Dinosauruspuisto, Michael Crichton

 

Kansikuva lainattu Wikipediasta.

Ekotrilleri parhaimmillaan

Juuri teattereihin saapuneen Jurassic World Rebirth -elokuvan kunniaksi päätin kuunnella koko dinosaurussaagan startanneen alkuperäisteoksen, Michael Crichtonin (1942-2008) Dinosauruspuiston (Jurassic Park, 1990), uudelleen. 

Tämä oli minulle mieluisa tehtävä, sillä olen aina ollut Jurassic Park -fani. Suosittelenkin ehdottomasti kaikille Rebirthin katsojille alkuperäisteoksen lukemista ennen elokuvateatteriin marssimista, jos tämä tarinamaailma kiinnostaa pienimmissäkään määrin. Varsinkin, kun uudessa elokuvassa on vihdoin mukana alkuperäiskirjasta tuttu, jokseenkin legendaarinen jokikohtaus. Pääsinkin jo väittelemään YouTuben kommenttiosioon toisten fanien kanssa siitä, osaako tyrannosaurus Rex uida, vai käveleekö se vain joen pohjalla. Erään kommentoijan mukaan minun näkemyksistäni huomaa, että en ole lukenut kirjaa. Oli ilo havaita, että fanien tarve päteä triviatiedolla elää ja voi hyvin.

Steven Spielbergin Jurassic Park -elokuva vuodelta 1993 perustuu tietenkin tähän samannimiseen klassikkokirjaan. Siinä ovat olleet käsikirjoittajina juurikin Crichton itse, sekä myös uusimman Rebirthin käsikirjoittanut David Koepp. Tästä johtunee, että Rebirth suorastaan vilisee detaljisia viittauksia Jurassic Park -elokuvaan ("Objects in mirror are closer than they appear..").

Itseäni yllätti toisella kuuntelukierroksella se, miten paljon kirja itse asiassa eroaa elokuvasta. Kumpikin tarina toimii, mutta omalla tavallaan. Yleisesti ottaen kirja on synkempi, raaempi ja syvällisempi kuin elokuva-adaptaatio. Esimerkiksi dinosauruspuiston perustaja John Hammond on kirjassa paljon inhottavampi hahmo kuin elokuvassa: hän ei välitä lapsenlapsistaan, ainoastaan rahasta. Elokuvassahan Hammond vaikuttaa lähinnä hyväntahtoiselta papalta, joka on tehnyt investoinneissaan joitakin virhearvioita. 

Myös juonellisesti kirja on monilta osin erilainen kuin elokuva, varsinkin alkuun ja loppuun oli lisätty tapahtumia, jotka puuttuvat elokuvaversiosta. Toki esimerkiksi eräs teoksen alussa oleva rantakohtaus on saanut paikkansa myöhemmin tehdyssä The Lost World -elokuvassa (1997).

Jos Dinosauruspuistosta pitäisi sanoa jotain negatiivista, niin suomennos oli minusta ajoittain huolimaton. Erityisesti korvaani särähtivät kohtaukset, joissa tyrannosaurus rex istui. Epäilen, että alkuperäiskielessä on käytetty verbiä "to sit", joka on suomennettu olemisen sijaan kirjaimellisesti istumiseksi. Tämän verbin käyttö antaa itselleni varsin omituisia ja huonosti tunnelmaan istuvia mielikuvia. Enkä usko, että rexille on ollut fyysisesti edes mahdollista istua suuren ja voimakkaan häntänsä takia. Voi toki olla, että paleontologit luulivat vielä kirjan syntyaikoina, että tyrannosaurus rex kulki häntä maata viistäen ja tasapainoili siihen tukien. Tämähän on sittemmin osoitettu vääräksi tiedoksi.

Lisäksi vielä varoituksen sana äänikirjan kuuntelijoille: tarina sisältää paljon tuskallisen pitkiä koodausrimpsuja, jotka ainakin oman äänikirjaversioni lukija tavaa ääneen turhankin tunnollisesti. Niinpä suosittelisinkin lukemaan Dinosauruspuiston ennemmin printtiversiona. Tosin jos mielii saada kirjan omaksi, joutuu pulittamaan todennäköisesti kymmeniä euroja. Esimerkiksi Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivillä Dinosauruspuistosta pyydettiin 30 euroa, ja nettihintoihin verrattuna se on alakanttiin. Onneksi meillä on kirjastot. Joskin itse haluaisin omistaa tämän klassikon pysyvästi.

Dinosauruspuisto-kirjasta löytyy toiminnan lisäksi myös filosofisempi puoli (joka valitettavasti puuttuu lähes kokonaan esimerkiksi uusimmasta Rebirth-elokuvasta). Monessa suhteessa sen viesti on sama, kuin juuri lukemassani ja bloggaamassani Frank Schätzingin Pedot-kirjassa: luonto voittaa aina. Ihminen voi omilla toimillaan aiheuttaa oman sukupuuttonsa, mutta elämä jatkuu kyllä muissa muodoissa. Erona Petoihin Dinosauruspuistossa on tietenkin mukana spesifiä pohdintaa siitä, kannattaako dinosauruksia tuoda takaisin, jos se olisi mahdollista (ilmeisesti se voisi onnistua jalostamalla lintuja "takaperin"). Ja vaikka Dinosauruspuisto on jo 35-vuotta vanha kirja, ovat sen teemat ajankohtaisia edelleen muuallakin, kuin vain elokuvateattereissa. Ei tarvitse kuin korvata sana "dinosaurus" sanalla "tekoäly". 

The Willows and Beyond, William Horwood

 

Joenvarren ja Erämetsän loppu 

Olen viime aikoina uppoutunut melko täysipainoisesti Kenneth Grahamen (1859-1932) Kaislikossa Suhisee -teokseen (The Wind in The Willows, julk. 1908) ja sen moniin adaptaatioihin. Alkuperäisestä kirjasta ei ole ainakaan vielä tullut kirjoitettua täällä blogin puolella, mutta olen lukenut kyseisen teoksen läpi monta kertaa. Minusta se on yksi parhaista kirjoista, joita Iso-Britanniassa on koskaan julkaistu. Syy bloggauksen puuttumiseen piileekin ehkä juuri tässä. Kirja on liian hyvä ja rakas, että haluaisin tehdä sille ruumiinavauksen blogissani. Tulisi tunne, että en voi mitenkään tehdä sille oikeutta, ja minulla olisi liikaa sanottavaa.

Tämä rakkaus alkuperäistä kirjaa kohtaan johti minut lopulta myös William Horwoodin neliosaisen Tales of the Willows -kirjasarjan (1993-1999) pariin. Horwood on Grahamen perinnön jatkajista se menestynein ja tunnetuin. Ainakin, jos puhutaan puhtaasti kirjoista, eikä esimerkiksi animaatioista, joiden kohdalla Cosgrove Hall voittaa mennen tullen ihanilla stop motion -animaatioillaan.

The Willows and Beyond (1996) on kolmas Horwoodilta lukemani teos. Aiemmin olen jo tutustunut kohtuullisen hyvään Willows in the Winter-teokseen (1993), josta on tehty myös piirretty, sekä umpisurkeaan The Willows at Christmasiin (1999), jota en suosittele kenellekään. Yksi osa, Toad Triumphant (1995), on siis vielä odottamassa lukuvuoroaan.

Kuinka pitkälle adaptaatio saa mennä? 

(Spoilerit alkavat.)

The Willows and Beyond -kirjassa Rupikonna, Vesirotta, Myyrä ja Mäyrä ovat jo vanhoja ja uusi sukupolvi jyrää päälle. Jokaisella päähahmolla, Saukko mukaan lukien, on seuraaja valmiina, olipa se sitten oma poika, tai kaukaisempi sukulainen. Tämä uusien hahmojen paljous on toisaalta virkistävää, mutta ajoittain se aiheuttaa myös sekaannuksia, erityisesti kirjan lopussa. 

The Willows and Beyond on laadultaan epätasainen. Parhaimmillaan se nousee lähelle Grahamen taiturimaista ilmaisua, ja mukana on paljon suoria silmäniskuja alkuperäisteoksen suuntaan, kuten maininta Rotan klassisesta lausahduksesta "messing about in boats". Pidin myös siitä, että Horwood lähetti Rotan merille. Minua on aina hieman surettanut, että Myyrä esti Rotan matkustusaikeet alkuperäisessä tarinassa.

Mutta kun sitä vähiten odottaa, paljastuu karu syy kirjan nimelle. Ja tästä alkavat myös ne ristiriitaiset tunteet tarinaa kohtaan. Kaikessa lyhykäisyydessään: Horwood päättää tuhota koko Joenmutkan ja kaikki sen keskeiset asukkaat. Joenmutkaan tehdään avohakkuut, ja sen asukkaat joutuvat muuttamaan. Pian tämän jälkeen kaikki kuolevat. Ensin menetetään Mäyrä ja sen jälkeen kaikki muutkin, jonkinlaisessa unenomaisessa joukkotuhossa. Monet lukijat ovat kertoneet itkeneensä lukiessaan tätä kirjaa, eikä ihme. Osa myös suuttui, täysin perustellusti.

Tässä voidaan kysyä, onko adaptaation kirjoittajalla oikeutta mennä näin pitkälle? Itse pidän paljon enemmän esimerkiksi Cosgrove Hallin stop motion -animaatioiden lähestymistavasta, jossa tuttua tarinamaailmaa kunnioitetaan ja suojellaan. Myös siinä kyllä flirttaillaan ajatuksella, että Joenmutka tuhoutuisi junaradan rakentamisen takia. Jännitystä ja uhkaa lietsotaan usean jakson ajan. Tilanne kuitenkin ratkeaa parhain päin, kun rautatieyhtiö toteaa, että maapohja on liian epävakaa rautatielle useiden mäyränkolojen takia.

Horwood tarttuu tähän samaan ympäristötuhon teemaan, mutta toisin kuin Cosgrove Hall, hän todella tuhoaa kaiken. Eläimet kyllä löytävät uuden kodin, mutta se tuntuu ainakin minusta melko laihalta lohdulta. En tiedä, onko rakastetun lastenkirjan adaptaatio oikea paikka ottaa kantaa ympäristöpoliittisesti. Varsinkaan, kun ne tahot, jotka mahdollisista avohakkuista päättävät, tuskin lukevat tätä kirjaa. Ainoa asia, mitä tällainen juonenkäänne saa aikaan, on uskollisten fanien mielenrauhan järkkyminen.

Minusta tuntuu väärältä, että joku muu kuin alkuperäinen kirjailija saa tuhota luodun maailman ja sen hahmot. Aivan kuten kirjalle yhden tähden Goodreadsissa antanut Melanie puuskahti: "How dare he presume to kill off the Riverbankers!"

Väittelen tohtoriksi lauantaina 10.12.2022 Jyväskylän yliopistossa

 

Väitöskirjani kansikuva on 
Essi Variksen käsialaa.

"There is not a single original thought in Eragon" Tekijyys, intertekstuaalisuus ja fandom internetin fantasiakirjakeskusteluissa

Päätin tulla tänne bloginkin puolelle kertomaan, että väittelen tulevana lauantaina kahdeksan vuoden työrupeaman jälkeen. Väitös käsittelee J. R. R. Tolkienista, J. K. Rowlingista ja Christopher Paolinista käytyjä tekijyyskeskusteluita. Mukana on myös asiaa verkkoyhteisöistä ja faniudesta. Suosittelen tulemaan joko paikan päälle kuuntelemaan, tai seuraamaan etäyhteyden välityksellä, jos nämä aiheet kiinnostavat. 

Yliopiston väitöstiedote tarvittavine linkkeineen löytyy täältä.

Loru Sorbusten Herrasta, Henry N. Beard & Douglas C. Kenney

Hauskin kirja, jonka olen koskaan lukenut

Vaikka emme voikaan täysin vilpittömästi professori Tolkienin tapaan sanoa, että "tämä tarina muotoutui kerrottaessa", voimme vakuuttaa, että tämä tarina (tai pikemminkin tarve tyrkyttää sitä viattomille kuluttajille halpahallin hinnoilla) kasvoi suorassa suhteessa karhukirjeisiin, joita saimme Harvardin luottokonttorista.

..Tämän kirjan tarkoituksena on rahan tienaaminen, ja sen sivuilta voi lukija oppia monia seikkoja kirjoittajien kieroutuneesta luonteesta ja kirjallisesta lahjattomuudesta.

Amerikkalaisen huumorilehti National Lampoonin perustajien, Douglas C. Kenneyn ja Henry N. Beardin Loru Sorbusten Herrasta (Bored of the Rings, julk. 1969) on kirja, johon olen palannut säännöllisin väliajoin viimeisten kymmenen vuoden ajan. Vaikka olen lukenut tämän kulttimaineeseen nousseen parodian jo arviolta viidesti, se saa minut edelleen nauramaan ääneen joka kerta. Tässä on todellakin teos, jota minun ei pidä erehtyä lehteilemään, jos lähistöllä sattuu olemaan esimerkiksi nukkuvia ihmisiä.

Naulan kantaan

Taru Sormusten Herrasta -trilogian kaltaiseen mestariteokseen kajoaminen tällä tavalla olisi voinut väärissä käsissä olla suunnaton moka, josta omistautuneet Tolkien-fanit olisivat rankaisseet armotta. Toisin kuitenkin kävi, kiitos oikean tulokulman. Beard ja Kenney kun arvostavat alkuperäisteosta suuresti, ja tuntevat sen läpikotaisin. Niinpä lopputulos on juuri sopivan hulvaton, ja stimuloi takuulla jokaisen Tolkieninsa tuntevan lukijan aivoja. Kaikki on oudolla tavalla kovin tuttua, mutta kuitenkin juuri sopivalla tavalla täysin erilaista ja vinksahtanutta: Frodo onkin hännällinen pikku otus nimeltä Fritzu, Gandalf go-go -saappaisiin pukeutuva huijarisilmänkääntäjä nimeltä Goodgulf, ja Bilbosta Dildoksi muuntautunut hobit.. ööh.. höpötti säästää Kolkkaajan hengen, koska "..on sääli, että panokset loppuivat". 

Loru Sorbusten Herrasta seuraa alkuperäisteoksen juonta sangen uskollisesti, mutta tarinaa on tiivistetty, ja yksittäisten tapahtumien motiivit on muutettu astetta koomisemmiksi. Fritzu esimerkiksi pelastuu jokea ylittäessä mustien rats.. anteeksi.. Nasalsprayiden kynsistä, koska haltiat vaativat niiltä kohtuuttoman suuria siltamaksuja:

"Siltamaksu, olkaa hyvä", ilmoitti hahmo hämmästyneille ratsastajille. Kädenliikkeellä hän kehotti typertyneitä takaa-ajajia tutustumaan hätäisesti kyhättyyn tauluun, joka oli pikaisesti naulattu sillan kaiteeseen.

HALTIALAN KUNNAN VIRALLISESTI VAHVISTETUT SILTAMAKSUT

Jalankulkijat                        1 penni

Nelipyöräiset heinäkärryt   2 penniä

Mustat Ratsastajat             45 kultarahaa

- Nasalsprayt joutuvat kääntymään pois, koska haltiat eivät hyväksy Mormorin keskuspankin takaamia sekkejä, tai Kansainvälistä luottokorttia.

Kirjan huumori on camp-henkistä, ja juhavuorismaisen roisia. Ajoittain se luiskahtaa myös karnevalistisessa hengessä täysin yli äyräidensä. Tässä on esimerkiksi humoristiparivaljakon näkemys TSH:n suuresta lopputaistelusta Minas Tirithissä/Minas Troneyssä:

Portista valui satatuhatpäinen vesikauhuinen narkkilauma, joka heilutti pyöränkettinkejä ja jakoavaimia. Niitä seurasivat mulkosilmäisten lehtolasten kuolaten konttaavat rivistöt, ja niitä puolestaan mielenvikaiset zombiet ja penikkatautiset ihmissudet. Viimeksi mainittujen olkapäillä ratsasti tusinoittain hohottavia, vahvasti panssaroituja aarnikotkia. Vasemmalta hyökkäsivät kolmetuhatta steppaavaa muumiota ja kolonna moottorikelkoilla päälle jyristäviä lumimiehiä. Niiden kannoilla lampsi kuusi komppaniaa kodittomia haamuja, kahdeksan iltapukuista vampyyriä ja Oopperan kummitus. Heidän yläpuolellaan taivaan tummensivat ilkeät pelikaanit, autotallin kokoiset kärpäset ja lentävä Rodan-hirviö. Portista ryntäsi ulos yhä lisää sanoinkuvaamattomia kammotuksia: kuusijalkainen jättiläisameeba, Loch Nessin hirviö, King Kong, Godzilla, Mustan laguunin hirviö, Peto, jolla on miljoona silmää, Arous-planeetan aivot, Olio, Se, Hän, He ja Klöntti. Näiden kammottavien olioiden hyökkäyksen nostattama meteli olisi herättänyt kuolleetkin, elleivät he olisi jo ehtineet hyökkäyksen jälkijoukkoon mukaan.

- Vannon, että kun luin tämän kohtauksen vuosia sitten ensimmäisen kerran, silmistäni valuivat kyyneleet. Tämä oli vaan niin liikaa. Hyvällä tavalla.

"Nyt ehkä menee hyvin, mutta odotapas sivua 129"

Pidän myös siitä, miten Kenney ja Beard käyttävät postmodernille kirjallisuudelle tunnusomaista metafiktiota yhtenä keinona luoda huumoria. Tekstin keinotekoisuudella siis leikitellään surutta: 

Heidän seisoessaan synkässä painanteessa, he kuulivat susien ulvonnan, karhujen murinan ja korppikotkien kiljunnan. 

"On liian hiljaista", sanoi Gimpi.

"Liian hiljaista", vahvisti Legoland.

"Emme voi jäädä tänne", lisäsi Ara-Korni.

"Emme", myönsi Barafin vilkaisten harmaan sivun yli kirjan jäljellä olevaa, paksumpaa puolikasta. "Meillä on vielä pitkä matka."

Versiointi kertoo elinvoimasta

Bored of the Ringsin kaltaisten kirjojen ilmestyminen voi joidenkin tahojen mielestä osoittaa huonoa makua. Itse olen kuitenkin samoilla linjoilla kuuluisan Tolkien-tutkija Tom Shippeyn kanssa: 

For books, like words, do not stay where they started. They may be put in new contexts, stir new feelings, have new results. I hope this is what happens to Tolkien, and think it is already happening, via hosts of imitators.. (The Road to Middle-Earth, Tom Shippey)

Kirja, joka alkaa julkaisunsa jälkeen elämään omaa elämäänsä, ja jota tulkitaan yhä uudestaan ja uudestaan, on elinvoimainen ja merkityksellinen.

Textual Poachers - Television Fans and Participation Culture, Henry Jenkins

"The guy, who dignified fandom"

Luin professori Henry Jenkinsin vuonna 1992 julkaistun Textual Poachers - Television fans & Participation Culture -teoksen tulevaa väitöskirjaani varten, en niinkään viihdemielessä. Päätin kuitenkin kertoa tästä kirjasta myös täällä kirjablogini puolella, koska kyseessä on fanikulttuurin ehdoton klassikkoteos, jota arvostetaan niin tutkijoiden kuin fanienkin keskuudessa.

"Fandom constitutes a base for consumer activism"

Mediatutkijoiden piireissä Textual Poachersia pidetään fandom-tutkimuksen lähtölaukauksena, fanien keskuudessa taas faniuden synninpäästönä. Erityisesti scifi-faniuteen ja Star Trekkiin keskittyvässä kirjassaan Jenkins eliminoi useita faniuteen monesti liitettyjä stigmoja ("epäsosiaalinen, äitinsä kellarissa asuva nörtti..") ja korostaa, että fanit ovat ennen kaikkea valveutuneita, älykkäitä ja aktiivisia kuluttajia, joilla on useissa tapauksissa kunnioitettava määrä tietoa seuraamiinsa mediateksteihin liittyen:

"Organized fandom is, perhaps first and foremost, an institution of theory and criticism, a semistructured space where competing interpretations and evaluations of common texts are proposed, debated, and negotiated and where readers speculate about the nature of the mass media and their own relationship to it.

..Within the realms of popular culture fans are the true experts."

Jenkins toteaa, että fandom toimii vastavoimana perinteelle, joka suosii mediateksteistä käydyissä keskusteluissa niin sosiaalisessa kuin juridisessakin mielessä auktorisoituja tutkijoita ja muuta älyllistä eliittiä. Niinpä faniyhteisöt lisäävät omalta osaltaan kulttuurielämän demokratiaa.

Ja mitä faniuden psykologisiin vaikuttimiin tulee, voi aktiivinen osallistuminen faniyhteisöjen aktiviteetteihin (kokoontumiset, keskustelut, fanitaiteen teko..) tarjota kaivatun henkireiän arjen keskellä:

"Fans, like all of us, inhabit a world where traditional forms of community life are disintegrating, the majority of marriages end in divorce, most social relations are temporary and superficial, and material values often dominate over emotional and social needs. Fans are often people who are overeducated for their jobs, whose intellectual skills are not challenged by their professional lives. Fans react against those unsatisfying situations, trying to establish a "weekend-only world" more open to creativity and accepting of differences, more concerned with human welfare than with economic advance."

- Kyseessä on siis älyllisesti ja sosiaalisesti palkitseva harrastus, joka lisää ihmisten elämänlaatua ja hyvinvointia. 

Jokaisen trekkerin must-read -kirja

Jenkinsin teksti on hyvin helppoa ja sujuvaa luettavaa, ja hänen perehtyneisyytensä taso fandomiin on ihailtava. Se minua hieman harmitti, että Jenkinsin pitää olla juuri Star Trek -intoilija (hän on paitsi tutkija, myös fani), koska itse olen puolestani enemmänkin kallellani fantasiaan. Niinpä loputtomat Star Trek -tapaustutkimukset alkoivat jossain kohtaa jo puuduttaa. 

Toinen varjopuoli nykylukijan kannalta on kirjan ikä, 22 vuotta: Textual Poachers sijoittuu aikaan, jolloin internet ei vielä ollut tehnyt läpimurtoa, ja fanikulttuuri pohjautui pitkälti printattuun materiaaliin, tapaamisiin ja videonauhoihin. Lisäksi useat tarkastellut sarjat (kuten Beauty & the Beast) eivät ole enää ajankohtaisia. Teos on siis joiltakin osin vanhentunut. 

Nostalgisena katsauksena ja oman alansa klassikkona tämä silti toimi hyvin, ja mikä tärkeintä, pohjalla olevat ideologiat, kuten mediatekstien uudelleenmuokkaus ja kritisointi ovat edelleen voimissaan, vaikka välineet ovatkin muuttuneet tietotekniikan kehittymisen myötä. Lähteensä ja suuret linjat Jenkins hallitsi hyvin, ja hän sovelsi omia havaintojaan tunnettuihin teoreetikkoihin sangen kiitettävästi. Ei siis ihme, että Textual Poachersista otetaan edelleen uusia painoksia.

Suosittelen tätä teosta erityisesti kaikille Star Trek ja -scifi -faneille!

Textual Poachersin 20-vuotisjuhlajulkaisu
(www.routledge.com).