Uskollinen äänentoisto, Nick Hornby

Kuva: Creative Commons.

Pop-nörttien kyyninen kulttiklassikko 

En suoraan sanottuna tiedä, miksi juuri nyt päätin lukea (tai oikeimmin kuunnella äänikirjana) elämäni ensimmäisen Nick Hornbyn romaanin. Idea vain tuli jostain. Osansa voi olla ainakin sillä, että High Fidelitystä on juuri julkaistu televisiosarja, ja niinpä kyseinen tarina on jälleen kuuma, ajankohtainen ja esillä eri medioissa. Tuota uutuussarjaa en ole vielä nähnyt, mutta vuonna 2000 ilmestyneen elokuva-adaptaation olen katsonut jokin aika sitten. Pidin siitä, varsinkin Jack Blackin roolisuorituksen osalta. Itse rakkaustarina (spoiler alert) tosin ei sytyttänyt, koska ei kukaan itseään kunnioittava ihminen nyt vaan palaa yhteen exänsä kanssa siksi, ettei "jaksa erota". 

Oli miten oli, nyt olen kahlannut levykauppaa pitävän Robin tarinan läpi myös kirjamuodossa. Uskollinen äänentoisto (High Fidelity, julk. 1995) kuuluu chick lit:in vastakappaleena pidettyyn dick lit:iin, eli tiedossa on esimerkiksi parisuhteisiin, seksiin ja perhe-elämään liittyviä kokemuksia, pohdintoja ja havaintoja poikkeuksellisesti miesnäkökulmasta käsin tarkasteltuna. 

Mukaan on siroteltu lisäksi hurja määrä musiikkianekdootteja, mikä tuo kirjaan paitsi mukavaa lisäväriä, tekee siitä myös pop-nörttien kulttiklassikon. Nämä kaksi elementtiä, ihmissuhteet ja musiikki, myös kietoutuvat yhteen monella eri tavalla tarinan aikana. Rob muun muassa äänittää kokoelmanauhoja naisille osoituksena tunteistaan, intoilee ajatuksesta saada vihdoin muusikkotyttöystävä ja muistelee, miten tapasi nykyisen/entisen tyttöystävänsä ensimmäistä kertaa ollessaan tekemässä DJ-keikkaa. Rob myös pohtii, miksi kaikki pelkäävät, että väkivaltaiset elokuvat saattavat vaikuttaa katsojiinsa negatiivisesti, mutta kukaan ei mieti, miten haitallisesti popmusiikki voi muovata kuulijoidensa käsityksiä rakkaudesta. Samoin Rob kysyy, kumpi oli ensin: surullisuus vai popmusiikki?

Kontrastina Robin rakastamalle ylitunteikkaalle- ja dramaattiselle popmusiikille toimii Robin tosielämän "ihan kiva" parisuhde (spoiler alert), joka eron ja yhteen paluun jälkeen johtaa arkipäiväiseen kosintaan, jota Rob perustelee tyttöystävälleen sillä, että kun on naimisissa, voi keskittyä elämässä "muihin asioihin". Ei tarvitse enää käyttää energiaa naisten metsästämiseen. Mikä antikliimaksi.

Samoin Robin on-off tyttöystävä Lauran käytös ja edesottamukset ovat kautta linjan lähinnä masentavaa seurattavaa, kuten jo ylempänäkin mainitsin. Monet ovat sanoneet kirja-arvosteluissaan, että eivät pidä Robista. Itse taas siedin Lauraa vielä Robiakin huonommin. Lauran käytös toi mieleeni ajoittain jopa Erlend Loen Naisen talloma -kirjan (Tatt av kvinnen, julk. 1993) antisankarittaren. Ja kyllä, tuon tarinan juoni on sellainen, kuin teoksen nimi lupaa. Kaiken kaikkiaan Rob ja Laura ovat molemmat enemmän tai vähemmän sietämättömiä hahmoja, jotka lopultakin ansaitsevat toisensa. Kyllä vakka kantensa valitsee, ja niin edelleen.

Pohjimmiltaan Uskollisessa äänentoistossa käsitellään minusta fantasian (popmusiikki) ja todellisuuden (arkinen parisuhde) yhteentörmäystä. Valitettavasti en itse vain voi allekirjoittaa tässä esitettyä "valitsen sinut, koska en jaksa tavoitella muuta" -rakkausparadigmaa. En, vaikka olen about saman ikäinen kuin kirjan päähenkilö, ja vietän pian kolmivuotishääpäivääni. Ilmeisesti Hornby on kirjoittanut Robin ja Lauran suhteen tarkoituksella överikyyniseksi ja latteaksi hakiessaan kontrastia popmusiikin "harhaanjohtavalle" romanttisuudelle. 

Lukukokemuksena Uskollinen äänentoisto on kaiken kaikkiaan sujuvasti kirjoitettu ja nopealukuinen teos, joka käsittelee monia raskaitakin teemoja sen enempää dramatisoimatta. Olipa kyseessä sitten pettäminen, abortti, ero, tai perheenjäsenen kuolema, asiasta ei tehdä sen suurempaa numeroa. Tämä lakoninen tapa lähestyä asioita muistutti minua vahvasti Hornbyn astetta uudempaan romaaniin pohjautuvasta elokuvasta nimeltä About a Boy, jossa aiheet ovat niin ikään rankkoja, mutta kuiva brittihuumori kukkii silti joka käänteessä. Tuon adaptaation alkuperäisteosta en ole vielä lukenut, mutta voisin ottaa sen seuraavaksi työn alle.

Rommipäiväkirja, Hunter S. Thompson

Jo 1960-luvulla kirjoitettu Rommipäiväkirja julkaistiin vasta
vuonna 1998.  Tarina on fiktiivinen, mutta se perustuu
vahvasti Hunter S. Thompsonin omiin kokemuksiin.

"Tuo tämäniltainen juttu voi karata käsistä.. 

Ainakin toivon niin."

Hunterin S. Thompsonin (1937-2005) persoonassa on jotain tavattoman kiehtovaa. Hunter oli älykäs, tarkkanäköinen ja oikealla tavalla vihainen mies, jonka olemus huokui kahlitsematonta energiaa. Nämä piirteet tulivat esille erityisesti aiemmin lukemissani kirjoissa Helvetin enkelit ja Pelon valtakunta. Nyt lukemani, 1950-luvun Puerto Ricon San Juaniin sijoittuva Rommipäiväkirja oli niihin verrattuna melko rauhallisesti kirjoitettu.

Ok, mukana oli kyllä esimerkiksi tämä kohtaus:

Olin yhä tajuissani, ja tietoisuus siitä, että minua potkittiin kuoliaaksi Puerto Ricon viidakossa yhdentoista dollarin ja viidenkymmenen sentin takia, täytti minut sellaisella kauhulla, että aloin kirkua kuin eläin.

-Tällaiset kohdat olivat kuitenkin pääsääntöisesti melko harvassa. Kerrontatyyliltään kirja oli nimensä mukaisesti päiväkirjamainen: Lueteltiin, mitä juotiin ja syötiin ja missä, millaisia lehtikeikkoja tehtiin, ja niin edelleen. Pitkälti Hunter myös vain tarkkaili ympäristöään ja mietti: "Mitä minä teen täällä?".

Juoni tiivistyi vasta kirjan loppupuolella. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että tarina muuttui kiinnostavaksi sivun 159 paikkeilla, jossa Hunter totesi: "Tuo tämäniltainen juttu voi karata käsistä.. Ainakin toivon niin."

Vähemmän pisteitä= parempaa luettavaa

Hunterille tyypillisiä, tarkkanäköisiä, taidokkaasti ja rönsyilevästi ilmaistuja ajatuksia lauottiin liian harvoin. Tähän liittyen haluan kuitenkin esitellä tämän poikkeuksellisen hyvän kohdan:

Heittelimme lyhyitä syöttäjä keskustan yli ja pitkiä leijoja sivurajaa pitkin, ja jonkin ajan kuluttua minusta alkoi tuntua siltä, etä suoritimme jotain pyhää rituaalia, kaikkien nuoruudenlauantaidemme uudelleenvahvistamista - karkotettuina, eksyneinä ja eristettyinä nuoruutemme peleistä ja juopuneista stadioneista, melun tuolle puolen ja sokeina niiden iloisten spektaakkelien valheellisuudelle - siinä minä nyt olin, pilkattuani vuosia amerikkalaista jalkapalloa ja kaikkea mitä se edusti, autiolla Karibian hiekkarannalla, juoksemassa hölmöjä syöttökuvioita aidon korttelipallofanaatikon antaumuksella.

-Minä nautin suunnattomasti juuri tällaisista lennokkaista ja hengästyttävän pitkistä lauseista. Minulle Hunter on parhaimmillaan juuri tällaisena. Tässä kirjassa tällainen flow oli valitettavasti harvinaista herkkua, ja pääosin kerronta vaikutti hieman laiskalta. Sanoisinkin, että jos haluaa tutustua Hunter S. Thompsonin kirjoihin, ei kannata aloittaa Rommipäiväkirjalla. Se kannattaa lukea vasta lopuksi, niin sanottuna bonuksena, jos piti muusta tuotannosta.

Nuori Hunter.

Hunterin herkempi puoli

Nostan tämän kirjan parhaimmaksi ja mieleenpainuvimmaksi kohtaukseksi hyvin epähuntermaisen kohdan, joka toi unenomaisella ja haikealla tunnelmallaan mieleen enemmänkin Sofia Coppolan elokuvat:

Sitten huomasin kaksi toisiinsa kietoutunutta ihmistä lähellä riuttaa. Tunnistin Yeamonin ja tytön, joka oli ollut samassa koneessa kanssani. He olivat alasti ja seisoivat vyötäröään myöten vedessä, tytön jalat Yeamonin lantion ympärillä ja kädet tämän kaulalla. Tytön pää oli taaksepäin kallellaan ja hänen hiuksensa valuivat hänen takanaan ja kelluivat vedessä kuin vaalea harja.

Aluksi luulin näkeväni harhoja. Näkymä oli niin idyllinen, että järkeni kieltäytyi hyväksymästä sitä. Minä vain seisoin paikallani ja katselin. Yeamon piteli tyttöä kiinni lanteilta ja keinutti tätä hitaissa kaarissa puolelta toiselle. Sitten kuulin äänen, pehmeän, iloisen kiljahduksen, kun tyttö levitti kätensä kuin siivet.

Silloin lähdin pois ja ajoin takaisin Jesus Lopo -kaupalle. Ostin pienen pullon olutta viidellätoista sentillä, istuin ulos penkille ja tunsin itseni vanhaksi mieheksi. Näky, jonka olin juuri todistanut, toi mieleen paljon muistoja - ei asioista, joita olin tehnyt, vaan asioista, joita en ollut onnistunut tekemään, tuhlatuista tunneista ja turhauttavista hetkistä ja iäksi hukatuista tilaisuuksista, koska aika oli syönyt niin ison osan elämästäni enkä koskaan saisi sitä takaisin. Kadehdin Yeamonia ja säälin itseäni samaan aikaan, koska olin nähnyt hänen kokevan hetken, joka sai minun onneni vaikuttamaan mitättömältä.

Rommipäiväkirja-elokuva

Rommipäiväkirjasta on tehty myös elokuva, joka ilmestyi vuonna 2011. Se ei noudattele kirjan juonta orjallisesti (ja miksi pitäisikään, ovathan elokuva ja kirja kaksi eri diskurssia), mutta on ehdottomasti katsomisen arvoinen.

Rommipäiväkirja-elokuvan pääosan näytteli Johnny Depp. Itse olen assosioinut Johnnyn Hunteriksi jo vuosia, tekihän Johnny suorastaan ikimuistoisen roolityön Hunterina elokuvassa Pelkoa ja Inhoa Las Vegasissa. En tule koskaan unohtamaan kohtausta, jossa Hunter/Johhny herää vettä lainehtivasta ja täysin tuhotusta hotellihuoneesta jättimäinen matelijan tekohäntä takapuolessaan.
-Jos nauruun voisi kuolla..

Johnny Depp ja Hunter S. Thompson olivat hyviä ystäviä myös tosielämässä. Hunter oli Johnnylle tietynlainen mentori.