen lukenut kyseisen teoksen läpi monta kertaa. Minusta se on yksi parhaista kirjoista, joita Iso-Britanniassa on koskaan julkaistu. Syy bloggauksen puuttumiseen piileekin ehkä juuri tässä. Kirja on liian hyvä ja rakas, että haluaisin tehdä sille ruumiinavauksen blogissani. Tulisi tunne, että en voi mitenkään tehdä sille oikeutta, ja minulla olisi liikaa sanottavaa.

Tämä rakkaus alkuperäistä kirjaa kohtaan johti minut lopulta myös William Horwoodin neliosaisen Tales of the Willows -kirjasarjan (1993-1999) pariin. Horwood on Grahamen perinnön jatkajista se menestynein ja tunnetuin. Ainakin, jos puhutaan puhtaasti kirjoista, eikä esimerkiksi animaatioista, joiden kohdalla Cosgrove Hall voittaa mennen tullen ihanilla stop motion -animaatioillaan.

The Willows and Beyond (1996) on kolmas Horwoodilta lukemani teos. Aiemmin olen jo tutustunut kohtuullisen hyvään Willows in the Winter-teokseen (1993), josta on tehty myös piirretty, sekä umpisurkeaan The Willows at Christmasiin (1999), jota en suosittele kenellekään. Yksi osa, Toad Triumphant (1995), on siis vielä odottamassa lukuvuoroaan.

Kuinka pitkälle adaptaatio saa mennä? 

(Spoilerit alkavat.)

The Willows and Beyond -kirjassa Rupikonna, Vesirotta, Myyrä ja Mäyrä ovat jo vanhoja ja uusi sukupolvi jyrää päälle. Jokaisella päähahmolla, Saukko mukaan lukien, on seuraaja valmiina, olipa se sitten oma poika, tai kaukaisempi sukulainen. Tämä uusien hahmojen paljous on toisaalta virkistävää, mutta ajoittain se aiheuttaa myös sekaannuksia, erityisesti kirjan lopussa. 

The Willows and Beyond on laadultaan epätasainen. Parhaimmillaan se nousee lähelle Grahamen taiturimaista ilmaisua, ja mukana on paljon suoria silmäniskuja alkuperäisteoksen suuntaan, kuten maininta Rotann klassisesta lausahduksesta "messing about in boats". Pidin myös siitä, että Horwood lähetti Rotan merille. Minua on aina hieman surettanut, että Myyrä esti Rotan matkustusaikeet alkuperäisessä tarinassa.

Mutta kun sitä vähiten odottaa, paljastuu karu syy kirjan nimelle. Ja tästä alkavat myös ne ristiriitaiset tunteet tarinaa kohtaan. Kaikessa lyhykäisyydessään: Horwood päättää tuhota koko Joenmutkan ja kaikki sen keskeiset asukkaat. Joenmutkaan tehdään avohakkuut, ja sen asukkaat joutuvat muuttamaan. Pian tämän jälkeen kaikki kuolevat. Ensin menetetään Mäyrä ja sen jälkeen kaikki muutkin, jonkinlaisessa unenomaisessa joukkotuhossa. Monet lukijat ovat kertoneet itkeneensä lukiessaan tätä kirjaa, eikä ihme. Osa myös suuttui, täysin perustellusti.

Tässä voidaan kysyä, onko adaptaation kirjoittajalla oikeutta mennä näin pitkälle? Itse pidän paljon enemmän esimerkiksi Cosgrove Hallin stop motion -animaatioiden lähestymistavasta, jossa tuttua tarinamaailmaa kunnioitetaan ja suojellaan. Myös siinä kyllä flirttaillaan ajatuksella, että Joenmutka tuhoutuisi junaradan rakentamisen takia. Jännitystä ja uhkaa lietsotaan usean jakson ajan. Tilanne kuitenkin ratkeaa parhain päin, kun rautatieyhtiö toteaa, että maapohja on liian epävakaa rautatielle useiden mäyränkolojen takia.

Horwood tarttuu tähän samaan ympäristötuhon teemaan, mutta toisin kuin Cosgrove Hall, hän todella tuhoaa kaiken. Eläimet kyllä löytävät uuden kodin, mutta se tuntuu ainakin minusta melko laihalta lohdulta. En tiedä, onko rakastetun lastenkirjan adaptaatio oikea paikka ottaa kantaa ympäristöpoliittisesti. Varsinkaan, kun ne tahot, jotka mahdollisista avohakkuista päättävät, tuskin lukevat tätä kirjaa. Ainoa asia, mitä tällainen juonenkäänne saa aikaan, on uskollisten fanien mielenrauhan järkkyminen.

Minusta tuntuu väärältä, että joku muu kuin alkuperäinen kirjailija saa tuhota luodun maailman ja sen hahmot. Aivan kuten kirjalle yhden tähden Goodreadsissa antanut Melanie puuskahti: "How dare he presume to kill off the Riverbankers!"

Time Shelter, Georgi Gospodinov

 

Oliko ennen kaikki paremmin?

 

Somewhere in the Andes, they believe to this very day that the future is behind you. It comes up from behind your back, surprising and unforeseeable, while the past is always before your eyes, that which has already happened.. We walk forward and enter the endless Elysian fields. I walk forward and become past.

Bulgarialaisen Georgi Gospodinovin populismia ja nationalismia satiirin varjolla kritisoiva Time Shelter voitti viime vuonna Booker-palkinnon. Teos on ensimmäinen alun perin bulgariaksi kirjoitettu Booker-voittaja. Kirjan lukeneena en ihmettele voittoa tippaakaan. Tämä on huikea teos, jonka lukemista suosittelen kaikille huumorin, poliittisen satiirin ja historian ystäville. 

Tarina lähtee liikkeelle Alzheimer-potilaiden vallankumouksellisesta hoitomuodosta, jossa nämä saavat viettää aikaa heidän nuoruudestaan muistuttavissa tiloissa. Aloitus on vahva ja puhutteleva. Nostalgia myy, onhan se ollut viime vuosina myös vahva megatrendi. Kun ei ole tulevaisuutta, menneisyys tuntuu turvalliselta ratkaisulta. Niinpä pian klinikoille alkaa saapua myös terveitä ihmisiä, jotka haluavat asua menneisyydessä.

Välikohtauksilta ei tietenkään vältytä. Yksi potilas esimerkiksi epäilee, että John Lennon aiotaan murhata, ja karkaa klinikalta varoittamaan poliisia. Toinen potilas taas regressoituu takaisin keskitysleirille, ja hoito on keskeytettävä.

Tämä kaikki on kuitenkin vasta alkua, mitä Time Shelteriin tulee. Pian nostalginen liikehdintä nimittäin valtaa kokonaisia maita. Tarina eskaloituukin lopulta kirjaimellisesti radikaaleihin mittasuhteisiin. 

Itselleni parasta antia kirjassa olivat sen alku ja loppu, kaikkine aikaa, muistia ja kuolemaa käsittelevine pohdintoineen. Keskivaihe jäi hieman etäiseksi. Sanoisinkin, että jos kirja alkaa alun jälkeen tökkiä, jatka sinnikkäästi, sillä parempaa on tulossa. 

Time Shelter on niitä teoksia, jotka kannattaa lukea pienissä erissä. Itse kahlasin tämän läpi vuorokaudessa, mikä oli sisällön painokkuuden ja monikerroksisuuden huomioon ottaen liian nopea tahti. Tarina nimittäin kuhisee mielenkiintoisia anekdootteja, historiallisia viittauksia ja potentiaalisia sitaatteja. Aionkin mitä suurimmalla todennäköisyydellä palata tähän vielä uudelleen, ajan kanssa. 

Tuplapostaus: Erään kissan tutkimuksia, Katja Kettu & Välikausia, Hanna Velling

Sylvia-kissa ja Taivaiden Tutkimustoimiston
Etsivä.

Kissatarinat vertailussa

"Time spent with cats is never wasted." 

                                        -Sigmund Freud 

Kissat ovat kiehtoneet ihmisiä muinaisen Egyptin ajoista asti. Vaikka nykyään emme enää palvo kissoja jumalina kuten egyptiläiset aikoinaan, ovat kissat silti säilyttäneet mystisen vetovoimansa ja niiden sanotaankin liikuskelevan samanaikaisesti reaalimaailmassa ja henkimaailmassa. Kirjallisuudessa lempikattini on jo vuosia ollut Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan -klassikon (1966-1967) Begemot-kissa. Minun silmissäni sitä ei ylitä mikään. Joskin Katja Ketun Taivaiden Tutkimustoimiston Etsivä pääsi jo ehkä jokseenkin lähelle. 

Päätin tehdä yhteispostauksen kahdesta uudehkosta kotimaisesta romaanista, eli Hanna Vellingin Välikausista (2022) ja Katja Ketun Erään kissan tutkimuksista (2023), sillä molemmissa välittäjänä ja tarkkailijana toimii kissa. Tai no, Ketun Kissa ei ole varsinaisesti kissa, vaan kissan muodon ottanut Henkiopas. Tästä johtuen Ketun kirja lukeutuukin maagisen realismin piiriin. Maagista realismia tarinassa edusti Kissan ohella muun muassa myös vaikuttava, mutta pienempään rooliin jäänyt hornan hevonen.

Kissan ottaminen välittäjäksi oli loistava valinta. Eläimellisen näkökulman käyttö nimittäin freesasi ja kevensi kirjojen yleistunnelmaa melko lailla. Lisäksi Sylvia ja Henkiopas olivat tärkeä osa juonia, tietynlaisia katalyyttejä molemmat. Suosittelenkin näitä teoksia kaikille kissojen ystäville.

Kirjoina Välikausia ja Erään kissan tutkimuksia olivat varsin erilaisia, joskin (kissojen ohella) perhe-elämän kiemuraisuudet, juonien monikerroksisuus ja huumori yhdistivät niitä. 

Vellingin teos oli episodimainen välipalakirja, jonka parissa viihtyi, mutta josta ei välttämättä jäänyt hirveästi muistikuvia. Hahmoja ja tarinoita oli mukana paljon, ja osa niistä jäi hieman etäisiksi. Eniten pidin ensimmäisestä tarinasta (uusioperhe) ja neljännestä tarinasta (Ranskassa kissansa kanssa asuva miespari). Sen sijaan esimerkiksi kolmas tarina (ex-malli) ei jaksanut kiinnostaa minua. Eniten nautin Vellingin humoristisesta otteesta ja kyvystä kuljettaa kertomuksia eteenpäin.

Erään kissan tutkimuksia nousi yhdeksi parhaista kotimaisista romaaneista, joita olen hetkeen lukenut. Kuten pitkälti kaikki muutkin Ketun uutuusteoksen lukeneet ovat todenneet, on Kettu (edelleen) kielellisesti aivan omaa luokkaansa. Ainoa kirjailija, joka on noussut omissa lukukokemuksissani samalle tasolle viime aikoina on Raimo O. Kojo, jolta luin juuri teoksen nimeltä Heittiö vaellus (1979). Tuota kirjaa lukiessa mietin välillä, onko Kettu kenties Kojon reinkarnaatio, niin lähellä kerrontatyyli ja hersyvä kieli olivat toisiaan. Suosittelenkin Heittiön vaellusta kaikille Ketun faneille. Lukekaa ja yllättykää! 

Erään kissan tutkimuksissa kunniamaininnan ansaitsee tapa, jolla Kettu kuvasi Kirjailijan pyrkimyksiä tulla äidiksi. Kissan näkökulma pehmensi sinällään hyvin rankat tapahtumat ja toi niihin mukaan ripauksen taikaa, sekä antoi kaikelle laajemman, universaalin näkökulman. Ajoittain kerronta oli jopa sadunomaista. Tämä teos on jälleen uusi osoitus siitä, miten fantasia auttaa käsittelemään raskaitakin tosielämän ilmiöitä. Lähes kaikissa muissa arvosteluissa Ketun omaelämänkerrallinen lapsisuru on sivuutettu ja keskitytty enemmänkin välirikkoon kustantamon kanssa, mitä kertomuksen nykyajan aikatasoon tulee. Minusta tämä on sääli.

Pitkälti kaikki muut näyttävät myös nostaneen Erään kissan tutkimuksien parhaaksi aikatasoksi vuodet 1910-1940, jotka kertovat Kirjailijan isoisoäidin elämästä. Minulle varhaisempi aikataso ei kuitenkaan ollut ykkönen, koska en jaksa innostua sotakuvauksista, ja historiallisten tarinoidenkin kanssa on vähän niin ja näin. Toki Ketun tasoisen kertojan kirjoittamana luen niitäkin.

Lopuksi todettakoon, että soisin kissoja käytettävän romaaneissa enemmänkin. Kuten vanha eläinlääkärien sanonta kuuluu: "Jos kissan laittaa samaan huoneeseen murtuneiden luiden kanssa, luut parantuvat". Vastaavasti, kun kissan laittaa romaaniin, tarinasta tulee parempi. Fiktiiviset kissat sitovat ihmiset ja tapahtumat yhteen ja tekevät rankoistakin käänteistä vähemmän painostavia.

Eija Ahvo oli täydellinen lukija
tälle äänikirjalle.

Kellopelisydän, Vehka Kurjenmiekka

 

Muistamisen vaikeus

Ennen kuin kerron, mitä mieltä olin Vehka Kurjenmiekan Kellopelisydän-esikoisteoksesta (2023), haluan mainita, että tunnen kirjailijan. Olemme nimittäin työskennelleet samassa Taide, tekijyyden muutos ja tekijänoikeus -tutkimushankkeessa (Helsingin yliopisto, 2016-2019). Kurjenmiekan tunteminen henkilökohtaisesti vaikutti lähinnä niin, että lukiessani tulin ajoittain peilanneeksi kirjaa siihen, mitä tiedän kirjailijasta ihmisenä. 

Mietin esimerkiksi, ovatko Vehkan omat nimenmuutokset inspiroineet kirjan sisältöä, jossa hahmojen nimillä ja niiden vaihdoksilla on suuri rooli. Sinällään nimiin kytkeytyvät taikavoimat ovat toki hyvin yleinen fantasiatrooppi.

Tästä eturistiriidasta huolimatta voin vilpittömästi todeta, että pidin Kellopelisydämestä ihan sen itsensä(kin) takia. En ole hetkeen lukenut korkeaa fantasiaa(!), ja tämä oli mitä mainioin paluu tuon hienon alagenren pariin. Heti kun näin Riku Similän piirtämän Merenkehrän kartan, tiesin viihtyväni teoksen parissa mitä suurimmalla todennäköisyydellä. Tulin lopulta lukeneeksi Kellopelisydämen hyvin nopeasti, kaikki muut kesken olevat kirjat sivuun jättäen.

Tunnelmaltaan Kellopelisydän toi mieleeni Philip Pullmanin Universumien tomu -trilogian (1995-2000) ja tietenkin Kellopelisydämen läheisen nimikaiman: Kellopeli, eli kuinka kaikki vedettiin käyntiin -teoksen (1996), joka on myös Pullmanin käsialaa. Kaikissa näissä kirjoissa on samaa tummanpuhuvaa tenhoa, ja fantasiamaailmat sijoittuvat talvisille leveyspiireille. Lisäksi mukana on ripaus teknologiaa, olipa kyse sitten kellosta, aletiometristä tai ihmisen kehoon asennettavasta teknologiasta. Taustalla vaikuttaa myös jokin mystinen voima, olipa se sitten taikuus tai Tomu.

Tematiikaltaan Kellopeli muistutti myös esimerkiksi takavuosien loistavaa Tahraton mieli -elokuvaa (2004). Molemmissa tarinoissa tiedot tärkeästä ihmisestä piilotetaan sekalaisten arkisten muistojen joukkoon, ettei tämä unohtuisi, kun mieltä tyhjennetään menneestä (milloin mistäkin syystä johtuen). 

Haastavimmaksi puoleksi Kellopelisydämessä minulle muodostui hahmojen erottaminen toisistaan. Saman nosti esiin myös Kiiltomadon Lyyra Virtanen. Useiden eri kertojien käyttäminen toi tarinaan mielenkiintoisen lisätason, mutta myös haastoi. Välillä piti selata kirjaa taaksepäin ja muistutella mieleen, kuka kukin on. En välttämättä suosittelekaan tämän teoksen kuuntelemista äänikirjana. 

Hahmojen yksilöimistä eivät myöskään helpottaneet sukupuolineutraalit nimet, jotka olivat sinällään kauniita (Marras, Muisto, Eeben, Helios..), mutta joista oli vaikea saada otetta. Vähän kuin olisi lukenut japanilaista tai kiinalaista teosta, jonka kaikki nimet kuulostavat suomalaisen lukijan kielikorvaan äkkiseltään samalta. Itse annoinkin useille hahmoille päässäni perinteiset suomalaiset nimet. Ihan vain, että muistaisin paremmin, keitä he ovat. Lohtua sentään tarjoaa se tosiasia, että myös kirjan hahmoilla itsellään oli ajoittain vaikeuksia muistaa toistensa nimet. Ja jopa omat nimensä. 

Lukukokemuksena Kellopelisydän oli pehmeän tunnelmallinen. Minusta oli ihanaa, miten paljon hahmot leipoivat ja tekivät käsitöitä. Kurjenmiekka onkin yksilöinyt tämän kellopelimurhaajista kertovan kirjansa grimhyggen edustajaksi. Toinen hyvä termi voisi olla cosy crime, joka viittaa kuvastoltaan vähemmän rankkaan jännitykseen. Sanoisinkin, että Kellopelisydän on mitä täydellisin kirja luettavaksi marraskuun pimeinä iltoina. 

Tyhjyyspäiväkirja, Emi Yagi

 

Patologisen valehtelijan matkassa

Luin hiljattain Annie Ernauxin 1960-luvulle sijoittuvan, omaelämänkerrallisen Tapaus-romaanin, jossa nainen salaa raskautensa ja tekee abortin, ettei hänen uransa olisi ohi. Japanilaisen Emi Yagin Tyhjyyspäiväkirjassa (Boshi Techo, 2022) asetelma taas on juuri päinvastainen. Siinä 34-vuotias Shibata valehtelee olevansa raskaana, jotta häntä kohdeltaisiin töissä paremmin. 

Tämä "surrealistinen raskauspäiväkirja" on saanut maailmalla paljon suitsutusta. Itse en lämmennyt tälle reaalifantasialle, vaikka arvostankin Yagin halua kommentoida naisen yhteiskunnallista asemaa, ja äitiyden haasteita. Toinen vastaava japanilainen kirja on Sayaka Muratan Lähikaupan nainen (2020), jossa päähenkilö valehtelee, että hänellä on mies. Tuo kirja on kuitenkin muistini mukaan parempi, kuin Tyhjyyspäiväkirja. 

Kuuntelin Tyhjyyspäiväkirjan englanninkielisenä äänikirjana, ja loppua kohti ärsyynnyin yhä enemmän. En pitänyt tavasta, jolla kirjailija meni mukaan päähahmon harhoihin. Lopullisesti hermoni menivät, kun päähenkilö meni lääkäriin. Siinä kohtaa menetin luottamukseni kirjailijaan, ja lopun käänteet vain vahvistivat epäluottamustani ja pettymystäni. Kirjan loppu oli paitsi hämmentävä ja epätyydyttävä, myös suorastaan turhauttava. Katarsista on tämän tarinan parissa turha odottaa.

Myös fantasiassa, mukaan lukien maagisen realismin ja reaalifantasian kaltaiset alalajit joihin Tyhjyyspäiväkirja minusta kuuluu, kertomuksen sisäisen logiikan pitää toimia, ja tarinan täytyy olla johdonmukainen. Yagi rikkoi tätä sääntöä toistuvasti. Vähän sama, kuin jos noitien ja velhojen olemassaololle perustuneen J. K. Rowlingin  Harry Potter -kirjasarjan lopussa ilmoitettaisiin äkisti, vailla yhtään mitään selityksiä, että noitia ja velhoja ei olekaan olemassa Potter-universumissa. Asiaa ei siis selitettäisi esimerkiksi Harryn koomaunena, tai muuna vastaavana. Harryn näkökulmasta asiat siis menisivät näin: 1. Harry on tavallinen poika normaalissa reaalimaailmassa; 2. Harry tajuaa olevansa velho ja löytää salatun taikamaailman; 3. Boom! Harry on taas tavallinen poika reaalimaailmassa. Ei selityksiä. Jos Rowling toimisi näin, hän rikkoisi lukijan luottamuksen ja luomansa maailman loogisuuden. 

Maagisessa realismissa ja reaalifantasiassa lukija siis toki muuttaa käsitystään todellisuudesta, ja mukautuu kirjailijan luomaan (fantasia)maailmaan. Ei ole kuitenkaan tyypillistä, että tämä kuviteltu, uusi todellisuus sotii itseään vastaan kerta toisensa jälkeen. Muuttaa sisäistä logiikkaansa koko ajan vailla selityksiä. Minä kutsuisin tällaista kerrontatyyliä huonoksi fantasiaksi.

On toki myös mahdollista, että tietyt tapahtumat Tyhjyyspäiväkirjassa olivat todella jonkinlaista houretta, mikä olisi ainoa keino pelastaa kirjan sisäinen logiikka. Mikään ei kuitenkaan viittaa tällaiseen. Ei ole uneen vaipumisia, ei mielisairauksia, ei päihteitä, ei mitään. Vain tylsää toimistoarkea ja paperinohuita, latteita henkilöhahmoja.

Toki, jos Tyhjyyspäiväkirjaa lähestyy fantasiantutkimuksen vähemmän suositun ja laajasti kritisoidun romaanisen koulukunnan fantasiaparadigman kautta, nojaten Tzvetan Todorovin oppeihin, voi Yagille antaa synninpäästön. Todorovilaisessa "fantastiquessa" eli puhtaassa fantasiassa (myös: "fantastic") fantasia nimittäin syntyy ja on olemassa nimenomaan tilanteessa, jossa asiat ovat epäselviä, ja lukija epäröi miettien, mikä on totta ja mikä ei. Fantasiaelementit eivät siis asetu loogisiksi osiksi kirjaan rakennettua kuvitteellista maailmaa. Siteeraan väitöskirjaani:

Todoroville (2004) termi fantastic tarkoittaa teoksia, joissa lukija ja kirjan hahmo kokevat ihmetyksen hetken, joka johtuu yliluonnollisesta tapahtumasta. Kirjallisuudentutkija Klaus Brax (2017, s. 56) on suomentanut tämän termin muotoon puhdas fantasia. Tuo yliluonnollinen tapahtuma asettaa kirjan hahmon valintatilanteeseen, jossa on kaksi vaihtoehtoa: 1. omat aistit kyseenalaistetaan, ja näin maailma itsessään voi säilyä ennallaan. tai 2. tapahtuma katsotaan todeksi, ja tämän seurauksena maailman olemuksesta tulee vieras. Fantastic katoaa, kun hahmo on valinnut toisen näistä vaihtoehdoista. Näin ollen fantastic kestää ajan, jonka epävarmuus oudon tapahtuman luonteesta vallitsee, eikä olla varmoja siitä, mistä todella oli kyse. (Todorov, 2004.)

 

Todorov kuvailee: ”The fantastic is that hesitation experienced by a person who knows only the laws of nature, confronting an apparently supernatural event.” (Todorov, 2004.) 

 

Yagin Tyhjyyspäiväkirjassa "fantastic" ei lopu lainkaan, jos otetaan lukuun lukijoiden reaktiot, omani mukaan lukien. Hämmennys vain lisääntyy loppua kohden.

Itse kuitenkin edustan fantasiatutkimuksen anglosaksista koulukuntaa. Todorovilainen puhtaan fantasian määritelmä kun rajaa jopa J. R. R. Tolkienin puhtaan fantasian ulkopuolelle, mikä ei nyt vaan vetele. Lisäksi minulle on fantasian lukijana tärkeää, että fantasiaelementit asettuvat paljastumisensa jälkeen johdonmukaisiksi osiksi kuvitteellista maailmaa. Haluan lukea fantasiaa, jolla on oma sisäinen koherenssinsa.

Fantastique!

Lähteet:

Brax, K. (2017). Unhoon jääneiden huuto. Helsinki: BTJ Finland Oyj.

Malherbe, J.-Y. (2004). Ranskankielinen fantasiakirjallisuus. Teoksessa K. Blomberg, I. Hirsjärvi & U. Kovala (toim.), Fantasian monet maailmat (s. 231–248). Helsinki: BJT-Kirjastopalvelut.

Siikilä-Laitila, M. (2022). "There is not a single original thought in Eragon": tekijyys, intertekstuaalisuus ja fandom internetin fantasiakirjakeskusteluissa (väitöskirja, Jyväskylän yliopisto). https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/84069

Sisättö, V. (2003). Johdanto. ”Mitä fantasiakirjallisuus on?” Teoksessa V. Sisättö (toim.), Ulkomaisia fantasiakirjailijoita (s. 5–14). Helsinki: BTJ Kirjastopalvelu.

Todorov, T. (2004). The Fantastic: A Structural Approach to a Literary Genre. Teoksessa D. Sadner (toim.), Fantastic Literature. A Critical Reader (s. 135–143) (käänt. R. Howard). Westport, ym.: Praeger Publishers.