Henriikka Rönkkösen sinkkutrilogia: Mielikuvituspoikaystävä, Bikinirajatapaus & Määmatka

Naurun elinkaari

Viimevuosien aikana olen kahlannut läpi koko Henriikka Rönkkösen sinkkutrilogian. En kuitenkaan ole saanut aikaiseksi blogata aikaisemmin, koska ajankäytölliset haasteet. Kuuntelin Mielikuvituspoikaystävän (2016) ja Bikinirajatapauksen (2018) aikoinaan läpi äänikirjoina, aivan kuten viimeisenä ilmestyneen Määmatkankin (2020). Jos nämä kolme osaa pitäisi rankata arvojärjestykseen, kuuluisi lista näin: 1. Mielikuvituspoikaystävä, 2. Määmatka ja 3. Bikinirajatapaus. 

Mielikuvituspoikaystävän kohdalla kaikki oli freesiä. Henriikka profiloitui hauskaksi ja ennen kaikkea poikkeuksellisen rohkeaksi kirjailijaksi, joka nousi yleisön tietoisuuteen alun perin niin ikään hyvin uskaliaalla Sinkkublogillaan. Monet varmasti muistavat esimerkiksi Rönkkösen vanhan klassikkopostauksen "Seksi on kyllä niin kivaa", joka käsitteli.. Noh, käykääpä lukemassa. 

Muistan nauraneeni ääneen Mielikuvituspoikaystävää kuunnellessani. Henriikka oli löytänyt oman juttunsa ja lukeva yleisö oli löytänyt hänet. Rönkkösen teokset olivat (ja ovat) vähän kuin Seiska: monet lukevat, mutta kaikki eivät tunnusta. Sittemmin Rönkkösen kehtauskirjallisuus on saanut seuraajia myös esimerkiksi Kaverin puolesta kyselen -teoksen (ja podcastin), sekä Milla Paloniemen 112 osumaa -kirjan muodossa. Kehtaaminen on nyt in, ehdottomasti. Tämän trendin suomalaisessa chick-litissä aloittaneen Rönkkösen kirjojen lukeminen muistuttaa kehollisten tabujen bingon pelaamista: kuukautiset, ihokarvat, seksi, vessahuumori.. Vaakarivi pamahtaa täyteen todennäköisesti jo prologia silmäillessä. 

Mielikuvituspoikaystävän jälkeen seurasi suurella mielenkiinnolla odotettu kakkoskirja, Bikinirajatapaus, jonka kohdalla odotushorisontti oli jo varsin selkeä. Lukija tiesi, mitä tuleman pitää. Tämä ei valitettavasti ollut pelkästään positiivinen asia, sillä osaan lukijoista iski kakkoskirjan kohdalla jo pieni väsymys, kun sama kaava toistui jälleen. Mukana oli tosin myös syvällisempääkin pohdiskelua, sillä osa kirjasta oli melkoista parisuhdetempoilua. Itselleni suurimmaksi ongelmaksi muodostuivat lopulta juurikin nämä teoksen vakavammat jaksot, jotka tuntuivat turhan raskassoutuisilta ja junnaavilta. Olin tullut viihtymään, en synkistelemään.

Ja lopulta pääsemme sille kuuluisalle Määmatkalle. Määmatka (kirjan nimi viittaa sinkun itsenäiseen ei-häämatkaan) oli jälleen taattua Rönkköstä. Valitettavasti vain tässä vaiheessa uutuudenviehätys oli jo minunkin silmissäni haihtunut melko vahvasti, ja enää en jaksanut nauraa, kuten trilogian ensimmäisen osan aikana. Tabut oli rikottu jo moneen kertaan, ja toisteisuus alkoi vaivaamaan. 

Lisäksi oli tavattoman masentavaa lukea luku "Olen ammattilainen ja voin vilkaista", jossa rempseälle, jo reippaasti yli kolmikymppiselle ikisinkullemme ilmoitetaan lääkärissä, että hänen kohdussaan on myooma, ja: "Jos haluat lapsia, niin vuoden sisään pitäisi tehdä". Viimeistään tässä kohtaa nauru tyrehtyi.

Joskus se eritehuumori ja superavoimet seksikuvaukset yhdistettynä hektiseen ikisinkun suhde-elämään vaan tulee käsiteltyä loppuun, ainakin yhden kirjailijan käytettävissä olevilla resursseilla. Rönkkönen kirjoittaa sinkkuelämästä osuvasti, mutta ehkä olisi jo aika siirtyä eteenpäin.

Rönkkösen inhorealistinen ja ronski, mutta sympaattinen ilmaisutyyli voisi kuitenkin sopia moneen muuhunkin naisen elämänvaiheeseen, kuin vain siihen sinkkuuteen. Ja ei, en tällä kommentilla väitä, että sinkkuuden tarvitsisi olla "vain välivaihe", jokaisen ihmisen polku on yksilöllinen ja yhtä arvokas, viettipä sitten aikansa pääosin varattuna tai sinkkuna (Rönkkönen itse on kuulemma nykyisin parisuhteessa). 

Mutta eli miten olisi seuraavaksi vaikkapa raskaus, synnytys ja pikkulapsiarki rönkkösläisittäin? Se voisi toimia erinomaisesti, varsinkin kun ottaa huomioon Rönkkösen karnevalistisen suhtautumisen eritteisiin ja kaaokseen. Samoin naisen vaihdevuodet ja vanhuus monine kremppoineen ja uudenlaisine haasteineen olisivat varmasti mitä hedelmällisintä maaperää Rönkköselle. 

- Bring it on!

Kakkonen on kolmonen.

Bridget Jones: Vauvapäiväkirja, Helen Fielding

Kun adaptaatio ajaa alkuperäisteoksen ohitse

Olen ollut Helen Fieldingin luoman ikisinkku Bridget Jonesin fani 2000-luvun alusta asti. Pidin kovasti jopa siitä monien teilaamasta Mad About the Boy -kirjasta, joka sijoittuu ajallisesti kauemmas rakkaan (anti-)sankarittaremme tulevaisuuteen, kuin tämä nyt lukemani Bridget Jones: Vauvapäiväkirja (Bridget Jones's Baby, julk. 2016). Mutta mitä ihmettä? Kesti neljä vuotta uuden Bridget Jones -kirjan julkaisun jälkeen, ennen kuin minä luin sen? Kuinka tämä on edes mahdollista! 

Jotenkin tuntuu, että aika on ajanut ohi Bridget Jonesista, ainakin kirjallisessa muodossa. Omastakin DVD-hyllystäni toki löytyy myös se uusin Bridget Jones's Baby -elokuva, ja olen katsonut sen jo kauan sitten muutamaankin kertaan, kuten kaikki Bridget Jones -elokuvat. Ja silti: itse kirja oli lukematta näin pitkään. Outoa. Syytän tästä osittain väitöskirja- ja työkiireitäni, mutta sanonpa silti myös sen, että havaintojeni perusteella tämä kirja taisi jäädä aikoinaan markkinoinnissa muiden, "kuumempien" teosten jalkoihin, ja se ei siksi ole yksinkertaisesti vain osunut lukututkaani. Lisäksi, ja ennen kaikkea, tämä kirja on jäänyt siitä tehdyn elokuvan jalkoihin. Ja syystä.

Melko harvoin kuulee tapauksista, että elokuva-adaptaatio olisi alkuperäiskirjaa selvästi parempi. Nyt niin kuitenkin pääsi käymään. Pidin elokuvasta enemmän kuin kirjasta. Bridget Jones -elokuva-adaptaatioihin on tunnetusti aina tehty melko isoja muutoksia alkuperäisteoksiin verrattuna, ja niin nytkin. Muun muassa toinen isäehdokas oli elokuvassa eri kuin kirjassa, ja tämä muutti juonta merkittävästi, samoin esimerkiksi Bridgetin ystävien elämäntilanteet olivat hyvin erilaiset elokuvassa. Aiempien Bridget Jones -adaptaatioiden muutokset eivät kuitenkaan häirinneet minua lainkaan näin pahasti kuin nyt, koska a) ne eivät olleet näin isoja ja b) olin lukenut kirjan ensin.

Tuntui jotenkin kieroutuneelta lukea elokuvasta merkittävästi eroava kirjaversio vasta viimeisenä, ja pitää siitä vähemmän, kuin elokuvasta. Tämä soti pahasti sisäistä kirjanörttiäni vastaan, ja hämmensi minua syvästi. Voisinkin sanoa, että tämä on omalla kohdallani kauhuesimerkki siitä, miten pahasti erilaiset kirja- ja elokuvaversiot samasta tarinasta voivat häiritä toisiaan. Se siitä monimediaisen tarinamaailman ihanuudesta..

Lopuksi haluan sanoa vielä tämän: Vauvapäiväkirja oli rytmiltään ja perusvireeltään tuttua Bridgetiä, mutta tarina tuntui jotenkin heppoiselta ja väärältä (kiitos, elokuva, kiitos!). Tästä vain puuttui se jokin. Kirjan aiempiin osiin verrattuna lyhyt sivumäärä antoi myös tunteen, että nyt raapaistiin vain pintaa, ja kirjailija ei antanut kaikkeaan. Tästä olisi voinut saada niin paljon enemmänkin irti, olihan tarinan perusasetelma mitä herkullisin. Suoraan sanottuna minusta tuntui, että ehkä ensimmäistä kertaa ikinä elokuva-adaptaatio sukelsi tarinaan hyvällä tavalla syvemmälle, kuin alkuperäinen kirja (Peter Jacksonin Hobitti-trilogiaa ei lasketa tähän kategoriaan).

Tämä oli minulle henkilökohtaisesti se huonoin Bridget Jones -sarjan kirja. En osaa sanoa, olisiko mielipiteeni toinen, jos en olisi nähnyt elokuvaa ensin, mutta sitä emme saa koskaan tietää.

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu, Sisko Savonlahti

Luin paljonpuhutun sipsipussiromaanin*

Miten kuvailisin Sisko Savonlahden esikoisteosta, Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (2018)? Päällimmäisenä minulle tulee mieleen, että tämä on lempeämpi ja kiltimpi versio Olga Kokon Munametsä -kirjasta. Poissa ovat kusipäinen, miessovinismiin taipuvainen päähenkilö, ja seksihurjastelut. Tilalle astuu sen sijaan melankolinen ja ylikiltti helsinkiläissinkku, joka ei saa elämästään otetta. Työnhaku ei suju, rahat ovat lopussa, sipsiaddiktio vaivaa ja poikaystäväkin jättää. Kolmekymppisistä helsinkiläisnaisista voi kirjoittaa monella tapaa.

-Mutta kumpi päähenkilö on pahempi? En oikeastaan osaa sanoa, koska kumpikin ääripää hiertää, vain eri syistä. Misandria ja nihilismi eivät ole juttujani, mutta myös saamattomuus ja päämäärättömyys on surullista seurattavaa. Jos Kokon ja Savonlahden esikoisteosten päähenkilöt yhdistettäisiin, saataisiin ehkä jokseenkin siedettävä henkilöhahmo, jota ei tekisi mieli läpsäistä avarilla naamaan tasaisin väliajoin kirjaa lukiessa. Tuntuu pahalta sanoa näin, koska haluaisin aina olla kilttien ihmisten puolella, mutta nyt vain jotenkin triggeröidyin.

Sinällään Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on tasaisen varma välipalakirja, jonka lukee nopeahkosti loppuun, ainakin, jos ei turhaudu päähenkilöön ja tämän kehää kiertävään elämään, kuten itselleni kävi. Tämä kirja oli minulla lopulta pitkään kesken, koska päähenkilön paikallaan vellominen oli niin lamauttavaa ja tuskastuttavaa seurattavaa. 

Lukutauko auttoi minua kuitenkin ehkä jollain alitajuisella tavalla prosessoimaan päähenkilön mielenmaisemaa. Niinpä, kun muutamaa kuukautta myöhemmin palasin uusin voimin (ja coronasulun pakottamana, jonka takia en poikkeuksellisesti voinut haalia uutta luettavaa) Helsingin Kallioon sipsipussin ja dipin äärelle, olin jo henkisesti valmistautunut siihen, mitä tulevan piti, ja osasin suhtautua kaikkeen sallivammin ja lempeämmin. Eikä aikaakaan, kun olin kahlannut tarinan loppuun. Ja sehän olikin ihan hyvä omalla tavallaan.

Toki mitään kovin syvällisiä pohdintoja en tästä esikoisteoksesta saanut irti, jos sellaiseksi ei sitten lasketa sitä, että toisin kuin chick-lit:in tyylisissä teoksissa yleensä, ei tässä (spoiler alert!) päätetty tarinaa siihen, että sankaritar "vihdoin" saa unelmiensa miehen omakseen. Mukana oli siis minun silmissäni mukava ripaus feminismiä. 

Tarinan paljon asioita avoimeksi jättävä loppu tuntui olevan manifesti sen puolesta, että nykyhetkessä voi viihtyä ja oman elämän kanssa voi olla sinut, vaikka se unelmien työpaikka tai parisuhde ei olekaan vielä osunut kohdalle. "Tänäkään kesänä mikään ei muuttunut" olisikin ollut todenmukaisempi nimi tälle kirjalle. Ja se on ihan ok.


______________________________________________

*Mukavaa, että Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani on vihdoin saanut naisille suunnatun vastineensa. Heh heh.. Mutta oikeasti, onhan näissä teoksissa toki samoja elementtejä.

Munametsä, Olga Kokko

Kantaaottavaa chick-littiä Vantaalta

Viime vuonna kuuntelin e-äänikirjoina Henriikka Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävän ja Bikinirajatapauksen. Ne olivat mukavan viihdyttävää ja juuri sopivan hävytöntä kuunneltavaa, jos ei odottanutkaan etukäteen mitään korkeakulttuurista elämystä. 

Nyt niin ikään e-äänikirjana kuuntelemani Olga Kokon Munametsä (julk. 2019) jatkoi jokseenkin samoilla, erittäin suorasukaisilla linjoilla Rönkkösen kanssa, joskin Kokon päähenkilö oli selkeästi vähemmän sympaattinen tapaus, ja mukana oli kelpo ripaukset misandriaa ja nihilismiä. Esimerkiksi Spiral Dynamics -mallissa Kokon kirjan päähenkilö Linnea ei sijoittuisi erityisen ylös, ehkäpä jonnekin punaisen tai oranssin paikkeille. Hänen maailmankuvansa on joissakin asioissa suorastaan primitiivinen.

Mutta noh, kuten monet muutkin hahmot tässä kirjassa, Linnea on oman lajinsa karikatyyri, äärimmäinen naissovinisti. Röyhkeä naissovinisti voi toki olla hauskakin, kuten Todella Upeeta -sarjan ikoninen Patsy Stone on todistanut, mutta Linnea ei valitettavasti onnistunut voittamaan minua puolelleen samalla tavalla kuin aina yhtä räväkkä Patsy.

Linnean persoonaa toki yritettiin tehdä sympaattisemmaksi muun muassa ostamalla (rumia) joulukortteja kerjäläiseltä ja puhumalla puhelimessa mummin kanssa. Kirjan loppupuolella jopa tunnettiin hetkellisesti positiivisia tunteita miessukupuolta kohtaan. Ikään kuin päähenkilö saattaisi sittenkin joku päivä vielä tunnustaa, että miehillä on fyysisen käyttöarvon lisäksi myös sielu ja ihmisarvo (!!).

Tällaisille räväköille chick-lit -kirjoille on toki paikkansa, ne viihdyttävät, ja toimivat taustameluna vaikkapa autoa ajaessa tai lenkkeillessä. Silloin tällöin Kokko sai minut myös hymähtelemään hyväksyvästi, sen verran feminismiä, kantaaottavuutta ja sanataituruutta oli mukana. Ja kyllä, välillä huumori osui ja upposi. Esimerkiksi Kokon nasevat ja verbaalisesti ketterät kannanotot peniskuvien lähettelijöistä olivat loistavia.

Silti olen kaiken kaikkiaan sitä mieltä, että tässä kirjassa toteutettu sukupuoliroolien kääntäminen ylösalaisin ja tätä kautta (joidenkin) miesten käytöksen ongelmallisuuden osoittaminen ei tee meistä naisista miehiä parempia ihmisiä. Kusipää on kusipää, olipa hän nainen tai mies. 

Katsokaa miten onnellinen olen, Holly Bourne

Se synkempi, some-ajan Bridget Jones

Tunnen kateuden kiehuvan suonissani. Minusta se ei ole reilua. Minusta he tuskin tuntevat toisiaan. Kuulostaa kauhealta myöntää tätä, mutta minä ajattelin aina, että minä menisin naimisiin ennen Deetä. Olin Tomin kanssa, ja me olimme vakaita ja sitoutuneita, kun taas Dee oli se, jolla oli paskoja suhteita. Ja nyt.. nyt. Helvetti! Kolmekymppisyys on kuin Käärmeet ja tikapuut -peli. Voi kuvitella voittavansa kaikki, mutta onkin vain yhden nopanheiton päässä putoamasta käärmeen päälle ja jäämästä yhtäkkiä viimeiseksi. Ja se joka on jumissa nelosruudussa saattaa sattumalta pudota tikapuille ja yhtäkkiä päihittää kaikki muut tässä pelissä, jossa kaikki täytyy saada kuntoon ennen kuin munasarjat ovat kaput.


Nykyisin en lue läheskään kaikkia aloittamiani teoksia loppuun (tälläkin hetkellä minulla on kesken kaksinumeroinen luku kirjoja), mutta tämä Holly Bournen chick lit -uutuus Katsokaa miten onnellinen olen (How Do You Like Me Now?, 2018) jaksoi pitää mielenkiintoni yllä loppuun saakka, ja peittosi hetkellisesti kaiken muun juuri nyt kesken olevan. Niinpä voisin sanoa tästä kirjasta pari sanaa täällä bloginkin puolella.

Monille muille Bourne on tuttu ennen kaikkea nuortenromaaneistaan. Itselleni hän oli kuitenkin ennen tätä teosta täysin vieras nimi, ja kirja tarttui käteeni pääasiassa siksi, että teosta on kommentoitu lauseella "Tämän sukupolven Bridget Jones". Olen aina pitänyt Bridget Jonesista, joten lainauspäätös oli erittäin helppo.

Nyt kirjan luettuani voin todeta, että Bridget Jones -vertaus ei ollut mitenkään erityisen kaukaa haettu. Tässä uudessa versiossa sähköpostit on korvattu Facebookilla, ja maailmaa jäsennetään päiväkirjan sijaan Instagram-päivitysten avulla, mutta huumoria ja räväkkyyttä löytyy edelleen. Uutena mausteena mukaan tuotu some-näkökulma oli erinomainen lisä, joka puhuttelee vahvasti suurinta osaa nykyajan lukijoista.

Rakkausrintamalla sankarittaren panokset ovat koventuneet, eivätkä vodka ja pikalaihdutuskuuri olekaan enää ratkaisu kaikkeen. Päähenkilö, kolmekymppinen kirjailija Tori Bailey, ei etsiskele poikaystävää, vaan elää naimisiin menevien ja lapsia saavien ystäviensä ympäröimänä pahasti ahdistuneena, eroa pohtien. Hänen oma avoliittonsa on nimittäin täydellisen jumissa. Välillä tämä huonossa parisuhteessa roikkuminen alkoi jo ärsyttämäänkin. Tähän liittyen voisinkin lopuksi todeta, että kaikille lukijoille tällainen syvissä vesissä vellominen ei sovi, mutta itselleni Bournen ajoittain synkkäkin kerronta toimi, sen verran realistinen ja psykologisesti osuva tämä tarina oli.

Avioliittosimulaattori, Veera Nieminen

Tämä ei vaan iskenyt

Veera Niemisen Avioliittosimulaattori (julk. 2013) on kirja, josta mitä ilmeisimmin pitkälti kaikki ovat pitäneet: Helsingin Sanomien kirja-arviossa Avioliittosimulaattoria luonnehdittiin "hotkaistavaksi, vatsanpohjaa pompottelevaksi tripiksi", joka antaa lukijalle aitiopaikan "kärpäsenä katossa, hihittelemässä". Mitä taas kirjabloggareihin tulee, kutsui esimerkiksi Krista  tätä Niemisen esikoisteosta hyvän mielen kirjaksi, ja Marile löysi omassa, sangen positiivisessa arviossaan yhtymäkohtia Hilja Valtoseen, ja kuvaili Avioliittosimulaattoria muun muassa viihdyttäväksi ja hupaisaksi. 

Itse en valitettavasti voi yhtyä tähän ylistäjien kuoroon, koska pitkästyin tämän tarinan parissa niin totaalisesti, että sain hädin tuskin kuunneltua kirjastosta lainaamani, alle seitsemäntuntisen MP3-äänikirjan loppuun. Periaatteessa romantiikkaa, maalaiselämää ja kulttuurieroja reippaasti yhdistelleen Avioliittosimulaattorin olisi kyllä pitänyt miellyttää minua, olenhan itsekin maatilan kasvatti, joka on viettänyt koko pienen ikänsä navetoissa ja talleissa, hoitaen vuoronperään hevosia, lampaita ja lehmiä. Lisäksi kirjassa esiintyneet murteet ja ihmistyypit olivat minulle ennalta tuttuja, koska olen länsi-suomalainen, jolla on sukua myös lähellä Venäjän rajaa (voi sitä puheen tulvaa!). Mutta silti, kaikista näistä kotikenttäeduista huolimatta, Avioliittosimulaattori ei onnistunut vangitsemaan mielenkiintoani missään vaiheessa. 

Toisaalta: ehkä ongelma oli juurikin Niemisen luoman miljöön tuttuudessa. Avioliittosimulaattori ei vienyt minua vieraaseen, kiehtovaan maailmaan, vaan tuntui sen sijaan lähinnä arkiselta ja tutulta, liiankin tavanomaiselta. Esimerkiksi harvasanaiset, murahtelevat ukot eivät ole minun mielestäni millään lailla koomisia ja eksoottisia, koska tapaan heitä tosielämässä harva se päivä. He vain ovat sellaisia kuin ovat. End of the story.

Enpä tiedä. Ehkä minun pitäisi olla suurkaupungin kasvatti, jotta osaisin todella arvostaa tällaista "agraarisesti rajoittunut emäntäkokelas näkee ensimmäisen kerran nykyaikaisen suomalaisnavetan" -asetelmaa.

Lisäksi tarinassa esiintyneet hahmot tuntuivat minun makuuni liian ohuilta ja kliseisiltä. Esimerkiksi umpirehti sulhaspoika-Jussi on mahdollisesti tylsin keskushahmo Suomen kirjallisuushistoriassa kautta aikojen, eikä muitakaan valonpilkahduksia ollut juuri havaittavissa. Mitä nyt ajoittain säälin yli-innokasta miniäkokelas-Ainoa, joka yritti miellyttää tulevan aviomiehensä perhettä totaalisessa paniikissa.

Ainoat jossakin määrin kiinnostavat henkilöhahmot olivat Ainon villit sinkkuystävät, mutta valitettavasti heidän osuutensa tarinassa oli aivan liian pieni mielenkiintoni ylläpitämiseksi. Kaiken kaikkiaan olisin kaivannut huomattavasti persoonallisempia ja kompleksisempia henkilöhahmoja, jotta olisin todella voinut viihtyä Avioliittosimulaattorin parissa.

Ainoa, mikä vielä kaiken tämän yllä todetun jälkeen olisi minun silmissäni voinut pelastaa Avioliittosimulaattorin, olisi ollut yllätyksellinen ja stimuloiva juoni. Valitettavasti sellaista ei kuitenkaan ollut tarjolla, ja höttömäisen rakkaustarinan ympärille rakennetun kertomuksen loppu sai minut lähinnä kysymään: "Tässäkö tämä nyt oli? Missä vaiheessa tämän olisi pitänyt muuttua kiinnostavaksi?". Jopa inhokkini Danielle Steel osaa punoa räyhäkkäämpiä juonikuvioita, ja hänenkin kirjansa tuntuvat minusta lähinnä hitaalta ja tuskastuttavalta lobotomialta.

- Anteeksi, Veera Nieminen. 

Hääyöaie, Sophie Kinsella

Komedia on takaapäin nähty tragedia

Sophie Kinsella, tuo Helen Fieldingin chick-lit -kollega, on toistaiseksi ollut minulle suhteellisen tuntematon kirjailija. Himoshoppaajat ovat jääneet kokonaan väliin, ja luettuna on vain vuonna 2009 julkaistu Kevytkenkäinen kummitus, josta pidin paljon, kiitos hauskojen, genreen nähden poikkeuksellisten fantasiaelementtien. 

Nyt kuuntelemani Hääyöaie (Wedding Night, julk. 2013) oli kuitenkin astetta geneerisempää chick-littiä, jonka kantavina voimina toimivat rakkaudenkaipuu, seksi ja farssimaiset käänteet. Tarinan ytimessä hääräsivät nopealiikkeinen, pahasta avioliitto-obsessiosta kärsivä Lottie, ja hänen ylisuojeleva, avioeron myötä kyyniseksi muuttunut isosiskonsa Fliss.

Hääyöaie jaksoi viihdyttää minua jonkin aikaa, kiitos vauhdikkaan, sopivan yliampuvan tarinan, elävän kerronnan, ja äänikirjaboksin juonta spoilaavan takakansitekstin määrätietoisen välttelyn. Loppua kohti minuun iski kuitenkin väsymys, koska löysin itseni tilanteesta, jossa tiesin paljon enemmän kuin tarinan hahmot, ja oli täysin selvää, miten kaikki päättyy. Niinpä kertomus alkoi madella eteenpäin tuskastuttavan hitaasti, ja kun loppuratkaisun aika viimein koitti, kuuntelin tarinaa enää puolella korvalla. Sanoisinkin, että Hääyöaie hävisi selkeästi Kevytkenkäiselle kummitukselle, aivan kuten eräs tunnettu bloggaajakaimanikin omassa kirja-arviossaan totesi.

(quozio.com)

Päällimmäiseksi Hääyöaikeesta jäi mieleeni (pervon vokaalirimpsunimen ohella) ajatus siitä, miten komedia usein on vain takaapäin nähty tragedia. Esimerkiksi Hääyöaikeessa keskeisinä teemoina toimineet avioero, pitkän parisuhteen loppu ja yksinjäämisestä seuraava laastarisuhde eivät sinällään ole erityisen hauskoja aiheita, ja lopultakin kyse oli vain komediallisesta kerrontatavasta ja viihdyttävistä kehyksistä, jotka peittivät alleen tragedian. Tosielämässä passittaisinkin Lottien siskoineen suoraan terapiaan. 

Sinällään tällaisessa tragikoomisessa sekoituksessa ei toki ole mitään pahaa, käyttihän jo itse Shakespearekin traagisia elementtejä komedioidensa terävöittäjinä.

Alkuperäinen, jokseenkin creepy
 kansikuva (www.amazon.co.uk.).

Nuoren opettajattaren varaventtiili, Hilja Valtonen

Varhainen chick-lit -klassikko viihdyttää edelleen

"Jos syö laskiaista edeltävänä iltana yhdeksän suolasilakkaa, tulee tuleva sulhanen yöllä juottamaan."

Hilja Valtosen suuren suosion heti julkaisunsa jälkeen saavuttaneella Nuoren opettajattaren varaventtiilillä (julk. 1926) on minun silmissäni ainutkertaiset suositukset: tarina kertoo, että pohjanmaalainen ukkini, äitini isä, makasi aikoinaan pohjalaistalonsa lattialla tätä kirjaa lukien ja nauroi ääneen. Niinpä minun oli luonnollisesti pakko kokeilla, periytyykö kirjamaku sukupolvelta toiselle. 

Empiirisen kokeeni tulokset olivat sangen myönteiset: Hilja Valtonen on myös minun mielestäni varsin nokkela ja sujuvakielinen kertojatar, jonka parissa sain toden totta naureskella kerran jos toisenkin. Lisäksi minua miellytti kirjan päähenkilön tinkimätön ja rohkea asenne. Vaikka Liisa oli vastavalmistunut nuori opettajatar, ei hän kuitenkaan antanut kenenkään hyppiä nenilleen. Naisasiaa ajaneen Hilja Valtosen kerrotaankin tuoneen suomalaiseen kirjallisuuteen modernin ja itsenäisen naistyypin.

"Sydämeni on musta kuin ladon seinä"

Silti myös Liisalla oli oma heikko kohtansa: rakkaus. Nuoren opettajattaren varaventtiiliin tulikin yllättävän synkkiä sävyjä päähenkilön huonon miesonnen vuoksi. Tuon tuostakin muuten niin kovin itsenäinen ja räväkkä nainen haikailee katkerana oman Mark Darcynca, kylmäkiskoisen maisteri Martti Roineen perään:

Vietän hautajaisia. Olen kaivanut sydämeeni haudan, kolme metriä syvän. Revin rakkauden juurineen, panin sen pölkylle ja hakkasin säpäleiksi. Sirpaleet keräsin vanhaan kenkälaatikkoon. Laulaen laskin laatikon hautaan. Kummulle istutin piikkipensaan.

Mikäli tällainen miehen perään itkeminen sylettää, kannattaa keskittyä tämän esikoisteoksen sijaan Valtosen myöhäisempään tuotantoon. Tietojeni mukaan niissä sankaritar ei aina välttämättä haluakaan aviomiestä.

Bridget Jones - Mad about the Boy, Helen Fielding

Mark Darcyn kuolema tuo uusimpaan Bridget Jones-
kirjaan aiempaa tummempia sävyjä, mutta kuten aina
ennenkin, Bridget pysyttelee tiiviisti ajan hermolla.

"Ei pidä koskaan, ikinä enää alkaa tekemisiin miesten kanssa. Olin kokonaan unohtanut 'miksei hän soita' -painajaisen!"

Jos minulta kysytään, on Helen Fieldingin kauan odotettu Bridget Jones -jatko-osa, Mad About The Boy (julk. 2013), yksi kiinnostavimmista uutuuskirjoista vuosiin. Muistan edelleen, miten samaistuin, liikutuin ja nauroin vedet silmissä kahden ensimmäisen Bridget-teoksen parissa 2000-luvun alussa. Noiden chick-lit - genren kulmakivien lukeminen oli kuin pitkä ja intiimi keskustelu rakkaan ystävän kanssa:

Mad about the Boy jatkoi pohjimmiltaan tutuilla linjoilla, vaikka Bridgetin maailmassa olikin tapahtunut suuria muutoksia sitten Bridget Jones - Elämä jatkuu -romaanin (julk. 2000) onnellisen "he saivat viimein toisensa" -lopun jälkeen. Sillä vaikka 51-vuotias leski-Bridget onkin vaihtanut savukkeet juustoraasteen ahmimiseen, flirttailee sähköpostin sijasta Twitterissä, ja pelkää lemmikkien sijaan lasten syövän hänen ruumiinsa yllättävän kuoleman sattuessa kohdalle, on moni asia edelleen ennallaan: paino on ikuinen huolenaihe, ystävät toimivat ihmissuhdekonsultteina, ja tilannekomiikkaa riittää vaikka muille jakaa. 

Ja kuten aina ennenkin: kirjan juoni noudattaa Jane Austenin Ylpeys ja Ennakkoluulo -tarinaa sangen uskollisesti. Tähän liittyikin minun silmissäni tarinan ainut merkittävä heikkous: arvasin jo satoja sivuja ennen kirjan loppua, kenen kanssa Bridget lopulta päätyy yhteen. Kyllä vain: juuri sen alussa hieman etäisen, mutta ehdottoman kunnollisen alfauroksen kanssa.

Tästä puutteesta huolimatta viihdyin Bridgetin matkassa tälläkin kertaa kerrassaan erinomaisesti. Varsinkin, kun Bridgetin elämään saapui tarinan aikana monia uusia ja värikkäitä tuttavuuksia, kuten nyt vaikkapa tämä naapurissa asuva, lievästi sanottuna räiskyväluonteinen äiti, josta Bridget toteaa: "..minun on pakko ystävystyä tuon naisen kanssa":

Äkkiä vastapäisen talon yläkerran ikkuna lennähti auki, ja ulos sinkosi kaksi pleikkarin ohjainta, jotka lävähtivät roskiksen viereen. 

Parin sekunnin päästä ulko-ovi heilahti selälleen, ja boheemi naapuri ilmestyi näkyviin asunaan pörheänpinkit aamutossut, viktoriaaninen yöpaita ja pieni knalli ja kantamuksenaan sylintäysi läppäreitä, iPadeja ja iPodeja. Hän hoiperteli portaita alas ja sulloi kapistukset roskakoriin vanavedessään poikansa ja kaksi pojan kaveria, jotka valittivat: "Eeeeii! Ei olla päästy tasoa loppuuuuun!"

"..Teidän ikäisenne lapset Intiassa pärjäävät oikein hyvin katulapsina", hän jatkoi. "Voitte siis vain istua siinä portailla, ja sen sijaan että valjastaisitte KAIKEN AIVOKAPASITEETTINNE siihen, miten pääsette seuraavalle tasolle MINECRAFTISSA, voitte suunnata sen miettimään sitä miten minä MUUTTAISIN MIELENI ja päästäisin teidät takaisin sisään. Älkääkä uskaltako koskea tuohon roskapönttöön tai ilmoitan teidät NÄLKÄPELIIN."

- Kiitos että palasit, Bridget! Jään odottamaan Mad about the Boy -elokuvaa innolla. Toivottavasti kirjoitukset Renee Zellwegerin ja Hugh Grantin nihkeydestä uuden Bridget-filmatisoinnin suhteen eivät pidä paikkaansa, koska tämä kirja on elokuvasovituksensa ansainnut.

Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän, Riikka Pulkkinen

Riikka Pulkkinen, tuo henkilökohtainen piinaajani, iski jälleen

Hitto vie. Sorruin taas Riikka Pulkkiseen, vaikka hänen aiemmat teoksensa ovat olleet minulle aivan liian depressiivisiä ja raskassoutuisia, ja suuhuni on jäänyt kerta toisensa jälkeen karvas ja tunkkainen jälkimaku. Viekas Pulkkinen sai kuitenkin huijattua minua vielä kerran, kiitos hämäävän genrevaihdoksensa. Seuraavaa kertaa ei tule, sen lupaan.

Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (julk. 2014) on pieni ja sympaattisen näköinen chick-lit -kirja, jonka kertomus on julkaistu aikaisemmin Kauneus & Terveys -lehden jatkokertomuksena. Pahaa-aavistamattomana otinkin tämän harmittoman oloisen pikku kirjasen rantaseurakseni, kun suuntasin aurinkoisena kesälauantaina Porin Yyteriin. Ajattelin, että kevyen kevyt ja ennen kaikkea hauska chick-lit olisi nappivalinta.

Vaan eipä ollut ei. Kyllä Pulkkinen on aina Pulkkinen, vaikka chick-lit -höttöön upottaisi. Iiris Lempivaara oli tupaten täynnä surua, eksistentiaalista tuskaa ja elämän suurten kysymysten kanssa painiskelua. Mielialani laski sivu sivulta, ja minun oli lopulta pakko vaihtaa kuuntelemani Sigur Róskin Keshaan, etten olisi lähtenyt hukuttamaan itseäni vieressä kohisevaan mereen. Noh, vitsit vitseinä.

Mutta ei, tämä kirja ei ollut sitä mitä odotin ja toivoin. Mielestäni Pulkkinen ei osaa kirjoittaa chick-littiä. Hän kertakaikkiaan vaan on liian korkealentoinen, kikkaileva ja raskassoutuinen moiseen. Kirjassa oli hauskoja kohtia aivan liian vähän, ja esimerkiksi mukana olleet angstiset, omaan mieleensä totaalisesti sotkeutuneet teinitytöt olivat lähinnä kiusallisia ja kammottavia, ja saivat minut toivomaan, että kirja olisi pian ohitse. Pulkkiselle tyypillisesti tämäkin teos oli siis ennen kaikkea syvällinen ja synkkä. Samansuuntaisia huomioita teki myös Elina.

Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän toi mieleeni vuosia sitten käymäni keskustelu Sisko tahtoisin jäädä -elokuvasta. Eräs ikäiseni nainen totesi minulle, että ei halua katsoa tuota teinityttöjen päättömästä sekoilusta kertovaa elokuvaa, koska on itse aikoinaan ollut samanlainen kuin tarinan päähenkilöt, eikä hän muistele sitä aikaa lämmöllä. Hänen mukaansa tuollaisen omasta menneisyydestä muistuttavan elokuvan katsomisesta tulisi vain agressiivinen ja paha olo. Ymmärsin täysin. Omassa suhteessani Pulkkisen tuotantoon on samoja vivahteita.

Kun luen fiktiivistä tarinaa, haluan irrottautua arjesta ja löytää elämään uusia, kiehtovia ja ehkä vavahduttaviakin näkökulmia. Haluan nauraa ja vaikuttua. Astua itseni ulkopuolelle. En halua, että kirjailija porautuu aivoihini, ja kiduttaa minua. Sitä on vaikea selittää, mutta joku Pulkkisen aihevalinnoissa ja tavassa kirjoittaa menee liian syvälle.

Kevytkenkäinen kummitus, Sophie Kinsella

"Säkenöivä fantasia huippusuositun Himoshoppaaja-sarjan kirjoittajalta:
uskomattomia käänteitä ja charlestonin hurmaa."

Tämä sai minut hymyilemään!

Sophie Kinsella (synt. 1969 Lontoossa) on ollut minulle nimenä tuttu, mutta yhtään hänen kirjaansa en ole onnistunut ennen tätä lukemaan. Himoshoppaaja-sarja on vain jotenkin jäänyt kiinnostavampien kirjojen jalkoihin. Tämän nostattavan kuuntelukokemuksen ansiosta haluan kuitenkin lisää! Olen suuri Bridget Jones -kirjojen fani, ja tässä oli paljon samaa.

Kevytkenkäinen kummitus (julk. alunperin vuonna 2009 nimellä Twenties Girl) kertoo parikymppisestä Lara Lingtonista, joka saa uuden ystävän isotätinsä Sadien haamusta, joka on hukannut kaulakorunsa. Ilman kaulakoruaan 105-vuotias Sadie ei saa rauhaa. Laralla taas on omat työ- ja ihmissuhdeongelmansa, kuten chick-lit -kirjan sankarittarella kuuluukin olla. Niinpä Sadie ja Lara päättävät auttaa toisiaan, ja he ystävystyvät siinä sivussa. 

Chick-littiä fantasialla höystettynä

Pidin tästä kirjasta erityisesti siksi, että mukaan oli lisätty hieman fantasiaa. Tämä piristi juonta, ja antoi mahdollisuuden melkoiseen leikittelyyn: Sadie muun muassa löytää Laralle (/itselleen) treffiseuraa yksinkertaisesti kulkemalla läpi seinien ja katselemalla miestarjontaa. Niin ja tietenkin hän myös manipuloi miehen suostumaan Laran treffipyyntöön. Muutenkin ikioma kummitus on varsin hyödyllinen ystävä: se auttaa headhunterin työssä, antaa mahdollisuuden leikkiä meediota, vakoilee ja hankkii tietoja puolestasi, kuiskii käskyjä ihmisten korviin.. Mitä mahdollisuuksia, mitä mahdollisuuksia! 

Oman haasteensa tosin tuo se tosiseikka, että voi leimautua hulluksi, jos jää kiinni kummitukselle puhumisesta, koska sattuneesta syystä kukaan muu ei voi nähdä ystävääsi. Onneksi aina voi teeskennellä käyttävänsä handsfreetä.

Toinen raikas ja persoonallinen elementti oli 1920-luvun mukaan tuominen. Muistan nauraneeni ääneen, kun vastentahtoinen Lara pukeutui ja laittautui Sadien käskystä ensimmäistä kertaa 1920-luvun tyyliin, ja lähti katastrofaalisen omituisille treffeille.

Erja Mannon synninpäästö

Tässä kirjassa toimi lukijana Erja Manto, aivan kuten niin monissa muissakin viimeaikoina kuuntelemissani äänikirjoissa. Toisin kuin esimerkiksi vakavahenkisessä Esa Salmisen Leposija Kilimakitossa -kirjassa, tässä Manto oli omiaan. Hänen pehmeä ja sympaattinen äänensä ja lukutyylinsä sopi tähän kevyeen ja hyväntuuliseen tarinaan täydellisesti. Manto nostaa karvani pystyyn, jos tarina on rankka tai vakava, mutta nyt minulla ei ollut mitään valittamista. Nautin.