Muumipeikko ja pyrstötähti, Tove Jansson

Se vavahduttavin muumikertomus

Tove Janssonin Muumipeikko ja pyrstötähti (Kometjakten, julk. 1946) on teos, josta on helppo pitää. Siinä yhdistyvät lennokas juoni, liikuttava taustatarina ja upea, runsas kuvitus. Jos minun pitäisi valita yksi muumikirja ylitse muiden, olisi se juurikin tämä, Toven sotatraumoista ammentava Muumipeikko ja pyrstötähti. 

Taannoin lukemani Toven elämänkerran mukaan tämän teoksen taustalla olivat Suomen pommitukset, sekä Hiroshiman ja Nagasakin atomipommit. Tämä on helppo uskoa, kun lukee osuuden, jossa pyrstötähti kohtaa maan:

Ja samassa hetkessä pyrstötähti syöksyi maahan, hehkuvaan tulivaippaan kääriytyneenä, ja öljylamppu kaatui hiekalle ja sammui. Kello oli tasan 42 minuuttia ja 4 sekuntia yli kahdeksan.

Maanalaisella aurinkoöljyllä sivellyn huovan alta loisti sokaisevan punainen valo, mutta luolassa oli pilkkopimeää.

He pitelivät tiukasti kiinni toisistaan luolan peränurkassa ja kuulivat, miten meteorikivet ropisivat katolla kylpyammetta vasten. Piisamirotta oli juuttunut pesuvatiinsa. Hemuli makasi vatsallaan postimerkkikansionsa päällä, ettei tuuli veisi sitä taas.

Koko kallio vapisi ja järisi heidän ympärillään, ja pyrstötähti ujelsi kuin peloissaan, tai sitten se olikin maa joka huusi.

He makasivat hiljaa kiinni toisissaan pitkän aikaa. Ulkona jymisi luhistuneiden vuorten ja revenneen maan kaiku. Aika venyi hirvittävän pitkäksi ja jokainen oli ypöyksin itsensä kanssa.

- Tuolta pommitukset siis tuntuivat..

Sieluni hymyt -haaste

Eläkeläistammani Bertta Yyterissä kesällä 2015.

Kiitokset haasteesta, MarikaOksa :)

Sain juuri varsin inspiroivan haasteen kirjabloggarikollegaltani MarikaOksalta, ja päätin vastata siihen saman tien. Kyseessä on siis Sieluni hymyt -haaste, joka on alun perin peräisin Iltatähden syttyessä -blogista. Tästä on kyse:

Listaa ne pienet ja miksei suuretkin asiat, jotka tekevät juuri sinut onnelliseksi, jaa blogissasi tai muualla somessa ja lähde jakamaan hyvää mieltä eteenpäin haastamalla muutkin miettimään syitä olla onnellinen.

Muumipeikko ja pyrstötähti -teos

Muutaman viime päivän aikana olen uppoutunut Tove Janssonin iki-ihanaan klassikkoon, Muumipeikko ja pyrstötähti (julk. 1948/1968). Tämä kirja on minulle ehkä se paras muumiteos, kiitos runsaan ja kauniin kuvituksen, sekä erinomaisen juonenkaaren. Yö toisensa jälkeen olen lukenut tätä kirjaa "vielä yksi sivu" -sydrooman kourissa, kunnes olen nukahtanut teosta yhä käsissäni pidellen.

Pinaattiletut ja puolukkahillo

Ne on vaan niin hyviä yhdessä. Ei voi mitään. Joka päivä ei viitsi syödä, mutta silloin kun syön, niin.. Voih.

Pian alkava hevosten(kin) rantakausi

Sain ensimmäisen ponini ollessani vasta 8-vuotias, ja sen jälkeen hevoset ovat olleet erottamaton osa arkeani. Tällä hetkellä minulla on kolme omaa kavioeläintä, kaksi islanninhevosta, ja yksi new forestin poni. Minulle ehkä rentouttavin asia maailmassa on lähteä yhdessä islanninhevoseni Brynjan kanssa rauhalliselle maastolenkille kotini lähimetsiin. Nyt kesän koittaessa aion suunnata hevosteni kanssa myös Yyterin eläinrannalle, kunhan merivesi vielä hieman lämpeää. Varsinkin Bertta-issikkani rakastaa vedessä leikkimistä yli kaiken, ja viettää meressä helposti yli tunninkin, kun sille päälle sattuu. Häntä ei haittaa, vaikka aalto pyyhkäisisi välillä päänkin yli, ja kerran jouduin suorastaan estelemään, ettei hevonen olisi lähtenyt uimaan ulapalle. Lienee sukua merihevosille..

Positiiviset tapahtumat lähipiirissäni

Olen viime aikoina saanut aihetta onnitella läheisiäni kerran jos toisenkin. Yksi heistä sai kutsun unelma-ammattinsa pääsykokeeseen, toinen aloitti kiehtovan uuden harrastuksen, ja kolmas sai kauniin tyttölapsen, joka täydensi perheen. Tällaiset käänteet tekevät minutkin iloiseksi.

Lähestyvä matka Walesiin

Tämän viikon sunnuntaina lähden pienelle ekskursiolle Englantiin, Cardiffin yliopistoon. Kyseessä on yksipäiväinen Fantasies of Contemporary Culture -seminaari, ja pääsen puhumaan työn alla olevasta artikkelistani "I'm just being a dificult lotr hardcore fan" - How fandom and anti-fandom manifest themselves in online conversations about Peter Jackson's The Hobbit -trilogy. Mikä parasta, minun ei tarvitse matkustaa yksin, koska pari tutkijakollegaani Jyväskylän yliopistosta on myös tulossa mukaan. Englanti on aina ollut suosikkimaani, ja edellisestä reissusta on aikaa jo 12 vuotta, joten tämä seminaarimatka sopii minulle enemmän kuin hyvin. Voisi vaikka hukata paluulipun, ja jäädä sinne pysyvästi..

Akvaarioholismi

Tänä keväänä on tullut tehtyä pari onnistunutta lisäystä 325-litraisen akvaarioni asujaimistoon. Viimeisimmät tulokkaat ovat kaksitoista revontulikalaa, ja neljä luonnonmuotoista kongontetraa. Kongontetrat olivat järkyttävän kalliita, mutta en voinut vastustaa kiusausta, sen verran viekoittelevasti he kimaltelivat akvaarioliikkeen myyntialtaassa, ja viimeistään kauppiaan myyntipuhe sai minut kaivamaan kukkaroni esiin.

Eikä katumukseen ole ollut aihetta. Voin nimittäin kertoa, että varsinkin juuri nämä kauniin vihreänhohteiset kongontetrat ovat todellisia katseenvangitsijoita. He välkehtivät altaassa vielä valaisimen sammuttamisen jälkeenkin.

Etualalla kongontetra (Phenacogrammus interruptus), taustalla revontulikaloja
(Pedotia geayi).

Haaste eteenpäin

Tämä haaste on ilmeisesti kiertänyt jo yhdessä jos toisessakin blogissa, mutta pari käypäisen oloista bloggaajaa sain vielä bongattua. Haastan siis mukaan Villasukka kirjahyllyssä -blogin Villiksen, ja Taikakirjaimet -blogin Raijan. :)

Muumipappa ja meri, Tove Jansson

"Sinä olet niin mahdottoman suuri, että sinun on aivan turha tekeytyä tärkeäksi, isä sanoi merelle"

Kuten kaikki Tove Janssonin tuntevat tietävät, Tove rakasti merta, ja vietti kymmenien vuosien ajan kaikki kesänsä Klovharun saarella Porvoon edustalla yhdessä kumppaninsa Tuulikki Pietilän (vrt. Tuutikki-hahmo) kanssa. Niinpä oli pelkästään loogista, että meri näkyi myös Toven taiteellisessa tuotannossa. Vuonna 1965 ilmestynyt Muumipappa ja meri (Pappan och havet) on tästä erinomainen muistutus. Tässä synkkäsävyisessä tarinassa meri nähdään elävänä olentona (vrt. meren jumalatar Yemoja), joka kohtelee muumien asuttamaa saarta aggressiivisesti. Samoin saarelta itseltään löytyy pulssi:

Isä pysähtyi. Majakkakallion laita oli jotenkin hullusti. Nyt hän näki sen uudestaan, hyvin heikon liikkeen, kallio vetäytyi kokoon, rypistyi kuin iho. Muutamia harmaita kiviä pyöri kanervikossa. Saari oli herännyt. 

Isä kuunteli, hänen niskansa oli jännityksestä kylmä. Kuului hiljaista jyskytystä, hän tunsi sen koko kehossaan, se tuntui kaikkialla, hyvin lähellä. Se kuului maan sisästä.

Isä laskeutui kanervikkoon ja painoi korvan maata vasten. Silloin hän kuuli saaren sydämen löyvän. Kaukana tyrskyjen alla, syvällä maan uumenissa jyskytti sydän, kumeasti, pehmeästi ja säännöllisesti. Saari on elävä, ajatteli isä. Minun saareni on yhtä elävä kuin puut ja meri. Kaikki on elävää. 

Minulla ei ole tietoa, mistä Tove sai innoituksen elävään saareensa, mutta itselleni tuli vahvasti mieleen islantilaisesta mytologiasta tuttu Hafgufa-merihirviö, jolla oli tapana naamioida itsensä saareksi. Vastaavia olentoja löytyy myös muista mytologioista ympäri maailmaa, ja muun muassa J. R. R. Tolkien on kirjoittanut aiheesta Fastitocalon-nimisen runon, joka löytyy The Adventures of Tom Bombadil -teoksesta. Janssonin elävä saari on kuitenkin tavallista hyväntahtoisempi, useissa taruissa tällaiset merihirviöt nimittäin hukuttavat pinnalleen rantautuneet purjehtijat vajoamalla äkisti mereen.

Hafgufa (the-big-foot.tumbrl.com)

Liisan seikkailut ihmemaassa, Lewis Carroll

Kannen kuvitus: Tove Jansson.

Maailman kuuluisin nonsense-satu

Miten nostalginen olo! Kuuntelin juuri Lewis Carrollin klassikkosadun, Liisan seikkailut ihmemaassa (Alice in Wonderland, julk. 1865), ikivanhana kasettiäänikirjana. Kuten asiaan kuuluu, oli äänimaailma hieman kohiseva, ja aina välillä piti toden totta kääntää kasettia, jotta tarina voisi jatkua.

Näinä MP3- ja CD-äänikirjojen aikoina tällainen kuuntelukokemus alkaa olla hyvin harvinainen. Nyt kuitenkin pääsin tunnelmoimaan, kiitos kirjaston ulko-oven luona olleen "Ota tästä" -poistopisteen. Ja pakkohan tilaisuuteen oli tarttua, onhan kyseessä sentään yksi kaikkien aikojen kuuluisimmista satukirjoista, tai no, itse asiassa ylipäätään kirjoista. Boksin takakannen esittelytekstissä teoksen menestystä verrattiin Raamattuun, mikä kertoo melko paljon.

Äänikirja ei tehnyt oikeutta

Viihdyin Liisan parissa ajoittain erinomaisesti, välillä taas tuskastuin liian nopeasti eteenpäin laukkaavaan ihmemaa-turneeseen. Tuntui, että asioita ei kuvailtu tarpeeksi, ja otettiin vain pintaraapaisu sieltä, toinen täältä, ja poloinen mieleni oli kuin taskunauristaan huolestuneena vilkuileva valkoinen kani: aina myöhässä.

Tämä efekti on minulle tuttu myös taannoin kuuntelemastani Tove Janssonin Muumit ja suuri tuhotulva -äänikirjasta.  Molemmissa tapauksissa syytän paitsi oman keskittymiseni puutteellisuutta (samanaikainen autolla ajo tai joogaharjoituksen tekeminen), myös tarinalle huonosti sopivaa formaattia. Molemmat sadut kun on julkaistu alun perin kuvitettuina, ja tämä taso jää äänikirjaa kuunnellessa luonnollisesti uupumaan. Juuri nyt minusta tuntuukin, että seuraavalla kerralla haluan tippua kaninkoloon mieluiten Tim Burtonin ohjaamana, tai vähintään hyvän ja runsaan kuvituksen kera.

"Neljä kertaa viisi on kaksitoista"

Liisan seikkailut ihmemaassa mielletään nonsense-kirjallisuuden kulmakiveksi: arvoituksia vailla vastauksia, odottamattomia ja epäloogisia tapahtumia, tarina vailla merkitystä.. Tässä värikkäässä ja yllätyksellisessä unitarinassa olikin selvästi havaittavissa runsaasti ainakin näennäisesti nonsensemaisia elementtejä, sitä ei käy kieltäminen.

Itse olen kuitenkin taipuvainen ajattelemaan, että myös äkkiseltään katsottuna sattumanvaraisille tai epäloogisille tapahtumille ja elementeille löytyy aina merkitys. Carrolin (aka. Charles Lutwidge Dodgsonin) tapauksessa näennäisen nonsensen takaa uskotaan löytyvän muun muassa halu kirjoittaa matematiikkasatiiri, olihan kirjailija koulutukseltaan matemaatikko. Muun muassa monet teeseurueen arvoitukset ja irvikissan hymy voidaan nähdä matemaattisina anekdootteina.

Neljännesvuosisadan ikäinen kasetti, ja toimii edelleen. Itse asiassa paremmin,
kuin monet naarmuuntuneet CD-äänikirjat.

Taikurin hattu, Tove Jansson

Hattu varastaa show:n

Tove Janssonin Taikurin hattu (Trollkarlens hatt, 1948/1958) on mitä hurmaavin muumikirja, ehdottomasti yksi parhaista. Se on alusta loppuun todellista hauskojen ja taianomaisten tapahtumien karnevaalia, vailla sen kummempia suvantopaikkoja. Kaukana ovat myöhempien aikojen tummanpuhuvuus, haikeus ja luopuminen (ks. esimerkiksi Muumilaakson marraskuu). 

Tämä kirja on nimeltään juurikin "Taikurin hattu", eikä esimerkiksi "Muumit ja taikuri" hyvästä syystä. Kirjassa esiintyvä salaperäinen päähine, joka muuttaa kaiken sinne pantavan joksikin aivan muuksi, on nimittäin mitä kiehtovin kapistus, ja sillä on puolet enemmän luonnetta, kuin omistajallaan. Hatun omistaja, kuussa oleillut taikuri, on minun makuuni turhan kesy, ja hänen Muumilaakso-vierailunsa ei minusta tuonut tarinalle juurikaan lisäarvoa. Vampyyrin näköiseltä, ja isolla kissaeläimellä ratsastavalta punasilmäiseltä mieheltä olisi odottanut jotain hurjempaa, kuin.. noh, ei nyt paljasteta kaikkea. Petyin taikuriin samasta syystä, kuin miksi monet HC-vampyyrifanit pettyivät Edward Culleniin.

Meh.

Mutta se hattu. Siinä oli sitä jotain. Nautin erityisesti osiosta, jossa äreä Muurahaisleijona kipattiin taikapäähineen sisään. Lopputulos oli mitä suloisin, sopivalla jännitysmomentilla höystettynä. Väitän, että kohtaus, jossa Muurahaisleijona joutuu Taikurin hatun käsittelyyn, on yksi muumihistorian hykerryttävimmistä.

Hiekkapilvessä Muurahaisleijona tipahti hattuun ja Niisku pani salamannopeasti hatun kanneksi sanakirjan, jossa oli vieraskielisiä sanoja. Sitten kaikki ryntäsivät pöydän alle piiloon..

Pari kysymystä minulla kuitenkin on: miten ihmeessä noin iso elukka (ks. kuva alla) saatiin 1. mahtumaan purkkiin, 2. siirrettyä paikasta toiseen ja 3. tipautettua hattuun? Sehän on sama, kuin jos yrittäisi ahtaa ponia kaurasankoon! Sori Tove, mutta en vaan ymmärrä. Minun on varmaankin pakko katsoa tapausta käsittelevä Muumilaakson tarinoita -jakso, jotta pystyn nukkumaan yöni.

Kattokaa nyt, kuinka iso se on!

Ateneumin Tove Jansson -näyttely

Mukaan tarttui kolme muumikirjaa..

Muumipsykoosi

Viime sunnuntaina kävin vihdoin ja viimein Ateneumin Tove Jansson -näyttelyssä. Ajoitus oli erinomainen, koska näyttelyyn oli sattumalta juuri sinä päivänä vapaa pääsy. Väkeäkin oli tosin sitten liikkeellä melko tavalla, ja välillä tungos häiritsi teoksiin syventymistä. Ystäväni sanoikin minulle: "Mieti, jos sais olla täällä ihan yksin.. miten hienoa se olisikaan.." Tuo on kieltämättä aivan totta. Olenkin tällä hetkellä salaa kateellinen Ateneumin henkilökunnalle, joka saa viettää aikaa Toven teosten lähellä aukioloaikojen ulkopuolella. 

.. ja postikortti.

Käymisen arvoinen näyttely oli ehdottomasti. Lievästi sanottuna haltioituneita tunnelmiani kuvaa hyvin se, että jossain vaiheessa sanoin ystävälleni: "Mä haluun nää kaikki muumitaulut mun omille seinille. Jokaisen." Katkeruus olikin melkoinen, kun Ateneumin puodissa selvisi, että myynnissä ei ollut minkään sortin muumijulisteita. Tuotteistaminen oli siis jäänyt pahasti puolitiehen. Kirjoja toki ostin, kuten kuvista näkyy, ja niistä ensimmäinen, Taikurin hattu (julk. 1948), on jo luettukin puoleen väliin.

Ystäväni ostama, mahdollisesti maailman sympaattisin jääkaappimagneetti.

Parhaiten näyttelystä jäivät mieleen muuminäytelmissä käytetyt, erittäin massiiviset ja jokseenkin pelottavat muumipäähineet, sekä tietenkin sekatekniikalla toteutetut kolmiulotteiset muumikuvaelmat, jotka oli suljettu lasikuutioiden sisälle. Erityisesti Taikurin hattu -tarinasta tuttu kohtaus leijuvine ruokapöytineen, sekä huima Toverukset matkalla yllätysten puutarhaan vangitsivat huomioni pitkäksi aikaa. Pelkästään näiden kuvaelmien takia kannattaa suunnata Ateneumiin.

Kesäkirja, Tove Jansson

Mustalla huumorilla ja myymäisellä kurittomuudella höystetty tarina isoäidistä ja lapsenlapsesta

Aion nyt olla täysin rehellinen. Luulin, että tässä kaukolainana tilatussa Tove Janssonin Kesäkirjassa (Sommarboken, 1973) olisi muumeja. Ja petyin, kun niitä ei ollut. Pitkään esimerkiksi ajattelin, että kannen kuvassa oli Nuuskamuikkunen ja joku pikku tiuhti takaapäin kuvattuna. Oi voi.. Miten väärässä olinkaan!

Tiedän, että vanhemmalla iällään muumeihin tuskastunut Jansson ei olisi pitänyt edellä paljastamastani odotushorisontista, mutta se on totuus. Jansson on aina edustanut, ja tulee varmasti aina edustamaan minulle ennen kaikkea muumeja, vaikka hänellä oli maailmalle paljon muutakin annettavaa.

Herre Gud!

Kun pääsin yli muumittomuuden aiheuttamasta järkytyksestäni, sain pian onneksi todeta, että kirjan päähahmoissa, isoäidissä ja Sophia-tytössä, oli paljon muumilaakson hahmoistakin tuttuja piirteitä. Nuori Sophia oli yhdistelmä suorapuheista Pikku-Myytä ja neuroottista Vilijonkkaa, isoäiti taas toi mieleeni milloin muumimamman, milloin Nuuskamuikkusen, tai jo edellä mainitun Pikku-Myyn. Kaiken kaikkiaan tämä saarelle, merelliseen ympäristöön valtoimelleen päästetty, yllättävän anarkistinen parivaljakko oli ajoittain hyvinkin villi ja rääväsuinen. Esimerkiksi seuraava, sysimustaa huumoria ja yleistä kurittomuutta sisältänyt pätkä sai minut kohottamaan kulmiani huvittuneena:

- Milloin sinä kuolet, lapsi kysyi. 
Hän vastasi: "Pian, mutta sinuun se ei kuulu vähääkään".
- Miksei, kysyi lapsenlapsi.
Hän ei vastannut, hän meni kalliolle, ja jatkoi siitä rotkolle päin.
- Tuo on kiellettyä, huusi Sofia. 
Vanhus vastasi halveksivasti: "Tiedän. Sinä enkä minä saa mennä rotkolle, mutta mennään joka tapauksessa. Isäsihän nukkuu, eikä saa sitä tietää."
He menivät kallion yli, sammal oli liukasta. Aurinko oli ehtinyt hyvän matkaa ylöspäin, ja nyt höyrysi kaikki. Koko saari oli täynnä utua ja hyvin kaunis. 
- Tehdäänkö sinulle kuoppa, lapsi kysyi ystävällisesti. 
"Tehdään", hän vastasi, "Iso kuoppa". Ja hän lisäsi kavalasti: "Niin iso, että me mahdumme siihen kaikki."

Kuten yllä olevasta kohdasta voi huomata, Jansson ei todellakaan sokerikuorruttanut tarinaansa. Milloin puhuttiin tekohampaista, milloin alusastioista. Ja tietenkin oli ihan pakko harrastaa myös hieman laittomuuksia, ja jäädä niistä nolosti kiinni. Niin, ja riidellä. Rumastikin.

Rauhoittavan vastavoiman tämä räkkyinen parivaljakko sai kauniista saaristolaismiljööstä. Sen tunnelmallisista ja suolantuoksuisista kuvaksista aisti selvästi Toven syvän rakkauden merta kohtaan. Tovellahan oli tapana viettää kesänsä Klovaharun saarella ulkosaaristossa, Porvoon paikkeilla, yhdessä Tuulikki Pietilän kanssa.

Luin taannoin Kotilieden Tove-jutusta, että Klovaharuun oli joskus murtauduttu, ja murron aiheuttamat vauriot saivat Toven päätymään rohkeaan ratkaisuun: hän jätti mökin oven auki pysyvästi, ja mahdollisille vierailijoille kirjoitettiin ohjelappu. Näin uudet murtovauriot pyrittiin välttämään. Tämä käytäntö siirtyi myös Kesäkirjaan. Myös siinä nimittäin kirjoitetaan mahdollisille mökillä vierailijoille joukoittain ohjeita.
- Mikä ihailtava asenne! Muutenkin tämän tarinan hahmoista näkee selvästi, että heidät luonut Tove ei pelännyt elämää, ja otti sen vastaan sellaisenaan.

P.S.

Tässä pari vinkkiä teille, joille kuvaukset merestä ja/tai räväköistä vanhuksista sopivat. Nämä tulivat minulle spontaanisti mieleen Kesäkirjaa kuunnellessa:

Vanhan rouvan lokikirja

Kyllikki Villan vuonna 2004 ilmestynyt Vanhan rouvan lokikirja on yksi hienoimmista äänikirjoista, joita olen koskaan kuunnellut. Sen tunnelmassa on jotain ainutkertaista. Kirjassa käännös- ja kirjoitustyötä tekevä Kyllikki Villa seilaa yksin Etelä-Amerikan meriä, ja pohtii elämäänsä 73 vuoden iässä. Olen kuunnellut tämän äänikirjan noin kuusi vuotta sitten, mutta edelleen se pyörii mielessäni.

Kirjasta sanottua: "pohdiskeleva, havainnoiva ja runollis-filosofinen yksinpuhelu" & "Kukaan ei ole kuvannut kirjallisuudessa yhtä eläväisesti valtameren maininkia kuin Kyllikki Villa.".

- Suosittelen lämpimästi!

(www.like.fi)

Monty Python - Hell's Grannies

Monty Pythonia parhaimmillaan:

Muumit ja suuri tuhotulva, Tove Jansson

Tove Janssonin sotatraumat jalostuivat psykedeeliseksi muumiseikkailuksi

Tove Janssonin ensimmäinen Muumikirja, Muumit ja suuri tuhotulva (Småtrollen och den stora översvämningen, 1945) oli äänikirjana melko vaativaa kuunneltavaa, koska muumien maailma haki tarinan kirjoittamisen aikoihin vielä muotoaan. Tai tuttua sanontaa mukaillen: Kaikki muumit eivät olleet vielä laaksossa. Tarinan salaperäinen, monia kysymyksiä avoimeksi jättävä alku oli kuin unta. Muumipeikko ja Muumimamma vain tulevat jostain, ja päätyvät suuren metsän sisimpiin sopukoihin:

Siellä oli aivan hiljaista, ja puitten alla oli niin varjoisaa, kuin hämärä olisi jo laskeutunut. Siellä täällä kasvoi valtavia kukkia, jotka loistivat omaa valoaan kuin lepattavat lamput, ja syvällä varjojen välissä liikkui pieniä, kylmän vihreitä valopisteitä..

Sotaa mielikuvitusmaailmaansa paennut Tove vyöryttää tässä Muumipapan etsimisestä kertovassa tarinassa toinen toistaan hullunkurisempia hahmoja esiin mitä uskomattominta tahtia. On Villi Vonkkan edeltäjä, karkkimaata isännöivä Vanha Herra, kärttyisä Muurahaisleijona, veden varaan joutunut kissaperhe, avulias marabu-herra, sekä tietenkin Niiskuneidin varhainen kilpailija, sinihiuksinen Tulppaana, joka hurmaa Muumipeikon totaalisesti. 

Niiskuneidin onneksi tämä ultrafeminiininen lumoojatar jää kuitenkin majakkaan asumaan yhdessä punatukkaisen pojan kanssa. En voi olla pohtimatta, millaisia muumilaakson tarinoista olisikaan tullut, jos Tulppaana olisi jäänyt kuvioihin, ja Niiskuneitiä ei olisi koskaan syntynytkään..? Tai jos Niiskuneiti ja Tulppaana olisivat joutuneet kilpailemaan samasta miehestä..?

Näin äänikirjan muodossa tämä nopeatempoinen tarina vaati suurta keskittymistä, koska alkuperäisen paperiformaatin eläytymistä helpottavat kuvat puuttuivat. Verbaalisesti Tove ei juuri olentoja tai paikkoja kuvaillut, tai jäänyt muutenkaan maalailemaan taivaanrantoja. Eteenpäin riuhdottiin koko ajan mitä vimmaisinta tahtia. Onneksi sentään aina yhtä ihastuttava Tytti Paavolainen (1937-2008) toimi kertojana. Hän on yksi miellyttävimmistä äänikirjanlukijoista kautta aikojen.

Mitä tarinan symboliikkaan tulee, en voinut olla tarttumatta tähän seikkaan: Muumipappa se oli sitten lähtenyt hattivattien matkaan, ja jättänyt muumimamman itkemään peräänsä. Hattivattien voimakkaan seksuaalisen symboliikan huomioiden en voi kuin todeta: "Vai niin, muumipappa, VAI NIIN..". Muumipappa se ei olekaan ihan niin kesy ja viaton, mitä äkkiseltään voisi luulla.

Tulppaana, is that you?
(wigsbuyonline.blogspot.com)

Muumilaakson marraskuu, Tove Jansson

Muumilaaksosta ei syvyyttä puutu

Tove Janssonin (1914-2001) viimeiseksi muumiromaaniksi jäänyt Muumilaakson marraskuu (Sent i November, 1970)  on tummanpuhuva ja psykologinen kokemus. Siinä muun muassa Vilijonkka, yksinäinen homssulapsi ja Ruttuvaari joutuvat kohtaamaan pelkonsa, eikä itse Muumiperhettä näy mailla halmeilla. Ilmakin on synkkä ja sateinen. Pidin tästä. Tuntui, että tarinasta löytyi loputtomasti tasoja. Esimerkiksi nimensä unohtanut Ruttuvaari toi ajoittain mieleeni buddhalaisesta filosofiasta tutun Child of Illusion -asennoitumisen, jossa jokainen hetki ja kokemus pyritään ottamaan vastaan sellaisenaan, ilman ennakkoluuloja tai -asenteita.

Tee työtä ja rakasta -ihan mieletön referenssi!

Muumilaakson marraskuu -äänikirjaa kuunnellessani huomasin, että Tuula Karjalainen on todellakin onnistunut muuttamaan näkemykseni muumikirjoista totaalisesti. Viime vuonna lukemani Tove Jansson -Tee työtä ja rakasta -elämänkerran ansiosta luin nyt enemmänkin rivien välejä, kuin itse rivejä. Tuon tuostakin huomasin muistelevani, mistä mikäkin hahmo oli Karjalaisen mukaan saanut innoituksensa.

Kun tarinassa pohdittiin esimerkiksi sitä, miten Nuuskamuikkuselle täytyy kirjoittaa iloisia ja hilpeitä kirjeitä vailla syyllistämistä, tuli mieleeni välittömästi Nuuskamuikkusen esikuva, renessanssipersoona Atos Wirtanen, tuo Tovea huonosti kohdellut oman aikansa pelimies, jota Tove (/Muumipeikko) pyrki miellyttämään viimeiseen asti oman henkisen hyvinvointinsa kustannuksella:

Muumipeikko oli ainoa joka tiesi, miten Nuuskamuikkuselle tulee kirjoittaa. Asiallisesti ja lyhyesti, ei lupauksia eikä kaipuuta, eikä surullisia asioita, ja kirjeen lopussa jotakin naurattavaa.

Kuten olen ennenkin todennut, en ole koskaan pitänyt Nuuskamuikkusesta, en edes lapsena. Jos jotain positiivista pitäisi löytää, niin nauroin taannoin kyyneleet silmissä Hikipedian hulvattomalle Nuuskamuikkus-sivulle. Suosittelen! Siellä todetaan osuvasti muun muassa seuraavat faktat: 

- Muikkunen on Muumilaakson Pentti Linkola

- Oikeasti Muikkunen vihaa Muumipeikkoa 

& henkilökohtainen suosikkini:

- Muikkusta v*tuttaa jatkuvasti.

Lempihahmokseni tässä kirjassa nousi Pikku Myyn isosisko, iloinen ja itsevarma Mymmeli, jonka nimi on Tuula Karjalaisen mukaan väännetty Toven itse kehittelemästä mymla-verbistä, joka viittaa seksin harrastamiseen.

Metsän poikki tuli Mymmeli, ja hän mietti: "Onpa vasta mukavaa olla Mymmeli. Minulla on varpaannipukoita myöten hyvä olo.". Mymmeli piti pitkistä sääristään ja punaisista saappaistaan. Hänen päänsä päällä kökötti uljas mymmeli-nuttura; sileä ja napakka ja punertavan keltainen kuin pieni sipuli.

Tove oli selvästi sinut oman seksuaalisuutensa kanssa. Good on ya, Tove!

P.S. Olisivatkohan Mymmeli ja Pikku Myy
pitäneet näistä viime-helmikuisista hiuksistani?

Haastevastaus: Muumikirjat ja minä



Taikatalvi kohtaa takatalven.

Kiitokset haasteesta, Marika  <3

Kirjabloggarikollegani, Oksan hyllyltä -blogin Marika Oksa, antoi minulle meneillään olevaan Tove Janssonin juhlavuoteen erinomaisesti linkittyvän haasteen:

- Kirjoita Tove Janssonin Muumikirjoista ja siitä, miten ja missä vaiheessa ne ovat kuuluneet elämääsi. Tee omaelämänkerrallinen teksti aiheesta ja julkaise se blogissasi.

- Lähetä haaste kolmelle sellaiselle kirjabloggaajalle, joita aihe voisi kiinnostaa

- Mainitse haasteen alkuperä tekstissäsi.

Tämä haaste inspiroi minua, koska sain pysähtyä muistelemaan ja mietiskelemään mitä kiehtovinta aihetta. Vaikka en toistaiseksi omistakaan yhtään muumikirjaa (tyynyliinoja kyllä löytyy), on minulla yhtä ja toista kerrottavaa, kiitos Siikaisten kunnankirjaston ja YLE:n.

Unelma muumitalosta

Heti kärkeen minun on todettava, että kuten monilla ikäisilläni, myös minulla vahvimmat muumeihin liittyvät lapsuusmuistot linkittyvät YLE:n esittämiin suomalais-japanilaisiin piirrettyihin, joita katsottiin väsymättä: henkiin heräävä jäälumihevonen, pieni ja oikukas lohikäärme, noidan salaperäinen mökki metsän siimeksessä, ärsyttävä Nuuska Muikkunen, uhkaava Mörkö, ilahduttavan räväkkä Pikku-Myy.. Ei ole liioiteltua sanoa, että Muumilaakson tarinoita -piirretyn alkumusiikki oli lapsuuteni tunnussävel.

Omaa, kaikki oleelliset hahmot sisältävää muumitaloakin toivoin, mutta koska sellaista ei Otamon lähikaupasta löytynyt, jouduin tyytymään vaaleanpunaiseen ja vaaleansiniseen pyyhekumiin, jotka minulle ostettiin lohdutukseksi (!). Ei ehkä ihan sama asia.. Vielä tänäkin päivänä jokin sisälläni liikahtaa, jos näen vaikkapa Hobby Hall -kuvaston lelusivuilla Muumitalon asukkaineen. Unelma, joka ei koskaan toteutunut..

Täydellinen jännityskertomus

Ensimmäinen muumikirja jonka lapsuudestani muistan, on apokalyptinen Muumipeikko ja Pyrstötähti (1946), johon Janssonin sotakokemukset pommituksineen olivat vaikuttaneet merkittävästi. Kuuntelin tarinan lähikirjastostani lainattuna kasettiäänikirjana, ja tunnelmat olivat silloisella pienellä tytöllä samaa luokkaa, kuin nykyminällä Walking Deadia katsoessa: Hermostuttaa, mutta keskenkään ei voi jättää, koska on saatava tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Tämä kaksikymmentä vuotta vanha lapsuusmuistoni heräsi viime kesänä eloon yllättävällä tavalla, kun satuin vierailemaan kirjastossani aineistonpoistomyyjäisten aikaan. Bongasin tutun, nyt jo hieman rapistuneen kasettiäänikirjaboksin poistotelineestä. Hintaa oli vaivaiset kaksi euroa, ja melkein ostin sen. Melkein. Epäröin kuitenkin liikaa ("ei minulla ole tilaa tuollaiselle jättilaatikolle.. entä jos se ei toimikaan enää.."), ja jätin maailmanloppumuumit hyllyyn vain katuakseni sitä jälkeenpäin, kun oli jo liian myöhäistä. Joku muu, minua fiksumpi muumifani oli käynyt korjaamassa aarteen parempaan talteen ennen uusintavierailuani. Piru vie.

Vaarallisen matkan synkkä metsä symboloi..

Lapsuuden intensiivisen (piirrettyjä, kirjoja, tyynyliinoja, traaginen unelma omasta muumitalosta..) muumikauden jälkeen unohdin muumit pitkäksi aikaa. Uuden tulemisensa muumit tekivät elämääni vasta yliopistoaikoina. Tuolloin analysoimme muumikirjoja freudilaisittain eräällä loistavalla kirjallisuudenkurssilla, ja virkamiesruotsia suorittaessani taas luin esseetehtävää varten Trollvinterin (1957). Jos olen rehellinen, valitsin Taikatalven ruotsinkielisen alkuperäisteoksen yksinkertaisesti siitä syystä, että se oli melko lyhyt, ja siksi nopealukuinen kirja.

Pian kuitenkin huomasin, miten paljon muumit edelleen viehättävät minua. Aloin lainaamaan kirjastosta muumiäänikirjoja uudestaan, kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen. Teknologia oli mennyt eteenpäin, ja nyt cd:t korvasivat vanhat tutut kasetit, mutta tarinat olivat edelleen todella kiehtovia.

Yksi Janssonin luoman maailman tunnusomaisimmista piirteistä on se toistuvasti esiin nostettu seikka, että muumitarinat puhuttelevat niin lapsia kuin aikuisiakin, kumpaakin lukijaryhmää vain hieman eri tavalla. Lapset nauttivat vauhdikkaista ja mielikuvituksellisista saduista pitkälti ihan sellaisenaan ("vau, tuo jäähevonen lentää!"), varttuneemmille lukijoille kertomusten voimakas vertauskuvallisuus taas tarjoaa oman kiehtovan lisätasonsa.

Tästä syystä myös oma suhteeni muumeihin on kokenut melkoisen renessanssin sitten lapsuusaikojen. Itse esimerkiksi nautin nykyisin suunnattomasti Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia -kirjan (1962) Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin -tarinasta, koska sen sanoma pelkojen kohtaamisesta puhuttelee minua henkilökohtaisella tasolla.

Haaste eteenpäin

Olen bongannut sangen ihastuttavia, muumiaiheisia kirja-arvioita muun muassa Annamin, Katrin ja Anna J:n kirjablogeista, niinpä kutsunkin heidät mukaan tähän haasteeseen:

- Anna minun lukea enemmän/ Annami
- La petite letrice/ Katri
- Matkalla Mikä-Mikä -Maahan/ Anna J.

- Toivottavasti innostutte vastailemaan =)

Tove Jansson - Tee työtä ja rakasta, Tuula Karjalainen

A.A. Milnen hengessä nimetty Nasu-kissakin kiinnostui Tovesta.

Viivan mestarin elämä ja teot

Tuula Karjalaisen aarrearkkumaisen runsas ja värikäs Tove Jansson - Tee työtä ja rakasta -elämänkertakirja (2013) alkoi poikkeuksellisen osuvasti ja runollisesti:

Lapsi liikahti ensimmäisen kerran. Vain pieni potku, silti se tuntui selvästi vatsapeitteiden läpi ja viestitti - minä olen minä. Tove Janssonin äiti Signe Hammarsten Jansson oli kävelyllä Pariisissa ja oli juuri saapunut kadulle, jonka nimi oli Rue de la Gaité - Ilonkatu. Oliko se, että syntymätön lapsi antoi merkin itsestään juuri Ilonkadulla, enne? Kertoiko se, että hänestä tulisi onnellinen? Joka tapauksessa hän tulisi tuottamaan valtavasti iloa maailmaan.

Näin elämänkerran lukemisen jälkeen vastaisin tuohon Karjalaisen esittämään kysymykseen onnellisuudesta kaksijakoisesti. Tove Janssonin (1914-2001) elämän viimeiset vuosikymmenet yhdessä Tuulikki Pietilän kanssa vaikuttivat hyvin onnellisilta ja tasapainoisilta, mutta aika ennen sitä oli lukemani perusteella melkoista tunteiden vuoristorataa.

Sota, työpaineet, mieshuolet ja taloudelliset ongelmat, sekä vaikea suhde omaan isään tuottivat herkälle ja masennukseen taipuvaiselle Tovelle niin paljon surua, että kirjaa oli ajoittain raskas lukea. Vapaamieliset suhteet levottomien intelligenttimiehien eivät selvästikään tuoneet Tovelle onnea.

Minulla onkin omat päätelmäni siitä, mihin Tove viittasi, kun hän totesi 80-vuotiaana, että jos se olisi mahdollista, hän eläisi elämänsä uudelleen ja tekisi kaiken aivan toisin. Ok, varmasti hän viittasi myös joihinkin työkuvioihinsa (kuten hyvin kuluttavaksi muodostuneeseen muumisarjakuvien piirtämiseen), mutta luulenpa, että jokunen sydänsuru olisi mieluusti saanut jäädä väliin. Tove oli minusta hyvin rohkea, kun myönsi jotain tällaista. Kaikki ne "en tekisi mitään toisin" -kliseet on nimittäin niin kuultuja.

Jos Toven rakkaushuolista jotain positiivista pitää hakea, niin ne antoivat materiaalia Toven taidetta varten. Muun muassa Muumipeikon (=Toven alter ego) säännöllisesti hylkäävä, itseriittoinen Nuuskamuikkunen syntyi, kun Toven pitkäaikainen rakastettu, "originelli renessanssipersoona" Atos Wirtanen, käveli Toven sydämen yli kerta toisensa jälkeen.

Nuuskamuikkusen esikuva. Muistuttaa tässä hieman irvikissaa.

Nuuskamuikkusen taustojen ymmärtäminen oli minulle todellinen ahaa-elämys. Itse en nimittäin ole koskaan pitänyt Nuuskamuikkusesta. Jo lapsena olin sitä mieltä, että hän oli liian tyly, etäinen ja kaiken kaikkiaan ärsyttävä. Noh, ei kai se ole ihmekään, kun hahmon esikuva oli tällainen:

Mies inhosi sentimentaalisuutta, oli saita hellissä sanoissaan, joita Tove kaipasi.. Atos ei sanonut edes pitävänsä hänestä, saati sitten rakastavansa.

- Nice! Eihän Tovekaan toki mikään pyhimys ollut, vaan tapaili itsekin muita miehiä. Mielestäni Tove vaikutti kuitenkin enemmän ylitunteelliselta ja hämmentyneeltä, kun taas esimerkiksi Atos tuntui kärsivän jo jonkinasteisesta persoonallisuushäiriöstä (sana psykopatia hiipii väkisinkin mieleeni, vaikka en asiantuntija olekaan..). Eikä Atos suinkaan ollut ainoa mies, joka kohteli Tovea kuin rättiä. Pieni sisäinen keittiöpsykologini on sitä mieltä, että Toven ongelmallinen isäsuhde voi olla syynä siihen, että Tove ajautui toistuvasti syvästi haavoittaviin, myrkyllisiin miessuhteisiin. Se vuosikymmeniä kestänyt onni löytyikin sitten lopulta naisen viereltä.

- Pahoittelen, jos joku ärsyyntyi yllä olevasta avautumisestani. Päästin hetkellisesti sisäisen Pikku Myyni valloilleen.

"Ehkä meidän on kiittäminen sotaa muumeista"

Aivan kuten J.R.R. Tolkienkin aikoinaan, myös Tove Jansson ahdistui sodasta, ja pakeni sitä omaan mielikuvitusmaailmaansa historiallisin seurauksin:

.."itse olen taidemaalari pohjimmaltani, mutta 1940-luvun alussa, sodan aikana, tunsin itseni niin epätoivoiseksi, että aloin kirjoittaa satuja".. Tove löysi piilopaikkansa Muumilaaksosta.

Muumilaaksoonkin sodan jyly silti kantautui. Esimerkiksi Muumipeikko ja Pyrstötähti -kertomuksen taustana olivat Suomea moukaroineet pommitukset, sekä Hiroshiman ja Nagasakin atomipommit. Sotien päätyttyä muumit saivat pikkuhiljaa jatkaa elämäänsä vähemmän katastrofaalisissa tunnelmissa. Tarinoissa alettiin keskittyä ulkoisten uhkien sijaan enemmänkin eri hahmojen väliseen dynamiikkaan. 

Oli erittäin kiehtovaa saada tietää, miten mikäkin muumikertomus syntyi. Tämän kirjan luettuani tulen näkemään esimerkiksi Mymmelin, hattivatit, Tiuhdin ja Viuhdin sekä Mörön aivan uusin silmin. Eikä taustojen tietäminen suinkaan vähentänyt kiinnostustani Muumilaakson asukkaita kohtaan, päinvastoin.

Tee työtä ja rakasta -kirjassa kerrottiin laajasti myös Toven muista taiteellisista saavutuksista, kuten merkittävästä taidemaalarin urasta. Tämä osuus kirjasta ei ollut minulle sitä kaikkein kiinnostavinta lukemista, mutta antoi toki paljon lisää tietoa, ja sai minut arvostamaan Tovea entistä enemmän. Hän oli koko elämänsä taiteelle omistanut monilahjakkuus, joka todella ansaitsi menestyksensä.

Kirjan kuvitus on kertakaikkisen upea.

Lohikäärmevuori eli Erään hoppelin matka sinne ja takaisin, J.R.R. Tolkien

Tästä ei kansi enää voi söpömmäksi muuttua.
Ihana Tove Jansson.

Älä koskaan naura eläville lohikäärmeille

Kuului pyörteinen melu. Punainen valo kosketti kiinteiden kallioiden päitä. Lohikäärme tuli. Heillä oli nipin napin aikaa paeta tunneliin kiskoen ja laahaten nyyttejään, kun Kyty tuli suhisten pohjoisesta nuollen vuoren kupeita liekein ja iskien suuria siipiään ulvovan tuulen kaltaisella melulla. Lohikäärmeen kuuma hengitys käpristi ruohon oven edestä ja tunkeutui sisälle heidän jättämästään raosta ja kärvensi heitä heidän piilossaan. Lepattavat tulet loikkasivat ilmaan ja mustat kallion varjot tanssivat. Pimeys laskeutui taas lohikäärmeen kuljettua ohi.

Muistan, miten ollessani viime kesänä töissä Siikaisten kunnankirjastossa eräs keski-ikäinen, tyylikkäästi pukeutunut mies tuli paikalle erittäin innostuneena, ja sulkeutui silmät kiiluen kirjaston varastoihin tutkimaan vanhoja nuortenkirjoja. Hän oli tullut paikalle ostomielessä. Yksi hänen himoitsemistaan kirjoista oli J.R.R. Tolkienin Lohikäärmevuori. Mies oli niin tohkeissaan, että minun oli lopulta pakko soittaa kirjaston vakityöntekijälle (joka vietti hyvin ansaitsemaansa kesälomaa) ja kysyä, onko tämä varastoon siirretty teos mahdollisesti menossa poistoon joskus lähiaikoina. Sain hyvin kärttyisän vastauksen, ja kirjaa ei myyty. Pian minulle selvisi, että kyseessä oli toden totta keräilijöiden himoitsema harvinaisuus, jota myytiin Huuto.netissä jopa parinsadan euron hintaan. Kiinnostuin välittömästi, ja lainasin teoksen itselleni.

Luin Hobitin ensimmäisen kerran jo vuonna 2004, silloin yleisemmin tunnettuna suomennoksena (Hobitti, eli sinne ja takaisin, Kersti Juva: 1985), jossa Bilbo Reppuli on todella Bilbo Reppuli, eikä Kalpa Kassinen. Luin tämän käännöksen heti Taru Sormusten Herrasta -kirjojen jälkeen ja pidin siitä kovasti.

Tällä kertaa tutustuin hieman erilaiseen ja itse asiassa vanhempaan Hobitti-suomennokseen, eli Risto Pitkäsen jo vuonna 1973 tekemään käännökseen, jossa hobitti olikin kääntynyt muotoon hoppeli. Tämä erilainen käännös häiritsi minua melko paljon, koska "ne oikeat" nimet ovat niin syvällä selkäytimessäni, olenhan tehnyt graduni ja myös sitä edeltävän seminaarityöni muun muassa juuri J.R.R: Tolkienin Taru Sormusten Herrasta -trilogiasta (tai no, Tolkien ei olisi halunnut julkaista kirjoja erillisinä, vaan yhtenä paksuna teoksena, mutta ei nyt juututa siihen).

Lohikäärmevuori-kirjassa käytetyt nimet, kuten Toppo, Poppo, Pihnu, Puhnu ja Kuhnu eivät miellyttäneet minua lainkaan, paikannimistä kuten Mörkkimetsä (=Synkmetsä) puhumattakaan, koska lähinnä aloin vain miettimään, että mikä olisi minkäkin oikea nimi. Harmi, että löysin KontuWikin valaisevan nimiluettelon vasta nyt.

Ensimmäinen ajatukseni huomatessani erikoiset nimet oli se, että tästä Tolkien ei pitäisi. Hän kun antoi hyvin tarkat ohjeet Taru Sormusten Herrasta -teostensa kääntäjille. Tolkien jaotteli nimet kahteen kategoriaan; nimiin, joita ei saanut kääntää, ja nimiin, jotka sai kääntää ohjeita noudattaen. Käännettävät nimet piti kääntää niin, että niiden alkuperäinen merkitys ei muuttunut. Tätä varten Tolkien antoi hyvin yksityiskohtaisia tietoja alkuperäisten nimien taustoista. 

Myös kääntämättä jätettäviin nimiin Tolkien antoi ohjeita taivuttamisen suhteen. Tolkienin kielitieteilijän tausta ja perfektionismi näkyivät tässä selkeästi. Keskustelin tästä asiasta viime kesänä Tampereen yliopiston järjestämässä FINFAR XIII-seminaarissa erään Oulun yliopistolle Tolkien-väitöskirjaa tekevän miehen kanssa. Hän huomautti, että Tolkien suhtautui Hobitin kääntämiseen kepeämmin, kun TSH:n kääntämiseen.  No, hyvä niin, koska muuten Tolkien saattaisi todellakin kääntyä haudassaan.

Tähän kirjaan liittyi yksi hevosenomistajan näkökulmasta koominen piirre, johon en TSH:ssa törmännyt. Tarinan ponit nimittäin pitävät varsin epähevosmaisia ääniä, jotka voisi yhdistää ennemmin vaikkapa koiriin ja lintuihin: Sivulla 62 "..jotkut ponit vikisivät peloissaan" ja sivulla 212 "Ponit rääkäisivät kauhusta". - Olisipa mielenkiintoista tietää, miltä kuulostaa esimerkiksi vikisevä hevonen. Itselläni on ollut hevosia 19 vuotta, ja tänä aikana ne eivät ole todistettavasti vikisseet kertaakaan. Kirjan kääntänyt Pitkänen ei taida olla hevosmies.

Toisaalta Tove Janssonin tähän teokseen tekemät, kerrassaan ihastuttavat kuvitukset saivat minut antamaan anteeksi paljon:

Tove Janssonin tulkinta Klonkusta. Huomaa Klonkun
valtava koko verrattuna kuvassa oikealla olevaan
Bilboon.

Tämä venäläinen tulkinta Klonkusta
 oli ihan pakko vielä lisätä tähän. Tämä
on vaan niin mainio.

Yksi asia kiinnitti huomioni liittyen Sormukseen, jota Bilbo (/Kalpa) pitää sormessaan hyvin paljon. Sormus on tässä paljon vaarattomamman oloinen, kuin TSH:ssa. Se on lähinnä vain Klonkun (/Kulpsin) jostain syystä himoitsema taikakalu, joka muuttaa käyttäjänsä näkymättömäksi. Tämä johtuu siitä, että Hobittia kirjoittaessaan Tolkien ei vielä tiennyt, miten tarina tulee jatkumaan, ja millainen Faustilaisen kaupan symboli Sormuksesta vielä muodostuukaan. Yhteys esimerkiksi Eddan Andwarin sormukseen ei ollut vielä niin vahva, kuin millaiseksi se TSH:n myötä tulisi muodostumaan.

Tämä J.R.R. Tolkienin alun perin vuonna 1937 ilmestynyt teos kiilasi loppupuolellaan 100-0 parhaillaan työn alla olevan kurssikirjani Information Literacy: A Practicioner's Guide ohitse, jota minun olisi oikeastaan pitänyt lukea. En vain voinut laskea Lohikäärmevuorta käsistäni, kun Kydyn (eli Smaugin) aarre oltiin viimeinkin saatu näköpiiriin. Opiskeluasiat saivat odottaa. Historia toisti siis itseään: Kun J.R.R. Tolkien alunperin alkoi kirjoittamaan Hobittia, hänen olisi oikeastaan pitänyt tarkistaa oppilaidensa päättökokeita, mutta äkkiä hän huomasikin kirjoittavansa tyhjälle lehdelle: "In a hole in the ground lived a Hobbit." Joskus tarina vain vie mukanaan, ja muu saa jäädä.

P.S. Yksi Pitkäsen tekemä nimikäännös voitti minut puolelleen: Glamdringin eli Vainovasara, joka oli muutettu muotoon Klamtrin Vihollishakku. - Osuvaa! Tässä on samaa veikeyttä, kuin Jaana Kapari-Jatan erinomaisissa Potter-suomennoksissa.