Hääyöaie, Sophie Kinsella

Komedia on takaapäin nähty tragedia

Sophie Kinsella, tuo Helen Fieldingin chick-lit -kollega, on toistaiseksi ollut minulle suhteellisen tuntematon kirjailija. Himoshoppaajat ovat jääneet kokonaan väliin, ja luettuna on vain vuonna 2009 julkaistu Kevytkenkäinen kummitus, josta pidin paljon, kiitos hauskojen, genreen nähden poikkeuksellisten fantasiaelementtien. 

Nyt kuuntelemani Hääyöaie (Wedding Night, julk. 2013) oli kuitenkin astetta geneerisempää chick-littiä, jonka kantavina voimina toimivat rakkaudenkaipuu, seksi ja farssimaiset käänteet. Tarinan ytimessä hääräsivät nopealiikkeinen, pahasta avioliitto-obsessiosta kärsivä Lottie, ja hänen ylisuojeleva, avioeron myötä kyyniseksi muuttunut isosiskonsa Fliss.

Hääyöaie jaksoi viihdyttää minua jonkin aikaa, kiitos vauhdikkaan, sopivan yliampuvan tarinan, elävän kerronnan, ja äänikirjaboksin juonta spoilaavan takakansitekstin määrätietoisen välttelyn. Loppua kohti minuun iski kuitenkin väsymys, koska löysin itseni tilanteesta, jossa tiesin paljon enemmän kuin tarinan hahmot, ja oli täysin selvää, miten kaikki päättyy. Niinpä kertomus alkoi madella eteenpäin tuskastuttavan hitaasti, ja kun loppuratkaisun aika viimein koitti, kuuntelin tarinaa enää puolella korvalla. Sanoisinkin, että Hääyöaie hävisi selkeästi Kevytkenkäiselle kummitukselle, aivan kuten eräs tunnettu bloggaajakaimanikin omassa kirja-arviossaan totesi.

(quozio.com)

Päällimmäiseksi Hääyöaikeesta jäi mieleeni (pervon vokaalirimpsunimen ohella) ajatus siitä, miten komedia usein on vain takaapäin nähty tragedia. Esimerkiksi Hääyöaikeessa keskeisinä teemoina toimineet avioero, pitkän parisuhteen loppu ja yksinjäämisestä seuraava laastarisuhde eivät sinällään ole erityisen hauskoja aiheita, ja lopultakin kyse oli vain komediallisesta kerrontatavasta ja viihdyttävistä kehyksistä, jotka peittivät alleen tragedian. Tosielämässä passittaisinkin Lottien siskoineen suoraan terapiaan. 

Sinällään tällaisessa tragikoomisessa sekoituksessa ei toki ole mitään pahaa, käyttihän jo itse Shakespearekin traagisia elementtejä komedioidensa terävöittäjinä.

Alkuperäinen, jokseenkin creepy
 kansikuva (www.amazon.co.uk.).

Kevytkenkäinen kummitus, Sophie Kinsella

"Säkenöivä fantasia huippusuositun Himoshoppaaja-sarjan kirjoittajalta:
uskomattomia käänteitä ja charlestonin hurmaa."

Tämä sai minut hymyilemään!

Sophie Kinsella (synt. 1969 Lontoossa) on ollut minulle nimenä tuttu, mutta yhtään hänen kirjaansa en ole onnistunut ennen tätä lukemaan. Himoshoppaaja-sarja on vain jotenkin jäänyt kiinnostavampien kirjojen jalkoihin. Tämän nostattavan kuuntelukokemuksen ansiosta haluan kuitenkin lisää! Olen suuri Bridget Jones -kirjojen fani, ja tässä oli paljon samaa.

Kevytkenkäinen kummitus (julk. alunperin vuonna 2009 nimellä Twenties Girl) kertoo parikymppisestä Lara Lingtonista, joka saa uuden ystävän isotätinsä Sadien haamusta, joka on hukannut kaulakorunsa. Ilman kaulakoruaan 105-vuotias Sadie ei saa rauhaa. Laralla taas on omat työ- ja ihmissuhdeongelmansa, kuten chick-lit -kirjan sankarittarella kuuluukin olla. Niinpä Sadie ja Lara päättävät auttaa toisiaan, ja he ystävystyvät siinä sivussa. 

Chick-littiä fantasialla höystettynä

Pidin tästä kirjasta erityisesti siksi, että mukaan oli lisätty hieman fantasiaa. Tämä piristi juonta, ja antoi mahdollisuuden melkoiseen leikittelyyn: Sadie muun muassa löytää Laralle (/itselleen) treffiseuraa yksinkertaisesti kulkemalla läpi seinien ja katselemalla miestarjontaa. Niin ja tietenkin hän myös manipuloi miehen suostumaan Laran treffipyyntöön. Muutenkin ikioma kummitus on varsin hyödyllinen ystävä: se auttaa headhunterin työssä, antaa mahdollisuuden leikkiä meediota, vakoilee ja hankkii tietoja puolestasi, kuiskii käskyjä ihmisten korviin.. Mitä mahdollisuuksia, mitä mahdollisuuksia! 

Oman haasteensa tosin tuo se tosiseikka, että voi leimautua hulluksi, jos jää kiinni kummitukselle puhumisesta, koska sattuneesta syystä kukaan muu ei voi nähdä ystävääsi. Onneksi aina voi teeskennellä käyttävänsä handsfreetä.

Toinen raikas ja persoonallinen elementti oli 1920-luvun mukaan tuominen. Muistan nauraneeni ääneen, kun vastentahtoinen Lara pukeutui ja laittautui Sadien käskystä ensimmäistä kertaa 1920-luvun tyyliin, ja lähti katastrofaalisen omituisille treffeille.

Erja Mannon synninpäästö

Tässä kirjassa toimi lukijana Erja Manto, aivan kuten niin monissa muissakin viimeaikoina kuuntelemissani äänikirjoissa. Toisin kuin esimerkiksi vakavahenkisessä Esa Salmisen Leposija Kilimakitossa -kirjassa, tässä Manto oli omiaan. Hänen pehmeä ja sympaattinen äänensä ja lukutyylinsä sopi tähän kevyeen ja hyväntuuliseen tarinaan täydellisesti. Manto nostaa karvani pystyyn, jos tarina on rankka tai vakava, mutta nyt minulla ei ollut mitään valittamista. Nautin.