He eivät tiedä mitä tekevät, Jussi Valtonen

Rönsyilevä dystopia ideologioiden jälkeisestä ajasta

Jussi Valtosen Finlandia-palkittu He eivät tiedä mitä tekevät (julk. 2014) on todellinen kirjallisten teemojen potpuri. Mukana on muun muassa perhedraamaa, yliopistomaailman kritiikkiä, keskustelua eläinten oikeuksista, asepolitiikkaa, ääriliikkeitä, markkinavoimien maailmanvalloitukseen liittyviä kauhukuvia, uskontoa ja monikulttuurisuutta. 

Tämän 25 tuntia ja 55 minuuttia kestäneen pyörityksen jälkeen oloni on hengästynyt. Valtonen kirjoitti tarkkanäköisesti ja elävästi kuten ennenkin, mutta tarinan monisärmäinen järkälemäisyys aiheutti minulle ähkyn. Olisin pitänyt tästä kirjasta enemmän, jos kertomuksesta olisi tehty virtaviivaisempi ja tiiviimpi. Aivan kuten Kirsikin omassa arviossaan kysyi: 

- Miksi on täytynyt ahtaa niin paljon materiaalia yhteen romaaniin?

Etukäteen odotin He eivät tiedä mitä tekevät -teokselta enemmän futuristisia, scifi-henkisiä teemoja. Takakannen puheet tieteestä, koe-eläimistä ja lause "Pian hän saa käsiinsä tietoja, jotka asettavat uuteen valoon paitsi hänen näkemyksensä, myös aiemmat valintansa" oli lupaava, mutta valitettavasti kyse olikin jostain paljon tylsemmästä, kuin mitä toiveikas, fantasiaa ja scifiä rakastava mieleni minulle väläytteli. 

Parhaimmillaan Valtosen lippulaiva oli tarinan keksivaiheilla, kun mielenkiintoinen, neurotieteen innovaatioita, älypuhelimia, Netflixiä ja Googlea yhdistellyt iAm-laite pääsi valokeilaan. Juuri jostain tämän kaltaisesta olisin halunnut kuulla niin paljon enemmänkin. Valitettavasti loppua kohti iAm unohdettiin, ja koitti uskomattoman epätyydyttävästi kirjoitetun loppukohtauksen vuoro, jota Valtonen tuntui pitkittävän loputtomasti käsittämättömän ärsyttävillä ja täysin yhdentekevillä takaumilla, joille ei tuntunut tulevan loppua lainkaan. 

Tämä intensiivisen loppukohtauksen pilannut takaumapuuro toi mieleeni J. R. R. Tolkienin tuotannosta tehdyt elokuvat, joiden taistelukohtauksia on kritisoitu siksi että hahmoilla on kesken kiivaimman kamppailun aikaa istua alas ja heitellä ilmoille filosofisia pohdiskeluja. Voi kuulkaas.. Nuo pikku suvannot eivät ole mitään verrattuna tämän kirjan loppuun. 

Siipien kantamat, Jussi Valtonen

Finlandia-palkinnon hieno etiäinen

Minulla on ollut melkoinen Jussi Valtos -putki päällä. Olen nimittäin samaan aikaan kuunnellut Valtosen kahta eri teosta rinnakkain, toista autossa, toista kotona. Kierroksessa ovat Finlandia-palkittu He eivät tiedä mitä tekevät (julk. 2014) ja seitsemän vuotta vanhempi, Tammen ja Bonnierin pohjoismaisessa romaanikilpailussa toiseksi sijoittunut Siipien kantamat (julk. 2007). Astetta lyhyempi Siipien kantamat tuli ensin päätökseensä. 

Omalla kohdallani tätä kuunteluelämystä lyhensi entisestään se ikävä sattuma, että kuusilevyisen äänikirjan ensimmäinen cd ei toiminut lainkaan, vaikka kokeilin onneani lopulta neljällä eri laitteella. Esimerkiksi kaksi eri tietokonetta ilmoitti levyn olevan tyhjä. Outoa..

Mutta asiaan. En ole yleensä tämänkaltaisten, synkähköjen suomalaiskirjojen ylin ystävä. Esimerkiksi Riikka Pulkkinen ja Sofi Oksanen ovat minulle hieman liikaa. Valtosen kohdalla minkäänlaista vastenmielisyyttä ei kuitenkaan syntynyt. Uskon syyn olevan siinä, että Valtosen henkilökavalkadissa oli syvissä vesissä uivan Juhanin ohella myös räväkkä Marianne, joka toi hahmogalleriaan kaivattua sähäkkyyttä ja huolettomuutta. Lukijana olen aina nauttinut siitä, että tarinasta löytyy vahvoja ja värikkäitä persoonia. Sinällään lukiolaistytön ja äidinkielenopettajan suhde oli toki todella tulenarka aihe, mutta Valtonen hoiti sen onneksi hyvällä maulla. 

Nautin myös Valtosen runsaista intertekstuaalisista viittauksista ("Nabokov hymyilee jossain..") ja elävästä kerronnasta, joita kaikissa tästä kirjasta lukemissani arvosteluissa on kiitelty, ja syystäkin. Tapa, jolla Juhanin mielenliikkeitä ja ajatuksia kuvattiin, oli poikkeuksellisen tarkkanäköinen ja osuva. Osasyy tähän saattaa löytyä Valtosen psykologin koulutuksesta.