#Syyllinen, Hanna-Riikka Kuisma

 

Raivokas kuvaus somen ja ihmismielen varjopuolista

Jään hetkeksi tuijottamaan kasvojasi. Olet kaunein, kun nukut vapautuneena kaikista ilmeistä. Olet yleensä niin lähellä, että sinua on vaikea nähdä. Kuolisin puolestasi, mutta se helposti unohtuu arjessa, kun näkee toisen naaman useammin kuin omansa. En osaisi kuvailla ulkonäköäsi enää. Olet käynyt niin tutuksi, etten tunnista kasvojasi. Mistä kohdasta ihmistä pitää viiltää, että näkisi hänen sieluunsa?

Olen vältellyt Hanna-Riikka Kuismaa pitkään. Pidin hänen teoksiaan liian synkkinä ja ahdistavina, kiitos vuosia sitten minulta kesken jääneen Kerrostalo-kirjan. Tästä huolimatta päätin taannoin ottaa riskin uudelleen, ja tarjota Kuisman #Syyllinen-teosta (2021) lukupiirikirjaksi kirjastossamme. Kieltämättä hieman hirvitti, kun kirja tuli valituksi. Tämä oli kuitenkin täysin turhaa. Liekö kyse sitten siitä, että #Syyllinen on teoksena vähemmän rankka kuin Kerrostalo, mutta tällä kertaa lukukokemukseni oli hyvin positiivinen.

#Syyllinenkin on toki teemoiltaan raskas, mutta silti jopa hämmentävän kevyt ja suorastaan addiktoiva katsaus mieleltään järkkyneen somevaikuttajan elämään. Itse kuuntelin tämän teoksen Elena Leeven lukemana äänikirjana ja jäin täysin sen pauloihin. Kahlasin tarinan läpi päivässä. Ja kun kirja loppui, minua harmitti. Halusin lisää. Enkä ollut ainoa. Useampi kuin yksi lukupiiriläinen nimittäin ilmoitti, että haluaa lukea Kuismaa jatkossa lisääkin. 

Itselleni tuli tämän kirjan nimettömäksi jääneestä päähenkilöstä mieleen Kari Hotakaisen ja Suvi Ratisen tuotanto, sekä jossain määrin myös Tuomas Vimma. Esimerkiksi Ratisen kirjassa Hyvä tarjous päähenkilönä on niin ikään maaninen nainen, joka käy kauppaa netissä hirveällä raivolla, eikä hirtehishuumorilta ja koomisilta tilanteilta vältytä. Erona on vain se, että toinen päähenkilö haluaa ostaa talon, toinen taas päästä epäilyttävästä myyntivarastostaan eroon. Ja some-seuraajiakin olisi kiva saada.

Plussaa on myös annettava kirjan lopun yllätyskäänteistä, joihin minun piti palata painetun kirjan muodossa, jotta sain kokonaiskuvan muodostettua. Aivan kuten Kuismaa suuresti fanittava kolleganikin Goodreadsissa kirjoitti:

Pahinta ja parasta Kuisman kirjoissa on aina se, ettei koskaan voi tietää, millainen todellisuus on päähenkilön pään ulkopuolella.

Juuri näin. Itse rakastan tarinoita, joissa kirjailija vetää maton jalkojeni alta, ja tämän Kuisma teki mitä taidokkaimmin. Arvostan. 

Kerrostalo, Hanna-Riikka Kuisma

Kirja, joka jäi minulta kesken

Porilaiskirjailija Hanna-Riikka Kuisman uutuusteosta Kerrostalo (2019) on luonnehdittu kirja-arvioissa muun muassa "urbaanin kurjuuden kronikaksi" ja "trillerin intensiteetillä vyöryväksi lähiöromaaniksi". Oman käsitykseni mukaan Kuisman teos on saanut pitkälti kaikissa arvosteluissa hyvin positiivista palautetta ja kehuja. Valitettavasti en itse voi liittyä tähän ylistäjien kuoroon. Minulta Kerrostalo jäi nimittäin kesken jossain sivun 90 paikkeilla.

Tämä on ensimmäinen kerta koskaan, kun bloggaan keskenjääneestä teoksesta. Päätin tehdä poikkeuksen sääntöön, koska Kuisman teos herätti minussa hyvin voimakkaan reaktion, joskin pitkälti negatiivisen. Minusta tämä tarina oli liian synkkä ja ahdistava. Lukiessa mieleeni nousi tuon tuostakin ilmaisuja kuten "inhorealistinen sosiaaliporno". Ainoan valonpilkahduksen tarinaan toivat Reino ja Marketta, tasapainoista elämää viettävä eläkeläispariskunta. Tämä ei kuitenkaan riittänyt tuomaan kylliksi balanssia muuten sysimustaan juoneen, joka suorastaan rypi synkkyydessä ja kurjuudessa.

Toinen pettymyksen aiheeni olivat liian ohuiksi jääneet dystopia-elementit, koska lupaus niistä oli alun perin yksi tärkeimmistä syistä tarttua tähän kirjaan. Kuitenkin mielestäni ainoa jokseenkin dystooppiseksi komponentiksi laskettava asia tässä tarinassa olivat asuinrakennusten ympärille rakennetut aidat, jotka ovat arkipäivää joissakin suurten tuloerojen maissa jo nykyäänkin. 

Tähän liittyen mainittakoon, että arvostin kyllä Kuisman yhteiskunnallisia kannanottoja, kuten maaseudun tyhjenemiseen liittyvä palveluiden katoaminen, joka on tässä kertomuksessa siirretty kerrostalolähiöiden ongelmaksi (..vai onko tämä jo lähiöidenkin ongelma?). Valitettavasti myöskään tämä yhteiskunnallinen kantaaottavuus ei kuitenkaan riittänyt tekemään lukukokemuksestani positiivista, vaikka se olikin ilman muuta hyvä lisä.

Lyhyesti sanoen: Kerrostalo ei vain ollut kirja minua varten. Tämä hieman yllätti minua, koska pidän monista muista jokseenkin samoja aihepiirejä käsittelevistä teoksista paljonkin. Tällaisia ovat esimerkiksi ikisuosikkini Pelkoa ja Inhoa Las Vegasissa, hysteerisiä naurukohtauksia aiheuttanut Juoppuhullun päiväkirja ja leppoisa Pussikaljaromaani. Syy, miksi nämä kirjat saivat minut puolelleen, mutta Kerrostalo ei, lienee siinä, että nuo kolme muuta teosta olivat lopultakin kevyempiä ja huumoripitoisempia, kuin Kuisman synkkä ja jokseenkin ryppyotsainen uutuusteos. Toisaalta, pidän myös esimerkiksi Deborah Spungenin Nancysta ja Elina Tiilikan Punaisesta mekosta, joissa on varsin raskaita, Kerrostalon kanssa yhteneväisiä teemoja, eikä huumoria juurikaan. Enpä tiedä, ehkä aina ei vain pysty tyhjentävästi selittämään sitä, miksi yksi kirja sytyttää, mutta toinen ei.

Jotta tästä kirja-arvostelusta ei kuitenkaan tulisi liian negatiivista, niin mainittakoon, että Kuisma osaa kyllä (minunkin mielestäni) kirjoittaa. Valitettavasti hän vain käyttää tätä taitoaan tavalla, joka saa minut ahdistumaan ja voimaan pahoin. 

Kaikille tämän kirjan lukemista harkitseville sanoisin, että kannattaa tutustua, mutta älä odota helppoa lukukokemusta, joka unohtuu heti kirjan sulkeuduttua. Voit itse päättää, pidätkö tätä uhkauksena vai lupauksena.