Siipirikko, Kristiina Vuori

"Kahta Seljaa, pientilallisen tytärtä ja rälssitalon perijätärtä,
viedään orjuuteen Karjalaan, ja vain toinen pääsee perille.
Selja omii kuolleen ystävänsä vaakunasormuksen.
Korua tärkeämmäksi koituu yllättävä taito. Naiset eivät
yleensä kasvata metsästyslintuja, mutta Seljan lahjoja ei hänen
herransa Mielokaan voi väheksyä.. Uusi huikea seikkailu julman
ja romanttisen 1300-luvun pyörteissä!"

Kaari Utrion seuraaja

Kristiina Vuoren Siipirikko (julk. 2013) oli kuuntelukokemuksena pitkälti sellainen, kuin odotinkin. Satojen vuosien taakse, 1300-luvulle sijoittuva nuoren naisen selviytymiskertomus romantiikalla höystettynä. Kirja toi hakematta mieleen Kaari Utrion ja Laila Hirvisaaren. Vuori tosin näyttää kirjoittavan vauhdikkaammin ja räväkämmin, kuin minusta hieman tylsähkö Hirvisaari. Sanoisinkin, että pidin Vuoresta enemmän, kuin Hirvisaaresta. 

Miksikään suursuosikiksi Siipirikko ei silti noussut. Minulla oli ajoittain vaikeuksia saada tarinasta otetta ja kiinnostua siitä tosissaan. Tämä johtunee pitkälti siitä, että en ole koskaan ollut mikään keskiaikaan sijoittuvien romaanien suurin fani. Nämä tarinat kun ovat harvoin kovinkaan hauskoja, nokkelia tai persoonallisia. Ennen kuin lukee sivuakaan, tietää jo pitkälti, mitä tuleman pitää. Elämä on kovaa, arvomaailmat jäykkiä, ja niin edelleen. Tosin mainittakoon, että tämän nimenomaisen tarinan kohdalla koin onneksi pari yllätystä.
-Se oli piristävää!

Sinällään omasta nyky-arkitodellisuudesta poikkeava tapahtumaympäristö maapohjaisine saunoineen, karvavällyineen ja vanhahtavine nimineen on toki viehättävän erilainen. Näihin historian eri aikakausiin perehdyn kuitenkin mieluummin historiallisen faktatiedon kautta. Esimerkiksi Kaari Utriolta olen lukenut enemmän juuri sitä ei-fiktiivistä tuotantoa. Muistan pitäneeni kovasti muun muassa Utrion Perhekirja: Eurooppalaisen perheen historia -teoksesta. Tästä syystä Siipirikko-kirjan lopussa ollut faktaliite nosti teoksen arvoa silmissäni. 

Verta ei säästelty

Siipirikko-kirjassa oli yllättävän monia voimakkaita kohtauksia, jotka liittyivät seksiin ja väkivaltaan. Välillä juonenkäänteet olivat verrattavissa Reginan Naisten Unelmiin, toisinaan taas meno oli kuin suoraan keskiaikaan sijoittuvasta toimintaelokuvasta. Nämä tasot eivät tuoneet tarinalle merkittävää lisäarvoa omissa silmissäni, mutta veivät toki tarinaa eteenpäin ja herättelivät kuuntelemaan, että "Mitäs nyt tapahtuu?". 

Minusta kirjan mieleen painuvin kohtaus liittyi Seljan silmäterään, Primus-kotkaan. Tämä elävästi kerrottu kohtaus, josta kirjan nimikin kumpuaa, pysäytti. Muutenkin metsästyslintujen mukaan tuominen osaksi tarinaa oli virkistävä lisä.

Osa Siipirikon tapahtumista sijoittui Viipuriin, jossa vierailin
sattumalta itsekin muutama viikko sitten.
-Hieno, joskin hieman ränsistynyt kaupunki!

P.S.  ..Just sayin'

Maatilan kasvattina takerruin pariin kotieläinten pitoon liittyvään detaljiin, jotka olivat mielestäni virheellisiä:

Ensinnäkin Vuoren tekstistä poiketen maapohjaisia karsinoita ei ole tapana siivota päivittäin, koska paljas maa on eläimelle todella kylmä makuupaikka ulkolämpötilan laskiessa. Sen sijaan karsinaan muodostuvan, eläintä alhaaltapäin lämmittävän ja eristeenä toimivan ketan päälle lisätään puhtaat kuivikkeet säännöllisesti. Maapohjainen karsina tyhjennetään tyypillisesti kerran vuodessa, kesäaikaan.

Lisäksi tarinassa keskeisissä rooleissa olevat Selja ja Anna kerivät lampaita varsin hassulla tavalla: sylissään pitäen! Tätäkin kirjoittaessa vielä mietin, että kuulinko todella oikein. En ole nimittäin ikinä nähnyt, että kukaan pitäisi lammasta sylissä sitä keriessään. Kerimisiässä olevat lampaat ovat kymmenien kilojen painoisia, joten syliin niitä ei ota kukaan. Kerittävä lammas seisoo yleensä maassa omilla jaloillaan. Toki se voi joskus kerijästä riippuen olla vaikka kyljelläänkin, mutta tällöinkään ei koskaan kerijänsä sylissä. Ehei.

Karitsoita on toki vielä helppo
pitää sylissä.