| Kannen kuvitus: Tove Jansson. |
Maailman kuuluisin nonsense-satu
Miten nostalginen olo! Kuuntelin juuri Lewis Carrollin klassikkosadun, Liisan seikkailut ihmemaassa (Alice in Wonderland, julk. 1865), ikivanhana kasettiäänikirjana. Kuten asiaan kuuluu, oli äänimaailma hieman kohiseva, ja aina välillä piti toden totta kääntää kasettia, jotta tarina voisi jatkua.
Näinä MP3- ja CD-äänikirjojen aikoina tällainen kuuntelukokemus alkaa olla hyvin harvinainen. Nyt kuitenkin pääsin tunnelmoimaan, kiitos kirjaston ulko-oven luona olleen "Ota tästä" -poistopisteen. Ja pakkohan tilaisuuteen oli tarttua, onhan kyseessä sentään yksi kaikkien aikojen kuuluisimmista satukirjoista, tai no, itse asiassa ylipäätään kirjoista. Boksin takakannen esittelytekstissä teoksen menestystä verrattiin Raamattuun, mikä kertoo melko paljon.
Viihdyin Liisan parissa ajoittain erinomaisesti, välillä taas tuskastuin liian nopeasti eteenpäin laukkaavaan ihmemaa-turneeseen. Tuntui, että asioita ei kuvailtu tarpeeksi, ja otettiin vain pintaraapaisu sieltä, toinen täältä, ja poloinen mieleni oli kuin taskunauristaan huolestuneena vilkuileva valkoinen kani: aina myöhässä.
Tämä efekti on minulle tuttu myös taannoin kuuntelemastani Tove Janssonin Muumit ja suuri tuhotulva -äänikirjasta. Molemmissa tapauksissa syytän paitsi oman keskittymiseni puutteellisuutta (samanaikainen autolla ajo tai joogaharjoituksen tekeminen), myös tarinalle huonosti sopivaa formaattia. Molemmat sadut kun on julkaistu alun perin kuvitettuina, ja tämä taso jää äänikirjaa kuunnellessa luonnollisesti uupumaan. Juuri nyt minusta tuntuukin, että seuraavalla kerralla haluan tippua kaninkoloon mieluiten Tim Burtonin ohjaamana, tai vähintään hyvän ja runsaan kuvituksen kera.
Liisan seikkailut ihmemaassa mielletään nonsense-kirjallisuuden kulmakiveksi: arvoituksia vailla vastauksia, odottamattomia ja epäloogisia tapahtumia, tarina vailla merkitystä.. Tässä värikkäässä ja yllätyksellisessä unitarinassa olikin selvästi havaittavissa runsaasti ainakin näennäisesti nonsensemaisia elementtejä, sitä ei käy kieltäminen.
Itse olen kuitenkin taipuvainen ajattelemaan, että myös äkkiseltään katsottuna sattumanvaraisille tai epäloogisille tapahtumille ja elementeille löytyy aina merkitys. Carrolin (aka. Charles Lutwidge Dodgsonin) tapauksessa näennäisen nonsensen takaa uskotaan löytyvän muun muassa halu kirjoittaa matematiikkasatiiri, olihan kirjailija koulutukseltaan matemaatikko. Muun muassa monet teeseurueen arvoitukset ja irvikissan hymy voidaan nähdä matemaattisina anekdootteina.
Näinä MP3- ja CD-äänikirjojen aikoina tällainen kuuntelukokemus alkaa olla hyvin harvinainen. Nyt kuitenkin pääsin tunnelmoimaan, kiitos kirjaston ulko-oven luona olleen "Ota tästä" -poistopisteen. Ja pakkohan tilaisuuteen oli tarttua, onhan kyseessä sentään yksi kaikkien aikojen kuuluisimmista satukirjoista, tai no, itse asiassa ylipäätään kirjoista. Boksin takakannen esittelytekstissä teoksen menestystä verrattiin Raamattuun, mikä kertoo melko paljon.
Äänikirja ei tehnyt oikeutta
Tämä efekti on minulle tuttu myös taannoin kuuntelemastani Tove Janssonin Muumit ja suuri tuhotulva -äänikirjasta. Molemmissa tapauksissa syytän paitsi oman keskittymiseni puutteellisuutta (samanaikainen autolla ajo tai joogaharjoituksen tekeminen), myös tarinalle huonosti sopivaa formaattia. Molemmat sadut kun on julkaistu alun perin kuvitettuina, ja tämä taso jää äänikirjaa kuunnellessa luonnollisesti uupumaan. Juuri nyt minusta tuntuukin, että seuraavalla kerralla haluan tippua kaninkoloon mieluiten Tim Burtonin ohjaamana, tai vähintään hyvän ja runsaan kuvituksen kera.
"Neljä kertaa viisi on kaksitoista"
Liisan seikkailut ihmemaassa mielletään nonsense-kirjallisuuden kulmakiveksi: arvoituksia vailla vastauksia, odottamattomia ja epäloogisia tapahtumia, tarina vailla merkitystä.. Tässä värikkäässä ja yllätyksellisessä unitarinassa olikin selvästi havaittavissa runsaasti ainakin näennäisesti nonsensemaisia elementtejä, sitä ei käy kieltäminen.
Itse olen kuitenkin taipuvainen ajattelemaan, että myös äkkiseltään katsottuna sattumanvaraisille tai epäloogisille tapahtumille ja elementeille löytyy aina merkitys. Carrolin (aka. Charles Lutwidge Dodgsonin) tapauksessa näennäisen nonsensen takaa uskotaan löytyvän muun muassa halu kirjoittaa matematiikkasatiiri, olihan kirjailija koulutukseltaan matemaatikko. Muun muassa monet teeseurueen arvoitukset ja irvikissan hymy voidaan nähdä matemaattisina anekdootteina.
| Neljännesvuosisadan ikäinen kasetti, ja toimii edelleen. Itse asiassa paremmin, kuin monet naarmuuntuneet CD-äänikirjat. |