| On hautovankuuma heinäkuu vuonna kolmekymmentäkahdeksan. Iida on päässyt vihdoin irti lapsuudenkotinsa otteesta, opettajaksi vieraaseen kylään. Kaikki muuttuu sinä päivänä, kun häntä puree kyy: matkalla apteekkiin hän kohtaa sillalla miehen, jota ei ole koskaan aiemmin nähnyt, mutta jonka on tavallaan tuntenut aina.. Inka Nousiaisen kauniit lauseet kasvavat voimakkaaksi, sydämeenkäyväksi kertomukseksi rakkaudesta ja kuolemasta. |
Se tavallinen tarina
Inka Nousiaisen Kirkkaat päivä ja ilta -teoksesta (julk. 2013) ollaan yleisesti ottaen pidetty kirjabloggaajien keskuudessa. Kaunista kielenkäyttöä ja tarinan koskettavuutta on kiitelty kaikkialla, eikä juuri kellään tunnu olevan tästä kirjasta mitään pahaa sanottavaa.
Jonkinasteisen poikkeuksen teki kuitenkin Morre , jota ärsytti kirjassa toistuvasti esiintynyt yhdestä kerrasta raskaaksi -klisee. Ymmärrän Morrea hyvin. Itseäni taas rasitti herkät, auliit ja helpot naiset yhdistettynä tunneongelmaisiin ja katoileviin pelimiehiin -kombinaatio. Vai miltä tämä kliseisesti palomiehenä toimivan Viljamin ajatusmaailma kuulostaa..
- Ehkä minun on vain parempi olla yksin, niin äiti joskus sanoi.
Mitä vanhemmaksi Viljami tuli, sitä paremmin hän nuo sanat ymmärsi. Ehkä hänenkin on parempi olla yksin. Osaisiko hän muka jakaa jotain todellista jonkun kanssa? Ja ennen kaikkea: pystyisikö kukaan tekemään häneen tarpeeksi suurta vaikutusta. Hän haluaisi olla polvillaan, heikkona jonkun edessä. Jonkun pitäisi puhaltaa pois se torjuvuuden kelmu, joka on ollut kietoutuneena hänen ympärilleen lapsesta saakka ilman että kenelläkään on ollut asiasta aavistusta.
Ja otetaanpa verrokiksi naispuolisen päähenkilön, Iidan mielenmaisema:
Minä rakastan sinua jo nyt. Ei sellaista voi vain sanoa.
Elokuun leppeinä iltoina Iida kävi yksin uimassa poukamissa joissa ei ollut muita. Hän riisui vaatteet ja kellui selällään veden kannattelemana, kuvitellen että hänen ympärillään oli koko ajan jonkun kädet. Jos jokin nyt tulisi, mistä se tulisi?
- Sillä lailla! Mikähän sukupuoli on se tunteellisempi altavastaaja tässä(kin) tarinassa? Tyypillistä. Myönnettäköön, että mukana on kyllä Iidaan rakastunut Oskari, joka ei saa vastakaikua tunteilleen, ja Iidan kerrasta raskaaksi saattanut katoilija-Eliaskin sentään lopulta yrittää hiukan pyydellä anteeksi käytöstään, mutta silti..
Ai niin. Onhan mukana tämä kolmaskin päähenkilö: Aina yksin elänyt, perusnegatiivinen Edla, Iidan sisko. Miten piristävää.. Tai sitten ei. Tämä on taas tätä perussuomalaista synkistelyä, joka ei minuun juuri uppoa.
Onko rakkaustarinan oltava traaginen, jotta se voisi olla vakavasti otettava?
Vertailun vuoksi: On jotenkin hassua, että kun esimerkiksi (sinällään toki ylikaupalliseksi ja ties miksi leimattu) Stephenie Meyer kirjoittaa romanttisia kirjoja, joissa poika rakastaa tyttöä, ja haluaa "odottaa" seksin kanssa, on se ihan hirveää ja naurettavaa skeidaa, mutta kun Inka Nousiainen kirjoittaa tarinan, jossa pelimiehet saattavat heihin rakastuneita naisia raskaaksi ja katoilevat, niin sepä onkin kertakaikkiaan kaunista ja koskettavaa. Lukijat vain nyökkäilevät arvostavasti.
En ole mormoni, helluntailainen, tai muutenkaan mikään puritaani, mutta silti minusta esimerkiksi juuri Bellan ja Edwardin onnellisesti päättyvä rakkaustarina on kaikessa siirappisessa korniudessaankin parempi, kuin tämä Eliaksen ja Iidan "päätit näköjään antaa heti ja sitten mies katosi" -farssi.
Minä yksinkertaisesti pidän tarinoista, joissa ihmiset kohtelevat toisiaan hyvin ja kauniisti. Kaikenlainen äärimmilleen viety individualismi ja sitoutumiskammoinen vyörytys tuntuu sen sijaan luotaantyöntävältä. Aivan sama, kuinka lahjakas kirjoittaja on kielellisesti.
| -Niin! |
Tämän kirjan kohdalla pidin periaatteessa kyllä siitä, miten tarina kerrottiin, mutta en siitä, mitä siinä kerrottiin. On myös todettava, että kirjassa oli loppua kohti juonellisesti pientä hätäratkaisun makua ja liikaa avoimeksi jääviä kysymyksiä.
Pari intertekstuaalista linkkiä
Nousiaisen luoma Viljami toi mieleen Sofia Coppolan Somewhere-elokuvan päähenkilön, Johnny Marcon. Tämä mies kärsii samanlaisesta irrallisuuden ja tyhjyyden tunteesta, kuin Viljamikin. Lisäksi Sofia Coppolan elokuville tyypillinen unenomaisuus oli selkeästi läsnä myös Nousiaisen tekstissä.
Kirjassa tehty petos taas toi mieleen Sofi Oksasen Puhdistus-kirjan vastaavan juonenkäänteen.
Tyylillisesti Nousiainen muistuttaa minusta kovasti nuorempaa kollegaansa Riikka Pulkkista. Molemmat naiset ovat melkoisia sanataitureita. Hannele Puhtimäki näki tässä kirjassa yhtymäkohtia jopa Suomen ainoaan nobelistiin, F.E. Sillanpäähän, ja erityisesti tämän teokseen Ihmiset suviyössä.