Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän, Riikka Pulkkinen

Riikka Pulkkinen, tuo henkilökohtainen piinaajani, iski jälleen

Hitto vie. Sorruin taas Riikka Pulkkiseen, vaikka hänen aiemmat teoksensa ovat olleet minulle aivan liian depressiivisiä ja raskassoutuisia, ja suuhuni on jäänyt kerta toisensa jälkeen karvas ja tunkkainen jälkimaku. Viekas Pulkkinen sai kuitenkin huijattua minua vielä kerran, kiitos hämäävän genrevaihdoksensa. Seuraavaa kertaa ei tule, sen lupaan.

Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (julk. 2014) on pieni ja sympaattisen näköinen chick-lit -kirja, jonka kertomus on julkaistu aikaisemmin Kauneus & Terveys -lehden jatkokertomuksena. Pahaa-aavistamattomana otinkin tämän harmittoman oloisen pikku kirjasen rantaseurakseni, kun suuntasin aurinkoisena kesälauantaina Porin Yyteriin. Ajattelin, että kevyen kevyt ja ennen kaikkea hauska chick-lit olisi nappivalinta.

Vaan eipä ollut ei. Kyllä Pulkkinen on aina Pulkkinen, vaikka chick-lit -höttöön upottaisi. Iiris Lempivaara oli tupaten täynnä surua, eksistentiaalista tuskaa ja elämän suurten kysymysten kanssa painiskelua. Mielialani laski sivu sivulta, ja minun oli lopulta pakko vaihtaa kuuntelemani Sigur Róskin Keshaan, etten olisi lähtenyt hukuttamaan itseäni vieressä kohisevaan mereen. Noh, vitsit vitseinä.

Mutta ei, tämä kirja ei ollut sitä mitä odotin ja toivoin. Mielestäni Pulkkinen ei osaa kirjoittaa chick-littiä. Hän kertakaikkiaan vaan on liian korkealentoinen, kikkaileva ja raskassoutuinen moiseen. Kirjassa oli hauskoja kohtia aivan liian vähän, ja esimerkiksi mukana olleet angstiset, omaan mieleensä totaalisesti sotkeutuneet teinitytöt olivat lähinnä kiusallisia ja kammottavia, ja saivat minut toivomaan, että kirja olisi pian ohitse. Pulkkiselle tyypillisesti tämäkin teos oli siis ennen kaikkea syvällinen ja synkkä. Samansuuntaisia huomioita teki myös Elina.

Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän toi mieleeni vuosia sitten käymäni keskustelu Sisko tahtoisin jäädä -elokuvasta. Eräs ikäiseni nainen totesi minulle, että ei halua katsoa tuota teinityttöjen päättömästä sekoilusta kertovaa elokuvaa, koska on itse aikoinaan ollut samanlainen kuin tarinan päähenkilöt, eikä hän muistele sitä aikaa lämmöllä. Hänen mukaansa tuollaisen omasta menneisyydestä muistuttavan elokuvan katsomisesta tulisi vain agressiivinen ja paha olo. Ymmärsin täysin. Omassa suhteessani Pulkkisen tuotantoon on samoja vivahteita.

Kun luen fiktiivistä tarinaa, haluan irrottautua arjesta ja löytää elämään uusia, kiehtovia ja ehkä vavahduttaviakin näkökulmia. Haluan nauraa ja vaikuttua. Astua itseni ulkopuolelle. En halua, että kirjailija porautuu aivoihini, ja kiduttaa minua. Sitä on vaikea selittää, mutta joku Pulkkisen aihevalinnoissa ja tavassa kirjoittaa menee liian syvälle.

Vieras, Riikka Pulkkinen

"Seurakuntapastorina työskentelevä Maria jättää elämänsä
ja matkustaa New Yorkiin. Vastuuntunto ja paontarve
käyvät hänessä kiihkeää vuoropuhelua."

Miksi jonkun pitää aina kuolla syöpään?

Riikka Pulkkinen kohosi nopeasti koko kansan tietoisuuteen vuonna 2006 ilmestyneen Raja-esikoisromaaninsa myötä. Muistan hieman tämän jälkeen lukeneeni Trendi-lehdestä henkilöhaastattelun, jonka kuvissa Pulkkinen näytti keijumaisen kauniilta ja arvoitukselliselta katsellessaan puun lehvästöjen lomasta kohti aurinkoa. Jutussa käsiteltiin muun muassa luomisen tuskaa. Kuinka vaikea on vastata lukevan yleisön odotuksiin, kun jo esikoisteosta on suitsutettu niin paljon.

Pulkkinen on aina ollut persoonana sympaattinen ja helposti lähestyttävä. Ehkä liiankin hauras tähän maailmaan. Niinpä haluaisin kovasti pitää hänen kirjoistaankin. Valitettavasti ne vain ovat minulle liian ryppyotsaisia ja kolkkoja, kuten niin monet muutkin suomalaisten kirjoittamat kirjat. Olen lukenut Vieraan (julk. 2012) lisäksi Totta-kirjan (julk. 2010) jokin aika sitten, ja mielestäni niistä voi löytää ennen kaikkea nämä yhteiset tekijät: syöpä ja parisuhdeongelmat.
-Mukavaa!

Kertojana Pulkkinen on taitava, sitä en kiellä. Mutta kun näitä kertojanlahjoja käytetään esimerkiksi kehittelemällä mahdollisimman monta eri tapaa kuvata sitä, että päähenkilön äiti on kuollut, niin ei se paljoa lämmitä. Erikoismaininta on tosin annettava tämän teoksen kohdalla hienoista tanssikuvauksista, jotka piristivät kuuntelukokemustani hetkellisesti, sekä yllättävän onnellisesta lopusta. Nämä kaksi seikkaa nostivat Vieras-kirjan edeltäjäänsä paremmaksi.

Tarina sisälsi opetuksen

Tämän teoksen myötä oivalsin jotain itsestäni lukijana. Tajusin lopullisesti, että en pidä ryppyotsaisista tarinoista, joissa päähenkilö harhailee ahdistuneena vailla päämäärää. Elämänlaatuni ei parane millään tavalla, jos luen jonkun fiktionaalisen hahmon suunnattomasta elämäntuskasta ja surusta. Ennemminkin huononee, jos satun pahaksi onnekseni samaistumaan lukemaani.

Jos päähenkilö on hukassa itsensä kanssa, on tarinan ainakin oltava sävyltään humoristinen, jotta tunnelma ei muutu minun makuuni liian lannistavaksi ja luotaantyöntäväksi. Hyvä esimerkki tällaisesta positiivisemmassa hengessä toteutetusta itsensäetsimistarinasta on Erlend Loen vuonna 1996 ilmestynyt läpimurtoromaani Supernaiivi, johon rakastuin ikihyviksi. Myös tuon tarinan päähenkilö, 25-vuotias mies, pakenee ahdistustaan New Yorkiin, aivan kuten Vieras-kirjan Mariakin. Molemmat protagonistit ovat rikki, ja kaukana kotoaan. Ratkaiseva ero on sävyssä. Loen käsittelee ahdistusta lämmöllä, kekseliäästi ja hauskasti. Pulkkinen ei.

Se, mistä tässä äänikirjassa pidin eniten, oli lukijana toiminut Leena Pöysti. Pöystillä ei ole mitään ärsyttäviä maneereita, ja hänen lukuäänensä on kerta kaikkiaan kaunis.