Maire: Hänen Majesteettinsa palveluksessa, Maire Lankinen & Nazzareno Sifo

 

Jokaisen anglofiilin must-read

Maire Lankinen lähti 1960-luvun alussa töihin Iso-Britanniaan, koska sodanjälkeinen Suomi tuntui nuoresta naisesta jo niin kovin nähdyltä. Britteihin päästyään hän työskenteli ensin Windsorissa erään arkkitehtiperheen kotiapulaisena, mutta pian veri alkoi vetämään Lontooseen. Ja niinpä, suorastaan satumaisen helpon rekrytointiprosessin myötä, Maire löysikin itsensä Buckinghamin palatsista. Tämä siitä huolimatta, että koulutusta tai edes kielitaitoa ei ollut mitenkään liiaksi. Hovissa Maire myös oli ainoa ulkomaalainen. Hänen piti viettää briteissä alun perin vain vuosi, mutta lopulta hovissa vierähtikin pitempi aika. 

Suomeen palattuaan Maire ei halunnut antaa kokemuksistaan haastatteluja lehdille, ja pakeni toimittajia joskus jopa ikkunan kautta. Jokin kuitenkin muuttui, kun Elizabet II kuoli vuonna 2022, ja niinpä pääsimme lukemaan tämän kerrassaan ihastuttavan Maire: Hänen Majesteettinsa palveluksessa -elämänkerran (2024). Teos oli suunnattu ensisijaisesti Mairen lapsenlapsille, mutta kaikeksi onneksi se saatiin myös laajempaan levitykseen.

Mairen uskomattoman tarinan salaisuus piilee mielestäni paitsi hyvässä tuurissa, myös erinomaisessa asenteessa. Maire itsekin korostaa toistuvasti kirjan kuluessa, että jos elämässä haluaa jotain, pitää saada suunsa auki. Näinhän se on. 

Tämä pirskahteleva ja rohkea elämänkerta sai minut liikuttumaan syvästi. Kyynelehdin jo kirjan alussa, kun 87-vuotias Maire on menossa tapaamaan Suomessa vierailulla ollutta Prinssi Williamia. Tämä kirja on monella tapaa kuin todeksi tullut satu. Vai kuinka moni pääsee palatsiin töihin vain piipahtamalla nopeasti työvoimatoimistossa vastaamassa yhteen kysymykseen, ja heti ensimmäisenä työpäivänä on vieläpä kuninkaalliset häät? Voisipa meistä jokainen kokea edes kerran elämässään jotain näin maagista.

Viime vuodet skandaaleineen, kuolemineen ja sairastapauksineen ovat olleet brittien kuninkaallisille rankkaa aikaa. Tällä hetkellä moni jopa kyseenalaistaa, tuleeko monarkia selviämään. Mairen kirja kuitenkin muistuttaa, että joskus on ollut aika, jolloin kaikki oli hyvin, ja Andrewkin oli vain suloinen lapsi, joka juoksenteli palatsin käytävillä ihastusta herättäen. 

Maailman viimeinen eläin, Suvi Auvinen

 

Karhukaiset, nuo eläinmaailman hobitit

Toimittaja ja tietokirjailija Suvi Auvisen Maailman viimeinen eläin -teos (2025) kiinnitti huomioni aluksi outoudellaan. Kirjan kansi näytti lähinnä Frank Herbertin Dyyni-kirjasarjan postuumisti julkaistulta esiosalta: "Hiekkamatojen nuoruusvuodet". Valitettavasti tästä ei kuitenkaan ollut kyse, joskin minun on silti spekulatiivisen fiktion ystävänä pakko sanoa, että mielestäni Auvisen ihailemissa pikku karhukaisissa ja Tolkienin hobiteissa on paljon samaa. Molemmat ovat pieniä, pyöreitä ja huomaamattomia ja juuri siksi ne myös selviytyvät vaikeissakin olosuhteissa. Kumpikin laji säilyy todistettavasti hengissä vaikka tulivuoren sisuksissa. 

Mutta leikki sikseen. Aktivistiksi tunnustautuva Suvi Auvinen on kirjoittanut puhuttelevan ja mukaansatempaavan kirjan, jonka lukemista suosittelisin kaikille, joita ihmiskunnan tekemien virheiden esiin nostaminen ja lajimme lähestyvä sukupuutto ei ahdista liikaa. Itselläni teki kieltämättä ajoittain tiukkaa. Roikuin kuitenkin matkassa mukana, sillä sen verran veikeästi Auvinen karhukaisista kirjoitti. Erityisen kiinnostavia olivat karhukaisten löytöhistoriaa käsittelevät kohdat, joissa huonosta terveydestä kärsinyt pappi Johann Goeze päätti kauas matkustamisen sijaan katsoa lähelle (tätä voisi suositella myös Elon Muskille). 

Erityisen toimivan kirjasta teki sen kansanomainen, ei-akateeminen tulokulma: Auvinen on itsekin maallikko ja niinpä hän osaa tehdä kysymyksiä, joita myös keskivertolukija voisi karhukaisista esittää. Auvinen toimikin läpi kirjan lukijansa tasaveroisena, joskin ajoittain synkkänä kanssakulkijana.  

Maailman viimeinen eläin -kirjassa liikutaan taitavasti mikrotason ja makrotason, yksityisen ja yleisen, lokaalin ja globaalin välillä, universaalia unohtamatta. Pidin tavasta, jolla Auvinen laittoi meidät omalle, varsin pienelle paikallemme tämän planeetan ja universumin historiassa. Maailman viimeinen eläin on pökerryttävän hienoa luettavaa.

Spontaani karhukaislöytö lapsille suunnatusta
1000 Uskomatonta faktaa -teoksesta (Andrea
Mills, suom. Tapani Lahtinen, 2024)

Fred & Rose, Howard Sounes

 

Match made in hell

The interest in people like Fred and Rose is curious. I would suggest that we are facinated because we can study them in detail while remaining completely safe. They are like specimens of rare poisonous spiders impaled on pins and set in cases at the natural history museum. We peer through the glass, in distaste, secure in the knowledge that we can come into no harm. What we can learn from these macabre exhibits what Fred and Rose demonstrated so effectively is that it is possible to kill repeatedly for many years without being caught. And the Wests may never have been caught without few slices of luck.

Luin hetki sitten sarjamurhaajapariskunta Fred ja Rose Westin tyttären, Mae Westin paljon ajatuksia herättäneen elämänkerran Love as Always, Mum xxx (2018). Vaikka olenkin yleensä varsin maltillinen true crimen lukija, tulin tarttuneeksi samoin tein kahteen muuhunkin 25 Cromwell Streetin tapahtumia käsitelleeseen teokseen. Howard Sounesin Fred & Rose (1995/2013) on niistä toinen. Tämä on yksi tärkeimmistä ja myös ensimmäisistä kirjoista, jotka käsittelevät Westien rikoksia. Sounes itse oli jutussa alusta asti mukana toimittajan roolissa ja hän muun muassa keksi kollegansa kanssa kuuluisan ilmaisun "House of Horrors". Suosittelisinkin tätä kirjaa kaikille aiheesta kiinnostuneille. 

Erityisen hyvän Fred & Rose -kirjasta tekee sen monipuolisuus ja tasapainoisuus. Sounes ei mässäile karmivilla yksityiskohdilla loputtomiin (vaikkakin ajoittain minun olikin pakko pitää taukoa kuuntelustani), vaan siirtyy kirjan puolessa välissä oikeudenkäyntien kuvailuun, joissa hän itse oli läsnä. Lisäksi hän kertoo kirjan päivitetyssä versiossa myös eri osapuolien uusimpia kuulumisia ja esimerkiksi kommentoi Mae Westin kirjaa. Minun tapaani myös hän ihmettelee, miten on mahdollista, että Mae edelleen epäilee äitinsä syyllisyyttä. Varsinkin, kun sittemmin on tullut ilmi, että yksi perheen lapsista todisti siskonsa Heatherin murhan. 

Eräs kirjan tärkeimmistä osioista käsittelee yhteiskunnan ja yhteisön vastuuta ja pohtii muun muassa sitä, miksi sosiaaliviranomaiset eivät heränneet tutkimaan asioita, vaikka Westien lapset tulivat vähän väliä kouluun ruhjeilla. Tapauksien ajankohta toki selittänee osan tästä, sillä briteissä koulu ja sosiaaliviranomaiset ovat tiivistäneet yhteistyötään vasta Westien jäätyä kiinni. Samanlaista parannusta alettiin ajaa meillä Suomessa Vilja-Eerikan tapauksen myötä. Toinen esiin nostettu näkökulma muistutti, että osaa Westien uhreista ei oltu edes ilmoitettu kadonneiksi, koska heidän omaisensa eivät joko välittäneet tarpeeksi tai luulivat, että kadonnut perheenjäsen halusikin kadota ja tulla jätetyksi rauhaan.

Sounes huomauttaa myös, että Fred ja Rose olivat sarjamurhaajina hyvin epätyypillisiä. Tilastollisesti tyypillinen sarjamurhaaja on nimittäin yleensä tavallista älykkäämpi, päihdeongelmainen sinkkumies alemmasta yhteiskuntaluokasta. Fred ja Rose olivat kuitenkin raitis aviopari, jolla oli paljon lapsia ja Fredin älykkyysosamäärä oli 84 (Rosea ei koskaan tutkittu, mutta hänenkin koulumenestyksensä oli ollut huono). Vaarallisiksi heidät teki ennen kaikkea lapsuudessa ja nuoruudessa kärsityt aivovauriot ja väkivalta eri muodoissaan. Rosen äiti oli myös saanut sähköshokkihoitoja odottaessaan Rosea. Kun nämä kaksi sitten tapasivat, olivat seuraukset tuhoisia. Lähellä oli toki sekin, että jompi kumpi olisi murhannut toisen. Molemmat kyllä yrittivät. Ja aivan kuten Sounes totesi: heidän imagonsa suurperheen raittiina lähiövanhempina suojeli heitä rikossyytteiltä tehokkaasti. Kukaan ei pystynyt uskomaan, että lastenhuoneen lattian alla oli salainen hautausmaa.

Turhauttavinta Fredin ja Rosen tarinassa on, että poliisin kanssa yhteistyötä tehneen Fredin itsemurhan myötä kaikki murhat eivät tule mahdollisesti koskaan selviämään. On nimittäin todennäköistä, että uhriluku on paljon korkeampi kuin virallisesti todettu 12, mutta Fred vei salaisuutensa mukanaan hautaan. Vielä elossa oleva Rose ei tule puhumaan koskaan.

Love as Always, Mum xxx, Mae West & Neil McKay

 

Äidin pitkä varjo

Fred ja Rosemary Westin rikokset ovat Iso-Britanniassa yhtä tunnettuja ja pahamaineisia, kuin Kyllikki Saaren tai Bodom-järven murhamysteerit meillä Suomessa. Tämä 1990-luvulla kiinnijäänyt pariskunta murhasi (yhdessä ja erikseen) ainakin kaksitoista ihmistä. Uhrien joukossa oli myös kaksi omaa lasta sekä naisia, jotka olivat raskaana Fredille. Fred teki itsemurhan ennen oikeudenkäyntiä, mutta hän ehti kuitenkin tunnustaa 11 murhaa ennen kuolemaansa. Rose on vielä hengissä ja vaikka hänet on tuomittu kymmenestä murhasta, hän kiistää edelleen kaiken. 

Love as Always, Mum xxx (2018) lähestyy tätä surullisenkuuluisaa, Netflixistäkin tuttua tapausta Fredin ja Rosen tyttären, Mae Westin näkökulmasta. Yhteistyössä Neil McKayn kanssa kirjoitettu kirja kertoo tapauksen pääpiirteet kokonaisuudessaan, aina Fredin ja Rosen hyvin sairaista kasvutarinoista alkaen, mutta erityisesti kirjassa keskitytään siihen, miten Mae koki oman lapsuutensa ja miten vanhempien rikokset ja niiden esiintulo vaikuttivat hänen elämäänsä. Kuinka Mae on koko elämänsä ajan joutunut häpeämään (ja aiemmin myös pelkäämään) omia vanhempiaan. Äidin rikosten varjo seurasi häntä jopa synnytyssairaalaan, jossa hoitajat ilmeisesti vahingossa toivat hänelle luettavaksi lehden, jossa oli juttu hänen murhaaja-äidistään. On surullista, miten viaton perheenjäsen (ja uhri) joutuu kärsimään aiemman sukupolven rikoksista tällä tavalla.

Mielenkiintoisinta Love as Always -kirjassa on Maen ja hänen äitinsä monimutkainen suhde, jota Mae luonnehtii Tukholma-syndrooman värittämäksi. Siltä se myös todella vaikuttaa, sillä Maella on suuria vaikeuksia uskoa äitinsä syyllisyyteen, jopa vielä tuomion langettamisen jälkeenkin. Tämä on ulkopuolisen silmissä hämmentävää, sillä Mae oli joutunut itsekin äitinsä toistuvien hyökkäyksien uhriksi ja todistanut muun muassa, miten äiti kuristi hänen veljensä tajuttomaksi. Lisäksi Rosen  rikoksilla on todistajia, vaikka Mae kirjassaan väittääkin, että kaikki Roseen liittyvät todistusaineistot olisivat pelkkiä aihetodisteita.

En ole psykologi, mutta itse uskoisin, että kyse on pohjimmiltaan selkäytimeen iskostuneen selviytymisvietin lieveilmiöstä. Lapsi ei halua uskoa mitään pahaa omasta äidistään, koska äiti on ollut elämän alkutaipaleella elintärkeä tuki ja turva, jota ilman ei olisi selvinnyt. Äiti on siis yhtä kuin elämä, halusipa tai ei. Lisäksi Maen päätökseen olla katkaisematta välejä heti rikosten tultua julki vaikutti sääli perheensä menettänyttä äitiä kohtaan, joka pidättämisensä jälkeen alkoi yhtäkkiä käyttäytyä hyvin rakastavasti omaa tytärtään kohtaan ("olet ainoa, mitä minulla on jäljellä"). Lopulta Mae kuitenkin kyllästyi äitinsä manipuloivaan käytökseen ja katkaisi välit. Kaiken kaikkeaan on todettava, että vanha sanonta siitä, miten vanhemmat rakastavat lapsiaan aina enemmän kuin lapset vanhempiaan, ei päde Westien tapauksessa. Onneksi sisaruksilla oli sentään toisensa, ja he saattoivat jopa tietyssä määrin suojella toisiaan vanhemmiltaan.

Maen tarina järkyttää, mutta on mukava tietää, että hän selvisi ja elää nykyisin varsin normaalia elämää. Joidenkin Goodreads-arvioiden mukaan tässä kirjassa oli liikaa toisteisuutta ja jaarittelua. Itse en kuitenkaan koe näin. Minut tämä kertomus tempaisi mukaansa heti alusta asti, ja sain äänikirjan kuunneltua läpi hyvin nopeasti. Yksi osatekijä tälle oli myös taitava lukija, joka eläytyi eri henkilöiden puhetyyleihin juuri sopivasti. Oli miellyttävää kuunnella moninkertaisesti palkitun Julia Barrien kaunista, pehmeästi äännettyä britti-englantia, vaikka itse tarina olikin surullinen ja karmiva. Tämän kirjan myötä päädyin tilaamaan itselleni myös toisen Westien tarinaa käsittelevän teoksen, Gordon Burnin kiitellyn Happy Like Murderersin (2001), jota on kiitelty yhdeksi parhaista true crime -kirjoista kautta aikojen. Ymmärrykseni mukaan tuossa kirjassa Cromwell Streetin tapahtumien juurisyitä avataan kattavasti ja tarkkanäköisesti. Itseäni kun ei niinkään kiinnosta mitä, vaan miksi.

Mitä kuolleet kertovat - Oikeuslääkärin tositapauksia, Philippe Boxho

 

Oikeuslääketiedettä kylmäpäisesti, mutta lämmöllä

True Crime on tällä hetkellä yksi suurimmista kirjallisuuden trendeistä. Tällä aallolla ratsastaa myös oikeuslääkäri Philippe Boxhon hurjan suosion maailmalla saavuttanut Mitä kuolleet kertovat -teos (Les morts ont la parole, 2022), joskin Boxhon tulokulma on jokseenkin uniikki. Nyt äänessä ei olekaan poliisi tai rikollinen, vaan ruumiinavauksia työkseen tekevä oikeustieteen professori. 

Ja vaikka niin voisi ehkä Boxhon lukuisista, sangen vaikuttavista titteleistä päätellä, ei Mitä kuolleet kertovat ole vähimmissäkään määrin tylsä tai kuiva teos. Tässä suhteessa belgialaiset ovat päihittäneet meidät suomalaiset: minulla on nimittäin edelleen kesken Jari Louhelaisen valitettavan kuivahko uutuusteos Murha mikroskoopissa (2025), kun taas tämän samaa aihepiiriä käsittelevän kirjan ahmin päivässä. En voinut laskea sitä käsistäni! Boxholla on taito kertoa raa'at tarinansa niin, että ne eivät järkytä lukijaa ja mielenkiinto pysyy yllä koko ajan. 

Boxho paljastaa teoksen lopussa, että häneltä kysytään usein "Tohtori, miten voitte toimia tuossa ammatissa?" Tämä onkin enemmän kuin aiheellinen kysymys. Melko harva ihminen pystyy siihen, mitä Boxho tekee. Hänellä vaikuttaa kuitenkin olevan harvinaisen vahva kyky jättää työt työpaikalle. Tästä useat meistä voisivatkin ottaa oppia. 

Kaiken kaikkiaan Mitä kuolleet kertovat sai minut paitsi arvostamaan oikeuslääkäreiden työtä, myös muistamaan elämän lyhyyden. Kuten Boxho kehottaa kirjansa lopussa:

Kunnioittakaa muita ihmisiä ja itseänne ja muistakaa nauttia elämästä niin kauan kuin se hymyilee teille, sillä jonain päivänä teille hymyileekin kuolema.

Entitled - The Rise and Fall of the House of York, Andrew Lownie

Windsorin suvun Bonnie & Clyde

 

The grand old Duke of York

He had 12 milloin quid

He gave it to someone he'd never met

For something he never did 

-Mukaelma vanhasta brittiläisestä lastenlorusta. 

Andrew Lownien Entitled - The Rise and Fall of the House of York (2025) on kirja, jonka sisällön toivoisi olevan suoraan överin, antimonarkistisen brittikomedian käsikirjoituksesta. Näin ei kuitenkaan valitettavasti ole. Nämä kuninkaalliset ovat todella tuhlanneet veronmaksajien rahoja täysin holtittomasti ja toteuttaneet (hyväntekeväisyys/vero)huijauksen toisensa jälkeen vailla katumusta, Epstein-kohusta nyt puhumattakaan. Lownien kirjasta selviää, että brittihovi suojeli esimerkiksi Fergietä ja tämän mainetta aikoinaan henkensä edestä. Aiemmin mediaan välittynyt kuva hiukan hölmöstä ja huonosti pukeutuvasta punapäästä oli pelkkä pintaraapaisu. Todellisuus on paljon karumpi ja pöyristyttävämpi.

Entitled-kirjasta selviää myös syy sille, miksi brittikuninkaalliset ovat nykyisin tiukempia sen suhteen, kuka saa hyötyä kuninkaallisuuden eduista ja ketkä kuuluvat tiiviiseen sisäpiiriin. Tämän kirjan tapahtumien takia esimerkiksi prinssi Harry ja Meghan eivät saaneet mahdollisuutta olla osa-aikaisia kuninkaallisia. Jos jonkun, niin Meghanin kannattaisi lukea tämä kirja ymmärtääkseen hovin kantaa paremmin. Hän voisi toki vannoa, että "minä en koskaan toimisi, kuten Fergie". Riskiä ei kuitenkaan voida ottaa.

Näiden paljastusten jälkeen ymmärrän myös paremmin, miksi esimerkiksi Catherine ja William pyrkivät antamaan julkisuuteen hyvin nöyrän ja säästäväisen kuvan itsestään. Hehän ovat viime aikoina muun muassa matkustaneet edullisesti, julkisia kulkuvälineillä käyttäen, ja karsineet palvelijoitaan. 

Turhauttavinta tässä kirjassa on, että Andrew ja Fergie eivät tunnu oppivan mitään tai kasvavan ihmisinä. Sama sekoilu on jatkunut vuosikymmenestä toiseen. Andrew oli ilmeisesti jo lapsena pilalle hemmoteltu ja Fergien moraalinen alamäki alkoi heti, kun hän tapasi tulevan ex-puolisonsa. 

Onneksi sentään hiljattain tuli tieto, että Andrew luopuu joistakin titteleistään ja arvonimistään, ja samalla myös Fergie menettää herttuattaren arvonimensä. Nähtäväksi jää, miten Virginia Giuffren huomenna julkaistava postuumi elämänkerta vielä vaikuttaakaan, kun jo pelkät ennakkotiedot kirjan sisällöstä ovat johtaneet arvonimien menetyksiin. Monien mielestä paras ratkaisu olisi, että Andrew muuttaisi pysyvästi ulkomaille, kuten Edvard VIII ja Wallis Simpson aikoinaan tekivät.

Lukukokemuksena Entitled oli hyvin kirjoitettu ja koukuttava. Suosittelen tätä teosta lämpimästi kaikille, joita brittimonarkia kiinnostaa. 

P.S.

Tämä Entitled-kirja on omalta osaltaan vaikuttanut Andrewin ja Fergien elämään niin voimakkaasti, että tuli suorastaan kiire julkaista bloggaus, ennen kuin tekstiluonnoksen asiasisältö vanhenee. Nyt näyttää nimittäin siltä, että uusia käänteitä tapahtuu päivittäin ja vauhti tuntuu vain kiihtyvän.

Vapaus, Inari Fernández

Kirja, josta puhutaan 

Uh, I really went on a tear when I first got divorced. You missed it. I was on sale.

-Koomikko Ali Wong Netflix-specialissaan "Single Lady" (2024).

Inari Fernándezin Vapaus-teos (2025) on ollut laajasti otsikoissa viime aikoina. Niinpä se osui lopulta minunkin tielleni, vaikka en yleensä luekaan trendikkäitä TikTok-termejä käyttääkseni "spicyä" kirjallisuutta. Tällä hetkellähän esimerkiksi TikTokin suosikkikirjoista noin 60 prosenttia sisältää seksiä ("smut", "spicy"). Itse olen kuitenkin toistaiseksi pitkälti välttynyt tältä, vaikka onkin sanottu, että naisiin porno(/erotiikka) uppoaa parhaiten juuri kirjallisessa muodossa, ei niinkään videoina. 

Fernándezin kirja ei kuulemma ole omaelämänkerta, mutta ilmeisesti siinä on kuitenkin paljon yhtymäkohtia hänen omaan elämäänsä. Oli miten oli, tarina on tuttu: keski-ikää lähestyvä nainen eroaa pitkästä liitosta ja aloittaa villin sinkkuelämän. Eikä siinä mitään. You go girl! Varsinkin, kun ympärillä on muita samassa elämäntilanteessa olevia ystävättäriä, joiden kanssa voi jakaa kokemuksiaan ja joille voi myös turvallisuuden varmistamiseksi kertoa, missä ja kenen kanssa kulloinkin on. Kuten juuri eronnut amerikkalaiskoomikko Ali Wong kuvaili omaa asennettaan vastaavassa tilanteessa:

I'd been married for ten years, so I had that, like, "just got out of prison" energy, you know?

Asia, joka kuitenkin häiritsi minua, epäuskottavan juonen (loputon virta toinen toistaan kuumempia miehiä..) lisäksi, oli seksikohtausten epärealistisuus. Päähenkilö nimittäin muuttui avioeronsa jälkeen yhdessä yössä jonkinlaiseksi (nais)seksuaalisuuden Mary Sue -hahmoksi, joka on paitsi täydellinen sänkykumppani kenelle tahansa, myös oman elämänsä seksuaaliterapeutti, joka jakelee viisauksiaan kumppaneilleen vaikka kesken aktin. Tekee myös mieli kysyä, mistä lähtien hyvä seksi (vieläpä täynnä orgasmeja) löytyy tapaamalla uusi Tinder-mies ja menemällä sänkyyn minuuteissa, tai viimeistään muutaman tunnin sisällä ensitapaamisesta? Monissa pornoelokuvissakin on pidempi intro, kuin joissakin tämän kirjan kohtaamisissa. 

Edellä mainituista syistä johtuen en voikaan suositella tätä kirjaa esimerkiksi kokemattomille ja/tai nuorille lukijoille. En varsinkaan, kun yhtälöön lisätään vieläpä koko ajan seksiin fyysisesti valmiita henkilöhahmoja, jotka eivät tarvitse edes esileikkiä. Loppujen lopuksi tämän kirjan seksi ei ole sen realistisempaa kuin perinteinen pornokaan. Vapaus-kirja on vain eri tavalla harhaanjohtava. Lähinnä kyse on naisille suunnatusta överistä seksifantasiasta, jossa korkeintaan miehet ovat hetkittäin "huonoja" tai jotenkin vajavaisia sängyssä. Tarinan sankaritar ei koskaan. Mutta noh, pitäähän sitä Lappi-aiheisessa kirjassa olla pientä lapinlisää.

Kirjan astetta realistisempi, joskin ahdistavampi puoli liittyi päähenkilön toksiseen parisuhdeviritelmään, joka toi mieleeni Colleen Hooverin tuotannon. Kuunnellessani noita parisuhdeosuuksia en voinut kuin pudistella päätäni ja todeta: "May this kind of love never find me". Toivon myös todella, että jos joku kirjaa lukeva tunnistaa oman parisuhteensa tuosta kuvauksesta, hän pysähtyy miettimään, onko järkeä jatkaa. Tämä suhde toimi erinomaisena muistutuksena siitä, miten tyhmä rakastuneesta, seksihumalassa olevasta ihmisestä voikaan tulla. Jälleen yksi hyvä syy tutustua uuteen tyyppiin kunnolla, ennen kuin hyppää suin päin sänkyyn ja antaa seksin sumentaa järjen valon. Tai "avata sydänchakran", kuten päähenkilön terapeutti asian ilmaisee.

Kaiken kaikkiaan on mielenkiintoista, miten Vapauden kaltainen (kioski)kirja on onnistunut generoimaan ympärilleen niin paljon hypeä. Ilta-Sanomien haastattelulla lienee ainakin ollut osuutta asiaan, samoin niillä parasosiaalisilla suhteilla, joita kirjailija on luonut seuraajiinsa some-uransa aikana (ainakin YouTubessa ja Instagramissa). Lienee myös niin, että yksi syy kustannussopimuksen saamiseen piilee juuri some-suosiossa. Hyvä somealustojen sisällöntuottaja ei kuitenkaan ole yhtä kuin hyvä kirjailija. Korkeintaan somesuosio varmistaa paremman myynnin, kun seuraajat ja fanit ostavat ja kuuntelevat teosta innoissaan. Esimerkiksi Bookbeatissa Vapaus on tällä hetkellä kuunnelluimpien romaanien joukossa.

Kirjana Vapaus ei kuitenkaan erotu edukseen, paitsi ehkä keskustelunherättäjänä. Joskin esimerkiksi Aleister Crowley (1875-1947) toi näitä samoja ajatuksia esiin kiinnostavammin jo 1900-luvun alussa, vaikuttaen näin omalta osaltaan muun muassa 1960-luvun seksuaaliseen vallankumoukseen.

Aivoni, kun yritän lukea tämänkaltaista kirjallisuutta:

Verikosto: mustalaisjohtajan elämä, Vartti Isberg, Rami Mäkinen, Omos "Opa" Okoh

 

Kahden kulttuurin välissä 

Jos päättää jotain tehdä, päätös pitää viedä loppuun asti välittämättä seurauksista, välittämättä mistään muusta. Täytyy olla varma vain siitä, mitä haluaa, ja pelata kaikki yhden kortin varaan: oman itsensä. Se kortti on pataässä, korteista mustin.

Vartti Isbergin Verikosto: mustalaisjohtajan elämä (2024) on kirja, jota aloin lukemaan puolivahingossa, aikaa tappaakseni. Minulla ei ollut hajuakaan, kuka Isberg edes on. Muutamaa hetkeä myöhemmin tajusin kuitenkin, että takana oli jo kymmeniä sivuja ja niinpä päätin lukea teoksen  loppuun asti. Tämä kertoo jotain ulkomaita myöten tunnetun ja pelätyn Isbergin elämänkerrasta; sitä ei vain voi laskea käsistään. Minulla on nyt selkeästi menossa jonkinlainen true crime -kausi, sillä tämä ei suinkaan ole ainoa tosielämän rikoksia käsittelevä kirja, jota olen viime aikoina lukenut. Esimerkiksi tällä hetkellä kuuntelen myös Tulilahden kaksoismurhia käsittelevää Mikko Pennasen teosta Tulilahden murhamysteeri (2023). Taidan olla kirjatrendien orja.

Verikosto oli kertomuksena jopa rajumpi, kuin odotin. Jo kirjan alku, jossa Isberg käsitteli väkivaltaista ja viinan kyllästämää lapsuuttaan, oli varsin pysäyttävä. Vaikka Isberg yrittikin jossain vaiheessa kirjansa alkupäätä vakuuttaa, että hänen lapsuutensa ei juurikaan vahingoittanut häntä, sai hän kuitenkin myöhemmin lapsuudesta(kin) juontavan psykiatrisen diagnoosin. Eikä ihme. Elämän lähtökohdat huomioon ottaen Isbergistä tuli suhteessa melko normaali(hko) ihminen. 

Karuinta luettavaa tässä teoksessa olivat erittäin graafiset murhakuvaukset. Vaikka kyseessä oli "vain" teksti, eikä esimerkiksi elokuva, kääntyi vatsani silti ympäri. En voikaan suositella Verikostoa herkille tai nuorille lukijoille. Tämä oli, pahaenteisestä nimestäänkin huolimatta, odotettua rajumpi teos.

Yhtä asiaa ihmettelen: miksi kirjan nimessä puhutaan mustalaisjohtajasta, vaikka tekstissä isberg nimenomaan kieltää olevansa sellainen? Ehkä kyseessä on jonkinlainen kustantajan myyntikikka.

Parasta Isbergin kirjassa oli mahdollisuus tutustua itselle etäiseksi jääneeseen mustalaiskulttuuriin. Oli mielenkiintoista kuulla esimerkiksi se, miten mustalaiselle on kovempi paikka tulla sukunsa hylkäämäksi, kuin joutua vankilaan. Sitä puolestaan arvostan, miten mustalaiset (tämä termi on Isbergin mukaan se oikea) kunnioittavat vanhempiaan. Vaikkakin toki oman isän murhan verikosto menee minusta yli. Sinällään tietysti ymmärrän Isbergin turhautumisen, kun neljä ihmistä kerralla julmasti tappanut ihminen saa aivan liian kevyen tuomion ja pääsee vapaaksi liian nopeasti. Toisaalta myöhemmin Isberg hyötyi itsekin tästä ruotsalaisen oikeusjärjestelmän porsaanreiästä, jota ilman tämäkin kirja olisi saattanut jäädä kirjoittamatta.

Jos Isbergin kirjaa vertaa vaikkapa äskettäin lukemaani Immun Gangstakuiskaajaan, oli tämä teos kerronnaltaan yhtä napakka, mutta tunnelmaltaan synkempi ja vakavampi. Teoksen teeman huomioiden tämä on tietenkin hyvin ymmärrettävää. Se, mikä yhdistää sekä Immun että Isbergin kirjoja, on omien alakulttuurien käsittely sekä kriittisesti, että myös yleisemmällä tasolla. Isberg esimerkiksi jaottelee nykymustalaiset kolmeen kategoriaan: uusmoderneihin mustalaisiin, utopiamustalaisiin ja jumittuneisiin mustalaisiin. Itsensä Isberg lukee uusmoderniksi mustalaiseksi, joka navigoi kahden eri kulttuurin välillä. Juuri hänenkaltaisiaan ihmisiä tarvitaan, jotta Suomen valtaväestö ja mustalaiset voisivat ymmärtää toisiaan paremmin. 

Immu: gangstakuiskaaja, Mika Ilmén

 

Varoittava esimerkki

Mika "Immu" Ilmén on koko kansan tuntema Cannonball MC:n entinen asekersantti ja nykyinen kirjailija ja tubettaja. Hänen uusin teoksensa, Immu: gangstakuiskaaja (julk. 2023), ei kuitenkaan syntynyt täysin kivuttomasti. Kirjailija ja kustantaja nimittäin ajautuivat pahaan riitaan. Ilmeisesti Immu halusi sensuroida osan kirjasta oman turvallisuutensa takia, mutta kustantaja ei tähän suostunut. Kirjailijuus voi olla vaarallinen ammatti, tämänhän sai aikoinaan todeta jo Salman Rushdiekin.

Itse en ole perehtynyt Immun uraan ja elämään aiemmin, mutta Gangstakuiskaaja tempaisi siitä huolimatta mukaansa. Teksti oli suoraa, lennokasta ja ajoittain myös varsin kekseliästä. Itselleni ainakin tuli vastaan joitakin uusia kielikuvia ja ilmaisuja, jotka muistuttivat minua siitä, miten rikas äidinkielemme onkaan. Ja koska kuuntelin teoksen äänikirjana, ei puhekielimäisyys haitannut. Vähän kuin olisi lukenut Juha Vuorista, mutta tällä kertaa kaikki oli (valitettavasti) totta. Ja nähtävästi myös Vuorinen ja Immu ovat huomanneet olevansa samaa maata, sillä heidän yhteistä jutusteluaan voi kuunnella Karkeakirjallisuuden kuulapäät -nimekkeen alla. Terminä tuo karkeakirjallisuus on muuten kerrassaan osuva. 

Tärkeää on, että Immu suhtautuu menneisyyteensä kriittisesti. Hän ei kaunistele asioita ja haluaa selvästikin kirjansa toimivan varoittavana esimerkkinä. Pohdinnat "vanhojen" moottoripyöräjengien ja uusien, nousevien katujengien välisistä eroista olivat myös mielenkiintoista kuultavaa. Tämä aihe on tärkeä ja ajankohtainen.

Haluan kuitenkin kritisoida osuutta, jossa Immu toteaa, että suomalaiset liivijengit eivät ole niin vaarallisia naisille, kuin ehkä luulisi. Tiedän nimittäin valitettavasti tapauksen, jossa "torpedo" tappoi tyttöystävänsä. Mies sai teostaan naurettavan lyhyen tuomion, koska oli ensikertalainen. Tämä tapahtui Etelä-Suomessa vuonna 2013. Uhri oli ystäväni. Ainoa tuntemani ihminen, joka on ollut tekemisissä liivijengiläisten kanssa.

Niinpä meni tunteisiin, kun Immu totesi kirjassaan: "..enkä mä itse nähnyt Helsingin chapterissakaan koskaan mitään naisiin kohdistuvaa väkivaltaa." Myös moottoripyöräjengiläiset voivat käyttäytyä väkivaltaisesti naisia kohtaan, kuten muutkin miehet. Lisäksi aivan kuten Immukin toteaa, päihteiden ja steroidien käyttö, joka on näissä jengeissä yleistä, vielä lisää väkivaltaisuutta. On toki hyvä, jos jengiläiset pitävät tätä tuomittavana ja pyrkivät puuttumaan siihen myös sisäisesti, kuten Immu kirjassaan kertoo.

Isästä; Äidistä, Annie Ernaux

 Kirja, joka aktivoi muistot

 

Tutut eivät käyneet äitiä katsomassa, heille hän oli jo kuollut. Mutta äiti halusi elää. Hän yritti välillä ponnistaa pystyyn terveellä jalalla ja repiä liinaa pois vyötäisiltään. Hän kurotteli kohti kaikkea kohdalle osuvaa. Hänellä oli aina nälkä, kaikki hänen tarmonsa keskittyi suuhun. Hän piti siitä, että häntä suukoteltiin, ja hän suipisti huuliaan suukottaakseen itsekin. Hän oli pikkutyttö, joka ei kasvaisi isoksi.

Olen lukenut Annie Ernauxia ennenkin, mutta vasta nyt opin todella arvostamaan häntä. Aiemmin lukemani Tapaus (2000) oli kyllä hyvä, mutta se jätti jälkeensä kolkon tunteen. Puhdas intohimo (1996) taas on ollut minulla pitkään kesken. Kirja on hyvä, mutta jotenkin se on vain jäänyt muiden luettavien jalkoihin. Yhteisteos Isästä; Äidistä (La place, 1983; Une Femme, 1987) sen sijaan tempaisi minut mukaansa heti ja myös kosketti syvästi. Äidin osuuden aikana jouduin pyyhkimään kyyneleitä silmistäni, sillä myös oma äitini on kuollut Alzheimerin tautiin. Tunnistin itseni ja äitini tuosta tarinasta elävästi. Esimerkiksi kuvaukset hoitokodin kuumasta, seisovasta ilmasta aiheuttivat eläviä takaumia.

Kuten monet muutkin viime aikoina bloggaamani teokset, myös Isästä; Äidistä oli lukupiirikirja. Rankkojen teemojen takia kaikki eivät tästä pitäneet, mutta useimmat kyllä. Kävimme mielenkiintoisia keskusteluja muun muassa siitä, miten Ernaux yhdistelee historiallisia tapahtumia ja yksittäisten ihmisten elämäntarinoita hieman samaan tapaan kuin vaikkapa Väinö Linna Täällä Pohjantähden alla -romaanitrilogiassaan (1959), joskin pienemmässä mittakaavassa. Lisäksi pohdimme, miten yksi teoksen keskeisistä teemoista, luokkaetäisyydet, eivät välttämättä käänny suomeksi. Suomen kieli ja kulttuuri kun ei yksinkertaisesti taivu heijastamaan erilaisia yhteiskuntaluokkia kovinkaan hyvin. 

Kuuntelin tämän teoksen äänikirjana ja harmittelin, kun se loppui. Olisin suonut tarinan jatkuvan pidempään. Ja se jos mikä on hyvän kirjan merkki.

Tuntemani vieraat, Claudia Durastanti

 

Lumoava kirja kommunikaation monista muodoista

Claudia Durastantin neljäs romaani,  Tuntemani vieraat (La Straniera, 2019) hypnotisoi minut. Luin teoksen vetämääni lukupiiriä varten, enkä voinut kuin kiittää onneani, että saan työkseni nauttia näin hienosta kirjallisuudesta. Lukupiiriläisistäni tosin suurin osa ei pitänyt Vieraista tippaakaan ja moni jätti sen kesken. Tämä siis varoituksena muille lukupiirin vetäjille, jotka harkitsevat tämän kirjan tarjoamista asiakkailleen.

Itse kuitenkin pidin Tuntemiani vieraita samaan aikaan paitsi tarkkanäköisenä, myös lumoavan kauniina kertomuksena. Tai no, ehkä voisi puhua ennemminkin tunnelmakuvista, joskin minusta Vieraissa oli enemmän kronologisuutta, kuin moni väittää. Kirja alkaa päähenkilön kuurojen vanhempien tapaamisesta (kuka pelasti ja kenet..?) ja etenee päättyen ajallisesti aikaan, jolloin päähenkilö on jo aikuinen.

Yksi haastava puoli Vieraissa on. Se on nautinnollinen luku(/kuuntelu)kokemus, mutta siitä on jostain syystä vaikea kirjoittaa jälkikäteen. Parhaiten Vieraat avautuneekin sitaattien kautta. Tässä lempikohtani kirjasta, joka sattumoisin kuvaa juuri kielen rajoituksia:

En tiedä, mistä aineesta vanhempani on tehty. Tiedän ainoastaan, ettei minua ole tehty samasta aineesta. Olen saavuttanut ja menettänyt kaikki etuoikeuteni kielen avulla, vaihtanut sanan toiseen, vakuuttanut puhekumppanin tunteitteni retoriikalla, hiljaisuuteni ei milloinkaan ole synkkää. En tee heidän laillaan demonista vaikutusta.

Minä yritän löytää järjestystä kirjoittamalla, he puolestaan kommunikoivat jumalaisen kosmoksen ja hallitsemattomien materioiden kanssa ja vesittävät epäilystäni, etteivät sanat lopulta merkitse mitään elleivät sitten kirjaimellisesti, ja että kaikki muu on vain suurta ajan ja mielekkyyden hukkaa. Elämä valloitetaan hiljaisuudessa, se hypnotisoidaan, ja kaikki muu merkitsee epäonnistumista.

Suosittelen Durastantia lämpimästi kaikille ylirajaisen nykykirjallisuuden ystäville, jotka arvostavat rosoisia henkilöhahmoja ja soljuvaa kieltä. 

Syytös, Hanna Kuusela

 

Yliopisto kaupan

Hanna Kuusela oli minulle ennestään tuttu tutkijana. Omassa väitöskirjassani muistan siteeranneeni häntä ja ajatelleeni, että "tässä on lahjakas tyyppi, jolla on edessään suuri tulevaisuus". Nyt tapaamme hieman toisenlaisissa merkeissä. Valitettavasti.

Kuuselan jossain määrin autobiografinen teos Syytös - Muuan akateeminen komitragedia (2024) käy läpi yhden vuodenkierron Tampereen yliopistolla. Tämä vuoden ajanjakso ei toki vastaa tapahtumien todellista aikajanaa. Kirjan rakenteen toimivuuden kannalta se on kuitenkin hyvä ja napakka ratkaisu.

Kuuselan teos nostaa esiin suomalaisessa yliopistomaailmassa nykyisin yleisen trendin, jossa mennään raha, ei tiede ja sivistys edellä. Yliopistossa pitkään työskennelleen ystäväni mukaan tämä koskee kaikkia Suomen yliopistoja, mutta Tampereella asiat on hoidettu harvinaisen huonosti. Johtaminen siellä on ollut katastrofaalista:

Myöhemmin, kun yliopistomme on juuri käynyt läpi rankan irtisanomiskierroksen ja rehtori on alkanut ehdotella kampuksen rakennuksista luopumista, uusi vararehtorimme muotoilee stressitarpeemme näin: "Tarvitaan lisää positiivista turbulenssia".

Tampereen yliopistosta hetki sitten maisteriksi valmistunut työkaverini puolestaan kommentoi, että alamäki alkoi, kun yliopisto muuttui säätiömuotoiseksi (ja uusi, laajasti kritisoitu visuaalinen ilme julkaistiin). Tästä nykymenosta kertoo paljon esimerkiksi tämä sitaatti: 

--sivuovesta sisään livahti kuitenkin kertomuksista suurin, niin suuri, ettei sellaista ollut ennen nähty: taloudellinen hyöty -- se ohjaa nyt kaikkea. Strategiat, innovaatiot, vaikuttavuus ja yrittäjyys, joita yliopistot ovat väärällään, ovat välineitä palvella taloutta. Totuutta tai sivistystä ei tarvita, kun taloudellisen hyödyn uskotaan tihkuvan yliopistojen käytäville ja värjäytyvän matkan varrella viisauden sävyiseksi. 

Tällainen markkinavetoisuus iskee kovimmin ennen muuta humanisteihin. Ei siis ihme, että Kuuselan kirja alkaakin sangen dramaattisissa merkeissä. Päähenkilö on joutunut päivystykseen rytmihäiriöiden takia ja niiden syyksi ilmoitetaan lopulta yliopisto.

Moni muu vaihtaisi alaa tai painaisi päänsä alas, mutta Kuusela on taistelija. En voinut kuin ihailla hänen sinnikkyyttään ja rohkeuttaan ajaa yliopiston asiaa, joka on menettämässä autonomiansa. Matkan varrella järkkyy niin mieli kuin kehokin. Eikä Kuusela ole ainoa. Sairaslomat ja työuupumus muuttuvat arkipäiväksi yliopiston työntekijöiden keskuudessa.

Syytös kertoo sen, mitä jo ounastelin yliopiston tilasta Suomessa -ja paljon muuta. Olen itse väitellyt vuonna 2022 Jyväskylän yliopistosta (missä Kuusela muuten nykyisin työskentelee) ja työskentelen edelleen yliopiston ulkopuolella. Periaatteessa voisin lähteä hakemaan dosentin arvonimeä ja yrittää edetä yliopistomaailmassa. Mutta vaikka yliopisto on minulle rakas, olen jo vuosien ajan sanonut kyselijöille (ja itselleni): "vaikka unelmatyöni voisi olla yliopistolla, pidän sitä kuitenkin hyvin raskaana työpaikkana näkemäni ja kuulemani perusteella". Toisin sanoen: sydämeni halajaa yliopistouraa, mutta itsesuojeluvaistoni estelee. Lisäksi vakityön saamisen vaikeus on silmissäni iso ongelma. Kuuselan kirja vahvisti nämä pelkoni todeksi, vaikka toki hänen(kään) näkemystään ei voi pitää universaalina totuutena.

Kirjallisena teoksena Syytös oli vangitseva, ja ahminkin sen nopeasti. Matkan varrella opin myös uutta yliopistojen hallinnosta ja historiasta, mistä iso plussa. Nyt sain tietää myös ensimmäistä kertaa, että tohtorintutkintoni arvo on 90 000 euroa. 

Suosittelen Syytöstä kaikille yliopistomaailmasta ja johtamisesta kiinnostuneille. Tosin luulenpa, että tätä teosta ei tarvitse enää edes juurikaan suositella, niin kysytty ja puhuttu se on. Esimerkiksi työpaikallani kirjastossa Syytöstä jonotetaan ja tämäkin bloggaus syntyi paineen alla, jotta voin luovuttaa oman kappaleeni seuraavalle varausjonossa.

Matkaystävä, Suvi Ratinen

Vahva esikoisteos tarpeesta kuulua joukkoon

Suvi Ratinen on osoittautunut erittäin pidetyksi kirjailijaksi vetämässäni lukupiirissä. Aiemmin bloggasinkin jo lukupiirikirjana olleesta Hyvä tarjous -teoksesta ja heti perään valittiin seuraavaksi luettavaksi Ratisen esikoisteos, Matkaystävä (2019). Tämä on ensimmäinen kerta lukupiirimme historiassa, kun luemme peräkkäin kaksi saman kirjailijan teosta. Pakkohan tämä on siis jakaa myös täällä blogin puolella.

Lestadiolaisyhteisössä kasvamista ja siitä irtautumista kuvaava Matkaystävä oli Hyvän tarjouksen tapaan erinomainen teos, jonka ahmaisin kerralla vailla mitään vaikeuksia. Itse kuuntelin nimettömäksi jääneen päähenkilön kehitystarinan äänikirjana ja teoksen selkeän rakenteen ansiosta se sopikin erinomaisesti myös kuunneltavaksi. Ainoa miinus tarinassa oli minusta mukana kulkeneen katoamistapauksen lattea ja epämääräiseksi jäänyt loppuratkaisu. Toisaalta päähenkilön ihastuksen kohteen, Risto-Pekan, tarina kehittyi mielenkiintoiseen suuntaan. 

Kirjan kansikuvassa komeilee musta lammas. Tämän metaforan merkitys on ilmeinen. Hieno detalji on kuitenkin se, että lampaalla on myös meikkiä, ei mitään "sallittua" peitepuikkoa, vaan meikkiä.

Tarinana Matkaystävä herätti paljon ajatuksia uskontojen luonteesta. On sanottu, että uskonnossa on monesti kyse enemmän sosiaalisuudesta ja ryhmään kuulumisesta, ei niinkään suhteesta jumalaan. Tämän kirjan maailmassa asia tuntuu olevan juuri näin. Lestadiolaisuuteen synnytään ja siitä muodostuu ihan omanlaisensa spirituaalinen DNA. Viikot täyttyvät erilaisista uskonnollisista tapahtumista ja ryhmäkuri on kova. Tietoisuuden taso vaikuttaa olevan varsin matala. 

Kun päähenkilö lopulta kyllästyy siihen, että mitään uskontoon liittyvää ei saa kyseenalaistaa ja eroaa yhteisöstä, vertaavat uskovaiset sukulaiset sitä kuolemaan. Kirjan hienoin kohta liittyy juuri siihen vaiheeseen tarinaa, jossa päähenkilö hyvästelee mielessään vanhan uskonyhteisönsä ja suuntaa kohti maailmaa:

Mutta kohta olisin vapaa, tästä valheestakin, joka kiristää umpeen puristamiani huulia, että muka uskoisin, että vain tällä tavalla elämällä, keittiövuoronsa hoitamalla ja aviomiestä tavoittelemalla, perisi iankaikkisuuden. Painan valot pois. Pitkät loisteputket sammuvat keittiön katossa räsähdellen. Tulee hämärää.

Vain suurten hurisevien teräskylmiöiden pienet punaiset merkkivalot loistavat, ja hätäuloskäyntien vihreät valokyltit. Niissä valkoinen tikku-ukko juoksee nuolen osoittamaan suuntaan. Pimeässäkin näkee, mistä pääsisi pois hädän hetkellä.

Isoista ikkunoista näkyy vain pimeää. Mutta kun valo häviää sisältä, alkaa pimeän läpi erottaa kaupungin valoja. Katulamppuja. Ohi ajavia autoja. Kerrostalojen ikkunoita. Siellä on Maailma. 

Oli mielenkiintoista huomata, miten ihmisen primääri perustarve kuulua rymään ei katoa. Kun päähenkilö, jonka tarina perustuu Ratisen omiin kokemuksiin, eroaa lestadiolaisuudesta, hän alkaa tavoitella kuulumista "normaaleihin ihmisiin" suurella raivolla. Äkkiä on pakko meikata, tietää kaikki populaarikulttuurista, katsoa jääkiekkoa ja ryypätä (liikaa). Samalla menneisyys pitää salata täysin (tätä päähenkilön ystävä ei ymmärrä ja saa siksi kärsiä). Viisari heilahtaa ääripäästä toiseen. 

Itselleni tuli tästä kaikesta tunne, että päähenkilöllä ei ole varsinaisesti omaa persoonaa, hän vain matkii ylikorostuneesti sitä, mitä kulloinkin ympärillään näkee. Tämä on tietenkin periaatteessa hyvin normaalia ja jossain määrin kaikki ihmiset tekevät samaa. Mutta mikä lopulta on omaa? Olemmeko kaikki vain sosiaalisten ja kulttuuristen vaikutteidemme kollaaseja, vailla omaa, uniikkia minuutta?

Hanna Tuurin Irlanti-trilogia: Irlantilainen aamiainen, Vihreän saaren puutarhoissa & Tuulen maa

 

Jokaisen Irlanti-fanin must-read

Hanna Tuurin Irlanti-trilogia (Irlantilainen aamiainen - Kertomuksia vihreältä saarelta, 2009, Vihreän saaren puutarhoissa, 2010 & Tuulen maa, 2012) kuuluu kirjallisuuteen, johon palaan aina uudelleen ja uudelleen. Niinpä olen hankkinut ne myös omaan hyllyyn. 

Jotain kirjojen lumosta kertoo esimerkiksi se, että vaikka en ole multasormi, olen silti lukenut nimensä mukaisesti puutarhoja käsittelevän trilogian kakkososan useasti. Kun Tuuri kirjoittaa intohimonsa kohteesta, on se parhaimmillaan kuin runollista science fictionia: en tajua mistään mitään, mutta teksti on niin kaunista ja hyvällä tavalla vierasta, että se koukuttaa. Kasvien latinankieliset nimet viimeistelevät ainutlaatuisen, hypnoottisen tunnelman.

Irlannissa pitkään asunut ja työskennellyt Tuuri kirjoittaa toisesta kotimaastaan lumoavan kauniisti ja suurella sydämellä. Olipa sitten kyse puutarha- tai ruokakulttuurista, naapurin vanhasta isännästä tai irlantilaisten nuivasta suhteesta auktoriteetteihin, Tuuri osaa kertoa siitä asiantuntevasti, empaattisesti ja ennen kaikkea kiinnostavasti. 

Konkreettisten, arkisten kohtaamisten rinnalle piirtyy myös suurempi kuva. Niinpä lukija pääsee tutustumaan myös Irlannin mielenkiintoiseen historiaan, johon on kuulunut muun muassa nälänhätää, merirosvokuningatar Grace O'Malley ja monia kädenvääntöjä brittien kanssa, jotka henkilöityivät muun muassa Constance Markieviziin. Tuurilla on kirjoittajana erinomainen kyky siirtyä yksityisestä yleiseen ja päinvastoin.

Suosittelen tätä kirjatrilogiaa kaikille Irlannista kiinnostuneille erittäin lämpimästi!

P.S.

Kannattaa lukea myös nämä erinomaiset tietokirjat:

• Irlantia etsimässä, Ville Zilliacus (1999)
• Tuulten saarella - Matka kelttien ja kertojien Irlantiin, Tom Sjöblom (2011).

The Twat Files, Dawn French

 

Yksi hauskimmista elämänkerroista pitkään aikaan

"Yep, I rode a horse upside down like a proper twat."

            -Dawn French 

Myönnän heti kärkeen, että olen onnistunut kehittämään kevyen pakkomielteen tähän kirjaan. Olen nimittäin tätä bloggausta kirjoittaessani kuunnellut läpi Dawn Frenchin kolmannen elämänkerran, The Twat Filesin (2023), jo enemmän kuin kerran. Kun kirja on tarpeeksi hyvä, ei yksi luku(/kuuntelu)kerta vain riitä minulle. Tämä hauska ja kuten kirjan nimestäkin voi päätellä, vahvan itseironian sävyttämä elämänkerta yksinkertaisesti tempaa mukaansa. Yksi osasyy tähän on ilman muuta se, että Dawn lukee tämän äänikirjan itse, kuten nykyään melko monet kirjailijat tekevät, varsinkin kun kyse on omaelämänkerrasta.

Meillä Suomessa Bafta-palkittu komedienne Dawn French on valitettavan vieras suuruus, mutta briteissä hänet tuntevat kaikki. Ja myös Dawn tiedostaa oman asemansa, hyvässä ja pahassa. Kun hän nimittäin oli menossa polvileikkaukseen, päätti armoitettu näyttelijätär lääketokkurassaan sopertaa leikkaavalle kirurgille suurin piirtein näin: "Olen kansallisaarre, joten älä tapa minua. Ei siis mitään paineita!" 

Itse löysin Dawnin alun perin Jennifer Saundersin kautta, koska olen suuri Todella Upeeta -fani. Sittemmin olen katsonut useaan kertaan French & Saunders -sarjan ja luonnollisesti myös The Vicar of Dibley -boksi löytyy DVD-hyllystäni. Tämän uuden elämänkerran myötä French and Saunders oli jälleen pakko kahlata läpi tuorein silmin. The Twat Files paljastikin, että Dawn on ammentanut French & Saundersiin pitkälti myös omista kokemuksistaan. Esimerkiksi kuudennen tuotantokauden Norah Jones -juonikuvio, jossa Dawn on käynyt Noran konsertissa ja päättää ostaa tälle kengät lahjaksi, perustuu Dawnin omaan elämään varsin tarkasti. Paitsi idiotismi, myös fanius yhdistää meitä kaikkia. Olimmepa sitten julkkiksia tai emme.

Itselleni hevosihmisenä The Twat Filesin parasta antia oli ehdottomasti luku, jossa Dawn kertoo vastoinkäymisistään Shula-poninsa kanssa. Itse tein ja säästin -satulaviritys ja epäonnistuneet ratsastuskilpailut saivat minut nauramaan ehkä enemmän, kuin on hyväksyttävää. Myöskään omaa islanninhevostani tuo luku ei jättänyt kylmäksi. Kuuntelin äänikirjaani juuri tuon luvun kohdalta nimittäin antaessani poneilleni iltaheiniä ja luvun loppuun lisätty ääniefekti, oikea hevosen hirnahdus, sai issikkani suunniltaan. Korvat nousivat pystyyn ja hevonen syöksähti etsimään vierasta hevosta laitumelta! Toinen ponini katseli kummissaan vierestä ja jatkoi tyynenä ruokailua. Hän ei ole yhtä sosiaalinen tapaus.

Lisäksi esimerkiksi Dawnin ja hänen silloisen miehensä Lenny Henryn osallistuminen naamiaiskutsuille Michael Jacksoniksi ja tämän lemmikki-apinaksi pukeutuneina sai minut tyrskimään melko lailla. Jään toiveikkaana odottamaan, milloin Dawn pääsee näyttelemään Apinoiden planeetta -elokuvassa. Heh heh..

Kömmähdyksiä tässä kirjassa on laidasta laitaan, ensimmäiset Dawnin lapsuudesta, jolloin hän muun muassa jähmettyi täysin tavatessaan kuningatar Elisabet II:n, aina viimeaikaisiin töppäyksiin asti (kuten se kerta, kun hän luuli kotinsa kolisevia vesiputkia merkiksi paranormaalista toiminnasta). Kaiken kaikkiaan The Twat Files täydentää mielestäni hienosti Dawnin ensimmäistä, astetta tunteikkaampaa ja vakavahenkisempää Dear Fatty -elämänkertaa vuodelta 2009. Ja mikä parasta: on ilmeisesti olemassa vielä kolmaskin elämänkerta, jota en ole vielä lukenut!

The Twat Filesillä on tietenkin myös syvempi viesti: kukaan ei ole täydellinen ja omia tai muiden puutteita ei pidä tuomita tai hävetä. Meistä jokainen on hiukan ääliö ja se on okei. Kuten zen-buddhalaisten wabi-sabissa, myös The Twat Filesissä epätäydellisyydessä ja keskeneräisyydessä nähdään kauneutta. 

Unruly: The Ridiculous History of England's Kings and Queens, David Mitchell

 

Vuoden 2023 lempikirjani on tässä

You love people from the past, don't you Mark. Like Napoleon!

- Sophie Chapman (Peep Show, series 9, episode 5, Kid Farm)

Brittiläisen Peep Show -komediasarjan Mark Corrigan rakastaa historiaa yli kaiken. Hän on ikuisesti katkera, että opiskeli yliopistossa historian sijaan liiketaloutta ja muutama vuosi valmistumisensa jälkeen hän jopa ujuttautuu hetkellisesti takaisin vanhan yliopistonsa historian laitokselle ja "varastaa ilmaista koulutusta". Lisäksi Mark tietenkin julkaisee ikonisen teoksensa Business Secrets of the Pharaohs. 

Markia sarjassa näytellyt David Mitchell on puolestaan toden totta opiskellut historiaa yliopistossa, joskin näytteleminen vei hänet sivu-urille varsin nopeasti. Jotain silti tarttui mukaan, kuten Unruly: The Ridiculous History of England's Kings and Queens (2023) osoittaa.

Itse kuuntelin Unrulyn äänikirjana, jonka lukijana toimi kirjailija itse. Ja mikäs sen parempaa, kun Mitchell sattuu olemaan Bafta-palkittu näyttelijä, joka saisi puhelinluettelonkin kuulostamaan kiinnostavalta. Toki haalin myös printtiversion itselleni (toivoin joululahjaksi), mutta parhaimman kokemuksen Unrulysta saa silti äänikirjamuodossa, jos minulta kysytään. 

Itselleni Unruly on täydellinen kirja monestakin syystä: sen lisäksi että olen David Mitchell-fani ja anglofiili, on myös brittihovilla aina ollut lämmin paikka sydämessäni. The Tudors, The Crown, Musta Kyy.. olen nähnyt ne kaikki. Ei siis ihme, että Unruly onkin tullut kuunneltua läpi enemmän kuin kerran. Mielestäni se on kerrassaan hypnoottinen. Huonon nimimuistini takia vanhemmat brittimonarkit (pre-Tudorit, pois lukien suuret persoonat kuten Rikhard III) ehkä sekoittuvat päässäni iloisesti, mutta se ei haittaa. Minulle pelkkä yleinen tunnelma ja Mitchellin samanaikaisesti nokkela ja letkeän jutusteleva kerrontatyyli on tarpeeksi suuri motivaattori painaa play-nappulaa. Siitä kuuluisasta brittihuumorista puhumattakaan.

Yhdestä asiasta haluan huomauttaa. Mitchell nimittäin väittää, että kaikkien hänen kirjansa lukijoiden on "pakko" tietää, kuka oli Vilhelm Valloittaja:

England was a word that gradually gained currency, like mansplain or staycation, and it was fully in use by the time William the Conqueror was king of it. I expect you've heard of him. Most people know that, in 1066, William the Conqueror (not at that point so named) won the Battle of Hastings and became king of England. When it comes to the likely readership of this book, that 'most' must rise to 'all'. If there is anyone reading this book who didn't already know that, I would love to hear from you because you are genuinely reading in a genre that was previously of no interest. You, if you exist, and I bet you don't, are an absolute confounder of the algorithms. It would be like someone reading a biography of Elvis Presley who did not already know that he was a singer. What you are doing is probably more statistically remarkable than what William the Conqueror did.

Voin myöntää saman tien, että en muista koulussakaan lukeneeni juuri mitään Hastingsin taistelusta. Mutta minäpä en olekaan britti, vaan suomalainen. Meille suomalaisille ehkä hieman vastaava tapahtuma, joka on iskostunut kaikkien mieliin ja joka sijoittuu suunnilleen samalle aikakaudelle, lienee Pähkinäsaaren rauha (1323). Kysyin jopa eräältä historian maisterilta, tietääkö hän, kuka voitti Hastingsin taistelun. Ei tiennyt. 

Only Say Good Things: Surviving Playboy and Finding Myself, Crystal Hefner

 

Hugh Hefnerin myrkyllinen perintö

 

"He always likes the broken ones."

          -Hugh Hefnerin sihteeri Hefnerin naismausta. 

Vuonna 2017 kuollut Hugh Hefner oli kuin komodonvaraani. Esihistoriallinen ilmestys istuttaa uhriinsa tappavia bakteereja, jotka tekevät myyräntyönsä hitaasti. Tämä, toki varsin groteski vertauskuva nousi mieleeni, kun luin Hefnerin viimeiseksi jääneen vaimon, Crystal Hefnerin Only Say Good Things -muistelmat (2024), ja seurasin aiempien puolisoiden reaktioita teokseen. Hefnerin myrkyllinen hajota ja hallitse -psykologia näyttää nimittäin toimivan edelleen, seitsemän vuotta hänen kuolemansa jälkeenkin.

Esimerkiksi Hefneristä aiemmin hyvin vastaavan sisältöisen kirjan "Down the Rabbit Hole" (2015) kirjoittanut Holly Madison, Crystalin edeltäjä, on kritisoinut Crystalin kirjaa voimakkaasti, ja muun muassa todennut, että teos on fiktiivinen. Aikoinaanhan Hefner sanoi Madisonin kirjasta samaa. Historia siis toistaa itseään. 

Madison myös epäilee, että Crystal käytti Hefnerin heikentynyttä terveydentilaa hyväkseen Hefnerin viimeisinä elinvuosina, esimerkiksi tekemällä muutoksia testamenttiin. Vaikka Madison tuntee Hefnerin taidon kääntää naiset toisiaan vastaan, hän ei silti vaikuta tuntevan sympatiaa Crystalia kohtaan. Samoin Crystalia edeltänyt vaimo Kimberley Conrad on syyttänyt Crystalia muun muassa uhriintumisesta. Hefner voi siis levätä kryptassaan kaikessa rauhassa. Enemmän ja vähemmän manipuloidut ja kaltoinkohdellut ex-kumppanit puolustavat häntä edelleen, ja tappelevat keskenään.

Lukukokemuksena Only Say Good Things oli vangitseva. En tiedä, kuka toimi haamukirjoittajana, mutta hän teki paljon parempaa työtä, kuin esimerkiksi Britney Spearsin uunituoreen Nainen minussa -elämänkerran kirjoittaja. 

Crystalin kirjassa on mukana elokuvamaisia kohtauksia, osuvaa vertauskuvallisuutta, sekä paljon tunnetta. Pidin myös siitä, että Crystal toimi itse äänikirjansa kertojana. Se toi tiettyihin kohtiin ihan omanlaistaan syvyyttä. Crystal on sanonut, että hän ei rakastanut Hefneriä. Tätä on kuitenkaan vaikea uskoa, kun kuulee, miten hän lähestulkoon murtuu kyyneliin lukiessaan kohtaa, jossa Hefner kuolee 91-vuotiaana. Crystalin rakkaus ei ehkä ollut romanttista, mutta rakkautta se oli joka tapauksessa.

Tuplapostaus: This Is Me, Katie Price & The Last Word, Amy Price

 

Normaalin perheen (epä)normaali tytär

Millaisen paineen alla äiti joutuu elämään, kun omaa tytärtä verrataan mediassa nummimurhista tuttuun Myra Hindleyyn? Entä miltä tuntuu, kun kaikki tyttären häät ovat pelkkää mediasirkusta, vailla mitään intimiteettiä, ja päättyvät aina kalliisiin avioeroihin? Tai kun huomaa, että oma tytär hoitaa sydänsurujaan loputtomilla kauneusleikkauksilla? Tällaisten haasteiden eteen joutuu, jos sattuu olemaan brittien tunnetuimman (ex-)glamourmallin, Katie Pricen, äiti.

Kuuntelin juuri läpi vuosi sitten heinäkuussa julkaistun Amy Pricen The Last Word -elämänkerran (2023), sekä alle kaksi viikkoa sitten julkaistun Katie Pricen uusimman elämänkerran nimeltä This Is Me (2024). Molemmat elämänkerrat olivat koukuttavia, koskettavia ja mielenkiintoisia. Voiton kuitenkin vei tällä kertaa äidin elämänkerta. Se oli paitsi puolet pidempi, myös analyyttisempi ja paremmin kirjoitettu, sekä kypsempi, lempeämpi ja viisaampi teos. Mukana oli jopa sitaatteja psykologisista tutkimuksista. Ennen tämän kirjan lukemista en tiennyt Amysta paljoakaan, mutta nyt hänen tarinaansa tutustuttuani en voi kuin nostaa hattua. On upeaa, että Katiella on näin selväpäinen, rakastava ja vahva äiti. 

Erityisen mielenkiintoisena pidin The Last Word -kirjan alkua, jossa Amy kertoi omasta äidistään, joka oli toisen maailmansodan aikana esiintynyt yleisölle seksikkäänä merenneitona, ja näin pitänyt ihmisten mielialaa yllä sodan kauhujen keskellä. Yksi häneen ihastuneista katselijoista oli Katien isoisä, amerikkalainen sotilas. Ei liene yllättävää, että Katien isoäiti tukikin aina tyttärentytärtään tämän glamour-uralla. Voi myös olla, että Katie suorapuheisuus ja yrittäjähenkisyys ovat osittain amerikkalaisten sukujuurten ansiota. 

Kuten kaikki Pricen perheen tuntevat tietävät, Amy sairastaa idiopaattista keuhkofibroosia (IBF). Tämä hengenvaarallinen sairaus toimi myös motivaattorina The Last Wordin kirjoittamiseen. Amy halusi antaa oman vastineensa hänen tytärtään mustamaalaavalle brittimedialle ennen kuolemaansa. Tässä Amy mielestäni myös onnistui. Katien julkinen persoona on usein äänekäs ja jopa röyhkeä. Omassa kirjassaan Amy toi esiin Katien herkemmän puolen, ja taustat tyttären ajoittain sangen holtittoman käytöksen takana. Kaikelle on syynsä, ja usein, kuten myös Katien kohdalla, moni asia juontaa juurensa lapsuuden ja nuoruuden traumoista. Toinen riskitekijä on huonosti valittu puoliso, tai kuten Katien tapauksessa kävi, puolisot. Erityisesti Katien kolmas aviomies aiheutti paljon kauaskantoisia ongelmia. Amy halusi myös kertoa, miten antelias, kiltti ja hyväsydäminen hänen tyttärensä osaa olla. 

IBF-sairaus loi Amyn kirjaan mielenkiintoisen draaman kaaren. Teoksen alussa hän uskoi olevansa kuollut, kun kirja tavoittaa lukijansa. Tarina sai kuitenkin positiivisen loppukäänteen, kun Amy kirjan lopussa kiirehti sairaalaan keuhkojensiirtoleikkaukseen. Jotta jännitystä olisi varmasti tarpeeksi, meinasi Amy myöhästyä leikkauksesta, koska Just stop oil -mielenosoitus oli sulkenut moottoritien. Leikkaus sujui onneksi lopulta hyvin, ja nyt Amy saa toivon mukaan nähdä lastenlastensa kasvavan aikuisiksi.

Katien This Is Me -elämänkerta on hänen seitsemäs elämänkertansa. Edellinen elämänkerta, Reborn (2016), on jo kahdeksan vuotta vanha. Julkaisuväli on ollut poikkeuksellisen pitkä, sillä esimerkiksi kahden edellisen elämänkerran välillä oli eroa vain kolme vuotta. Syy pitkään taukoon on valitettavan surullinen. Katien kolmas avioliitto näyttää tuhonneen hänet sekä henkisesti, fyysisesti, että taloudellisesti. Nyt puhutaan itsemurhayrityksistä, huumeista, lasten huoltajuuden menettämisestä, rattijuopumuksesta ja vararikosta. 

This Is Me -kirjassa Katie vakuuttaa kuitenkin vihdoin olevansa kunnossa. Hänellä on diagnosoitu ADHD ja hän käy terapiassa. Myös laitoshoidosta on ollut paljon apua. This Is Me on kuitenkin ehdottomasti surullisin elämänkerta, jonka Katie on koskaan julkaissut. Lisäksi hänen elämänkerroilleen tyypillinen kronologisuus on korvattu teemoittain etenevillä luvuilla, ja Katie tuntuu myös tavallista hillitymmältä. Tämä liittynee oikeusjuttuihin ex-puolisojen ja näiden uusien kumppanien kanssa. Katie haluaisi varmastikin sanoa enemmän kuin tässä kirjoittaa.

Kuten aina, Katie haluaa kuitenkin esiintyä selviytyjänä, ja kirjassaan hän toteaakin, että hän ei ole pelkästään tuhkasta nouseva Feniks-lintu, vaan hän on itse tuli. 

Molemmissa kirjoissa otetaan vahvasti kantaa brittimedian toimintaan. Sekä Katie että hänen äitinsä kokevat, että koko mediakenttä kääntyi Katieta vastaan Katien erottua ensimmäisestä aviomiehestään Peter Andresta. Kyseisen eron aikana kaikki sympatisoivat ex-aviomiestä, ja Katiesta tehtiin tarinan pahis. Tästä medianarratiivista on sittemmin saatu myös virallisia, oikeuden vahvistamia todisteita. Katie myös huomauttaa, että brittijulkkiksia ei kohdella mediassa tasa-arvoisesti. Monet Katieta isommat julkkikset tekevät paljon raskauttavampia asioita kuin hän, eivätkä ne koskaan päädy lehtien otsikoihin. "Jos sinulla on oikea manageri, saat tehdä vaikka murhan", Katie napauttaa. Tämä on varmasti totta, jos mietitään hetki vaikkapa edesmenneen Jimmy Savilen tapausta. 

Katkeroituneen hevosnaisen muistelmat, Meiju Paunu

 

Tarina Elämän Hevosesta ja sen menettämisestä

"Vieläkö sinulla on hevosia?" tämä ihminen kysyi. Vastattuani myöntävästi ja kertoessani niiden lukumäärän vain lisääntyneen hän totesi sillä kaikella yli 80 vuoden elämänkokemuksellaan, että "No, pitäähän sitä elämässä jotain harmin aiheita olla."

Varasin Meiju Paunun kirjan Katkeroituneen hevosnaisen muistelmat -elämänmakuinen matka pienen merenneidon kanssa ja vähän ajasta sen jälkeenkin (julk. 2024) itselleni hetken mielijohteesta. Työkaverini aikoi lukea kyseisen muistelmateoksen, ja niinpä minäkin kiinnostuin. Ja koska olen ollut hevosen(/ponin)omistaja 31 vuoden ajan, voitti kirjan kansi minut välittömästi puolelleen. Kaiken kukkuraksi Meiju Paunu on satakuntalainen, aivan kuin minäkin. Meillä on varmasti yhteisiä tuttavia, vaikka emme toisiamme tunnekaan.

Hevosnaisen muistelmat alkaa hieman oudosti. Alkusanoissa Paunu kertoo vihaavansa ihmisiä. Sama aihe välähtelee kirjan sivuilla myös myöhemmin, mutta sitä ei missään vaiheessa avata kunnolla. Ilmeisesti Paunua on herjattu Hevostalli.netin pahamaineisella sennupalstalla (vertaa Vauva av), mutta tämäkin mainitaan vain nopeasti. 

On aivan totta, että verkon anonyymit keskustelupalstat ovat omiaan lietsomaan epäasiallisia kommentteja. Jos tarvitsee sen sijaan esiintyä omalla nimellä ja naamalla, se suitsii käytöstä välittömästi. Tämä on fakta, jonka verkkokeskusteluista väitelleenä allekirjoitan. Se tuli esiin myös oman väitöskirjani tutkimusaineistoissa. Mutta: miksi liittää tällainen sivupolku osaksi hevosaiheista kirjaa? Onko tämä oikea kanava? Paunulle itselleen tämä lienee tärkeä asia, mutta ulkopuolisen silmiin ihmisvihateema tuntuu hassulta lisältä tässä yhteydessä, kun tarkoitus on kertoa itselle rakkaasta hevosesta, jonka menetti liian pian. 

Jos minä olisin kirjoittanut tämän kirjan, olisin alkusanoissa ehkäpä avannut länsimaisen nykyihmisen ja (kesy)hevosen suhdetta yleisellä tasolla. Tosin se olisi ehkä ollut liian kuiva aloitus tälle nimenomaiselle teokselle. Toimivampi vaihtoehto olisi ehkä ollut vauhdikas, suoraan tapahtumien ytimeen iskevä prologi.

Lukukokemuksena Hevosnaisen muistelmat oli vangitseva, hauska ja kuten kirjan nimikin kertoo: elämänmakuinen. Paunu ei turhia kainostele: kirosanat sinkoilevat ja läski tummuu. Tämän teoksen sivuilta jokainen suomalainen hevosenomistaja (ja harrastaja) löytää takuuvarmasti itsensä. Itselleni Hevosnaisen muistelmat toi mieleen erityisesti Poni-Haan perustaja Chrisse Fagerströmin kirjat, joissa kerrotaan Fagerströmin vauhdikkaasta arjesta muun muassa ratsastuskoulun pitäjänä. Kuten Paunu, myös Fagerström on suomenhevosihminen. Itselleni suomenhevoset ovat tuntuneet aina sympaattisilta, mutta raskailta ratsastaa. Niinpä oma valintani onkin ollut astetta ketterämpi islanninhevonen.

Erityismaininnan Paunu ansaitsee herkullisesta kielikuvien käytöstään. Se toi mieleeni Suomen ykköstubettaja Juufinin, joka niin ikään käyttää milloin mitäkin roskaviihdettä kommentoivissa videoissaan ylitsepursuavan värikästä kuvakieltä. Sekä Juufinilla että Paunulla näyttää myös olevan erityinen suhde Sami Kuroseen ja Temppareihin.

Tilannekomiikka on Paunulla niin ikään erinomaisesti hallussa. Esimerkiksi seuraavassa sitaatissa kuvaillaan Ariel-tamman ja Pomppis-varsan "herkkää" suhdetta:

Joka tapauksessa Ariel vaikutti olevan onnensa kukkuloilla, kun se pääsi hetkeksi lapsestaan oikein näköyhteyden ulkopuolelle. Kun saavuimme takaisin talliin, Pomppis riemastui "Äiti äiti äiti sä tulit takas äiti äiti äitiiiii!", mutta Äitee vastasi kylmän viileästi sille vain, että "No vittu terve, oot sittenkin vielä täällä."

Hevosnaisen muistelmissa on läsnä vahvasti myös suru. Paunu menetti elämänsä hevosen, Arielin, vain yhdeksänvuotiaana. Tästä seurasi jonkinlainen traumaperäinen stressihäiriö, ja hetkellinen kiinnostuksen menettäminen hevosharrastukseen. Sittemmin Paunu on onneksi pystynyt jatkamaan eteenpäin, eikä vähiten Arielin varsan ansiosta. Itseäni mietityttää, miten minulle mahtaa käydä, kun minulla 31 vuotta ollut new forestin poni kuolee. Ehkä pitäisi yrittää teettää mittatilausvarsa ponin tammavarsalla, jonka myin aikoinaan.. Kyseinen tamma on itse asiassa parhaillaan tiineenä, mutta varsa on jo varattu muualle. -Pahus.

Suosittelen Paunun kirjaa kaikille (kirosanoja pelkäämättömille) hevosihmisille, jotka pitävät vauhdikkaista käänteistä, tilannekomiikasta ja sisukkaista protagonisteista, olivatpa nämä sitten ihmisiä tai hevosia.

Aivan kuten Paunu, myös allekirjoittanut on kasvattanut
elämänsä aikana yhden varsan. Kuvassa Minpeve (Tilli) ja 
Princess of Rock (Roci) vuonna 2006.

Tuplapostaus: Erään kissan tutkimuksia, Katja Kettu & Välikausia, Hanna Velling

Sylvia-kissa ja Taivaiden Tutkimustoimiston
Etsivä.

Kissatarinat vertailussa

"Time spent with cats is never wasted." 

                                        -Sigmund Freud 

Kissat ovat kiehtoneet ihmisiä muinaisen Egyptin ajoista asti. Vaikka nykyään emme enää palvo kissoja jumalina kuten egyptiläiset aikoinaan, ovat kissat silti säilyttäneet mystisen vetovoimansa ja niiden sanotaankin liikuskelevan samanaikaisesti reaalimaailmassa ja henkimaailmassa. Kirjallisuudessa lempikattini on jo vuosia ollut Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan -klassikon (1966-1967) Begemot-kissa. Minun silmissäni sitä ei ylitä mikään. Joskin Katja Ketun Taivaiden Tutkimustoimiston Etsivä pääsi jo ehkä jokseenkin lähelle. 

Päätin tehdä yhteispostauksen kahdesta uudehkosta kotimaisesta romaanista, eli Hanna Vellingin Välikausista (2022) ja Katja Ketun Erään kissan tutkimuksista (2023), sillä molemmissa välittäjänä ja tarkkailijana toimii kissa. Tai no, Ketun Kissa ei ole varsinaisesti kissa, vaan kissan muodon ottanut Henkiopas. Tästä johtuen Ketun kirja lukeutuukin maagisen realismin piiriin. Maagista realismia tarinassa edusti Kissan ohella muun muassa myös vaikuttava, mutta pienempään rooliin jäänyt hornan hevonen.

Kissan ottaminen välittäjäksi oli loistava valinta. Eläimellisen näkökulman käyttö nimittäin freesasi ja kevensi kirjojen yleistunnelmaa melko lailla. Lisäksi Sylvia ja Henkiopas olivat tärkeä osa juonia, tietynlaisia katalyyttejä molemmat. Suosittelenkin näitä teoksia kaikille kissojen ystäville.

Kirjoina Välikausia ja Erään kissan tutkimuksia olivat varsin erilaisia, joskin (kissojen ohella) perhe-elämän kiemuraisuudet, juonien monikerroksisuus ja huumori yhdistivät niitä. 

Vellingin teos oli episodimainen välipalakirja, jonka parissa viihtyi, mutta josta ei välttämättä jäänyt hirveästi muistikuvia. Hahmoja ja tarinoita oli mukana paljon, ja osa niistä jäi hieman etäisiksi. Eniten pidin ensimmäisestä tarinasta (uusioperhe) ja neljännestä tarinasta (Ranskassa kissansa kanssa asuva miespari). Sen sijaan esimerkiksi kolmas tarina (ex-malli) ei jaksanut kiinnostaa minua. Eniten nautin Vellingin humoristisesta otteesta ja kyvystä kuljettaa kertomuksia eteenpäin.

Erään kissan tutkimuksia nousi yhdeksi parhaista kotimaisista romaaneista, joita olen hetkeen lukenut. Kuten pitkälti kaikki muutkin Ketun uutuusteoksen lukeneet ovat todenneet, on Kettu (edelleen) kielellisesti aivan omaa luokkaansa. Ainoa kirjailija, joka on noussut omissa lukukokemuksissani samalle tasolle viime aikoina on Raimo O. Kojo, jolta luin juuri teoksen nimeltä Heittiö vaellus (1979). Tuota kirjaa lukiessa mietin välillä, onko Kettu kenties Kojon reinkarnaatio, niin lähellä kerrontatyyli ja hersyvä kieli olivat toisiaan. Suosittelenkin Heittiön vaellusta kaikille Ketun faneille. Lukekaa ja yllättykää! 

Erään kissan tutkimuksissa kunniamaininnan ansaitsee tapa, jolla Kettu kuvasi Kirjailijan pyrkimyksiä tulla äidiksi. Kissan näkökulma pehmensi sinällään hyvin rankat tapahtumat ja toi niihin mukaan ripauksen taikaa, sekä antoi kaikelle laajemman, universaalin näkökulman. Ajoittain kerronta oli jopa sadunomaista. Tämä teos on jälleen uusi osoitus siitä, miten fantasia auttaa käsittelemään raskaitakin tosielämän ilmiöitä. Lähes kaikissa muissa arvosteluissa Ketun omaelämänkerrallinen lapsisuru on sivuutettu ja keskitytty enemmänkin välirikkoon kustantamon kanssa, mitä kertomuksen nykyajan aikatasoon tulee. Minusta tämä on sääli.

Pitkälti kaikki muut näyttävät myös nostaneen Erään kissan tutkimuksien parhaaksi aikatasoksi vuodet 1910-1940, jotka kertovat Kirjailijan isoisoäidin elämästä. Minulle varhaisempi aikataso ei kuitenkaan ollut ykkönen, koska en jaksa innostua sotakuvauksista, ja historiallisten tarinoidenkin kanssa on vähän niin ja näin. Toki Ketun tasoisen kertojan kirjoittamana luen niitäkin.

Lopuksi todettakoon, että soisin kissoja käytettävän romaaneissa enemmänkin. Kuten vanha eläinlääkärien sanonta kuuluu: "Jos kissan laittaa samaan huoneeseen murtuneiden luiden kanssa, luut parantuvat". Vastaavasti, kun kissan laittaa romaaniin, tarinasta tulee parempi. Fiktiiviset kissat sitovat ihmiset ja tapahtumat yhteen ja tekevät rankoistakin käänteistä vähemmän painostavia.

Eija Ahvo oli täydellinen lukija
tälle äänikirjalle.