Unettavaa, niin kovin unettavaa
Kaikki Finlandia-voittajat eivät ole minua varten. Se on asia, jonka Bo Carpelanin Kesän varjot (julk. 2015) opetti minulle. Voin rehellisesti sanoa, että minulla meni lähemmäs vuosi tämän kuusi cd-levyä sisältäneen äänikirjan kuunteluun, enkä muista tarinasta juuri mitään.
Ensimmäinen kuunteluyritys jäi kesken, koska huomasin nopeasti, että sen enempää tarinan aihe (sota & lapsuusmuistot menneiltä vuosikymmeniltä) kuin kerrontatyylikään (verkkainen) eivät iskeneet. Tuntui, kuin aivojeni verenkierto pysähtyisi ja vajoaisin koomaan. Kadotin motivaationi jatkaa teoksen parissa hyvin nopeasti.
Kuukausia myöhemmin, monta kertaa lainan uusineena sain lopulta raahauduttua uudelleen Kesän varjoihin. Tuolloin minun täytyi kuunnella koko äänikirja alusta, koska en muistanut tarinasta enää mitään. Tosin se oli kyllä turha vaiva, koska koko kertomus on minulle edelleen pimennossa, vaikka lopulta kahlasinkin sen melko intensiivisesti läpi jonkinlaisen masokistisen vimman ja epätoivon vallassa: "Tämän blogin aikana ollaan kuunneltu läpi yli sata äänikirjaa, joten yksi suomenruotsalainen professori ei minua lannista! Jos äänikirja aloitetaan, se kuunnellaan myös loppuun, kuten aina ennenkin!"
Carpelanin maalaileva ja tunnelmoiva, kaikkea muuta kuin juonivetoinen tai selkeä kerrontatyyli sai minut pitkästymään ja turhautumaan. En jaksanut keskittyä tippaakaan. Moni tästä pitää, mutta minä en kuulu heihin. Kuuntelin Kesän varjot loppuun ihan vain omaa jääräpäisyyttäni. Luojan kiitos en kuitenkaan ole ainoa kerettiläinen kirjabloggari, jonka Carpelan on ajanut hulluuden partaalle; Pienen kirjaston Katrilla on myös hyvin samanlaisia kokemuksia tästä Finlandia-palkitusta kirjailijasta.