Pilvilinna joka romahti, Stieg Larsson

Jälkipuinti joka pitkästytti

Kaikkihan tietävät, miten action-elokuvissa ja trillereissä tarina loppuu yleensä siihen, kun suuren välienselvittelyfinaalin jälkeen poliisit saapuvat paikalle, vievät pahikset asemalle, ja sankarit saavat vihdoin hengähtää? Noh, siihen on syynsä, ja Stieg Larssonin Millenium-trilogian kolmatta osaa, Pilvilinna joka romahti (Luftslottet som sprängdes, julk. 2008), voidaan pitää varoittavana esimerkkinä siitä, mitä tapahtuu, jos tätä sääntöä rikotaan. Lyhyesti voisin todeta, että kolmososassa lähinnä vain märehdittiin kakkososan tapahtumia. Juuri mitään uutta ja yllättävää ei tapahtunut. 

Nyt koko Millenium-trilogian äänikirjoina kuunnelleena sanoisin, että jos teosten kiinnostavuutta pitäisi kuvata käyränä, näyttäisi se kolmiolta. Ykkösosa oli pääasiassa tylsää jumittelua ja rönsyilyä, kakkososassa kiinnostavuustaso ampaisi hetkellisesti huippulukemiin, ja kakkososan tapahtumilla ratsastavan kolmososan kanssa tehtiin jälleen uusi, melkoisen jyrkkä mahalasku. Vai mitä pitäisi ajatella siitä, että kolmososassa lähinnä vietettiin aikaa kokouksissa, surffailtiin netissä, ja istuttiin oikeussalissa? Niin, ja Mikael Blomkvist iski tietenkin jälleen uuden naisen, mutta tämähän nyt ei yllätä enää ketään.

Alkumetreille ja aivan loppuun oli toki saatu ympättyä pari sangen kiinnostavaa tapahtumaa, mutta ne eivät yksinään pystyneet pitämään tätä aivan liian pitkäksi venytettyä tarinaa kiinnostavana, kun suurimman osan ajasta ne persoonalliset pääpahiksetkin olivat joko a) sairaalassa, b) jo kuolleita, tai c) kadoksissa. Varsinkaan, kun pääjuoneen mitenkään liittymätön Mikael Blomkvistin avoin sekundaarisuhde, Erika Berger, roikkui mukana pääjuonta hidastavine lehtikuvioineen. Tunnustan, että toisinaan tuli skippailtua Erikasta kerrottuja osuuksia, koska ne eivät kerta kaikkiaan jaksaneet innostaa minua.

Se, mitä haluan kiitellä, on koko Millenium-trilogian ääneen lukeneen Kari Ketosen tulkinta. Hänen tasainen, eleetön ja sopivan tyly äänensä sopi erinomaisesti Larssonin luomaan synkkään, tunteettomaan ja pahaenteiseen maailmaan. 

What could have been..

Viisikymppisenä sydänkohtaukseen kuollut Stieg Larsson oli suunnitellut Millenium-sarjastaan alun perin kymmenosaista. Tämän huomasi kolmososasta selvästi, sen verran langanpätkiä jäi vielä pyydystämättä. 

Esimerkiksi Lisbethin salaperäisen kaksoissisaren, Camilla Salanderin, olemassaoloa väläyteltiin tuon tuostakin, mutta häntä ei vielä marssitettu mukaan tarinaan. Lisäksi Lisbethin isän omaisuuteen ja hämäräpuuhiin liittyi paljon epäselvyyksiä, jotka eivät vielä saaneet vastausta. Harmi, että kirjailijan kuollessa työn alla ollut nelososa ei koskaan ehtinyt valmistua, koska jos vanhat merkit olisivat pitäneet paikkansa, se olisi ollut kakkososan tapaan hemmetin hyvä. Kyseessä olisi nimittäin väistämättä ollut uuden toimintasyklin käynnistys. 

Viitososa (aka. "Neloskirjan jälkipuinti") taas olisi todennäköisesti kannattanut skipata, koska se olisi arvattavasti sisältänyt lähinnä Lisbethin ja hänen kauan kadoksissa olleen kaksoissisarensa välisiä oikeuskiistoja, ja jonkinlaisen uuden, entistä epäkiinnostavamman Erika Berger -keissin. Ehkäpä lehtitalofuusion tällä kertaa? We will never know.

FAIL

Palauttamisen vaikeus

Yksi kirjaston kätevimmistä ominaisuuksista on palautusluukku. Ei tarvitse ajoittaa menojaan kirjaston aukiolojen mukaan, ja elämä muuttuu näin kaikin puolin helpommaksi. 

Paitsi jos...

Lainattu (ääni)kirja onkin niin massiivinen, että se ei mahdu palautusluukusta sisään. Ja voin kertoa, että tämä ei ole ensimmäinen kerta. Paksun niteen voi aina avata keskeltä, ja näin puolittaa epäonnistumisen uhan, mutta valtaisat, nähtävästi vailla minkäänlaisia enimmäismittoja olevat äänikirjaboksit eivät moiseen taivu. Hitto vie! 

Monet kirjabloggarit ovat kritisoineet Stieg Larssonin rönsyilevää ja venyttelevää kirjoitustyyliä - asiat voisi sanoa lyhyemminkin. Tällä hetkellä olen sattuneesta syystä täysin samaa mieltä.

Niin lähellä.. mutta ei.

Tyttö joka leikki tulella, Stieg Larsson

Kakkososasta polvi paranee

Olen Stieg Larssonin hengästyttävien Millenium-elokuvien suuri ihailija. Filmien taustalta löytyvien teosten suhteen en kuitenkaan ole ollut yhtä haltioitunut. Ensimmäinen osa, Miehet jotka vihaavat naisia, oli minusta niin hidastempoinen ja rönsyilevä, että melkein palautin trilogian kaksi seuraavaa osaa takaisin kirjastoon kuuntelemattomina. Pari kuukautta nuo massiiviset äänikirjaboksit matkustivatkin autoni ovilokerossa koskemattomina, ja pölyä keräten.

Mutta kuinkas sitten kävikään.. Aloitin kakkososan, Tyttö joka leikki tulella (Flickan som lekte med elden 2006/2007), kuuntelun lopulta kaikesta huolimatta, ja äkkiä kaikki vaan klikkasi. Mikä onni! Nyt tarina rullasi paljon suuremmalla energialla eteenpäin, ja verkossa tempoili juuri sopiva määrä enemmän ja vähemmän epämääräisiä ja epäilyttäviä hahmoja: salaperäinen Zala, äärimmäistä individualismia edustava Lisbeth Salander, uhkaava valkoinen jättiläinen, kaiken keskellä luoviva, aina yhtä kevytkenkäinen ja jokseenkin turhautunut Mikael Blomkvist.. Toimii.

 Salla kritisoi omassa arviossaan hahmojen pitkälle vietyä mustavalkoisuutta ja äärimmäisyyttä. Ymmärrän täysin, mistä Salla puhuu; osa hahmoista vaikutti lähinnä piirroselokuvasankareilta, joista tuli mieleen milloin Harry Potter -kirjojen Voldemort, milloin taas Marvelin sarjakuvista ja elokuvista tuttu Hulk. Esimerkiksi Lisbethin yli-inhimilliset kyvyt lähes kaikessa mihin hän ryhtyi, ja pitkälle viety nihilismi olivat kieltämättä kombinaatio, joka sai minunkin kulmani ajoittain kohoamaan epäuskosta. Melkein sitä jo odotti, milloin Larsson paljastaa, että Salanderia on purrut radioaktiivinen hämähäkki, tai tyttö on nuorena tippunut taikajuomapataan.

Toisaalta Lisbethin taustoja ja geeniperimää valottanut juoni kyllä selittikin naisen poikkeavia henkisiä ja fyysisiä attribuutteja melko tyhjentävästi. Äärimmäiset hahmot eivät muutenkaan minun silmissäni syöneet tarinan nautittavuutta, koska mielestäni ne sopivat hyvin jo itsessäänkin äärimmäiseen tarinaan.

Aika on tehnyt tehtävänsä

Yksi, melkoisen triviaali seikka minua kuitenkin häiritsi: ajan hammas ei ollut kohdellut alun perin nykyaikaan jämäkällä otteella sijoitettua tarinaa kovinkaan hellästi. Ajat sitten haudattu, nyt jo jokseenkin vaivaannuttava Millenium-hype muistutti itsestään tuon tuostakin, kiitos Mikaelin kökösti nimetyn Millenium-lehden.
- It might have seemed like a good idea at the time..

Lisäksi vahvasti uusimpaan ja hienoimpaan teknologiaan nojaava juoni herättää vuoden 2014 kuuntelijassa ajoittain lähinnä huvittuneisuutta. Varsinkin Lisbethin monimutkaiset langaton netti -viritykset vain naurattivat, ja muuttivat parin tiukan kohtauksen tunnelman ikävän surkuhupaisaksi, vieden huomion itse tapahtumilta. Lisäksi Lisbethin ostama, "peräti" 18-tuumainen, tuliterä televisio sai pokkani pettämään totaalisesti. Nämä toistuvat viitteet vanhentuneeseen teknologiaan tuottivat samanlaisen ummehtuneen olon kuin ne hetket, kun kirjaston poistohyllyä silmäillessä katse sattuu osumaan Windows 98 -käyttöjärjestelmän opaskirjaseen.

Kaiken kaikkiaan Tyttö joka leikki tulella oli kuitenkin niin addiktoiva kuuntelukokemus, että aloitin heti sen loputtua kolmannen osan, Pilvilinna joka romahti, kuuntelun. Juoni yksinkertaisesti jäi liian kiinnostavaan kohtaan, jotta voisin edes harkita minkään muun äänikirjan valitsemista. Elokuvien katselustakin on onneksi jo sen verran aikaa, että en muista enää, miten kaikki menikään. 

Miehet jotka vihaavat naisia, Stieg Larsson

Elokuva pieksee kirjan, kerrankin

Katsoin Stieg Larssonin Millenium-trilogian ruotsalaiset elokuvasovitukset joitakin vuosia sitten hyvin intensiivisessä tahdissa. Muistan elävästi, miten jatkoin katsomista aina vain, vaikka koko kroppa oli jo aivan jumissa loputtomasta paikallaanolosta ja ruudun tuijottamisesta. Olin täysin koukussa, jonkinlaiseen Larsson-transsiin vaipuneena. 

Niinpä odotukseni olivat varsin korkealla, kun löysin Miehet jotka vihaavat naisia -teoksen (Män som hatar kvinnor, julk. 2005/2006) äänikirjaversion läheisestä kirjastosta. Uskoin, että koukuttuisin myös kirjaan hyvin nopeasti. Varsinkin, kun en enää muistanut, miten elokuvat päättyivät.

Toisin kuitenkin kävi. Huomasin tuon tuostakin tuskastuvani juoneen, joka mateli minun mielestäni liian hitaasti eteenpäin. Tarina oli hyvin toisteinen ja rönsyilevä. Tämän saman seikan on huomannut myös Kirsi.  

Lisäksi kirjan tunnelma ja henkilöt olivat minun makuuni liian kylmiä ja sulkeutuneita. Olisin kaivannut edes hiukan enemmän huumoria ja lämpöä, jotta paikallaan seisoskeleva juoni ei olisi kylmettänyt jäseniäni. Ja ei, kirjan päähenkilöiden polyamorinen suhde, joka onneksi oli poistettu elokuvaversioista, ei voittanut minua puolelleen. Mikael ja Lisbeth ovat kyllä hyvä työpari, mutta heidän fyysisestä suhteestaan kemiat puuttuvat totaalisesti. Väkinäistä, niin kovin väkinäistä.. Ihan kuin Larsson olisi luonut heidän välilleen sutinaa vain siksi, että niin "on tapana tehdä", kun tarinan pääosassa ovat mies ja nainen.

Kuuntelin tämän äänikirjan loppuun kolmesta syystä: 1. pidin Millenium-elokuvista, 2. Kari Ketonen teki erinomaisen lukusuorituksen, ja 3. kaiken vitkastelun ja rönsyilyn alla piileskellyt ydintarina, mystisesti kadonneen Harriet Wagnerin arvoitus, oli kiinnostava, ja se myös päättyi onnistuneesti.

Lyhyesti: suosittelen skippaamaan tuskastuttavasti matelevan kirjan, ja keskittymään timanttiseen elokuvaversioon.