Kalevala, Sami Makkonen

"In his house at R'lyeh dead Cthulhu waits dreaming."

- H. P. Lovecraft

Iku-Turso meets Cthulhu

Olin pitkään kahden vaiheilla, haluanko kirjoittaa lainkaan arvostelua tästä Sami Makkosen varsin kohutustakin Kalevala-adaptaatiosta (julk. 2019), sen verran hämmentävä luku- ja katselukokemus se oli. 

Verrattuna alkuperäiseen Kalevalaan josta pidin suuresti,  tämä oli selvästi vähemmän nautittava elämys, jonka seuraan ei joitakin taidokkaita piirroksia lukuun ottamatta tee mieli palata. Mielestäni tämä sarjakuvateos oli lähinnä atavistista goottipornoa Lovecraft- ja Sandman -vaikutteilla höystettynä. Myöhemmin tulossa oleva toinen osa siis jää mitä todennäköisimmin minulta lukematta.

Miksi, oi miksi runonpätkien versaalifraktuuran
pitää olla ulkoasultaan lukukelvoton?

Sinällään on toki hienoa, että rakas kansalliseepoksemme on edelleen niin elinvoimainen ja ajankohtainen, että uusia versioita laidasta laitaan syntyy yhä tänäkin päivänä. Ja tietenkin Makkosella on oikeus luoda Kalevalasta juuri omanlaisensa tulkinta, mutta minulle henkilökohtaisesti tämä hänen versionsa ei vain toiminut. 

Piirrosjälki oli omaan makuuni liian abstraktia ja synkkää, ja eikä henkilöhahmoista saanut otetta, koska heistä oli tehty pinnallisia karikatyyrejä; Miehet olivat aggressiivisia alkuihmisiä, naiset mallivartaloisia seksiobjekteja, joiden paljastavat vaateparret (silloin kun niitä heillä edes oli) toivat mieleen lähinnä vinksahtaneen pornoteollisuuden. Ja mitä juoneen tulee, niin välillä en ollut edes täysin varma siitä mitä tapahtuu, vaikka olen Kalevalani lukenut. Tämä johtuu siitä, että varsinaista tekstiä oli suhteellisen vähän, ja myöskään omalaatuinen kuvitustyyli ei auttanut asiaa.

Alkukantaisuuden puutteesta ei Makkosta 

voi ainakaan syyttää.

Vaikka yllä kirjoittamastani saakin varmasti sen kuvan, että minulla ei ole juuri mitään positiivista sanottavaa Makkosen Kalevala-adaptaatiosta, ei tämä tokikaan pidä täysin paikkaansa. Omiksi suosikeiksini tässä sarjakuvateoksessa nousivat pysäyttävät eläinkuvaukset, kuten visuaalisesti vaikuttava suomuhauen pyydystäminen Tuonen joesta. Kaiken kaikkiaan Makkosen eläinkuvauksissa oli aivan omanlaisensa wow-efekti, jota jäin ihastelemaan kerta toisensa jälkeen. Ja mitä tulee Pohjolan pitoihin.. noh.. niihin oli lisätty jotain sellaista, mitä en ihan aidosti osannut odottaa. Ja tällaista ei tapahdu mitenkään liian usein kirjaa (tai sarjakuvateosta) lukiessa. Eli myös tästä yllätysmomentista (kyseenalaiset) lisäpisteet Makkoselle.

Eläinaiheiset ruudut olivat minulle sitä kuvituksen parhaimmistoa.

The Story of Kullervo, J. R. R. Tolkien, toim. Verlyn Flieger

J. R. R. Tolkienin varhainen rakkaudenosoitus Kalevalalle

Kun sain ensimmäisen kerran lukea, että J. R. R. Tolkienin nimen alla on ilmestymässä uusi, postuumi teos, olin innoissani. Kiinnostustani lisäsi entisestään teoksen vahva linkittyminen kansalliseepokseemme Kalevalaan, kantoihan se paljon puhuvasti nimeä The Story of Kullervo (julk. 2015). 

Kullervo tunnetaan yhtenä Kalevalan traagisimmista hahmoista, ja hänet muistetaan erityisesti machbethimäisestä itsemurhastaan, jonka aikana hän käy kuuluisan vuoropuhelun miekkansa kanssa. Tässä The Story of Kullervo -kirjassa lukija pääsee silmäilemään nuoren Tolkienin vuonna 1914 luonnostelemaa Kullervo-adaptaatiota, jonka hän kirjoitti alun perin tulevalle vaimolleen Edithille. 

Kaiken kaikkiaan olen iloinen, että hankin tämän kauniin kirjan Tolkien-kokoelmaani, mutta valitettavasti en voi suositella The Story of Kullervoa muille kuin hardcore-Tolkien -faneille. Kyseessä kun ei ole täyspitkä viimeistelty kertomus, vaan ainoastaan 40-sivuinen luonnos täynnä kirjoitusvirheitä ja epäselvyyksiä. Tarina on myös jäänyt vaille kunnon päätöstä. 

Loput 168-sivuisesta kirjasta on omistettu erilaisille metateksteille, jotka taustoittavat Tolkienin suhdetta Kalevalaan eri näkökulmista käsin. Mukana on muun muassa Tolkienin Kalevala-aiheinen puhe vuodelta 1914 kahtena eri versiona, sekä kirjan toimittaneen Tolkien-tutkija Verlyn Fliegerin sinällään erinomainen Tolkien, Kalevala, and 'The Story of Kullervo' -essee. 

Imitaation kautta inventioon

Minulle tuli tätä Tolkienin The Story of Kullervo -adaptaatiota lukiessani mieleen gonzo-journalismin isä Hunter S. Thompson, joka Tolkienin tapaan harjoitteli kirjoittamista matkimalla aikaisempien mestarien tekstejä. Thompsonin tiedetään nimittäin kopioineen sanasta sanaan F. Scott Fitzgeraldin The Great Gatsby ja Ernest Hemingwayn Jäähyväiset aseille -teokset, jotta hän voisi ottaa oppia näiden kirjallisten nerojen kirjoitustyylistä. Aivan kuten Verlyn Flieger toteaa: 

The Story of Kullervo was Tolkien's earliest attempt at retelling - and in the process 'reorganizing' - an already existing tale. As such, it occupies an important place in his canon. Furthermore, it is a significant step on the winding road from imitation to invention, a trial piece by the orphan boy, university undergraduate, returning soldier who loved Kalevala, resonated with Kullervo, and felt the lack of 'something of the same sort that belonged to the English'.

Verlyn Flieger näkee The Story of Kullervon ennen kaikkea lähtölaukauksena Tolkienin menestyksekkäälle kirjailijanuralle, ja kadonneena linkkinä Kalevalan ja Tolkienin The Children of Húrin -kirjan (Húrinin lasten tarina, julk. 2007) välillä: 

The Story of Kullervo is the missing link in the chain of transmission. It is the bridge by which Tolkien crossed from the Land of Heroes to Middle-earth.

.. and Tolkien's Kullervo led to his Túrin, to the 'Silmarillion', and the 'Silmarillion' led by way of the Hobbit to The Lord of the Rings.

The Story of Kullervo on metatekstien osalta lukemisen arvoinen teos, joka valotti mielenkiintoisella tavalla Kalevalan ja Tolkienin oman tuotannon välistä suhdetta. Olen kuitenkin täysin samaa mieltä Tolkienista juuri väitelleen ystäväni kanssa siitä, että tämän kirjan pääteksti, The Story of Kullervo, on lähinnä postuumi kuriositeetti. Perfektionistina tunnettu Tolkien olisi tuskin antanut lupaa julkaista näin keskeneräistä ja luonnosmaista tarinaa.

Kalevala, Elias Lönnrot

Hypnoottinen kansalliseepos

Elias Lönnrotin muinaissuomalaisista lauluista, loitsuista ja runoista kokoama Kalevala (julk. 1835) antoi minulle vihdoin syyn luoda blogiini tunnisteen "runous". Ja mikä voisikaan olla parempi ensikosketus lyriikan maailmaan, kuin Suomen oma kansalliseepos, joka on innoittanut lukemattomia taiteilijoita Jean Sibeliuksesta ja Akseli Gallén-Kallelasta aina CMX:n A. W. Yrjänään asti. On hassua, että en ole lukenut tätä jo aikaisemmin (mikäli Don Rosan sarjakuvaversiota ei lasketa), mutta toisaalta: eiväthän tamperelaisetkaan koskaan käy Särkänniemessä. Se olisi liian ilmeistä.

Paatuneena äänikirjaholistina kahlasin tämänkin teoksen läpi audion muodossa. Kalevalan kohdalla äänikirjaan turvautuminen oli myös enemmän kuin suotavaa, onhan kyseessä nimenomaan suulliseen perinteeseen pohjautuva teos. Ja millainen luenta kansalliseepoksellemme olikaan tehty! Antti Virmavirta hoiti hommansa sellaisella intensiteetillä, että minun alkoi tehdä mieli täydentää Pulkkisen tuotantokausiin pohjautuvaa Virmavirta-kokoelmaani tällä nimenomaisella äänitteellä mitä suuremmissa määrin. Monet kohdat olivat nimittäin sellaisia, että haluaisin kuulla ne vielä uudestaankin. Mieluiten monta kertaa.

Nautin erityisesti teoksen toiminnallisista osioista, kuten alun luomiskuvauksesta, Lemminkäisen seikkailuista ja kaikista kohdista, joissa Weylandiin ja Daidalokseen pohjautuva Ilmarinen takoo jotain, olipa se sitten Sampo, hevonen tai vaimo. Minua kiehtoi tapa, jolla esineet muuttivat muotoaan kerta toisensa jälkeen, monia yllätyksellisiä lopputuloksia tarjoten.

- Ihailtavaa käsityötaitoa!

Vaikka Kalevalan kieli on koukeroista, ja sisältö ajoittain liian toisteista (esimerkiksi keskivaiheen avioliitto-ohjeistukset puuduttivat), oli kuuntelukokemukseni yleisesti ottaen hyvin positiivinen, jopa meditatiivinen. Kyllä tähän uppoutui ihan omaksi ilokseen. Suosittelen!

Kalevala J. R. R. Tolkienin suurena innoittajana

Elias Lönnrotin 1800-luvulla tekemät runonkeruumatkat olivat suuri palvelus paitsi meille suomalaisille, myös myöhempien aikojen fantasiakirjallisuuden lukijoille kautta maailman. Kalevala oli nimittäin modernin fantasiakirjallisuuden isän, J. R. R. Tolkienin, suuri innoituksen lähde. Kansalliseepoksemme ja kielemme oli lähtölaukaus Tolkienin halulle kertoa tarinoita, ja lisäksi suomen kieli vaikutti merkittävästi Tolkienin itse luomiin kieliin. Tässä pieni katkelma nuoren, alkututkintoaan yliopistossa tehneen Tolkienin vaiheista hänen itse kertomanaan:

Gootin kielen jälkeen kaikkein tärkein tapahtuma oli kaiketi se, kun löysin Exeter Collegen kirjastosta - silloin kun minun olisi pitänyt opiskella alkututkintoani varten - suomen kieliopin. Tuntui kuin olisin löytänyt kokonaisen kellarin täynnä huikeaa viiniä, jollaista en ollut koskaan ennen maistanut. Juovuin siitä täysin, ja luovuin pyrkimyksestäni keksiä "kadonnutta" germaanista kieltä; minun "oma kieleni" - tai sarja keksittyjä kieliä - sai äänneasuunsa ja rakenteeseensa vahvoja suomalaisvaikutteita.  

..Mainitsin suomen kielen, sillä se käynnisti tarinapuolen. Jokin Kalevalan tunnelmassa viehätti minua suunnattomasti, jopa Kirbyn kehnossa käännöksessä. Opin suomea vain sen verran, että kykenin kahlaamaan alkuperäisteosta läpi jonkin matkaa, hieman samaan tapaan kuin koulupoika Ovidiusta; lähinnä minua kiinnosti ottaa siitä vaikutteita "omaan kieleeni". Mutta tarustoni, josta siis trilogia on osa (loppu), sai alkunsa pyrkimyksestäni muokata osaa Kalevalasta uuteen uskoon - erityisesti tarinaa poloisesta Kullervosta.

(Tolkien kirjeessään W. H. Audenille 7. kesäkuuta vuonna 1955)

- Kukapa siis tietää, odottaisiko maailma parhaillaan henkeään pidätellen uusimman Hobitti-elokuvan joulukuista ensi-iltaa ilman meitä suomalaisia, ja meidän huikeaa tarustoamme? You're welcome, world!

(www.booksfromfinland.fi)

P.S.

The Battle of the Five Armies -elokuvaa katsellessa kannattaa myös muistaa, että Hobitti-elokuvien keskiössä olevan, Thorin Tammikilven himoitseman Arkkikiven esikuvana on hyvinkin saattanut toimia meidän oma, kotimainen Sampomme.

Monet tahot ovat nimittäin sitä mieltä, että Arkkikivi saattaa olla yksi kolmesta Silmarilista, ja yleisesti uskotaan, että Sampo innosti Tolkienia, kun hän loi Silmarilit, nuo Fëanorin takomat ja Melkorin varastamat, mittaamattoman arvokkaat jalokivet.