Maailman viimeinen eläin, Suvi Auvinen

 

Karhukaiset, nuo eläinmaailman hobitit

Toimittaja ja tietokirjailija Suvi Auvisen Maailman viimeinen eläin -teos (2025) kiinnitti huomioni aluksi outoudellaan. Kirjan kansi näytti lähinnä Frank Herbertin Dyyni-kirjasarjan postuumisti julkaistulta esiosalta: "Hiekkamatojen nuoruusvuodet". Valitettavasti tästä ei kuitenkaan ollut kyse, joskin minun on silti spekulatiivisen fiktion ystävänä pakko sanoa, että mielestäni Auvisen ihailemissa pikku karhukaisissa ja Tolkienin hobiteissa on paljon samaa. Molemmat ovat pieniä, pyöreitä ja huomaamattomia ja juuri siksi ne myös selviytyvät vaikeissakin olosuhteissa. Kumpikin laji säilyy todistettavasti hengissä vaikka tulivuoren sisuksissa. 

Mutta leikki sikseen. Aktivistiksi tunnustautuva Suvi Auvinen on kirjoittanut puhuttelevan ja mukaansatempaavan kirjan, jonka lukemista suosittelisin kaikille, joita ihmiskunnan tekemien virheiden esiin nostaminen ja lajimme lähestyvä sukupuutto ei ahdista liikaa. Itselläni teki kieltämättä ajoittain tiukkaa. Roikuin kuitenkin matkassa mukana, sillä sen verran veikeästi Auvinen karhukaisista kirjoitti. Erityisen kiinnostavia olivat karhukaisten löytöhistoriaa käsittelevät kohdat, joissa huonosta terveydestä kärsinyt pappi Johann Goeze päätti kauas matkustamisen sijaan katsoa lähelle (tätä voisi suositella myös Elon Muskille). 

Erityisen toimivan kirjasta teki sen kansanomainen, ei-akateeminen tulokulma: Auvinen on itsekin maallikko ja niinpä hän osaa tehdä kysymyksiä, joita myös keskivertolukija voisi karhukaisista esittää. Auvinen toimikin läpi kirjan lukijansa tasaveroisena, joskin ajoittain synkkänä kanssakulkijana.  

Maailman viimeinen eläin -kirjassa liikutaan taitavasti mikrotason ja makrotason, yksityisen ja yleisen, lokaalin ja globaalin välillä, universaalia unohtamatta. Pidin tavasta, jolla Auvinen laittoi meidät omalle, varsin pienelle paikallemme tämän planeetan ja universumin historiassa. Maailman viimeinen eläin on pökerryttävän hienoa luettavaa.

Spontaani karhukaislöytö lapsille suunnatusta
1000 Uskomatonta faktaa -teoksesta (Andrea
Mills, suom. Tapani Lahtinen, 2024)

Dinosauruspuisto, Michael Crichton

 

Kansikuva lainattu Wikipediasta.

Ekotrilleri parhaimmillaan

Juuri teattereihin saapuneen Jurassic World Rebirth -elokuvan kunniaksi päätin kuunnella koko dinosaurussaagan startanneen alkuperäisteoksen, Michael Crichtonin (1942-2008) Dinosauruspuiston (Jurassic Park, 1990), uudelleen. 

Tämä oli minulle mieluisa tehtävä, sillä olen aina ollut Jurassic Park -fani. Suosittelenkin ehdottomasti kaikille Rebirthin katsojille alkuperäisteoksen lukemista ennen elokuvateatteriin marssimista, jos tämä tarinamaailma kiinnostaa pienimmissäkään määrin. Varsinkin, kun uudessa elokuvassa on vihdoin mukana alkuperäiskirjasta tuttu, jokseenkin legendaarinen jokikohtaus. Pääsinkin jo väittelemään YouTuben kommenttiosioon toisten fanien kanssa siitä, osaako tyrannosaurus Rex uida, vai käveleekö se vain joen pohjalla. Erään kommentoijan mukaan minun näkemyksistäni huomaa, että en ole lukenut kirjaa. Oli ilo havaita, että fanien tarve päteä triviatiedolla elää ja voi hyvin.

Steven Spielbergin Jurassic Park -elokuva vuodelta 1993 perustuu tietenkin tähän samannimiseen klassikkokirjaan. Siinä ovat olleet käsikirjoittajina juurikin Crichton itse, sekä myös uusimman Rebirthin käsikirjoittanut David Koepp. Tästä johtunee, että Rebirth suorastaan vilisee detaljisia viittauksia Jurassic Park -elokuvaan ("Objects in mirror are closer than they appear..").

Itseäni yllätti toisella kuuntelukierroksella se, miten paljon kirja itse asiassa eroaa elokuvasta. Kumpikin tarina toimii, mutta omalla tavallaan. Yleisesti ottaen kirja on synkempi, raaempi ja syvällisempi kuin elokuva-adaptaatio. Esimerkiksi dinosauruspuiston perustaja John Hammond on kirjassa paljon inhottavampi hahmo kuin elokuvassa: hän ei välitä lapsenlapsistaan, ainoastaan rahasta. Elokuvassahan Hammond vaikuttaa lähinnä hyväntahtoiselta papalta, joka on tehnyt investoinneissaan joitakin virhearvioita. 

Myös juonellisesti kirja on monilta osin erilainen kuin elokuva, varsinkin alkuun ja loppuun oli lisätty tapahtumia, jotka puuttuvat elokuvaversiosta. Toki esimerkiksi eräs teoksen alussa oleva rantakohtaus on saanut paikkansa myöhemmin tehdyssä The Lost World -elokuvassa (1997).

Jos Dinosauruspuistosta pitäisi sanoa jotain negatiivista, niin suomennos oli minusta ajoittain huolimaton. Erityisesti korvaani särähtivät kohtaukset, joissa tyrannosaurus rex istui. Epäilen, että alkuperäiskielessä on käytetty verbiä "to sit", joka on suomennettu olemisen sijaan kirjaimellisesti istumiseksi. Tämän verbin käyttö antaa itselleni varsin omituisia ja huonosti tunnelmaan istuvia mielikuvia. Enkä usko, että rexille on ollut fyysisesti edes mahdollista istua suuren ja voimakkaan häntänsä takia. Voi toki olla, että paleontologit luulivat vielä kirjan syntyaikoina, että tyrannosaurus rex kulki häntä maata viistäen ja tasapainoili siihen tukien. Tämähän on sittemmin osoitettu vääräksi tiedoksi.

Lisäksi vielä varoituksen sana äänikirjan kuuntelijoille: tarina sisältää paljon tuskallisen pitkiä koodausrimpsuja, jotka ainakin oman äänikirjaversioni lukija tavaa ääneen turhankin tunnollisesti. Niinpä suosittelisinkin lukemaan Dinosauruspuiston ennemmin printtiversiona. Tosin jos mielii saada kirjan omaksi, joutuu pulittamaan todennäköisesti kymmeniä euroja. Esimerkiksi Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivillä Dinosauruspuistosta pyydettiin 30 euroa, ja nettihintoihin verrattuna se on alakanttiin. Onneksi meillä on kirjastot. Joskin itse haluaisin omistaa tämän klassikon pysyvästi.

Dinosauruspuisto-kirjasta löytyy toiminnan lisäksi myös filosofisempi puoli (joka valitettavasti puuttuu lähes kokonaan esimerkiksi uusimmasta Rebirth-elokuvasta). Monessa suhteessa sen viesti on sama, kuin juuri lukemassani ja bloggaamassani Frank Schätzingin Pedot-kirjassa: luonto voittaa aina. Ihminen voi omilla toimillaan aiheuttaa oman sukupuuttonsa, mutta elämä jatkuu kyllä muissa muodoissa. Erona Petoihin Dinosauruspuistossa on tietenkin mukana spesifiä pohdintaa siitä, kannattaako dinosauruksia tuoda takaisin, jos se olisi mahdollista (ilmeisesti se voisi onnistua jalostamalla lintuja "takaperin"). Ja vaikka Dinosauruspuisto on jo 35-vuotta vanha kirja, ovat sen teemat ajankohtaisia edelleen muuallakin, kuin vain elokuvateattereissa. Ei tarvitse kuin korvata sana "dinosaurus" sanalla "tekoäly". 

Pedot, Frank Schätzing

 

Gaia iskee takaisin

Törmäsin tähän takavuosien menestystrilleriin sattumalta kirpputorilla, josta sen olisi saanut lunastaa itselleen kuudella eurolla. Kirjan kaunis ja tyylikäs kansi yhdistettynä iskevään nimeen herätti mielenkiintoni, ja päädyin lopulta kuuntelemaan tämän 912-sivuisen kirjan Krista Kososen lukemana äänikirjana. Samainen nainenhan on muuten nähty näyttelemässä myös tämän kirjan pohjalta tehdyssä tv-sarjassa. Toistaiseksi 40 miljoonaa maksaneesta sarjasta on kuitenkin ilmestynyt vain yksi tuotantokausi, ja jatkosta ei valitettavasti ole tietoa.

Itsekin sukellusta harrastava Frank Schätzing on tehnyt laajan taustatyön Petoja (Der Schwarm, 2004) varten, ja sen huomaa. Kirja on täynnä tieteellisiä faktoja, jotka kietoutuvat saumattomasti yhteen science fiktion ja trillerimäisen juonen kanssa. Tosin tässä tapauksessa sopii toivoa, että scifi ei ennusta tulevaisuuden todellisia kehityskulkuja, kuten se on monesti aiemmin tehnyt.

Se, mikä liittää scifin ja tieteen yhteen tässä tapauksessa, muistuttaa minua ennen kaikkea niin sanotusta Gaia-hypoteesistä, joka on kemisti James E. Lovelockin (1919-2022) ja biologi Lynn Marguliksen (1938-2011) käsialaa. 1970-luvulla kehitetyn teorian mukaan "eliöiden toiminta säätelee maapallon ympäristöolosuhteita pitäen ne elämälle suotuisina; planeettamme elävät ja elottomat osat muodostavat siis kokonaisuuden, jota voi pitää yhtenä organismina" (Vuento 2025, 286).

Vaikka Gaia-teoriaa ei ole ainakaan toistaiseksi hyväksytty tieteellisesti, on se silti nostanut pintaan ajatuksen siitä, että maapallo ja sen eliöt ovat yhteenkuuluva kokonaisuus (emt. 286). Ja aivan kuten Schätzingin kirjassakin, myös Gaia-teorian myöhemmissä johdannaisissa on esitetty, että Gaia on pahoissa vaikeuksissa ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen johdosta (emt. 287). Lovelock kirjoittikin vuonna 2006 pahaenteisen kirjan nimeltä The Revenge of Gaia, eli Gaian kosto. 

Lukukokemuksena Pedot oli erityisesti alussa ja loppupuolella mitä mainioin trilleri. Ainoastaan liian laaja henkilökavalkadi (äänikirjan kuuntelijan painajainen) ja keskivaiheen tylsä suvantovaihe synnyinkotivierailuineen lamaannuttivat tunnelmaa. Onneksi erittäin mielenkiintoiset ja osuvat ympäristöfilosofiset pohdinnat korvasivat paljon, lopun ja alun nopeista käänteistä puhumattakaan.

Monet ovat kritisoineet kirjan lopun tapahtumia liian scifimäisiksi ja korkealentoisiksi. Olen täysin erimieltä. Mitä scifimpää, sen parempaa!

Lähde:

Vuento, M. (2025). Hämmästyttävät sienet. Eliökunnan pimeää ainetta valaisemassa. Gaudeamus.

Elolliset, Iida Turpeinen

 

Surumielinen ekoromaani

Nainen jatkaa matkaansa. Askelten ääni kaikuu huoneissa, sekoittuu toisesta salista kantautuvaan valaan lauluun, ja äkkiä kaikki seisahtuu. Sade taukoaa, Stellerin kynä jäykistyy muistikirjan ylle, Constance laskee säämiskää pitelevän kätensä, Grönvallin sivellin pysähtyy paperilla ja museon seinissä piileskelevät myrkkyhämähäkit jähmettyvät aloilleen, pieni katkos hengitykseen, ja sitten lause jatkuu, mutta hetken se käy tässä, kaiken nielevä, kevyt suru, kun katsomme tätä eläintä, jotain suurta ja lempeää, niin lopullisesti poissa.

Iida Turpeisen esikoisteos Elolliset (2023) nimettiin hetki sitten Finlandia-ehdokkaaksi, eikä syyttä. Kirja oli mukaansatempaavaa, koskettavaa ja ajoittain myös järkyttävää luettavaa. Tässä on teos, jossa on kohdillaan sekä juoni että kieli, eettisestä ja filosofisesta sanomasta puhumattakaan. Monissa muissakin arvioissa esiin nostettu kiitos-osio, jossa luetellaan kirjan kirjoittamisen aikana sukupuuttoon kuolleita lajeja on ilman muuta pysäyttävä. Tämä on dystopia, joka on jo tapahtunut.

Tarinan keskiössä on 1700-luvulla sukupuuttoon kuollut stellerinmerilehmä, milloin elollisena, milloin elottomana. Varsinkin kirjan ensimmäinen osa on vavahduttavaa luettavaa. Siinä arviolta 4000 kiloa painava ja seitsemän metriä pitkä, lempeä ja kesy sireenieläin kohtaa ihmisen, kuolettavin seurauksin. Aluksi metsästys tapahtuu tieteen varjolla, mutta pian huomataan, miten käyttökelpoisia eläimen liha ja rasva ovatkaan. En muista koskaan lukeneeni yhtä sydäntä särkeviä kuvauksia eläimen metsästyksestä. Jouduin pitämään taukoa äänikirjan kuuntelussa, koska en pystynyt ottamaan enempää kärsimystä vastaan. Tähän liittyen minua järkytti merilehmien tappamisen ohella erityisesti villikettujen tarpeettoman julma kohtelu. 

Tätä nykyä esimerkiksi meillä Suomessa metsästys on tarkoin säädeltyä, ja siinä noudatetaan muun muassa luonnonsuojelulakia ja metsästyksen eettisiä ohjeistuksia. Elollisista löytyy syy sille, miksi metsästystä säädellään nykyisin tarkasti. 

Toisin kuin stellerinmerilehmän kohtalonhetkinä 1700-luvulla, nykyisin ihmisen aiheuttaman sukupuuton käsite tunnetaan ja sitä pyritään estämään. Toki vaihtelevalla menestyksellä. Joitakin jo sukupuuttoon kuolleita lajeja yritetään myös herättää uudelleen henkiin geeniteknologian avulla, joskaan Elollisissa näille yrityksille ei hurrata. 

Iida Turpeinen ja stellerinmerilehmän luuranko.
Kuva: Susanna Kekkonen.

Aja aurasi vainajain luitten yli, Olga Tokarczuk

Päähenkilö, joka ei unohtunut

Luin Olga Tokarczukin Aja aurasi vainajain luitten yli (julk. suomeksi 2020) jo jokin aika sitten, mutta en ole ehtinyt bloggaamaan siitä. Pitkään ajattelin, että en yksinkertaisesti vain bloggaa tästä kirjasta, kuten silloin tällöin muutenkin on tapahtunut, milloin ajanpuutteen takia, milloin tietoisesti. Mutta. Eksentrisen rouva Duszejkon tarina ei yksinkertaisesti suostunut unohtumaan kuukausienkaan päästä, ja niinpä, tässä sitä ollaan. Tämä kirja ansaitsee oman bloggauksensa. 

Tämä pieneen puolalaiseen kaupunkiin sijoittuva murhamysteeri onnistui kaappaamaan huomioni jo ensimmäisestä, taiten rakennetusta luvusta alkaen. Varsinkin nyt loppuratkaisun tietäen ei voi kuin todeta, että kirjailija todella onnistui manipuloimaan minua lukijana heti alusta alkaen, ja johdattelemaan taitavasti harhapoluille. Piru asuu yksityiskohdissa, kuten on tapana sanoa.

Parhaiten tästä teoksesta jäi kuitenkin mieleen joku aivan muu, kuin murhat. Minun silmissäni Aja aurasi vainajain luitten yli nojasi ennen kaikkea päähenkilönsä, rouva Duszejkon, eli Janinan, luonnekuvaukseen ja edesottamuksiin. Tähtikarttoja suurella mielenkiinnolla tulkitseva, osa-aikaisena opettajana toimiva ja eläinten oikeuksia puolustava Janina on yksi mieleenpainuvimmista fiktiivisistä henkilöistä, joihin minulla on koskaan ollut ilo tutustua. 

Näin Janinassa vanhan viisaan naisen arkkityypin ilmentymän: yksin keskellä luontoa elävä, sitkeä ja viisas noita. Meillä suomalaisilla on Louhemme, irlantilaisilla Badbhinsa, ja nyt, kiitos Tokarczukin, puolalaisilla on rouva Duszejkonsa. Kaikki kolme ovat viisaita, vahvoja ja vaarallisia.

Maa on syntinen laulu, Timo K. Mukka

 

Kun rujous ja runollisuus kohtaavat

Kaikki klassikkokirjat eivät vanhene hyvin. Jotkut niistä yksinkertaisesti lakkaavat puhuttelemasta uusia lukijasukupolvia, kun yhteiskunta, kieli, ja kulttuurin muuttuvat. Niinpä jotkut, kerran ylistetyt teokset, painuvat hitaasti unholaan. Timo K. Mukan  vain 19-vuotiaana julkaisema Maa on syntinen laulu (1964) ei kuitenkaan kuulu näihin teoksiin.  Ei ainakaan minun silmissäni. Toki Goodreadsissa muistettiin nostaa esiin se, miten "päähenkilö Martta on niin mieskatseen lävistämä, ettei mitään rajaa", mutta muuten Mukka on edelleen kerronnallisesti ajan hermolla. 

Lukukokemus lähtee aina lukijasta; Uskonnollinen lukija provosoituu Mukan synkästä ja kieroutuneesta saarnamies-kuvauksesta, kirjan päähenkilön, Martan, kanssa samanikäinen lukija taas voi kiinnostua erityisesti Martan kokemasta seksuaalisesta heräämisestä. Ja tietenkin tämä mestariteos antaa myös erinomaiset kehykset korkealentoiselle ja runolliselle analyysille. Mukka nimittäin osaa olla samaan aikaan kaunis ja ruma, runollinen ja rujo. 

Itse koin erityisen rumiksi monet eläimiin liittyvät kohtaukset. Tapa, jolla Mäkelän sokeaa Panu-koiraa ajoittain kohdeltiin (lue: pahoinpideltiin), särähti korvaani todella pahasti. Toisaalta eri hahmojen toisistaan poikkeavat tavat kohdella Panua paljastivat heidän persoonastaan ja mielialastaan paljon. Jonkinlainen kirjallinen motiivi, ehkä? Niin tai näin, Panu oli mielestäni koko tarinan kovaonnisin hahmo. 

Ja mitä taas tulee porojen teurastamiseen, sietokykyni ylittyi. Kuuntelin tämän teoksen äänikirjana, ja teurastuskohtauksen kohdalla taisin hieman skippailla. Pulttipistooli on olemassa ihan syystä; Ei tarvitse antaa tajuissaan olevan eläimen hoiperrella ympäriinsä, ja vuotaa kuiviin. Pelkästään tästä asiasta kirjoittaminen puistattaa minua. 

Kauneimmaksi osaksi tätä teosta puolestaan nousivat Mukan hypnoottiset Lapin luonnon kuvaukset vuodenajan vaihteluineen. Olisin voinut kuunnella niitä loputtomiin. Perheeni ja sukuni ovat täynnä lapinhulluja, joten ehkä minunkin on aika myöntää tosiasiat, ja lukea seuraavaksi vaikkapa A. E. Järvistä..? 

Jossakin metsän päätyttyä avautuu aukea vuoma, yllättävästi, yhtäkkiä, ja vuoman rannattoman näön takaa nousee matalan maiseman kuin meren ylle vaarojen siniharmaa ketju. Siellä on yhä uusia vuomia, jänkkiä ja korpia, metsiä, kelottuneita honkia, maahan lahonneita puita, joskus metsissä liikkuneen palon mustuttamia kantoja, käppyräisiä aihkeja ja koivunvisoja, jotka eivät saata kasuta pitkiksi. Yö liikkuu talvisin maiseman yllä pitkänä, painavana kaamoksena. Kesällä auringon moniviikkoisen kierron aikana puu ei kasva - se liikehtii auringon alla ahdistuneena.

Kirjoitan tätä kirjabloggausta marraskuussa, joten tässä vielä vuodenaikaan sopiva sitaatti talven tulosta:

Ilmat kävivät kylmiksi; kalavehkeet nostettiin Siskonjärven vesistä navettain ylisille ja talojen vinteille talveksi. Öiset pakkaset yllättivät tienoon yhä useammin. Ne jäätivät vesilätäköt teillä ja poluilla ruusupintaisiksi läikiksi. Aamuisin mustat maahan varisseet koivunlehdet olivat rapeita ja myrskiä jäisine suonineen. Oli ennustettu aikaista talvea. Navetanvieruksilla kaadettiin tukkireet maahan. Useilta pihoilta kuului miesten ahne kilkutus ja manailu heidän korjatessaan rekiä talven ajoja silmälläpitäen. 

 

Tämä Mukan esikoisteos on niin ilmaisuvoimainen ja sävähdyttävä, että jos et tunne mitään sitä lukiessasi, kannattaa tarkistaa, löytyykö sinulta ylipäätään pulssia.

He eivät tiedä mitä tekevät, Jussi Valtonen

Rönsyilevä dystopia ideologioiden jälkeisestä ajasta

Jussi Valtosen Finlandia-palkittu He eivät tiedä mitä tekevät (julk. 2014) on todellinen kirjallisten teemojen potpuri. Mukana on muun muassa perhedraamaa, yliopistomaailman kritiikkiä, keskustelua eläinten oikeuksista, asepolitiikkaa, ääriliikkeitä, markkinavoimien maailmanvalloitukseen liittyviä kauhukuvia, uskontoa ja monikulttuurisuutta. 

Tämän 25 tuntia ja 55 minuuttia kestäneen pyörityksen jälkeen oloni on hengästynyt. Valtonen kirjoitti tarkkanäköisesti ja elävästi kuten ennenkin, mutta tarinan monisärmäinen järkälemäisyys aiheutti minulle ähkyn. Olisin pitänyt tästä kirjasta enemmän, jos kertomuksesta olisi tehty virtaviivaisempi ja tiiviimpi. Aivan kuten Kirsikin omassa arviossaan kysyi: 

- Miksi on täytynyt ahtaa niin paljon materiaalia yhteen romaaniin?

Etukäteen odotin He eivät tiedä mitä tekevät -teokselta enemmän futuristisia, scifi-henkisiä teemoja. Takakannen puheet tieteestä, koe-eläimistä ja lause "Pian hän saa käsiinsä tietoja, jotka asettavat uuteen valoon paitsi hänen näkemyksensä, myös aiemmat valintansa" oli lupaava, mutta valitettavasti kyse olikin jostain paljon tylsemmästä, kuin mitä toiveikas, fantasiaa ja scifiä rakastava mieleni minulle väläytteli. 

Parhaimmillaan Valtosen lippulaiva oli tarinan keksivaiheilla, kun mielenkiintoinen, neurotieteen innovaatioita, älypuhelimia, Netflixiä ja Googlea yhdistellyt iAm-laite pääsi valokeilaan. Juuri jostain tämän kaltaisesta olisin halunnut kuulla niin paljon enemmänkin. Valitettavasti loppua kohti iAm unohdettiin, ja koitti uskomattoman epätyydyttävästi kirjoitetun loppukohtauksen vuoro, jota Valtonen tuntui pitkittävän loputtomasti käsittämättömän ärsyttävillä ja täysin yhdentekevillä takaumilla, joille ei tuntunut tulevan loppua lainkaan. 

Tämä intensiivisen loppukohtauksen pilannut takaumapuuro toi mieleeni J. R. R. Tolkienin tuotannosta tehdyt elokuvat, joiden taistelukohtauksia on kritisoitu siksi että hahmoilla on kesken kiivaimman kamppailun aikaa istua alas ja heitellä ilmoille filosofisia pohdiskeluja. Voi kuulkaas.. Nuo pikku suvannot eivät ole mitään verrattuna tämän kirjan loppuun. 

Hevosen taju, Ville Virtanen

Groteskein ja hämmentävin hevosromaani, jonka olen koskaan lukenut

Kun näin Ville Virtasen Hevosen taju -teoksen (julk. 2013) lähikirjastoni palautuskärryssä, oli ensireaktioni: "Vau! Ihan uskomattoman kaunis kirja! Pakko lainata.". Kysyin saman tien luottokirjastonhoitajani mielipidettä tästä poikkeuksellisen upeasta ja kiinnostavan oloisesta niteestä. Ratsastusta harrastavan kirjastotädin vastaus oli kuitenkin nihkeä: "En tykännyt, meni liian erikoiseksi ja oudoksi. Mutta lue itse.." Ja minähän luin. Mitäpä muuta tällainen hevosia viimeiset 21 vuotta omistanut elämäntaparatsastaja ja kirjaholisti voisikaan tehdä. Sen verran harvoin vastaan kuitenkaan tulee aikuisille suunnattuja hevosromaaneja. 

Puoleen väliin asti Hevosen taju toimikin ajoittain liian kikkailevaa ja raskasta kieltä lukuun ottamatta hyvin. Se oli särmikäs, asiantunteva ja ihon alle menevä tarina Flon ja Eliaksen elämästä heidän suurella hevoskauppatallillaan. Kaikesta näki, että Virtanen todella tuntee hevosmaailman perinpohjin. Tekstissä vilahti muun muassa Niinisalo, tuo minullekin hyvin tuttu hevosurheilun keskus, jossa olen monesti käynyt katsomassa oman ponini kisasuorituksia. Elävästi kirjoitettuja tilannekuvauksia ratsastuskilpailuista ja tallielämästä oli ilo lukea, ja monesti liikutuinkin. Erityisesti Eliaksen Liisa-tammaan liittyvät lapsuusmuistot osuivat ja upposivat, samoin kuvaukset salaperäisestä akhaltektammasta kiehtoivat: 

Muu vilinä lakkasi olemasta: oli ainoastaan tamma, Elias ja heidän välisensä kontakti. Hevosen suunnalta humisi, se oli jotain taikaa, vähän pelotti, että taika särkyisi. Hän oli ensimmäistä kertaa kohdannut elämänsä hevosen. Hän oli päässyt perille siihen kohtaan, mistä hänen tiensä oli alkava. Hän oli saanut aavistuksen lahjastaan: kun Elias kuiskaa, hevonen kuuntelee, kun hevonen kuiskaa, Elias kuulee. Hevosen taju.

Oli myös hyvä, että Virtanen nosti teoksessaan esille hevosbisneksen varjopuolet, joista hänellä on omakohtaista kokemusta. Nuorena miehenä hollantilaisella kauppatallilla hevosia ratsuttanut Virtanen ei voi hyväksyä hevosten kohtelua pelkkinä rahanteon välineinä. Tämä kanta välittyy vahvasti myös Hevosen taju -kirjan sivuilta.

Hyvän maun rajat ylittyivät

Valitettavasti pitkään hyvin kasassa pysynyt ja mielenkiintoinen tarina alkoi loppua kohden muuttua varsin vaivaannuttavaksi. Kuten Sallan kirja-arvostelua kommentoinut anonyymi totesi: 

Ratsastus- ja hevoskirjana minusta oivallinen kirja puoliväliin saakka, mutta sitten tapahtuu jotain, jota nimittäisin "pakkotaiteeksi". Ihan kuin kirjailijalle olisi yhtäkkiä tullut paniikki siitä, ettei hevoskirjan kirjoittaminen riitäkään, eikä  se ole oikeaa kirjallisuutta "ja että lapasesta pitää lähteä ja kunnolla, että tulee uskottavaksi kirjailijaksi".

Samainen anonyymi kertoi, että hänellä oli ollut vaikeuksia jaksaa lukea kirja loppuun asti. Itse huomasin saman, vaikka yleensä rakastankin fantasiaa, ja hieman outoja tarinoita. Kirjan alkupuolen kävin läpi tarkasti, jokaista sanaa maistellen. Lopussa lukeminen muuttui kuitenkin ajoittain vaivaantuneeksi selailuksi ja hyppimiseksi, enkä enää saanut itseäni keskittymään, koska Virtanen vei minua paikkoihin, joihin en halunnut mennä.

Tarinan loppu oli toki moraaliselta viestiltään looginen ("olet kohdellut hevosia väkivaltaisesti, ja nyt sinun on aika maistaa omaa lääkettäsi"), mutta toteutus meni minusta liian pitkälle. Se oli kertakaikkiaan liian atavistinen, vaivaannuttava ja outo. Mieleeni tuli lähinnä Madonnan Confessions Tour vuodelta 2007:

Voi. Voi voi.

Tchandala, August Strindberg

Karmeeta, karmeeta, karmeeta

Jotkut kirjat vain ovat väärällä tavalla makaabereja. August Strindbergin (1849-1912) Tchandala (julk. 1889) on yksi näistä. Siinä päähenkilö, jota kutsutaan nimellä Maisteri, asustelee epämääräisissä olosuhteissa, ja joutuu erinäisiin pikku kahnauksiin asuinpaikkansa petollisen henkilökunnan kanssa. Inhokkifilosofini Friedrich Nietzschen innoittamasta yli-ihminen vs. ali-ihminen -tarinasta jäivät ensisijaisesti mieleen ankeat henkilöhahmot, ja loputtomat kuvaukset kaltoinkohdelluista kotieläimistä. Vaikka tarina olikin fiktiivinen, tunsin silti huonoa oloa eläinten takia. Tällaista inhorealismia en kaipaa.

En saanut tästä tarinasta oikein mitään hyvää irti, ja niinpä minun onkin todettava, että Tchandala oli pettymys. Harmi, koska pidin kovasti edellisestä Strindberg-kirjastani, Kaksi miesmonologia. 

Huonoin äänikirjan tulkinta kautta aikojen

Vaikka niin voisi luulla, ei kurja tarina itsessään kuitenkaan ollut Tchandalan negatiivisin puoli. Voin nimittäin vailla pienintäkään epäilyksen häivää todeta, että Tchandala-äänikirjan tulkinnut Hannu Paananen veti kaikkien aikojen pohjat. En ole koskaan kuunnellut yhtä huonosti luettua äänikirjaa. En milloinkaan.

Paananen ei niinkään lukenut tai tulkinnut, vaan ennemminkin vain mutisi tarinan masentuneesti läpi latistaen sen täysin. Suoritus oli niin rytmitön, lattea ja vaivaantunut, että tarinan seuraaminen oli hyvin työlästä. Varsinkin, kun Paanasen lukuvirheet, yskähdykset ja tuskaiset "miksi mä joudun lukeen tätä" -henkiset huokaukset oli jätetty editoimatta. Arviolta puolet tarinan kestosta lähinnä vain odotin, milloin Paananen seuraavan kerran tekee jotain ärsyttävää, ja unohdin itse juonen seuraamisen tykkänään. Jos tietäisin Paanasen kotiosoitteen, lähettäisin hänelle välittömästi pari pakettia Prozacia. Hänen ryytyneen Tchandala-lukusuorituksensa perusteella pieni piristys voisi tehdä ihan hyvää.

(aspazia.puzznet.com)

Enkelten verta, Johanna Sinisalo

Ennennäkemättömän laaja ja tuhoisa mehiläisten joukkokatoaminen
ravistelee Yhdysvaltoja. Suomessa myös mehiläishoitaja Orvo löytää
tarhastaan tyhjän pesän. Hänen elämällään on tähän asti ollut kaksi
keskipistettä: mehiläispesät ja hänen poikansa Eero. Kun Orvon 
elämän perustukset romahtavat, hän huomaa, miten vähän on 
itse asiassa tiennyt pojastaan.. Enkelten verta on hurja tutkielma 
lähitulevaisuudesta, joka voi olla totta jo huomenna. Se on
hyytävä kannanotto aikamme suureen eettiseen kysymykseen: miten
suhtautua luontoon ja eläimiin.

Johanna Sinisalo löysi sisäisen eläinaktivistinsa, minä sisäisen kriitikkoni

Kuuntelin tämän äänikirjan ehkä hieman huonoon aikaan. Kaipasin nimittäin kunnon high-fantasya, sellaista arkitodellisuudesta jyrkästi eroavaa seikkailua, joka vie mukanaan jonnekin aivan eri maailmaan.

Johanna Sinisalo taas on tunnettu tavastaan yhdistää realistiseen maailmaan vain joitakin fantasiaelementtejä. Tiesin tämän kyllä. Olen aiemmin lukenut loistavan Ennen päivänlaskua ei voi -teoksen ja osan Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita -novellikokoelmasta. Toivoin kuitenkin, että Enkelten verta -kirja lumoaisi minut, kuten Ennen päivänlaskua ei voi -peikkotarinakin aikoinaan teki. Valitettavasti näin ei käynyt kuin hetkittäin. Sinisalo kirjoitti hyvin kuten aina, mutta tarinan aihepiirit ja niiden painotukset tökkivät.

Fantasiaa oli minun makuuni liian vähän

Alun perin vuonna 2011 julkaistua Enkelten verta -teosta ollaan kehuttu vuolaasti monissa kirjablogeissa. Minusta se kuitenkin on hitaasti käynnistyvä ja liian niukasti fantasiaa sisältävä kertomus, jossa suurimman osan ajasta oli nämä kolme rinnakkaista tasoa, joista yhdestäkään en saanut kunnon otetta:

1. Masentunut mehiläishoitaja nimeltä Orvo puuhastelee yhtä ja toista, juo viskiä ja synkistelee
2. kuvauksia Lähtösatama-nimisen hautaustoimiston toiminnasta
3. tuotantoeläinten oikeuksia käsitteleviä blogikirjoituksia kommentteineen ja käytännön sovelluksineen.

Noista tuotantoeläinten oloista olen toki kiinnostunut ja aihe koskettaa. Minulla on käytännön kokemusta tuotantoeläimistä, ja Suomen eläinsuojeluyhdistyksen pitkäaikaisena jäsenenä olen tottunut seuraamaan tämän sektorin asioita ihan luonnostaan. Myös päivätyöni puolesta olen tämän aihepiirin kanssa tekemisissä. Mutta: voin kahlata läpi esimerkiksi palkitun Syötäväksi kasvatetut -teoksen, jos haluan lukea kirjallisuutta tästä niin kovin tutusta aiheesta. Tähän äänikirjaan taas tartuin ennen kaikkea viihtymistarkoituksessa. Halusin irrottautua arjesta.

Enkelten verta -teoksessa demonisoidaan nautoja pitäviä ihmisiä niin paljon, että yhdestä omasta kokemuksestani kumpuavasta tosiasiasta haluan huomauttaa: usein myös tuotantoeläinten omistajat kiintyvät eläimiinsä, ja saattavat jopa itkeä, kun rakas vanha lehmä kuolee. Eläimen menetys on monesti kova paikka muutenkin kuin taloudellisesti. Olen myös huomannut, että innokas nautaeläinten kasvattaja saattaa kertoilla eläintensä kuulumisista sosiaalisessa mediassa samaan tapaan, kuin muut tarinoivat lemmikeistään. Lehmiä mainitaan nimeltä, ja niistä julkaistaan kauniita valokuvia. Sinisalon kirjassa esiintyvä Orvon isä, Ari, jolle nautaeläimet on vain "biomassaa" josta pyritään repimään voittoa mahdollisimman alhaisin kustannuksin, on siis melkoinen kärjistys.

Vihdoin tarina heräsi eloon

Tämä mehiläisten pesäautiosta käyttövoimansa saanut dystopia käynnistyi hitaasti ja jäi hieman vajavaiseksi, koska tarina sijoittui Suomeen, josta mehiläiset eivät juurikaan kadonneet. Lukija etäännytettiin maailmaa ravistelevasta kriisistä laittamalla päähenkilönä ollut Orvo vain katselemaan katastrofista kertovia uutisia televisiosta samalla, kun hän pui omia henkilökohtaisia kriisejään. Minusta tämä oli laiska ratkaisu. Olisi ollut parempi, jos tapahtumat olisi sijoitettu suoraan pääkallonpaikalle, eli esimerkiksi Yhdysvaltoihin. 

- Siitä olisi voinut tulla hyvin mielenkiintoista!

Luojan kiitos myöhään mukaan tulleet ja pitkään sivussa pidetyt yliluonnolliset elementit sentään pääsivät suurempaan osaan tarinan viimeisillä metreillä. Rinnakkaistodellisuuteen liittyvät pohdinnat ja valinnat saivat mielenkiintoni heräämään ja silmäni kirkastumaan. Mieleeni tuli vahvasti yhdysvaltalainen scifisarja Terra Nova, joka on julkaistu samana vuonna tämän Sinisalon teoksen kanssa. Molemmissa tarinoissa tuhon partaalla oleva ihminen löytää portin parempaan rinnakkaistodellisuuteen, joka sijoittuu eri aikakauteen. Tarinoiden detaljit ovat varsin erilaiset, mutta perusidea sama. 

Jos pidät dystopioista, suosittelen..

 Jori totesi omassa arviossaan, että häntä häiritsi Sinisalon kirjassaan harrastama syyllistäminen ja epäkohtien esiintuonti vailla ratkaisujen tarjoamista. Mikäli vegetarismin mainostamista ei lasketa ratkaisuksi, näin kieltämättä olikin. Se on selvää, että ainakaan mitään konkreettista toimintasuunnitelmaa tilanteen pelastamiseksi tässä ei esitetty.

Tähän liittyen haluan nostaa esiin toisen kotimaisen dystopiateoksen, josta pidin kovasti: Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa -kirjan vuodelta 2005. Tässä Finlandia-ehdokkaanakin olleessa teoksessa käsiteltiin ilmastonmuutosta, tarkemmin ottaen napajäätiköiden sulamisesta aiheutuneita tsunameja. Toisin kuin Sinisalo, Isomäki keksi tarinansa ongelmalle myös ratkaisun, joka toteutettiin.

Sarasvatin hiekkaa -kirjan lukemisesta on kohdallani kulunut jo vuosia, mutta se on edelleen yksi parhaista kotimaisista teoksista, joita olen koskaan lukenut. Suosittelen.