Revontultentie, Jari Tervo

Tervon toinen semi-autobiografia ei sytyttänyt

Tapahtui eilen metsässä: tuulihousuihin ja huomioliiviin pukeutunut lenkkeilijä käveli rivakoin askelin satakuntalaista metsätietä pitkin ja sadatteli: "Lopu jo! Mikset sä voi jo loppua..?". Syynä sadatteluun oli vyötäröllä keinahteleva Gollan laukku, jonka sisällä parhaat päivänsä nähnyt kannettava cd-soitin pyöritti Jari Tervon Revontultentie-äänikirjan (julk. 2014) viimeistä levyä. Matka teoksen kanssa oli ollut pitkä ja kivikkoinen. 

Aloitin tämän Esikoinen-romaanin (julk. 2013) jatko-osan kuuntelemisen moneen kertaan, mutta se tuntui niin laimealta, että vasta kolmannella tai neljännellä yrityksellä sain tarinasta otteen, enkä jättänyt sitä kesken ennen ensimmäisen cd:n puoliväliä. 

Syy nihkeyteeni on se, että vaikka Tervo taitava ja sanavalmis kirjailija onkin, eivät tämän nimenomaisen teoksen teemat vain yksinkertaisesti puhutelleet. Teinipojan seksuaalinen herääminen ja 1970-luvun politiikka kun eivät juurikaan kiinnosta minua. Lisäksi Revontultentiestä puuttui minulle paremmin uponneen Esikoisen maaginen magaberismi, josta nautin suuresti.

Lähinnä tarinan keskivaiheilla jaksoin kiinnostua Revontultentiestä, kun Jarin perhe teki varsin tapahtumarikkaan ja elämänmakuisen matkan Moskovaan Suomi-Neuvostoliitto -Seuran mukana. Siinä Tervo onnistui kuvaamaan neuvostoliittolaista atmosfääriä sangen mehukkaasti. Loppua kohti Revontultentie muuttui kuitenkin jälleen liian arkiseksi, enkä pettymyksekseni enää pystynyt tempautumaan mukaan tarinaan. Harmillista, koska yleensä olen pitänyt kaikesta, mitä Tervolta luen. 

Koljatti, Jari Tervo

Vapaa lehdistö kaksiteräisenä miekkana

En ole erityisen kiinnostunut politiikasta, mutta muutamien harvojen kirjailijoiden käsittelyssä tämäkin aihe viihdyttää minua erinomaisesti; Viime viikon autostereoissani viihtynyt Jari Tervo kuuluu tähän harvalukuiseen ryhmään ilman pienintäkään epäilystä. Tervo sanailee politiikasta osuvasti, asiantuntevasti, ja sopivan vinksahtaneesti, välillä jopa maagisen realismin puolelle liukuen. 

Vuonna 2009 ilmestyneessä Koljatissa Tervo seurasi Susan Ruususen jalanjälkiä, ja kirjoitti kirjan pääministeri Matti Vanhasesta. Tai noh, kirjassa tämä kuivakka pääministeri kantaa nimeä Pekka Lahnanen, mutta yhteys Vanhaseen on kuitenkin niin ilmeinen, ettei arvailuille Koljatin keskushahmon esikuvan suhteen jää sijaa. Se kertoo myös aika paljon, että kirja tarkistutettiin juristeilla ennen julkaisemista Ruususen kohtalon välttämiseksi.

Kirjan ydinajatus siitä, miten "politiikka ei ole viihteellistynyt, se on viihdettä", sai minut miettimään sitä, kuinka suuren osan ajastaan poliitikot lopulta käyttävätkään työnsä kannalta epäoleelliseen oman imagonsa kiillottamiseen, ja kuinka jokainen ajaa lopultakin vain omaa etuaan. Koljatin pääosassa tasapainoileva Lahnanenkin lähti politiikkaan pää täynnä hyviä aikeita, mutta päätyi lopulta vain loputtomaan taisteluun keltaista lehdistöä vastaan. Ei siinä paljon ehdi maan parasta ajatella, kun pitää vain kädet täristen lehteillä uusinta Seiskaa sen pelossa, että siellä on taas joku hirveä nolo juttu ministeristä itsestään. 

Enemmän kuin kerran tätä lukiessani tulivat mieleeni erään yliopistoaikaisen journalismin oppikirjani sanat siitä, miten nykyajan media on omalta osaltaan vieraannuttanut kansan politiikasta. Poliitikkojen jatkuva mustamaalaaminen kun on omiaan luomaan tilanteen, jossa kansa menettää luottamuksensa koko demokraattiseen oikeusvaltioon. Ja sitten taas toisaalta: vapaa lehdistö on demokratian toteutumisen edellytys.. Yritä tässä nyt sitten mitään.

Esikoinen, Jari Tervo

"Esikoinen on Jari Tervon henkilökohtaisin romaani.
Vuoden 1972 ensimmäisinä tunteina ryhtyy rovaniemeläinen
koulupoika pitämään totista, hykerryttävää päiväkirjaa. Vilpittömissä
merkinnöissään koululainen kuvaa pienyrittäjäperheen surkuhupaisaa
arkea, ensirakkauttaan, paikallaan polkevaa vallankumousta ja
Aune-tädin ponnisteluja oikeudenmukaisen noitatuomion
saamiseksi käräjiltä."

Miten tähän pitäisi suhtautua?

Kun kuuntelin tätä Jarmo Mäkisen lukemaa Esikoinen-äänikirjaa (julk. 2013), mieleeni nousi tuon tuostakin yksi kysymys: onko tämä teos humoristinen vai vakava? Onko rovaniemeläisen perheen kommelluksille lupa nauraa, kun yksi perheenjäsen on kuolemansairas? Osa tapahtumista oli koomisia, osa traagisia. Selkeän mielipiteen muodostaminen oli vaikeaa. Tarinaa voisikin kuvata parhaiten niin, että se on kuin elämä itse; tragikoominen. Kaikki kulminoitui kohtaukseen, jossa perhe vieraili kuolleen sukulaisen haudalla, ja huomattiin liian myöhään, että sukulainen oli ollut kuolemansairaan, muiden mukana hautausmaalle vierailemaan tulleen perheenjäsenen kaima. Ei muuta kuin äkkiä huomio pois kohtalokasta nimeä kantavasta rististä!

Jos Esikoisen olisi lukenut äänikirjaksi Erja Manto tai Esa Saarinen, olisin pitänyt sitä komediana. Jarmo Mäkisen ääni sai mielentilani kuitenkin kallistumaan vakavamman puolelle. Mäkinen ei ole mikään Lars Svedberg, mutta vakavahko kuitenkin, tai vähintään neutraali. Lisäksi edellinen kuuntelemani Tervo-äänikirja, jossa Mäkinen oli äänessä, oli raskasvetoinen Layla-teos, ja tämäkin epäilemättä vaikutti kuuntelukokemukseeni. 

Kaiken kaikkiaan tämä olisi ollut parempi lukea kirjana, kuin kuunnella Mäkisen tulkitsemana. Nyt Mäkisen ilmeetön ääni teki teoksesta liian vakavan ja tasapaksun, ja vei terän hauskoilta jutuilta. Kirjassa Tervon oma kertojanääni kaikkine vivahteineen olisi epäilemättä päässyt paremmin esiin. 

Nyt meni vähän ohi

Toinen asia joka minua mietitytti, liittyi kirjan kohderyhmään: Mielestäni en sopinut siihen kovinkaan hyvin. Kun päähenkilö on 12-vuotias, murrosiän kynnyksellä tempoileva poika, joka vieläpä elää 70-luvulla eikä nykyajassa, tulee väistämättä mieleen, että tämä ei nyt ehkä ihan ole se minun juttuni. Yksityiskohtaiset kuvaukset koulupojan fyysisestä kehityksestä ja levottomasta mielestä eivät antaneet omalle elämälleni juuri minkäänlaista lisäsisältöä, lähinnä vaivaannuin ja mietin: "Too much information! Miksi mä kuuntelen tätä?". 

Vähän sama, kuin jos Jari Tervoa pyydettäisiin eläytymään Sex and the City -elokuvaan. Voisi olla astetta haastavampaa se. Jari tuskin ajattelisi silmät loistaen että "Joo, aivan mieletön toi Carrien hääpuku.. Vivienne Westwood. Oih." Joten ehkä minullekin suodaan anteeksi, että minua ei nyt vaan kiinnosta tietää, kuinka iso juttu 12-vuotiaalle pojalle on kivesten laskeutuminen. 

Maagista makaberismia

Kirjan sivujuonteet, joiden päähenkilöinä toimivat Aune-täti ja isomummu Esme, olivat mielenkiintoisempia, kuin itse päätarina. Näistäkin tosin Esmen kertomukset olivat hieman tylsähköjä, ja otteen saaminen tarinasta oli haastavaa, koska juttu oltiin siroteltu matkan varrelle pieniksi paloiksi. Mieleeni jäi lähinnä kiinalaismiehen palmikko, jota ei saanut leikata.

Aune-tädin fantasian puolelle rönsyilevät kertomukset elämästä noitana 1600-luvun Suomessa olivatkin sitten jo varsin viihdyttäviä. Niitä olisin kuunnellut mielelläni lisääkin, vaikka kokonaisen oman äänikirjansa verran. Kerrankin vähän erilainen inkvisitiojuttu: ei mitään kiduttaen saatuja vääriä tunnustuksia viattomilta kissatädeiltä, vaan häpeämätöntä tarinointia siitä, miten ollaan lennelty oinaan selässä pitkin yötaivaita vierailemaan paholaisen luo. Aune-tädin hartioita ei synnintunto paina. Hän on kuin astetta kohtalokkaampi teininoita Sabrina ekstaasitripillä.

Tämä hulvaton kertomus vahvisti käsitystäni siitä, että Tervo näyttää tekevän kirjojensa naishahmoista vahvoja ja itsenäisiä sangen mielellään. Muistini mukaan esimerkiksi Myyrä-kirjastakin oli löydettävissä poikkeuksellisen riuskoja naisihmisiä, joiden edesottamuksia seurasin kiinnostuneena.
-Hienoa, Jari!

Helena Miettinen on todennut Savon Sanomien kirja-arvostelussaan, että suvun naisten tarinat liukuivat jo maagisen makaberismin puolelle. Erinomaisesti muotoiltu! Olen täysin samaa mieltä. Eikä tässä maagisessa makaberismissa ole mitään pahaa, vaikka Miettinen omassa arvostelussaan antoikin niin ymmärtää. Minusta se oli kirjan parasta antia. Enkä ole ainoa. Turvautuihan myös kirjan päähenkilö suorastaan likaisiin keinoihin, jotta saisi kuulla Aune-tädin tarinan loppuun.

P.S.

- Lapinporokoira Mila lähettää

terkkuja Esikoinen-kirjassa

esiintyneelle kaimalleen!

Olin vieläpä juuri lenkillä hänen 

kanssaan tätä Tervon äänikirjaa
kuunnellen, kun Mila-maltankoira
tassutteli mukaan tarinaan.

Melkoinen sattuma.

Myyrä, Jari Tervo

Kirjaston äänikirja-cd:t ovat lähes aina naarmuilla.
Tämä ei valitettavasti ollut poikkeus. Eniten harmitti eräs
 dramaattinen kohtaus, jonka missasin, kun
cd löi totaalisesti jumiin. Kumpa levyjen hiomalaitteet
yleistyisivät kirjastoissa pian! Porin kaupunginkirjastossa
sellainen jo on, ja sen todella huomaa.

Pidin tästä!

"Vuonna 1978 Suojelupoliisin nuori ja lahjakas etsivä Jura Karhu saa tehtäväkseen paljastaa tasavallan korkeimmalta huipulta vakoojan, myyrän. Jura on suuren kommunistisuvun musta lammas, jonka kunnianhimo kuljettaa syvälle monipohjaisten petosten ja äkkimutkien luolastoon."

Jari Tervo sai Suomen ja Venäjän suhteita käsittelevästä Myyrä-kirjastaan Finlandia-ehdokkuuden vuonna 2004. Palkinto meni kuitenkin Helena Sinervon teokselle Runoilijan talossa. Mielestäni palkinto meni väärälle kirjalle. Olen nimittäin kuunnellut äänikirjana myös Runoilijan talossa -teoksen, enkä muista pitäneeni siitä yhtä paljon kuin tästä. Tervo olisi Finlandiansa ansainnut, vaikka pitkän ajanjakson käsittävä ja monikerroksinen tarina olikin erityisesti äänikirjana ajoittain haastavaa seurattavaa.

Nautin Tervon sujuvasta kirjoitustavasta, jota ryyditti osuva, joskin ajoittain groteskinpuoleinen huumori. Monesti naurahdin ääneen, ja mietin, että "Toi oli niin hyvä heitto, että se pitäisi kirjoittaa jonnekin ylös!". Toisiinsa kietoutuvat tarinat olivat taiten rakennettuja ja mukaansatempaavia. Ei haitannut, vaikka aina en hahmottanutkaan suurta kuvaa, koska jokainen yksittäinen kohtaus oli jo irtonaisenakin niin kiinnostava ja elämänmakuinen.

Lukijana toiminut Veikko Honkanen teki erinomaista työtä. Honkasen selkeä ja vakaa ääni sopi ajoittain hyvinkin raadolliseen tarinaan täydellisesti. Kuuntelusta ei tullut liian epämiellyttävää edes silloin, kun päähenkilöt oksensivat verta Siperialaisella pakkotyöleirillä, kiitos Honkasen sopivan neutraalin lukusuorituksen.

-En muista hetkeen kuunnelleeni näin koukuttavaa äänikirjaa. Suosittelen!

Layla, Jari Tervo

Epäkäytännölliset kannet. Kansikuva on koskettava, mutta en
ollut eläissäni törmännyt näin outoihin pahvivirityksiin. Terveisiä
vaan Merikarvian kirjastoon: Joka kerta, kun boksin avasi, nämä
jäykät irtopahvit lähtivät liikkeelle. Selkäpahvi meni asentoon,
joka esti boksin sulkemisen, ja kerran molemmat irtopalat tippuivat
lumihankeen, kun nousin autosta aukiolevan boksin kanssa. -Nice.

Parempi kuin Sofi Oksanen

Aloitin tämän, vuonna 2011 julkaistun äänikirjan kuuntelemisen tehdessäni joulusiivouksia. En ollut varma mitä odottaa, koska en ole lukenut Tervoa koskaan aiemmin, ja tunsin hänet vain Uutisvuodon kautta. Kirjastonhoitajani oli kuitenkin jo ehtinyt varoittaa minua: Uutisvuodosta saatu hilpeä kuva Tervosta pettää: kirjat ovat synkkiä. 

Tervon tähänastisen uran pääteokseksi nimetyn kirjan alku ei ollutkaan millään lailla miellyttävä, ja Sofi Oksasen yhä kummitellessa mielessäni olin entistä herkempi alun inhottaville tapahtumille: kunniamurhaa, raiskaamista, väkivaltaa.. Ei oikein napannut! Ajattelin jo mielessäni, että lopetan kuuntelemisen kesken.

Hetkeksi lopetinkin. Kun myöhemmin jatkoin kuuntelua, yllätyinkin positiivisesti: Tarina alkoi muuttua monipuolisemmaksi ja kiinnostavammaksi. Lisäksi Tervo ei kohdellut kirjansa hahmoja yhtä kylmän kliinisesti, kuin Oksanen omiaan. Kerronnassa oli mukana myötätuntoa.

Kiinnostukseni heräsi siinä määrin, että pian aloin jopa miettimään, mitä sellaista voisin seuraavaksi tehdä, jonka lomassa äänikirjan kuuntelu olisi mahdollista. 

Tarina kertoo 15-vuotiaan istanbulilaisen Laylan tarinan: Layla pakenee sukunsa kunniamurhayritystä muutaman välietapin kautta Suomeen ja joutuu perillä ihmiskaupan uhriksi. Mutta tarinassa on muutakin: on kebab-pizzerian pitäjä, on uusnatseja, on alkoholisoitunut äiti joka haluaa takaisin poikansa huoltajuuden, on aiemmissa bisneksissään epäonnistunut kauppatieteiden maisteri ja tämän vieraantunut poika, on vaimonsa pelinappulaksi joutunut islaminuskoinen isä.. 

Nimenomaan erilaisten henkilöhahmojen kirjo ja tapa, jolla nämä hahmot ovat kosketuksissa toisiinsa teki tästä kuuntelemisen arvoisen. Jos tarina oltaisiin kerrottu vain Laylan näkökulmasta, olisi se ollut liian synkkä ja yksipuolinen. 

Lukija voi pelastaa tai pilata äänikirjan

Lukijana toiminut Jarmo Mäkinen miellytti minua. Mäkisellä ei ole mitään ärsyttäviä maneereita, ja hänen äänensä on sopivan neutraali. Laylan osuudet lukenut (onneksi harvoin äänessä ollut) Erja Manto taas sai niskavillani pörhistymään. 

Jotenkin tuntui, että Manto äänsi konsonantit liian korostetusti, ja taas toisaalta ääni oli liian samea ja hyssyttelevä. Lopputulos: sihisevää, yliartikoloitua kuiskailua. Aina kun Manto alkoi lukemaan omaa osuuttaan, mieleeni nousivat sanat: "Ei taas! Toivottavasti tämä ei kestä kauaa!" 

En tiedä, miksi Manto on nyt äkkiä alkanut ärsyttämään minua. Aiemmin olen pitänyt hänen äänestään. Sinikka Nopolan lämminhenkisessä Matkustan Melko Harvoin ja muita kirjoituksia -teoksessa hän oli omiaan. Ehkä Manto ei vain sopinut tämän tyyliseen, astetta rankempaan teokseen:

Kurditytön pitää tajuta kulkevansa soihtuna kuivilla oljilla täytettyjen miesten joukossa. Miehet ovat viattomia kuin vuorten karhut, niin Ismail sanoi. Niin oli Allah tarkoittanut. -Tällaiset sanat eivät vain sovi Erja Mannon suuhun. Tai no, eivät oikeastaan kenenkään, mutta varsinkaan eivät Mannon. Tällaisia sanoja ei kuulu lausua pehmeästi kuiskaillen. Se on liian karmivaa.

Kotikenttäetu lisäsi kiinnostavuutta

Mainittakoon, että detaljitasolla kirjan parasta antia olivat ulkomaalaisten henkilöhahmojen tuoreet ja erilaiset, monesti huvittavatkin näkökulmat Suomesta ja suomalaisista. Välillä tiedot olivat hieman vääriä tai vanhentuneita: Layla esimerkiksi kuulee ennen Suomeen saapumistaan, että Suomessa ei käytetä alkoholia, koska siellä on säädetty kieltolaki. 

Toisin kuin Sofi Oksasen teoksissa, tässä eletään tutussa nykyajan Suomessa, ja näin ollen pedantimpikin lukija/kuuntelija voi rentoutua ja keskittyä itse tarinaan sen sijaan, että tarvitsee stressata siitä, ettei tunne tarinan viitekehystä niin hyvin, kuin omasta mielestä pitäisi. Oksasen kanssa hermostuin, ja yritin muistella, mitä siellä peruskoulun ja lukion historian tunneilla taas sanottiinkaan silloin vuosia sitten. Tervon Laylaa kuunnellessa riitti se, että olen seurannut uutisia.