Matkaystävä, Suvi Ratinen

Vahva esikoisteos tarpeesta kuulua joukkoon

Suvi Ratinen on osoittautunut erittäin pidetyksi kirjailijaksi vetämässäni lukupiirissä. Aiemmin bloggasinkin jo lukupiirikirjana olleesta Hyvä tarjous -teoksesta ja heti perään valittiin seuraavaksi luettavaksi Ratisen esikoisteos, Matkaystävä (2019). Tämä on ensimmäinen kerta lukupiirimme historiassa, kun luemme peräkkäin kaksi saman kirjailijan teosta. Pakkohan tämä on siis jakaa myös täällä blogin puolella.

Lestadiolaisyhteisössä kasvamista ja siitä irtautumista kuvaava Matkaystävä oli Hyvän tarjouksen tapaan erinomainen teos, jonka ahmaisin kerralla vailla mitään vaikeuksia. Itse kuuntelin nimettömäksi jääneen päähenkilön kehitystarinan äänikirjana ja teoksen selkeän rakenteen ansiosta se sopikin erinomaisesti myös kuunneltavaksi. Ainoa miinus tarinassa oli minusta mukana kulkeneen katoamistapauksen lattea ja epämääräiseksi jäänyt loppuratkaisu. Toisaalta päähenkilön ihastuksen kohteen, Risto-Pekan, tarina kehittyi mielenkiintoiseen suuntaan. 

Kirjan kansikuvassa komeilee musta lammas. Tämän metaforan merkitys on ilmeinen. Hieno detalji on kuitenkin se, että lampaalla on myös meikkiä, ei mitään "sallittua" peitepuikkoa, vaan meikkiä.

Tarinana Matkaystävä herätti paljon ajatuksia uskontojen luonteesta. On sanottu, että uskonnossa on monesti kyse enemmän sosiaalisuudesta ja ryhmään kuulumisesta, ei niinkään suhteesta jumalaan. Tämän kirjan maailmassa asia tuntuu olevan juuri näin. Lestadiolaisuuteen synnytään ja siitä muodostuu ihan omanlaisensa spirituaalinen DNA. Viikot täyttyvät erilaisista uskonnollisista tapahtumista ja ryhmäkuri on kova. Tietoisuuden taso vaikuttaa olevan varsin matala. 

Kun päähenkilö lopulta kyllästyy siihen, että mitään uskontoon liittyvää ei saa kyseenalaistaa ja eroaa yhteisöstä, vertaavat uskovaiset sukulaiset sitä kuolemaan. Kirjan hienoin kohta liittyy juuri siihen vaiheeseen tarinaa, jossa päähenkilö hyvästelee mielessään vanhan uskonyhteisönsä ja suuntaa kohti maailmaa:

Mutta kohta olisin vapaa, tästä valheestakin, joka kiristää umpeen puristamiani huulia, että muka uskoisin, että vain tällä tavalla elämällä, keittiövuoronsa hoitamalla ja aviomiestä tavoittelemalla, perisi iankaikkisuuden. Painan valot pois. Pitkät loisteputket sammuvat keittiön katossa räsähdellen. Tulee hämärää.

Vain suurten hurisevien teräskylmiöiden pienet punaiset merkkivalot loistavat, ja hätäuloskäyntien vihreät valokyltit. Niissä valkoinen tikku-ukko juoksee nuolen osoittamaan suuntaan. Pimeässäkin näkee, mistä pääsisi pois hädän hetkellä.

Isoista ikkunoista näkyy vain pimeää. Mutta kun valo häviää sisältä, alkaa pimeän läpi erottaa kaupungin valoja. Katulamppuja. Ohi ajavia autoja. Kerrostalojen ikkunoita. Siellä on Maailma. 

Oli mielenkiintoista huomata, miten ihmisen primääri perustarve kuulua rymään ei katoa. Kun päähenkilö, jonka tarina perustuu Ratisen omiin kokemuksiin, eroaa lestadiolaisuudesta, hän alkaa tavoitella kuulumista "normaaleihin ihmisiin" suurella raivolla. Äkkiä on pakko meikata, tietää kaikki populaarikulttuurista, katsoa jääkiekkoa ja ryypätä (liikaa). Samalla menneisyys pitää salata täysin (tätä päähenkilön ystävä ei ymmärrä ja saa siksi kärsiä). Viisari heilahtaa ääripäästä toiseen. 

Itselleni tuli tästä kaikesta tunne, että päähenkilöllä ei ole varsinaisesti omaa persoonaa, hän vain matkii ylikorostuneesti sitä, mitä kulloinkin ympärillään näkee. Tämä on tietenkin periaatteessa hyvin normaalia ja jossain määrin kaikki ihmiset tekevät samaa. Mutta mikä lopulta on omaa? Olemmeko kaikki vain sosiaalisten ja kulttuuristen vaikutteidemme kollaaseja, vailla omaa, uniikkia minuutta?

Hyvä tarjous, Suvi Ratinen

Lukupiiriläiset rakastivat Hyvää tarjousta!
Mikään kirja ei ole pitkään aikaan herättänyt
näin vilkasta keskustelua.

Kirja, joka osuu suomalaisen sielun ytimeen

Tartuin tähän kirjaan, koska se valikoitui vetämäni lukupiirin lukupiirikirjaksi. Suvi Ratinen jätti äänestyksessä taakseen muun muassa John Williamsin Stonerin. Ja vielä lukematta jäänyttä Stoneria yhtään parjaamatta voin sanoa, että onneksi tartuimme tähän Hyvään tarjoukseen (2021).

Hyvässä tarjouksessa oli paljon samaa, kuin Kari Hotakaisen Finladia-palkitussa Juoksuhaudantiessä. Molemmissa tarinoissa päähenkilö elää äärimmäisen askeettisesti, jotta pystyisi ostamaan itselleen talon. Matti on menettänyt perheensä, mutta toivoo saavansa sen takaisin talon avulla, Kati taas reagoi (uusio)perheensä menetykseen päättämällä ostaa talon, jossa saa asua yksin, kaikessa rauhassa. Talon osto on siis keino selvitä erosta, sijaitsipa talo sitten Helsingissä tai Keski-Suomessa, ja enemmän tai vähemmän intensiivinen mania toimii kaiken moottorina. Joutuipa sitten myymään kaiken irtaimistonsa tai vaikka itsensä, talo on saatava!

Ratisen teos hurmasi minut paitsi jouhevalla tarinankuljetuksellaan, myös mitä osuvimmalla kuvauksellaan suomalaisesta sielunmaisemasta, jonka taustalla vielä kaikuvat menneiden sukupolvien koettelemukset sota-aikoineen. Me suomalaiset olemme sitkeitä selviytyjiä, joiden geeneihin iskostunut selviytymisvietti muuntautuu toisinaan myös kitsasteluksi ja epäterveeksi hamstraamiseksi. Kukapa meistä ei olisi joskus pohtinut, että ei halua heittää hyvää tavaraa roskiin, vaikka ei tarvitse sitä, tai laskeskellut kaupassa, paljonko punalapputuotteen hinnaksi jää alen jälkeen. 

Ero tosielämän ja fiktion maailmaan sijoittuvan satiirin välillä on liioittelussa: esimerkiksi Katin vanhempien pakastin on täynnä kuudenkymmenen prosentin alennuksella ostettuja kakkuja. "Kaikki kuusikymppisiä!" ilmoittaa Katin äiti ylpeänä. Tunsin tämän kohdan tarinasta henkilökohtaisella tasolla, sillä ostin pari viikkoa sitten itsekin kaupasta kakun, koska se oli juurikin kuudenkympin alennuksessa. Jostain syystä en voinut vastustaa kiusausta, vaikka en todellisuudessa edes syö kakkua juuri koskaan. Tarjous oli liian hyvä. 

Kirjan surullisin osuus liittyy menneiden huutolais- ja evakkosukupolvien kovien kohtaloiden ohella juuri Katin vanhempiin. He eivät nimittäin nuukaile vain rahan, vaan myös rakkauden kanssa. Erityisesti Katin äidin tunnekylmyys tytärtään kohtaan yhdistettynä lannistuneeseen "me olemme pohjasakkaa, joka ei ansaitse hyvää " -asenteeseen alkoi aidosti ärsyttämään kirjan edetessä kohti loppuaan. Enää ei naurattanut. On lopultakin varsin ankeaa, jos kaikki pyörii rahan ympärillä. Oli myös kuvaavaa, että Kati ei kutsunut äitiään äidiksi, vaan etäisesti aina tämän etunimellä. 

Hyvän tarjouksen huonoin puoli oli minusta loppuratkaisun loputon venyttäminen. Arvasin jo hyvissä ajoin, kuten varmasti muutkin lukijat, mitä on tulossa. Loputon loppuratkaisun rakentaminen alkoi tuntua paikallaan polkemiselta. Toisaalta myös viime metreillä saatiin toki vielä mainio lopputwisti ja tarina päättyi lopultakin napakasti, joskin kaoottisesti, kuten realistiseen kuvaukseen sopii. Nyt ei välttämättä eletä onnellisena elämän loppuun asti ja rahatkin taisi tulla käytettyä väärin.

Hyvä tarjous muistuttaa siitä, että omien rahallisten tavoitteiden eteen työskentely on inspiroivaa, mutta jatkuva kituuttaminen ja nuukailu vain masentaa ja laskee omanarvontuntoa (ja/tai on merkki siitä). Vaikka kerskakulutus on haitaksi sekä pankkitilille että ympäristölle, voi myös äärimmilleen viety nuukailu olla, muotitermiä käyttääkseni, toksista. Minulle kirjan hienoin hetki oli, kun punalappuhaukkana tunnettu, rahojensa kanssa ylitunnollinen Kati vihdoin ostaa ei paitsi täysihintaisen, mutta myös vitriinin kalleimman leivän. Siinä oli jotain kauniin katarttista.

P.S.

Suosittelen tämän kirjan oheislukemistoksi Juha Ketolan ja Katleena Kortesuon loistavaa Älä syötä ruokahukkaa -teosta (2019). Siinä on oikeasti fiksuja säästövinkkejä, mitä ruokaan tulee. Kannattaa siis lukaista se läpi, ennen kuin säntää täyttämään pohjatonta arkkupakastintaan aleruualla. Vaikka kyseessä olisikin se maaginen kuudenkympin ale.