Kiilto, Raven Leilani

 

Pieni kirja, jolla on paljon sanottavaa

Yhdysvaltalaisen Raven Leilanin moninkertaisesti palkittu esikoisteos Kiilto (Luster, 2020) on kirja, jonka lukemista voin suositella kaikille suomalaisille. Samaan hengenvetoon täytyy kuitenkin huomauttaa, että syntyperäiselle pohjoisen kasvatille tämä teos ei välttämättä ole ymmärrettävissä samoin, kuin värillisille yhdysvaltalaisille, joihin kirjan kirjoittaja kuuluu. Me emme voi koskaan täysin tajuta, miltä tuntuu tulla syrjityksi esimerkiksi etnisyyden tai yhteiskuntaluokan takia, tai millaista on, kun ei pääse lääkäriin, koska ei ole sairausvakuutusta. Mutta tästä huolimatta ja juuri tämän takia tämä kirja on syytä lukea. 

Vedin lukupiirin, jossa käsittelimme Kiiltoa ja ennen kaikkea nämä eriarvoisuuden teemat tulivat puheeksi. Itse nostin tapaamisessamme kirjan mahdollisesti tärkeimmäksi kohtaukseksi poliisiselkkauksen, jossa tulee havainnollisesti ilmi, miten eri tavalla Yhdysvaltojen virkavalta kohtelee mustaihoisia ja valkoihoisia kansalaisia; Black Lives Matter. Rotukysymykseen liittyen luin myös ääneen seuraavan kohdan, jossa Edie keskustelee kollegansa Arian kanssa työmaailmasta:

"Luulet, että kun lorvit etkä osoita minkäänlaista impulssikontrollia, edustat vähän niin kuin black poweria. Haistatat valkoisille tai jotain. Mutta olet juuri sitä, mitä he odottavat. Kyllä minä ymmärrän halun vastustaa heidän vaatimuksiaan. Mutta heillä on varaa olla keskinkertaisia. Meillä ei."

"Keskinkertaisia?"

"Meitä ei saa yhdistää keskinkertaisuuteen. Katsos kun joskus vielä tulee sellainen lyhyt hetki, että he eivät osaa sanoa, miten musta olet, ja siihen hetkeen on päästävä."

Kiillossa 23-vuotias, itseään levottomasti etsivä Edie tulee irtisanotuksi, ja päätyy asumaan vanhemman rakastajansa, Ericin, perheen luo. Tämän myötä hän tutustuu myös tämän vaimoon Rebeccaan ja tummaihoiseen adoptiolapseen, Akilaan. Itselleni Edien tarina näyttäytyi ennen kaikkea selviytymistaisteluna täynnä ristiriitoja ja yllättäviä kohtaamisia. Ihmettelin tarinan alussa Edien repivää elämäntyyliä ja itsetuhoisia valintoja, mutta mitä pidemmälle luin, sitä enemmän ymmärsin ja tunsin sympatiaa.  

Loppupeleissä tarinan tärkeimmiksi ihmissuhteiksi muodostuivat naisten väliset ystävyys- ja avunantosuhteet Ericin jäädessä vain pieneen (ja sangen epämiellyttävään) sivurooliin. Rebeccan kanssa Edie muodostaa sanalla sanoen mielenkiintoisen suhteen, jota on luonnehdittu muun muassa synkän intiimiksi pseudo-ystävyydeksi. Akila taas saa Ediestä itselleen isosiskomaisen liittolaisen, joka auttaa Akilaa muun muassa hiusten kanssa. 

Minulle kirjan ydinteemaksi nousi paitsi itsensä etsiminen ja selviytyminen, myös näkeminen ja nähdyksi tuleminen. Työkseen ruumiinavauksia tekevä Rebecca lukee ihmisruumista kuin avointa kirjaa; kehoon jääneet jäljet ovat merkki eletystä elämästä ja virheetön ruumis on Rebeccalle surullisempi näky kuin loppuun asti kulutettu tomumaja: "Kuvittele että eläisi niin varovaisesti, ettei jää mitään jälkeä siitä, että on ylipäätään elänyt". 

Edie on puolestaan taiteilija, joka haluaa nähdä ja myös tulla nähdyksi taiteen kautta: 

Ja yksi ollessani odotan että joku tekisi saman minulle, vangitsisi minut kankaalle armottomin, harkitsevin käsin, jotta minusta jäisi jälki, todiste että olin täällä. 

Kiilto (eräs lukupiiriläinen muuten kritisoi kirjan nimen käännöstä) on nopealukuinen ja takuulla paljon ajatuksia herättävä teos, joka jää kummittelemaan mieleen pitkäksi aikaa. Suosittelen tietyin varauksin (mukana K-18 -sisältöä) myös lukupiirikirjaksi. Jään odottamaan suurella mielenkiinnolla myös Leilanin seuraavaa teosta, joka kantaa nimeä Material (2027).

Maire: Hänen Majesteettinsa palveluksessa, Maire Lankinen & Nazzareno Sifo

 

Jokaisen anglofiilin must-read

Maire Lankinen lähti 1960-luvun alussa töihin Iso-Britanniaan, koska sodanjälkeinen Suomi tuntui nuoresta naisesta jo niin kovin nähdyltä. Britteihin päästyään hän työskenteli ensin Windsorissa erään arkkitehtiperheen kotiapulaisena, mutta pian veri alkoi vetämään Lontooseen. Ja niinpä, suorastaan satumaisen helpon rekrytointiprosessin myötä, Maire löysikin itsensä Buckinghamin palatsista. Tämä siitä huolimatta, että koulutusta tai edes kielitaitoa ei ollut mitenkään liiaksi. Hovissa Maire myös oli ainoa ulkomaalainen. Hänen piti viettää briteissä alun perin vain vuosi, mutta lopulta hovissa vierähtikin pitempi aika. 

Suomeen palattuaan Maire ei halunnut antaa kokemuksistaan haastatteluja lehdille, ja pakeni toimittajia joskus jopa ikkunan kautta. Jokin kuitenkin muuttui, kun Elizabet II kuoli vuonna 2022, ja niinpä pääsimme lukemaan tämän kerrassaan ihastuttavan Maire: Hänen Majesteettinsa palveluksessa -elämänkerran (2024). Teos oli suunnattu ensisijaisesti Mairen lapsenlapsille, mutta kaikeksi onneksi se saatiin myös laajempaan levitykseen.

Mairen uskomattoman tarinan salaisuus piilee mielestäni paitsi hyvässä tuurissa, myös erinomaisessa asenteessa. Maire itsekin korostaa toistuvasti kirjan kuluessa, että jos elämässä haluaa jotain, pitää saada suunsa auki. Näinhän se on. 

Tämä pirskahteleva ja rohkea elämänkerta sai minut liikuttumaan syvästi. Kyynelehdin jo kirjan alussa, kun 87-vuotias Maire on menossa tapaamaan Suomessa vierailulla ollutta Prinssi Williamia. Tämä kirja on monella tapaa kuin todeksi tullut satu. Vai kuinka moni pääsee palatsiin töihin vain piipahtamalla nopeasti työvoimatoimistossa vastaamassa yhteen kysymykseen, ja heti ensimmäisenä työpäivänä on vieläpä kuninkaalliset häät? Voisipa meistä jokainen kokea edes kerran elämässään jotain näin maagista.

Viime vuodet skandaaleineen, kuolemineen ja sairastapauksineen ovat olleet brittien kuninkaallisille rankkaa aikaa. Tällä hetkellä moni jopa kyseenalaistaa, tuleeko monarkia selviämään. Mairen kirja kuitenkin muistuttaa, että joskus on ollut aika, jolloin kaikki oli hyvin, ja Andrewkin oli vain suloinen lapsi, joka juoksenteli palatsin käytävillä ihastusta herättäen. 

The Other Bennet Sister, Janice Hadlow

 

Mary Bennetin kasvutarina

Jane Austenin (1775-1817) maailmankuulu klassikko Ylpeys ja Ennakkoluulo (Sense and Sensibility, 1811) on saanut lukuisia, muiden kirjoittamia jatko-osia, joista osa pyrkii jatkamaan alkuperäistä tarinaa, osa taas sijoittuu nykyaikaan (esimerkiksi Helen Fieldingin Bridget Jones, 1996). Janice Hadlowin The Other Bennet Sister (2020), joka on sittemmin sovitettu myös tv-sarjaksi, sijoittuu näistä kategorioista ensimmäiseen. 

Ensimmäisen kolmanneksen ajan kirjassa käydään läpi Ylpeys ja Ennakkoluulo -teoksen tapahtumia Bennetin perheen keskimmäisen tyttären, Maryn, näkökulmasta käsin. Tämä on tuntunut joidenkin lukijoiden mielestä turhalta, mutta itse pidin ratkaisua hyvänä. Tämän alkuosion ansiosta tarinaan tuli mukava liukuvärjäys, joka alkoi Maryn lapsuudesta ja johti lopulta tuttujen tapahtumien uudelleenkerronnan kautta Maryn henkilökohtaiseen kehitystarinaan. 

BBC-pomonakin tunnetun Hadlowin kertojanääni on miellyttävä ja ennen kaikkea se sopii loistavasti  alkuperäisen tarinan tyyliin. Austenin kirjasta tutut hahmot heräsivät eloon silmieni edessä, nyt vain eri suunnasta valotettuna: rouva Bennet ei olekaan enää pelkkä höppänä kanaemo, vaan ilkeä ja tuomitseva, herra Bennet on etäinen, Elizabet korostetun huoleton ja energinen. Ainoa, jonka olemus ei juurikaan muuttunut, oli Lydia. Hän oli yhtä ärsyttävä, kuin aina ennenkin. Erityisesti minua riemastutti herra Collinsin uudelleentulkinta. Hadlow toden totta osasi tuoda tähän, Austenin kirjassa lähinnä rasittavaksi riippakiveksi kuvattuun hahmoon aivan uudenlaista syvyyttä. Oli myös erittäin mielenkiintoista nähdä,  miten Collinsin (järki)avioliitto Charlotte Lucasin kanssa oli sujunut. Minun silmissäni tämä oli tarinan paras osuus.

Luonnollisesti kirja käsitteli vahvasti Maryn sosioekonomista asemaa, joka kiertyi pitkälti mahdollisen avioliiton ja uhkaavan vanhan piian kohtalon ympärille. En halua spoilata kirjan loppua, mutta sanottakoon näin, että oli mukava nähdä, miten Maryn hahmo kehittyi tarinan edetessä ja miten hän paitsi löysi oman äänensä ja itsevarmuutensa, myös muutti omia mielipiteitään kerta toisensa jälkeen. Tältä näyttää hyvin kirjoitettu, pyöreä henkilöhahmo. Oli myös riemastuttavaa, että Mary sai nojata "nörtteyteensä" koko painollaan ja siitä tuli lopulta myös hänen viehättävyytensä ja kehitystarinansa keskeinen osatekijä. Tämä puoli hänestä myös takuulla puhuttelee monia tämän kirjan lukijoita, vaikkakaan Mary itse ei tykästynyt fiktioon yhtä paljon kuin tietokirjoihin. 

Nautin tämän loistavalla dialogilla höystetyn äänikirjan kuuntelusta mitä suurimmissa määrin. Ennen kaikkea näen sen alkuperäisteokselle uskollisena kunnianosoituksena, joka on televisio-adaptaationsa ansainnut. Toivottavasti saamme tuon adaptaation pian vaikkapa YLE:n ohjelmistoon täällä Suomessa.

Meren ja veren liitto, Päivi Alasalmi

 

Vavahduttava teos Hailuodon murhaperjantaista

..Sanskerin saari oli matala kuin äidin leivinpöydälle taputtelema rieska. Mikään harjanne, kumpu tai kukkula ei noussut siltä toista korkeammaksi. Yksi suuri aalto saattoi pyyhkäistä sen yli, mutta silti saari paljastuisi uudestaan merestä.

Saari oli kuin Suomen kansa. Idän viikate saattoi yrittää niittää meidät, mutta seuraavana keväänä, kun auringonpaiste lämmittäisi maaperän ja kevätsade kastelisi sen, siemenet itäisivät ja nousisivat taas Pohjanmaasta.

Historialliset romaanit ovat pitkään olleet sydäntäni lähellä. Tästä huolimatta juuri Suomen historiaa käsittelevät teokset ovat jääneet jostain syystä viime aikoina sivuosaan lukulistoillani. Nyt tämäkin asia on onneksi korjattu, kiitos laajasti erityylisiä teoksia kirjoittaneen Päivi Alasalmen. Isovihan aikaisia tapahtumia käsittelevä Meren ja veren liitto (2024) nappasi minut otteeseensa heti alkusivuista lähtien, ja sama lukuinto kantoi (veriseen) loppuun asti. Hänen käsittelyssään jopa sota, aihe, josta en yleensä kiinnostu, herätti kiinnostukseni. Mielestäni tästä kirjasta saisi myös hyvän elokuvan.

Luimme Meren ja Veren liiton lukupiirikirjana, ja kaikki mukana olleet pitivät kirjasta, mitä ei ole tapahtunut sitten Suvi Ratisen. Eli tässäpä oiva tarjokas kaikille lukupiireille! Itse hieman arastelin tämän kirjan tarjoamista lukupiiriläisille nykyhetken poliittisen tilanteen takia, mutta lopultakin taisi olla niin, että venäläisiltä pakeneminen kirjan sivuilla oli kaikille vain terapeuttista, raakuuksista huolimatta. Ja olihan mukana myös romantiikkaa tasapainottamassa vaakakuppeja. Huomiotta ei myöskään voi jättää ajallisen etäisyyden vaikutusta, sillä onhan näistä tapahtumista on jo satoja vuosia (vaikkakaan väkivalta ei ole maailmasta loppunut).

Vauhdikkaan ja mukaansatempaavan juonen lisäksi pidin Meren ja veren liitossa erityisesti siitä, miten päähenkilö, 17-vuotias Christina Sundelin, kehittyy tarinan aikana ja nousee tilanteen tasalle ja sen yli. Kuten eräällä tekstaripalstalla juuri karrikoiden kirjoitettiin: "Naisten työt tekee nainen, miesten työt tekee nainen, mies ei tee mitään". Toki myös miespäähenkilöt tarjoavat monenlaisia yllätyksiä, juonesta tässä sen enempää paljastamatta.

Eräs minua koskettanut asia oli myös hevosten kuvaus, hevosenomistaja kun olen. Pidin siitä, että hevosista tehtiin tärkeitä toimijoita, jotka vaikuttivat monella tapaa asioiden kulkuun ja myös pelastivat omistajansa, kuka mitenkin. Tähän liittyen minun on kuitenkin pakko antaa hieman rakentavaa palautetta: hevosten elekieli ja viestintä ei ollut kirjassa täysin realistista. Kuten niin usein eri mediateksteissä, oli kyse sitten vaikkapa elokuvasta tai kirjasta, myös tässä tarinassa hevoset hirnuivat aivan väärissä tilanteissa ja ylipäätään aivan liian usein. Ei-hevosihmiset eivät tunnu ymmärtävän, epäilemättä osittain juuri median antamien, virheellisten kuvausten takia, miten harvoin hevoset oikeasti hirnuvatkaan. Erilainen puhina, pärinä tai pärskintä onkin sitten huomattavasti yleisempää. Tätä kirjaa kuunnellessa minulle tuli toistuvasti mieleen ajatus siitä, että historiallista romaania kirjoittaessa kirjailijan kannattaisi konsultoida historiantutkijoiden lisäksi myös hevosten käyttäytymiseen ja kommunikaatioon perehtyneitä ammattilaisia (esim. Tuire Kaimio). Tai antaa kirja koelukuun jollekin tuntemalleen hevosenomistajalle. 

Huonoimman hevoskerturin titteliä Alasalmi ei silti missään nimessä voittanut. Tuo arvonimi kuuluu edelleen J.R.R. Tolkienin kirjalle Lohikäärmevuori, jossa ponit "vikisevät" ja "rääkyvät". Toki en syytä näistä Hobitti-kirjan vanhan käännöksen oudoista sanavalinnoista Tolkienia, vaan kirjan suomentanutta Risto Pitkästä.

Tarinassa oli mukana myös sellaisia hevosyksilöitä, joiden kommunikaatiotavoista hevosenomistajatkaan eivät pääse pätemään. Nämä kirjan loppupuolella apuun tulevat (mielikuvitus)merihevoset kommunikoivat päähahmon kanssa nimittäin mitä ilmeisimmin joko suusannallisesti tai telepaattisesti:

Minulla ei ollut käsitystä oikeasta suunnasta, eikä merilintujakaan näkynyt missään. Silloin ne tulivat, pienet, pystypäiset merihevoset, sepän peukalon kokoiset, vihreät, harmaat ja kullanruskeat. Ne asettuivat veneen keulaan ja vierelle, niiden harja hulmusi kuohuvassa vedessä, kun ne laukkasivat rinnallani.

- Te tulitte, kuiskasin niille.

- Sinä kutsuit, ne sanoivat. - Me kuulimme kutsusi. 

Heitin päätäni taaksepäin ja nauroin. Ratsastin aallonharjalla tuhansilla pienillä merihevosilla kuin poseidon. Pyhä henki puhalsi etelästä, Vellamo antoi merivirran ja Ahti työnsi venettämme Sanskerin suuntaan.

Oli mahtavaa, että tämänkaltaiseen, historiallisiin tositapahtumiin perustuvaan romaaniin, on ujutettu mukaan ripaus yliluonnollista. Vaikka esimerkiksi Tolkien ei silti toki laskisi tätä fantasiaksi, sillä yllä oleva kohtaus on mitä ilmeisimmin väsymyksestä johtuva hallusinaatio (vrt. esimerkiksi Liisa Ihmemaassa -kirjan tarina, jossa fantastiset tapahtumat selitetään Liisan unena). Tämä, verrattain lyhyt kohta kirjan loppupuolella nousi silti itselleni tärkeäksi osaksi kokonaisuutta. Se oli kuin kurkistus verhon taakse.

Maailman viimeinen eläin, Suvi Auvinen

 

Karhukaiset, nuo eläinmaailman hobitit

Toimittaja ja tietokirjailija Suvi Auvisen Maailman viimeinen eläin -teos (2025) kiinnitti huomioni aluksi outoudellaan. Kirjan kansi näytti lähinnä Frank Herbertin Dyyni-kirjasarjan postuumisti julkaistulta esiosalta: "Hiekkamatojen nuoruusvuodet". Valitettavasti tästä ei kuitenkaan ollut kyse, joskin minun on silti spekulatiivisen fiktion ystävänä pakko sanoa, että mielestäni Auvisen ihailemissa pikku karhukaisissa ja Tolkienin hobiteissa on paljon samaa. Molemmat ovat pieniä, pyöreitä ja huomaamattomia ja juuri siksi ne myös selviytyvät vaikeissakin olosuhteissa. Kumpikin laji säilyy todistettavasti hengissä vaikka tulivuoren sisuksissa. 

Mutta leikki sikseen. Aktivistiksi tunnustautuva Suvi Auvinen on kirjoittanut puhuttelevan ja mukaansatempaavan kirjan, jonka lukemista suosittelisin kaikille, joita ihmiskunnan tekemien virheiden esiin nostaminen ja lajimme lähestyvä sukupuutto ei ahdista liikaa. Itselläni teki kieltämättä ajoittain tiukkaa. Roikuin kuitenkin matkassa mukana, sillä sen verran veikeästi Auvinen karhukaisista kirjoitti. Erityisen kiinnostavia olivat karhukaisten löytöhistoriaa käsittelevät kohdat, joissa huonosta terveydestä kärsinyt pappi Johann Goeze päätti kauas matkustamisen sijaan katsoa lähelle (tätä voisi suositella myös Elon Muskille). 

Erityisen toimivan kirjasta teki sen kansanomainen, ei-akateeminen tulokulma: Auvinen on itsekin maallikko ja niinpä hän osaa tehdä kysymyksiä, joita myös keskivertolukija voisi karhukaisista esittää. Auvinen toimikin läpi kirjan lukijansa tasaveroisena, joskin ajoittain synkkänä kanssakulkijana.  

Maailman viimeinen eläin -kirjassa liikutaan taitavasti mikrotason ja makrotason, yksityisen ja yleisen, lokaalin ja globaalin välillä, universaalia unohtamatta. Pidin tavasta, jolla Auvinen laittoi meidät omalle, varsin pienelle paikallemme tämän planeetan ja universumin historiassa. Maailman viimeinen eläin on pökerryttävän hienoa luettavaa.

Spontaani karhukaislöytö lapsille suunnatusta
1000 Uskomatonta faktaa -teoksesta (Andrea
Mills, suom. Tapani Lahtinen, 2024)

Voita, Asako Yuzuki

 

Romaani, jonka viestin Taija Somppikin allekirjoittaisi

Voin maku oli verrattain raikas, mutta siinä oli samanlaista auringonpaisteen mieleen tuovaa lämpöä ja syvyyttä kuin kaikissa niissä eri maitotuotteissa, joita Rika oli maistellut Niigatassa. Soijakastike sulautui voihin, mikä korosti yhdellä rykäyksellä perunan makeutta ja suutuntumaa, eikä Rika saanut enää haarukkaansa pysähtymään.

Eräällä tutullani oli tapana sanoa anopilleen, että tämän käyttämä rypsiöljy kuuluu korkeintaan talon isännän konepajalle voiteluaineeksi. Ymmärrettävästi anoppi ei tästä pitänyt. Meillä Suomessa voi vastaan kasvirasva -leirit muodostuivat jo 1970-luvulla. Itse kuulun voi-leiriin ja siellä pysyn. Lisäksi rakastan ruuanlaittoa ja hyvää kirjallisuutta. Niinpä tämä Asako Yuzukin (muun muassa) voita ylistävä Voita (julk. 2017, suom. 2026) on minulle pitkälti täydellinen kirja. Niinkin täydellinen, että päädyin jopa ensimmäistä kertaa ikinä päivittämään äänikirjasopparini kalliimpaan, kun pitkähkö Voita oli kuluttanut kuuntelutuntini loppuun, enkä halunnut odottaa uusien tuntien avautumista päivääkään. Tätä kuunnellessani ajattelin monesti, että "vihdoinkin kirja, jossa on tarpeeksi ruokakuvauksia!".

Viimeksi olen nauttinut ruoka-aiheisen kirjan lukemisesta näin paljon kahlatessani läpi Tuomas Vimman huikeaa Gourmet -teosta.  Mainittakoon, että ruuan lisäksi myös feminismi yhdistää molempia kirjoja. 

Yuzukin tositapahtumiin perustuva teos nostaa selkeästi esiin japanilaisnaisten kompleksisen suhteen omaan kehoonsa ja painoonsa. Kirjan asetelma, jossa toimittaja käy toistuvasti haastattelemassa oletettua, kulinaristisesti valveutunutta murhaajaa vankilassa, toi mieleeni takavuosien kauhuklassikon, kaikille varmasti tutun Uhrilampaat-elokuvan. Ja siinä missä Uhrilampaiden Hannibal Lecteristä oli tehty kannibaali, jotta katsojan kiinnostus heräisi, riittää tässä japanilaiskirjassa se, että murhaaja on, kauhistus sentään, lihava aasialaisnainen. Lisäksi teos käsittelee muun muassa äitiyttä ja kotivaimon roolia mielenkiintoisilla tavoilla. Näennäisesti keskeisessä roolissa olevat murhat jäävät lopultakin sivuosaan.

Eräs Goodreadsin lukija oli antanut Voita-kirjalle vain yhden tähden, koska kirjan viimeisessä luvussa "vain paistetaan kalkkuna". Itse taas annan samasta syystä johtuen tälle kirjalle täydet viisi tähteä. Voita on hypnoottinen mestariteos, johon haluan palata vielä monta kertaa. 

Äkkiä yksi asia näkyi kirkkaana hänen mielessään. Ennen viimeistä päiväänsä hän tahtoi käyttää kaikki voimansa valmistaakseen jotakuta varten upean aterian. Samanlaisen kuin kuvakirjassa, jonka hän oli lukenut lapsena: kokonaisena paistettu kalkkuna sekä sokerikuorrutusta valuva kakku. Pelkkä ajatus sai hänen sydämensä pamppailemaan täyttymyksestä. Toisesta ihmisestä huolehtiminen kunnon kotiruoan avulla ei oikein sopinut hänen luonteeseensa. Hän oli kuitenkin jo lopen kyllästynyt tekemään ruokaa vain itseään varten.

Mielenkiintoista lisälukemista ja -katsomista:

• Parantavat rasvat, Taija Somppi & Jani Somppi (2012/2025)
• Yhdysvaltojen uudet ravitsemussuositukset
• Kitchen confidential, Anthony Bourdain  (2000)
• Gourmet, Tuomas Vimma (2008)
• Hyvän ruoan kirja, Hannamari Rahkonen (2021, tästä löytyy upea burgundinpadan resepti, kyseinen ruokahan on Voita-kirjassa keskeisessä roolissa) 
• Julie & Julia -elokuva (2009)
• Uhrilampaat -elokuva (1991)
• Gary Eats -Youtube -kanava
• Greeno Eats -Youtube -kanava 
• Dollar Tree Dinners - Youtube -kanava
• Japan Eat -Youtube -kanava

Fred & Rose, Howard Sounes

 

Match made in hell

The interest in people like Fred and Rose is curious. I would suggest that we are facinated because we can study them in detail while remaining completely safe. They are like specimens of rare poisonous spiders impaled on pins and set in cases at the natural history museum. We peer through the glass, in distaste, secure in the knowledge that we can come into no harm. What we can learn from these macabre exhibits what Fred and Rose demonstrated so effectively is that it is possible to kill repeatedly for many years without being caught. And the Wests may never have been caught without few slices of luck.

Luin hetki sitten sarjamurhaajapariskunta Fred ja Rose Westin tyttären, Mae Westin paljon ajatuksia herättäneen elämänkerran Love as Always, Mum xxx (2018). Vaikka olenkin yleensä varsin maltillinen true crimen lukija, tulin tarttuneeksi samoin tein kahteen muuhunkin 25 Cromwell Streetin tapahtumia käsitelleeseen teokseen. Howard Sounesin Fred & Rose (1995/2013) on niistä toinen. Tämä on yksi tärkeimmistä ja myös ensimmäisistä kirjoista, jotka käsittelevät Westien rikoksia. Sounes itse oli jutussa alusta asti mukana toimittajan roolissa ja hän muun muassa keksi kollegansa kanssa kuuluisan ilmaisun "House of Horrors". Suosittelisinkin tätä kirjaa kaikille aiheesta kiinnostuneille. 

Erityisen hyvän Fred & Rose -kirjasta tekee sen monipuolisuus ja tasapainoisuus. Sounes ei mässäile karmivilla yksityiskohdilla loputtomiin (vaikkakin ajoittain minun olikin pakko pitää taukoa kuuntelustani), vaan siirtyy kirjan puolessa välissä oikeudenkäyntien kuvailuun, joissa hän itse oli läsnä. Lisäksi hän kertoo kirjan päivitetyssä versiossa myös eri osapuolien uusimpia kuulumisia ja esimerkiksi kommentoi Mae Westin kirjaa. Minun tapaani myös hän ihmettelee, miten on mahdollista, että Mae edelleen epäilee äitinsä syyllisyyttä. Varsinkin, kun sittemmin on tullut ilmi, että yksi perheen lapsista todisti siskonsa Heatherin murhan. 

Eräs kirjan tärkeimmistä osioista käsittelee yhteiskunnan ja yhteisön vastuuta ja pohtii muun muassa sitä, miksi sosiaaliviranomaiset eivät heränneet tutkimaan asioita, vaikka Westien lapset tulivat vähän väliä kouluun ruhjeilla. Tapauksien ajankohta toki selittänee osan tästä, sillä briteissä koulu ja sosiaaliviranomaiset ovat tiivistäneet yhteistyötään vasta Westien jäätyä kiinni. Samanlaista parannusta alettiin ajaa meillä Suomessa Vilja-Eerikan tapauksen myötä. Toinen esiin nostettu näkökulma muistutti, että osaa Westien uhreista ei oltu edes ilmoitettu kadonneiksi, koska heidän omaisensa eivät joko välittäneet tarpeeksi tai luulivat, että kadonnut perheenjäsen halusikin kadota ja tulla jätetyksi rauhaan.

Sounes huomauttaa myös, että Fred ja Rose olivat sarjamurhaajina hyvin epätyypillisiä. Tilastollisesti tyypillinen sarjamurhaaja on nimittäin yleensä tavallista älykkäämpi, päihdeongelmainen sinkkumies alemmasta yhteiskuntaluokasta. Fred ja Rose olivat kuitenkin raitis aviopari, jolla oli paljon lapsia ja Fredin älykkyysosamäärä oli 84 (Rosea ei koskaan tutkittu, mutta hänenkin koulumenestyksensä oli ollut huono). Vaarallisiksi heidät teki ennen kaikkea lapsuudessa ja nuoruudessa kärsityt aivovauriot ja väkivalta eri muodoissaan. Rosen äiti oli myös saanut sähköshokkihoitoja odottaessaan Rosea. Kun nämä kaksi sitten tapasivat, olivat seuraukset tuhoisia. Lähellä oli toki sekin, että jompi kumpi olisi murhannut toisen. Molemmat kyllä yrittivät. Ja aivan kuten Sounes totesi: heidän imagonsa suurperheen raittiina lähiövanhempina suojeli heitä rikossyytteiltä tehokkaasti. Kukaan ei pystynyt uskomaan, että lastenhuoneen lattian alla oli salainen hautausmaa.

Turhauttavinta Fredin ja Rosen tarinassa on, että poliisin kanssa yhteistyötä tehneen Fredin itsemurhan myötä kaikki murhat eivät tule mahdollisesti koskaan selviämään. On nimittäin todennäköistä, että uhriluku on paljon korkeampi kuin virallisesti todettu 12, mutta Fred vei salaisuutensa mukanaan hautaan. Vielä elossa oleva Rose ei tule puhumaan koskaan.

#Syyllinen, Hanna-Riikka Kuisma

 

Raivokas kuvaus somen ja ihmismielen varjopuolista

Jään hetkeksi tuijottamaan kasvojasi. Olet kaunein, kun nukut vapautuneena kaikista ilmeistä. Olet yleensä niin lähellä, että sinua on vaikea nähdä. Kuolisin puolestasi, mutta se helposti unohtuu arjessa, kun näkee toisen naaman useammin kuin omansa. En osaisi kuvailla ulkonäköäsi enää. Olet käynyt niin tutuksi, etten tunnista kasvojasi. Mistä kohdasta ihmistä pitää viiltää, että näkisi hänen sieluunsa?

Olen vältellyt Hanna-Riikka Kuismaa pitkään. Pidin hänen teoksiaan liian synkkinä ja ahdistavina, kiitos vuosia sitten minulta kesken jääneen Kerrostalo-kirjan. Tästä huolimatta päätin taannoin ottaa riskin uudelleen, ja tarjota Kuisman #Syyllinen-teosta (2021) lukupiirikirjaksi kirjastossamme. Kieltämättä hieman hirvitti, kun kirja tuli valituksi. Tämä oli kuitenkin täysin turhaa. Liekö kyse sitten siitä, että #Syyllinen on teoksena vähemmän rankka kuin Kerrostalo, mutta tällä kertaa lukukokemukseni oli hyvin positiivinen.

#Syyllinenkin on toki teemoiltaan raskas, mutta silti jopa hämmentävän kevyt ja suorastaan addiktoiva katsaus mieleltään järkkyneen somevaikuttajan elämään. Itse kuuntelin tämän teoksen Elena Leeven lukemana äänikirjana ja jäin täysin sen pauloihin. Kahlasin tarinan läpi päivässä. Ja kun kirja loppui, minua harmitti. Halusin lisää. Enkä ollut ainoa. Useampi kuin yksi lukupiiriläinen nimittäin ilmoitti, että haluaa lukea Kuismaa jatkossa lisääkin. 

Itselleni tuli tämän kirjan nimettömäksi jääneestä päähenkilöstä mieleen Kari Hotakaisen ja Suvi Ratisen tuotanto, sekä jossain määrin myös Tuomas Vimma. Esimerkiksi Ratisen kirjassa Hyvä tarjous päähenkilönä on niin ikään maaninen nainen, joka käy kauppaa netissä hirveällä raivolla, eikä hirtehishuumorilta ja koomisilta tilanteilta vältytä. Erona on vain se, että toinen päähenkilö haluaa ostaa talon, toinen taas päästä epäilyttävästä myyntivarastostaan eroon. Ja some-seuraajiakin olisi kiva saada.

Plussaa on myös annettava kirjan lopun yllätyskäänteistä, joihin minun piti palata painetun kirjan muodossa, jotta sain kokonaiskuvan muodostettua. Aivan kuten Kuismaa suuresti fanittava kolleganikin Goodreadsissa kirjoitti:

Pahinta ja parasta Kuisman kirjoissa on aina se, ettei koskaan voi tietää, millainen todellisuus on päähenkilön pään ulkopuolella.

Juuri näin. Itse rakastan tarinoita, joissa kirjailija vetää maton jalkojeni alta, ja tämän Kuisma teki mitä taidokkaimmin. Arvostan. 

Ikuisen elämän lyhyt historia, Peilityyni ja Korppinaiset/Tiina Raevaara

 

Throwback kohtaamiseeni Tiina Raevaaran kanssa

Viime syksynä pääsin haastattelemaan Tiina Raevaaraa työni puolesta Kirjojen yöhön. Valmistauduin lukemalla (/kuuntelemalla) Raevaaralta kolme kirjaa: Korppinaiset (2016), Peilityyni (2025) ja Ikuisen elämän lyhyt historia - Kuinka taistelemme kuolemaa ja vanhuutta vastaan (2024). Näistä erityisesti hyvin ajonkohtainen ja mielenkiintoinen Ikuisen elämän lyhyt historia jäi mieleeni. 

Korppinaiset, lukemistani Raevaaran kirjoista vanhin, oli hienoinen pettymys. Kirjan kansi ja nimi toivat mieleeni Pasi Ilmari Jääskeläisen tuotannon, josta pidän erittäin paljon. Valitettavasti vain kyseessä oli Aalo ja Johannes -trilogian toinen osa, joka viittasi ensimmäiseen osaan, Yö ei saa tulla (2015), vähän joka käänteessä. Tämä siitä huolimatta, että kyseessä piti olla itsenäinen jatko-osa. Lisäksi pidin kirjan loppua turhan sekavana. Tämä harmitti minua, sillä halusin todella pitää tästä kirjasta. Plussaa haluan kuitenkin antaa hienoista kauhu-elementeistä.

Peilityyni oli lukuhetkellä Raevaaran uusin teos. Tämä oli myös syy, miksi haastattelijana halusin lukea juuri sen, vaikka kyseessä olikin Eerika Hämeranta -kirjasarjan viides osa. Kuten arvata saattaa, myös tässä kirjassa oli melko paljon viittauksia sarjan edellisiin osiin. Lisäksi alku tuntui joiltakin osin hieman jaarittelevalta. Kaiken kaikkiaan Peilityyni oli kuitenkin varsin mainio ja teemoiltaan ajankohtainen trilleri, joka nappasi minut lopulta otteeseensa napakasti. Juoni oli varsin suoraviivainen, mutta haitanneeko tuo. 

Tiina Raevaara on koulutukseltaan biologi ja filosofian tohtori. Niinpä hän olikin minusta eniten elementissään Ikuisen elämän lyhyt historia -tietokirjassaan, vaikka toki tietokirjailijoiden ohella myös scifi-kirjailijat ovat perinteisesti olleet varsin oppineita luonnontieteiden saralla. Esimerkiksi Isaac Asimov oli biokemian tohtori, H. G. Wells biologi ja Arthur C. Clarke paitsi matemaatikko, myös fyysikko. Ei siis ihme, että Helsingin yliopiston luonnontieteiden laitokselta ponnistava Raevaarakin on päätynyt kirjoittamaan scifiä.

Pimeän vuodenajan kunniaksi aloitin haastattelumme kysymällä Tiinalta, miten hän määrittelee kuoleman. Tiina vastasi sen olevan tietynlaista virtauksen loppumista. Erinomainen vastaus, sillä elävä kehohan on jatkuvassa prosessissa. Esimerkiksi erään yleisesti tunnetun anekdootin mukaan kaikki ihmiskehon solut uusiutuvat seitsemän vuoden välein. 

Ikuisen elämän lyhyessä historiassa, jota käsittelimme haastattelussakin runsaasti, pohdittiin elämän pidentämistä monelta eri kantilta; ei kysytty vain miten, vaan myös miksi. Raevaara kyseenalaistaa kirjassaan median ihmisille itsestäänselvyytenä tyrkyttämää pitkän elämän ihannetta osuvasti. Hän huomauttaa, että todellisuudessa monet ihmiset haluavat ennen kaikkea hyvän ja terveen elämän, eivätkä välttämättä mahdollisimman pitkää elämää. Itselleni tuli tästä myös mieleen gonzo-journalismin isänä tunnettu Hunter S. Thompsonin kuuluisa lausahdus: 

Life should not be a journey to the grave with the intention of arriving safely in a pretty and well preserved body, but rather to skid in broadside in a cloud of smoke, thoroughly used up, totally worn out, and loudly proclaiming "Wow! What a ride!"

Thompson eli tämän, käytännössä varsin äärimmäisen filosofiansa mukaan loppuun asti. Hän kuoli lopulta oman käden kautta 67-vuotiaana, kun sairaudet estivät häntä elämästä haluamallaan tavalla. Itsemurhaviestissään Thompson totesi, että hän ei enää nauti elämästään ja on jo elänyt kauemmin kuin halusi tai tarvitsi. Eli aivan kuten Raevaarakin kirjassaan kirjoittaa: "Kuolemaa enemmän tunnutaan pelkäävän avuttomuutta ja oman määräysvallan hiipumista."

Kynttiläänsä molemmista päistä liekinheittimellä polttaneen Thompsonin täydellisenä vastakohtanaan voidaan pitää Raevaaran kirjassa oman lukunsa saanutta Bryan Johnsonia, jonka tavoitteena on elää mahdollisimman kauan biohakkeroinnin avulla. Tämä tekee Johnsonin elämästä hyvin rajoittunutta ja äärimmäisen kurinalaista. Yleisin reaktio Johnsonin elämäntapaan on ällistys ja epäusko. Ja kuitenkin, kun hänen päivärutiiniaan tarkastelee lähemmin, löytyy sieltä Raevaaran mukaan lopulta paljon samaa kuin esimerkiksi hänen arjestaan. Molemmat heistä käyttävät esimerkiksi samanlaista punavalolaitetta. Itse ymmärrän tämän vallan mainiosti, olenhan itsekin varsin kiinnostunut terveellisestä elämästä ja jopa siitä kohutusta biohakkeroinnista.

Kantasolukloonien, koneen ja ihmisen yhdistämisen, veriplasmasiirtojen ja kryoniikan ohella Raevaara käsittelee teoksessaan myös omaa, kompleksista suhdettaan kuolemaan. Hänellä on taustallaan paha auto-onnettomuus, jossa hengenlähtö oli lähellä. Haastattelumme aikana Raevaara kertoi, että Ikuisen elämän lyhyen historian kirjoittaminen auttoi häntä käsittelemään kuolemanpelkoaan. Näin tehdessään hän on samalla osa pitkää jatkumoa, sillä kuolema on laajasti käsitelty aihe kaikissa kulttuureissa, ja siitä on kirjoitettu runsaasti läpi ihmiskunnan historian. Mutta miksi? Yhdenlainen vastauksen antoivat Maailmanpuu-podcastin vetäjät, tietokirjailija Matti Rautaniemi ja joogaopettaja Miska Käppi. He totesivat, että kuolemasta on jostain syystä kirjoitettu paljon enemmän kuin sen vastaparista syntymästä, tutkipa sitten mitä sivilisaatiota tahansa. Syyksi he epäilivät sitä, että kuoleman on vielä jokaisella meistä elävistä edessä, kun taas syntymä on jo takana päin. Ehkä sitten siellä tuonpuoleisessa edessä olevaa syntymää prosessoidaan samalla intensiteetillä, kuin meillä kuolemaa.

Love as Always, Mum xxx, Mae West & Neil McKay

 

Äidin pitkä varjo

Fred ja Rosemary Westin rikokset ovat Iso-Britanniassa yhtä tunnettuja ja pahamaineisia, kuin Kyllikki Saaren tai Bodom-järven murhamysteerit meillä Suomessa. Tämä 1990-luvulla kiinnijäänyt pariskunta murhasi (yhdessä ja erikseen) ainakin kaksitoista ihmistä. Uhrien joukossa oli myös kaksi omaa lasta sekä naisia, jotka olivat raskaana Fredille. Fred teki itsemurhan ennen oikeudenkäyntiä, mutta hän ehti kuitenkin tunnustaa 11 murhaa ennen kuolemaansa. Rose on vielä hengissä ja vaikka hänet on tuomittu kymmenestä murhasta, hän kiistää edelleen kaiken. 

Love as Always, Mum xxx (2018) lähestyy tätä surullisenkuuluisaa, Netflixistäkin tuttua tapausta Fredin ja Rosen tyttären, Mae Westin näkökulmasta. Yhteistyössä Neil McKayn kanssa kirjoitettu kirja kertoo tapauksen pääpiirteet kokonaisuudessaan, aina Fredin ja Rosen hyvin sairaista kasvutarinoista alkaen, mutta erityisesti kirjassa keskitytään siihen, miten Mae koki oman lapsuutensa ja miten vanhempien rikokset ja niiden esiintulo vaikuttivat hänen elämäänsä. Kuinka Mae on koko elämänsä ajan joutunut häpeämään (ja aiemmin myös pelkäämään) omia vanhempiaan. Äidin rikosten varjo seurasi häntä jopa synnytyssairaalaan, jossa hoitajat ilmeisesti vahingossa toivat hänelle luettavaksi lehden, jossa oli juttu hänen murhaaja-äidistään. On surullista, miten viaton perheenjäsen (ja uhri) joutuu kärsimään aiemman sukupolven rikoksista tällä tavalla.

Mielenkiintoisinta Love as Always -kirjassa on Maen ja hänen äitinsä monimutkainen suhde, jota Mae luonnehtii Tukholma-syndrooman värittämäksi. Siltä se myös todella vaikuttaa, sillä Maella on suuria vaikeuksia uskoa äitinsä syyllisyyteen, jopa vielä tuomion langettamisen jälkeenkin. Tämä on ulkopuolisen silmissä hämmentävää, sillä Mae oli joutunut itsekin äitinsä toistuvien hyökkäyksien uhriksi ja todistanut muun muassa, miten äiti kuristi hänen veljensä tajuttomaksi. Lisäksi Rosen  rikoksilla on todistajia, vaikka Mae kirjassaan väittääkin, että kaikki Roseen liittyvät todistusaineistot olisivat pelkkiä aihetodisteita.

En ole psykologi, mutta itse uskoisin, että kyse on pohjimmiltaan selkäytimeen iskostuneen selviytymisvietin lieveilmiöstä. Lapsi ei halua uskoa mitään pahaa omasta äidistään, koska äiti on ollut elämän alkutaipaleella elintärkeä tuki ja turva, jota ilman ei olisi selvinnyt. Äiti on siis yhtä kuin elämä, halusipa tai ei. Lisäksi Maen päätökseen olla katkaisematta välejä heti rikosten tultua julki vaikutti sääli perheensä menettänyttä äitiä kohtaan, joka pidättämisensä jälkeen alkoi yhtäkkiä käyttäytyä hyvin rakastavasti omaa tytärtään kohtaan ("olet ainoa, mitä minulla on jäljellä"). Lopulta Mae kuitenkin kyllästyi äitinsä manipuloivaan käytökseen ja katkaisi välit. Kaiken kaikkeaan on todettava, että vanha sanonta siitä, miten vanhemmat rakastavat lapsiaan aina enemmän kuin lapset vanhempiaan, ei päde Westien tapauksessa. Onneksi sisaruksilla oli sentään toisensa, ja he saattoivat jopa tietyssä määrin suojella toisiaan vanhemmiltaan.

Maen tarina järkyttää, mutta on mukava tietää, että hän selvisi ja elää nykyisin varsin normaalia elämää. Joidenkin Goodreads-arvioiden mukaan tässä kirjassa oli liikaa toisteisuutta ja jaarittelua. Itse en kuitenkaan koe näin. Minut tämä kertomus tempaisi mukaansa heti alusta asti, ja sain äänikirjan kuunneltua läpi hyvin nopeasti. Yksi osatekijä tälle oli myös taitava lukija, joka eläytyi eri henkilöiden puhetyyleihin juuri sopivasti. Oli miellyttävää kuunnella moninkertaisesti palkitun Julia Barrien kaunista, pehmeästi äännettyä britti-englantia, vaikka itse tarina olikin surullinen ja karmiva. Tämän kirjan myötä päädyin tilaamaan itselleni myös toisen Westien tarinaa käsittelevän teoksen, Gordon Burnin kiitellyn Happy Like Murderersin (2001), jota on kiitelty yhdeksi parhaista true crime -kirjoista kautta aikojen. Ymmärrykseni mukaan tuossa kirjassa Cromwell Streetin tapahtumien juurisyitä avataan kattavasti ja tarkkanäköisesti. Itseäni kun ei niinkään kiinnosta mitä, vaan miksi.

Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan, Katja Kaukonen

 

Katja Kaukonen kirjailijavierailulla syksyllä 2025.

Saari, jolta ei ole paluuta

Porilaissyntyinen Katja Kaukonen kävi kirjailijavierailulla kirjastossani viime syksynä. Siitä lähtien minun on ollut tarkoitus kirjoittaa tuolloin käsittelemästämme kirjasta Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan (2020). Tämä on nimittäin teos, jonka olisin lukenut mielelläni myös vapaa-ajalla.

Kuvitteelliselle, Seilin saaresta vaikutteita ottavalle Tiiralinnan saarelle sijoittuva, 1920-lukulainen tarina yllätti minut lukijana. Sairaiksi määritellyt ja siksi eristyssaarelle kuljetetut naiset loivat etukäteen mieleeni kauhukuvia, jotka eivät sitten toteutuneetkaan. Nyt ei oltukaan missään American Horror Storyssa tai edes inhorealistisessa Suomi-elokuvassa. Sen sijaan rantauduttiin unenomaiseen, omaan tahtiinsa hengittävään paikkaan, jossa reaalimaailma ja fantasian hienovaraiset elementit kietoutuivat yhteen. Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan ei ole raadollinen, vaan ennen kaikkea lempeä ja ajoittain surumielinen tarina, joka onnistuu yllättämään lukijansa vielä aivan loppumetreilläkin. 

Arvostin erityisesti tapaa, jolla Kaukonen häivytti henkilökunnan ja potilaiden välisiä raja-aitoja kerta toisensa jälkeen. Varsinkin päähoitajana toimivan Linnean henkilöhahmo jäi mieleeni. Linneasta olisi ollut helppo tehdä diktaattorimainen hirviö, mutta sen sijaan hänet inhimillistettiin ja lopulta hän sairastui työtaakkansa alla. Lisäksi pidin Joel-papin hahmosta kaikessa häilyvyydessään ja humaaniudessaan kovasti. Potilaista mieleeni jäi erityisesti Morsian, jonka "feikkihäät" kuvasivat hienosti hänen toipumistaan. Kirjassa oli mukana paljon osuvaa kommentaaria muun muassa naisen asemasta yhteiskunnassa.

Minusta Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan ansaitsisi enemmän suitsutusta ja huomiota. Onneksi sille sentään myönnettiin ansaitusti Fandonian saariaiheisten teosten palkintoehdokkuus sekä Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinto pian ilmestymisensä jälkeen. Seuraavaksi aion tutustua Kaukosen esikoisteokseen Odelma (2011), joka niin ikään sisältää fantasian elementtejä.

Tulenarkoja asioita, Celeste Ng

 

Joskus kaikki pitää polttaa

Yhdysvaltalainen Celeste Ng tietää, miten herättää keskustelua. Vai miltä kuulostaisi kirja, joka sisältää aiheita kuten rasismi, äitiys, rotujenvälinen adoptio, lapsettomuus ja abortti yhdistettynä luokkaeroihin? Jos joku tai jotkut näistä teemoista herättävät kiinnostusta, kannattaa ehdottomasti tutustua Ng:n kirjaan Tulenarkoja asioita (Little Fires Everywhere, 2017). Kyseinen kirja vieläpä sijoittuu kirjailijan oikeisiin lapsuudenmaisemiin ihannekaupungissa nimeltä Shaker Heights. Tästä teoksesta on tehty myös Reese Witherspoonin tähdittämä minisarja, mutta kirja on kuulemma (vielä) parempi.

Tulenarkoja asioita oli lukupiirikirjana vetämässäni lukupiirissä ja se jakoi mielipiteitä melko lailla. Osan mielestä kirja käynnistyi turhan hitaasti, kun taas toiset, itseni mukaan lukien, olivat heti koukussa. Ihailin suunnattomasti tapaa, jolla Ng pystyi kuljettamaan yli kymmenen eri henkilöhahmon tarinaa eteenpäin ilman, että henkilöt menivät sekaisin. Kerronta oli todella sulavaa. Lisäksi juoni oli mielenkiintoinen ja yllätyksellinen, joskin ajoittain hatara ja epäuskottava. Loppuratkaisu jätti toivomisenvaraa. Minusta totuus jäi liiaksi piiloon.

Tarinan ytimessä ovat porvarisperheen äiti, Elena, ja hänen kiertolaisen elämää viettävä vuokralaisensa Mia. He ovat täydelliset vastakohdat toisistaan monessa suhteessa. Elenaa ajaa tarve kontrolliin, Miaa taas tarve vapauteen:

Vuosia kestäneen kiertolaiselämän aikana Mia oli laatinut itselleen vain yhden säännön: Älä kiinny. Älä kiinny ainoaankaan paikkaan, ainoaankaan asuntoon, mihinkään. Keneenkään.

---

Elena oli kuullut kerta toisensa jälkeen, että intohimo oli yhtä vaarallista kuin tuli. Lieskat riistäytyivät kovin helposti valloilleen.. Oli parempi pitää silmällä intohimon kipinää ja luovuttaa se sukupolvelta toiselle varovaisesti kuin olympiasoihtu.

Vähintään yhtä kiinnostavaa oli silti seurata tarinan nuorien kasvua aikuisuuteen. Miehet sen sijaan näyttelivät vain sivurooleja. Tämä tarina on ennen kaikkea tulenarka ja monisyinen kertomus äideistä ja heidän lapsistaan. Liian vakavasti Ng:n kirjaa ei toki kannata ottaa, koska kyse on kuitenkin viihteestä, ei korkeakirjallisuudesta. Todennäköisesti lukija tuleekin ärsyyntymään joko a) "kliseisistä henkilöhahmoista" tai b) juonen ajoittaisesta epäuskottavuudesta. Suosittelen kuitenkin lukemaan ihan jo siksikin, että tällä kirjalla on taipumus herättää erittäin räiskyviä, detaljisia ja mielenkiintoisia keskusteluja. Vahva suositus erityisesti lukupiirikirjaksi!

Yellowface, R. F. Kuang

 

Omimista kerrakseen

R. F. Kuangin Yellowface (2023) on kirja, joka jättää harvan kylmäksi. Tätä teosta joko vihataan tai rakastetaan. Lyhykäisyydessään tarinassa on kyse kirjallisesta varkaudesta/huijauksesta (ja kulttuurisesta omimisesta). Päähenkilö, Juniper Hayward (myöhemmin Juniper Song), on huonosti menestynyt esikoiskirjailija, joka ei saa teokselleen edes pokkaridiiliä. Samaan aikaan hänen huippumenestynyt kirjailijaystävänsä Athena Liu on jo ehtinyt tehdä kaupat jopa Netflixin kanssa. Athenan kuolemaan johtaneen onnettomuuden seurauksena Juniper saa kuitenkin mahdollisuuden varastaa Athenan keskeneräisen käsikirjoituksen. Tästä alkaakin melkoinen kujanjuoksu. 

Tätä tarinaa on monien mielestä vaikea kommentoida, sillä kirjassa annetaan ääni myös kirja-arvostelijoille esimerkiksi Twitterissä ja Goodreadsissa. Joutuu siis kommentoimaan kommentteja. Itseäni tämä ei haittaa. Osasyy voi tietenkin olla siinä, että olen sattunut kirjoittamaan väitöskirjan verkon kirjallisuuskeskusteluista, keskittyen muun muassa juuri plagiointisyytöksiin. Niinpä tämä oli minulle aika peruskauraa. Täytyisikin kirjoittaa tästä aihepiiristä enemmän täällä blogin(kin) puolella. Tekstiä olisi valmiina, koska karsin aikoinaan ylipitkän väitöskirjani käsikirjoituksesta teorialuvun, jossa käsittelin muutamaa kuuluisaa plagiointitapausta (muun muassa Kaavya Viswanathan vs. Megan McCafferty).

Toki Yellowfacessa kirjallinen varkaus tapahtuu hieman epätyypillisemmällä tavalla, koska päähenkilö varastaa keskeneräisen käsikirjoituksen, viimeistelee sen ja myy eteenpäin omanaan. Tosielämässähän väännetään yleensä siitä, muistuttavatko kaksi eri kirjailijoiden kirjoittamaa, jo tahoillaan julkaistua teosta liikaa toisiaan. Toki on myös tapauksia, joissa kirjan alkuperästä on valehdeltu, kuten tässä. Kuuluisin huijaus lienee James Macpersonin Ossianin laulut (1765), jota pidettiin skottien kansalliseepoksena. Paljastui kuitenkin, että Macperson ei ollutkaan kerännyt runoja, vaan sen sijaan sepitti ne pääosin itse. Mikäli tämä tapaus kiinnostaa, kannattaa ehdottomasti lukea Sanna Nyqvistin ja Outi Ojan erinomainen teos Kirjalliset väärennökset: huijauksia, plagiaatteja ja luovia lainauksia (2018).

Kaiken kaikkiaan Yellowface on vauhdikas ja ajankohtainen sukellus tekijyyden, menestyksen janon, kulttuurisen omimisen ja somejulkisuuden maailmaan. On mielenkiintoista, miten tarinan edetessä alkaa ajoittain jopa tuntea sympatiaa luihusti toimivaa päähenkilöä kohtaan, kun tämän tempoilee omassa valheiden verkossaan. Aloin lukemaan Yellowfacea, koska kuulin sen olevan erittäin koukuttava teos. En joutunut pettymään.

Entitled - The Rise and Fall of the House of York, Andrew Lownie

Windsorin suvun Bonnie & Clyde

 

The grand old Duke of York

He had 12 milloin quid

He gave it to someone he'd never met

For something he never did 

-Mukaelma vanhasta brittiläisestä lastenlorusta. 

Andrew Lownien Entitled - The Rise and Fall of the House of York (2025) on kirja, jonka sisällön toivoisi olevan suoraan överin, antimonarkistisen brittikomedian käsikirjoituksesta. Näin ei kuitenkaan valitettavasti ole. Nämä kuninkaalliset ovat todella tuhlanneet veronmaksajien rahoja täysin holtittomasti ja toteuttaneet (hyväntekeväisyys/vero)huijauksen toisensa jälkeen vailla katumusta, Epstein-kohusta nyt puhumattakaan. Lownien kirjasta selviää, että brittihovi suojeli esimerkiksi Fergietä ja tämän mainetta aikoinaan henkensä edestä. Aiemmin mediaan välittynyt kuva hiukan hölmöstä ja huonosti pukeutuvasta punapäästä oli pelkkä pintaraapaisu. Todellisuus on paljon karumpi ja pöyristyttävämpi.

Entitled-kirjasta selviää myös syy sille, miksi brittikuninkaalliset ovat nykyisin tiukempia sen suhteen, kuka saa hyötyä kuninkaallisuuden eduista ja ketkä kuuluvat tiiviiseen sisäpiiriin. Tämän kirjan tapahtumien takia esimerkiksi prinssi Harry ja Meghan eivät saaneet mahdollisuutta olla osa-aikaisia kuninkaallisia. Jos jonkun, niin Meghanin kannattaisi lukea tämä kirja ymmärtääkseen hovin kantaa paremmin. Hän voisi toki vannoa, että "minä en koskaan toimisi, kuten Fergie". Riskiä ei kuitenkaan voida ottaa.

Näiden paljastusten jälkeen ymmärrän myös paremmin, miksi esimerkiksi Catherine ja William pyrkivät antamaan julkisuuteen hyvin nöyrän ja säästäväisen kuvan itsestään. Hehän ovat viime aikoina muun muassa matkustaneet edullisesti, julkisia kulkuvälineillä käyttäen, ja karsineet palvelijoitaan. 

Turhauttavinta tässä kirjassa on, että Andrew ja Fergie eivät tunnu oppivan mitään tai kasvavan ihmisinä. Sama sekoilu on jatkunut vuosikymmenestä toiseen. Andrew oli ilmeisesti jo lapsena pilalle hemmoteltu ja Fergien moraalinen alamäki alkoi heti, kun hän tapasi tulevan ex-puolisonsa. 

Onneksi sentään hiljattain tuli tieto, että Andrew luopuu joistakin titteleistään ja arvonimistään, ja samalla myös Fergie menettää herttuattaren arvonimensä. Nähtäväksi jää, miten Virginia Giuffren huomenna julkaistava postuumi elämänkerta vielä vaikuttaakaan, kun jo pelkät ennakkotiedot kirjan sisällöstä ovat johtaneet arvonimien menetyksiin. Monien mielestä paras ratkaisu olisi, että Andrew muuttaisi pysyvästi ulkomaille, kuten Edvard VIII ja Wallis Simpson aikoinaan tekivät.

Lukukokemuksena Entitled oli hyvin kirjoitettu ja koukuttava. Suosittelen tätä teosta lämpimästi kaikille, joita brittimonarkia kiinnostaa. 

P.S.

Tämä Entitled-kirja on omalta osaltaan vaikuttanut Andrewin ja Fergien elämään niin voimakkaasti, että tuli suorastaan kiire julkaista bloggaus, ennen kuin tekstiluonnoksen asiasisältö vanhenee. Nyt näyttää nimittäin siltä, että uusia käänteitä tapahtuu päivittäin ja vauhti tuntuu vain kiihtyvän.

Vapaus, Inari Fernández

Kirja, josta puhutaan 

Uh, I really went on a tear when I first got divorced. You missed it. I was on sale.

-Koomikko Ali Wong Netflix-specialissaan "Single Lady" (2024).

Inari Fernándezin Vapaus-teos (2025) on ollut laajasti otsikoissa viime aikoina. Niinpä se osui lopulta minunkin tielleni, vaikka en yleensä luekaan trendikkäitä TikTok-termejä käyttääkseni "spicyä" kirjallisuutta. Tällä hetkellähän esimerkiksi TikTokin suosikkikirjoista noin 60 prosenttia sisältää seksiä ("smut", "spicy"). Itse olen kuitenkin toistaiseksi pitkälti välttynyt tältä, vaikka onkin sanottu, että naisiin porno(/erotiikka) uppoaa parhaiten juuri kirjallisessa muodossa, ei niinkään videoina. 

Fernándezin kirja ei kuulemma ole omaelämänkerta, mutta ilmeisesti siinä on kuitenkin paljon yhtymäkohtia hänen omaan elämäänsä. Oli miten oli, tarina on tuttu: keski-ikää lähestyvä nainen eroaa pitkästä liitosta ja aloittaa villin sinkkuelämän. Eikä siinä mitään. You go girl! Varsinkin, kun ympärillä on muita samassa elämäntilanteessa olevia ystävättäriä, joiden kanssa voi jakaa kokemuksiaan ja joille voi myös turvallisuuden varmistamiseksi kertoa, missä ja kenen kanssa kulloinkin on. Kuten juuri eronnut amerikkalaiskoomikko Ali Wong kuvaili omaa asennettaan vastaavassa tilanteessa:

I'd been married for ten years, so I had that, like, "just got out of prison" energy, you know?

Asia, joka kuitenkin häiritsi minua, epäuskottavan juonen (loputon virta toinen toistaan kuumempia miehiä..) lisäksi, oli seksikohtausten epärealistisuus. Päähenkilö nimittäin muuttui avioeronsa jälkeen yhdessä yössä jonkinlaiseksi (nais)seksuaalisuuden Mary Sue -hahmoksi, joka on paitsi täydellinen sänkykumppani kenelle tahansa, myös oman elämänsä seksuaaliterapeutti, joka jakelee viisauksiaan kumppaneilleen vaikka kesken aktin. Tekee myös mieli kysyä, mistä lähtien hyvä seksi (vieläpä täynnä orgasmeja) löytyy tapaamalla uusi Tinder-mies ja menemällä sänkyyn minuuteissa, tai viimeistään muutaman tunnin sisällä ensitapaamisesta? Monissa pornoelokuvissakin on pidempi intro, kuin joissakin tämän kirjan kohtaamisissa. 

Edellä mainituista syistä johtuen en voikaan suositella tätä kirjaa esimerkiksi kokemattomille ja/tai nuorille lukijoille. En varsinkaan, kun yhtälöön lisätään vieläpä koko ajan seksiin fyysisesti valmiita henkilöhahmoja, jotka eivät tarvitse edes esileikkiä. Loppujen lopuksi tämän kirjan seksi ei ole sen realistisempaa kuin perinteinen pornokaan. Vapaus-kirja on vain eri tavalla harhaanjohtava. Lähinnä kyse on naisille suunnatusta överistä seksifantasiasta, jossa korkeintaan miehet ovat hetkittäin "huonoja" tai jotenkin vajavaisia sängyssä. Tarinan sankaritar ei koskaan. Mutta noh, pitäähän sitä Lappi-aiheisessa kirjassa olla pientä lapinlisää.

Kirjan astetta realistisempi, joskin ahdistavampi puoli liittyi päähenkilön toksiseen parisuhdeviritelmään, joka toi mieleeni Colleen Hooverin tuotannon. Kuunnellessani noita parisuhdeosuuksia en voinut kuin pudistella päätäni ja todeta: "May this kind of love never find me". Toivon myös todella, että jos joku kirjaa lukeva tunnistaa oman parisuhteensa tuosta kuvauksesta, hän pysähtyy miettimään, onko järkeä jatkaa. Tämä suhde toimi erinomaisena muistutuksena siitä, miten tyhmä rakastuneesta, seksihumalassa olevasta ihmisestä voikaan tulla. Jälleen yksi hyvä syy tutustua uuteen tyyppiin kunnolla, ennen kuin hyppää suin päin sänkyyn ja antaa seksin sumentaa järjen valon. Tai "avata sydänchakran", kuten päähenkilön terapeutti asian ilmaisee.

Kaiken kaikkiaan on mielenkiintoista, miten Vapauden kaltainen (kioski)kirja on onnistunut generoimaan ympärilleen niin paljon hypeä. Ilta-Sanomien haastattelulla lienee ainakin ollut osuutta asiaan, samoin niillä parasosiaalisilla suhteilla, joita kirjailija on luonut seuraajiinsa some-uransa aikana (ainakin YouTubessa ja Instagramissa). Lienee myös niin, että yksi syy kustannussopimuksen saamiseen piilee juuri some-suosiossa. Hyvä somealustojen sisällöntuottaja ei kuitenkaan ole yhtä kuin hyvä kirjailija. Korkeintaan somesuosio varmistaa paremman myynnin, kun seuraajat ja fanit ostavat ja kuuntelevat teosta innoissaan. Esimerkiksi Bookbeatissa Vapaus on tällä hetkellä kuunnelluimpien romaanien joukossa.

Kirjana Vapaus ei kuitenkaan erotu edukseen, paitsi ehkä keskustelunherättäjänä. Joskin esimerkiksi Aleister Crowley (1875-1947) toi näitä samoja ajatuksia esiin kiinnostavammin jo 1900-luvun alussa, vaikuttaen näin omalta osaltaan muun muassa 1960-luvun seksuaaliseen vallankumoukseen.

Aivoni, kun yritän lukea tämänkaltaista kirjallisuutta:

Sistersin veljekset, Patrick DeWitt

 

Herkät cowboyt

Patrick DeWittin Sistersin veljekset (The Sisters Brothers, 2011) on paitsi ensimmäinen lukemani western-kirja, myös yksi parhaista lukemistani kirjoista pitkään aikaan. Luin (/kuuntelin) Sistersin veljekset vetämääni lukupiiriä varten, ja koukutuin siihen ensi sivulta alkaen. 

Syy oli ensin varsin yksinkertainen: kirjan alku käsittelee hevosia, ja olen itse hevosenomistaja. Toki tunnelma oli sangen ikävä, sillä päähenkilöiden hevoset olivat juuri kuolleet tallipalossa. Tämä kuitenkin herätti mielenkiintoni. Myöhemminkin kirjassa toisen päähenkilön hevonen, Elin omistama Tub, nousee hyvin keskeiseksi osaksi juonta. Eräässä kirjailijahaastattelussa oli kuulemma jopa keskusteltu siitä, oliko Tub romaanin sankari. Minusta hän oli yksi heistä.

Tätä palkkamurhaajaveljesten matkakertomusta Oregonista Kaliforniaan voi toki suositella muillekin, kuin hevosihmisille (ja western-faneille). Kaikki, jotka pitävät rouheista henkilöhahmoista, hyvästä dialogista ja värikkäistä juonenkäänteistä, tulevat todennäköisesti pitämään myös tästä DeWittin teoksesta. Suosittelen lisäksi lämpimästi myös tämän kirjan samannimistä elokuva-adaptaatiota vuodelta 2018.

DeWitt haastaa perinteistä western-maailman macho-kuvastoa hienosti: viinaanmenevä isoveli Charlie kärsii pahasta krapulasta tuon tuostakin ja haluaa pukeutua hienoihin vaatteisiin. Minäkertoja, nuorempi veli Eli taas yrittää laihduttaa ja syödä enemmän kasviksia hurmatakseen ihastuksensa kohteen. Hän myös opettelee harjaamaan hampaitaan. Kirjan parasta antia ovat ehdottomasti Elin isäiset monologit, joissa hän muun muassa pohtii sitä, koska mahtaa löytää rakkauden. Tästä cowboyden sisäisestä elämästä koko kirja sai myös alkunsa, jos kirjailijaa on uskominen. DeWittin mukaan sanapari "sensitive cowboys" oli nimittäin keskeinen käsite Charlien ja Elin tarinan takana.

Dinosauruspuisto, Michael Crichton

 

Kansikuva lainattu Wikipediasta.

Ekotrilleri parhaimmillaan

Juuri teattereihin saapuneen Jurassic World Rebirth -elokuvan kunniaksi päätin kuunnella koko dinosaurussaagan startanneen alkuperäisteoksen, Michael Crichtonin (1942-2008) Dinosauruspuiston (Jurassic Park, 1990), uudelleen. 

Tämä oli minulle mieluisa tehtävä, sillä olen aina ollut Jurassic Park -fani. Suosittelenkin ehdottomasti kaikille Rebirthin katsojille alkuperäisteoksen lukemista ennen elokuvateatteriin marssimista, jos tämä tarinamaailma kiinnostaa pienimmissäkään määrin. Varsinkin, kun uudessa elokuvassa on vihdoin mukana alkuperäiskirjasta tuttu, jokseenkin legendaarinen jokikohtaus. Pääsinkin jo väittelemään YouTuben kommenttiosioon toisten fanien kanssa siitä, osaako tyrannosaurus Rex uida, vai käveleekö se vain joen pohjalla. Erään kommentoijan mukaan minun näkemyksistäni huomaa, että en ole lukenut kirjaa. Oli ilo havaita, että fanien tarve päteä triviatiedolla elää ja voi hyvin.

Steven Spielbergin Jurassic Park -elokuva vuodelta 1993 perustuu tietenkin tähän samannimiseen klassikkokirjaan. Siinä ovat olleet käsikirjoittajina juurikin Crichton itse, sekä myös uusimman Rebirthin käsikirjoittanut David Koepp. Tästä johtunee, että Rebirth suorastaan vilisee detaljisia viittauksia Jurassic Park -elokuvaan ("Objects in mirror are closer than they appear..").

Itseäni yllätti toisella kuuntelukierroksella se, miten paljon kirja itse asiassa eroaa elokuvasta. Kumpikin tarina toimii, mutta omalla tavallaan. Yleisesti ottaen kirja on synkempi, raaempi ja syvällisempi kuin elokuva-adaptaatio. Esimerkiksi dinosauruspuiston perustaja John Hammond on kirjassa paljon inhottavampi hahmo kuin elokuvassa: hän ei välitä lapsenlapsistaan, ainoastaan rahasta. Elokuvassahan Hammond vaikuttaa lähinnä hyväntahtoiselta papalta, joka on tehnyt investoinneissaan joitakin virhearvioita. 

Myös juonellisesti kirja on monilta osin erilainen kuin elokuva, varsinkin alkuun ja loppuun oli lisätty tapahtumia, jotka puuttuvat elokuvaversiosta. Toki esimerkiksi eräs teoksen alussa oleva rantakohtaus on saanut paikkansa myöhemmin tehdyssä The Lost World -elokuvassa (1997).

Jos Dinosauruspuistosta pitäisi sanoa jotain negatiivista, niin suomennos oli minusta ajoittain huolimaton. Erityisesti korvaani särähtivät kohtaukset, joissa tyrannosaurus rex istui. Epäilen, että alkuperäiskielessä on käytetty verbiä "to sit", joka on suomennettu olemisen sijaan kirjaimellisesti istumiseksi. Tämän verbin käyttö antaa itselleni varsin omituisia ja huonosti tunnelmaan istuvia mielikuvia. Enkä usko, että rexille on ollut fyysisesti edes mahdollista istua suuren ja voimakkaan häntänsä takia. Voi toki olla, että paleontologit luulivat vielä kirjan syntyaikoina, että tyrannosaurus rex kulki häntä maata viistäen ja tasapainoili siihen tukien. Tämähän on sittemmin osoitettu vääräksi tiedoksi.

Lisäksi vielä varoituksen sana äänikirjan kuuntelijoille: tarina sisältää paljon tuskallisen pitkiä koodausrimpsuja, jotka ainakin oman äänikirjaversioni lukija tavaa ääneen turhankin tunnollisesti. Niinpä suosittelisinkin lukemaan Dinosauruspuiston ennemmin printtiversiona. Tosin jos mielii saada kirjan omaksi, joutuu pulittamaan todennäköisesti kymmeniä euroja. Esimerkiksi Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivillä Dinosauruspuistosta pyydettiin 30 euroa, ja nettihintoihin verrattuna se on alakanttiin. Onneksi meillä on kirjastot. Joskin itse haluaisin omistaa tämän klassikon pysyvästi.

Dinosauruspuisto-kirjasta löytyy toiminnan lisäksi myös filosofisempi puoli (joka valitettavasti puuttuu lähes kokonaan esimerkiksi uusimmasta Rebirth-elokuvasta). Monessa suhteessa sen viesti on sama, kuin juuri lukemassani ja bloggaamassani Frank Schätzingin Pedot-kirjassa: luonto voittaa aina. Ihminen voi omilla toimillaan aiheuttaa oman sukupuuttonsa, mutta elämä jatkuu kyllä muissa muodoissa. Erona Petoihin Dinosauruspuistossa on tietenkin mukana spesifiä pohdintaa siitä, kannattaako dinosauruksia tuoda takaisin, jos se olisi mahdollista (ilmeisesti se voisi onnistua jalostamalla lintuja "takaperin"). Ja vaikka Dinosauruspuisto on jo 35-vuotta vanha kirja, ovat sen teemat ajankohtaisia edelleen muuallakin, kuin vain elokuvateattereissa. Ei tarvitse kuin korvata sana "dinosaurus" sanalla "tekoäly". 

Immu: gangstakuiskaaja, Mika Ilmén

 

Varoittava esimerkki

Mika "Immu" Ilmén on koko kansan tuntema Cannonball MC:n entinen asekersantti ja nykyinen kirjailija ja tubettaja. Hänen uusin teoksensa, Immu: gangstakuiskaaja (julk. 2023), ei kuitenkaan syntynyt täysin kivuttomasti. Kirjailija ja kustantaja nimittäin ajautuivat pahaan riitaan. Ilmeisesti Immu halusi sensuroida osan kirjasta oman turvallisuutensa takia, mutta kustantaja ei tähän suostunut. Kirjailijuus voi olla vaarallinen ammatti, tämänhän sai aikoinaan todeta jo Salman Rushdiekin.

Itse en ole perehtynyt Immun uraan ja elämään aiemmin, mutta Gangstakuiskaaja tempaisi siitä huolimatta mukaansa. Teksti oli suoraa, lennokasta ja ajoittain myös varsin kekseliästä. Itselleni ainakin tuli vastaan joitakin uusia kielikuvia ja ilmaisuja, jotka muistuttivat minua siitä, miten rikas äidinkielemme onkaan. Ja koska kuuntelin teoksen äänikirjana, ei puhekielimäisyys haitannut. Vähän kuin olisi lukenut Juha Vuorista, mutta tällä kertaa kaikki oli (valitettavasti) totta. Ja nähtävästi myös Vuorinen ja Immu ovat huomanneet olevansa samaa maata, sillä heidän yhteistä jutusteluaan voi kuunnella Karkeakirjallisuuden kuulapäät -nimekkeen alla. Terminä tuo karkeakirjallisuus on muuten kerrassaan osuva. 

Tärkeää on, että Immu suhtautuu menneisyyteensä kriittisesti. Hän ei kaunistele asioita ja haluaa selvästikin kirjansa toimivan varoittavana esimerkkinä. Pohdinnat "vanhojen" moottoripyöräjengien ja uusien, nousevien katujengien välisistä eroista olivat myös mielenkiintoista kuultavaa. Tämä aihe on tärkeä ja ajankohtainen.

Haluan kuitenkin kritisoida osuutta, jossa Immu toteaa, että suomalaiset liivijengit eivät ole niin vaarallisia naisille, kuin ehkä luulisi. Tiedän nimittäin valitettavasti tapauksen, jossa "torpedo" tappoi tyttöystävänsä. Mies sai teostaan naurettavan lyhyen tuomion, koska oli ensikertalainen. Tämä tapahtui Etelä-Suomessa vuonna 2013. Uhri oli ystäväni. Ainoa tuntemani ihminen, joka on ollut tekemisissä liivijengiläisten kanssa.

Niinpä meni tunteisiin, kun Immu totesi kirjassaan: "..enkä mä itse nähnyt Helsingin chapterissakaan koskaan mitään naisiin kohdistuvaa väkivaltaa." Myös moottoripyöräjengiläiset voivat käyttäytyä väkivaltaisesti naisia kohtaan, kuten muutkin miehet. Lisäksi aivan kuten Immukin toteaa, päihteiden ja steroidien käyttö, joka on näissä jengeissä yleistä, vielä lisää väkivaltaisuutta. On toki hyvä, jos jengiläiset pitävät tätä tuomittavana ja pyrkivät puuttumaan siihen myös sisäisesti, kuten Immu kirjassaan kertoo.

Pedot, Frank Schätzing

 

Gaia iskee takaisin

Törmäsin tähän takavuosien menestystrilleriin sattumalta kirpputorilla, josta sen olisi saanut lunastaa itselleen kuudella eurolla. Kirjan kaunis ja tyylikäs kansi yhdistettynä iskevään nimeen herätti mielenkiintoni, ja päädyin lopulta kuuntelemaan tämän 912-sivuisen kirjan Krista Kososen lukemana äänikirjana. Samainen nainenhan on muuten nähty näyttelemässä myös tämän kirjan pohjalta tehdyssä tv-sarjassa. Toistaiseksi 40 miljoonaa maksaneesta sarjasta on kuitenkin ilmestynyt vain yksi tuotantokausi, ja jatkosta ei valitettavasti ole tietoa.

Itsekin sukellusta harrastava Frank Schätzing on tehnyt laajan taustatyön Petoja (Der Schwarm, 2004) varten, ja sen huomaa. Kirja on täynnä tieteellisiä faktoja, jotka kietoutuvat saumattomasti yhteen science fiktion ja trillerimäisen juonen kanssa. Tosin tässä tapauksessa sopii toivoa, että scifi ei ennusta tulevaisuuden todellisia kehityskulkuja, kuten se on monesti aiemmin tehnyt.

Se, mikä liittää scifin ja tieteen yhteen tässä tapauksessa, muistuttaa minua ennen kaikkea niin sanotusta Gaia-hypoteesistä, joka on kemisti James E. Lovelockin (1919-2022) ja biologi Lynn Marguliksen (1938-2011) käsialaa. 1970-luvulla kehitetyn teorian mukaan "eliöiden toiminta säätelee maapallon ympäristöolosuhteita pitäen ne elämälle suotuisina; planeettamme elävät ja elottomat osat muodostavat siis kokonaisuuden, jota voi pitää yhtenä organismina" (Vuento 2025, 286).

Vaikka Gaia-teoriaa ei ole ainakaan toistaiseksi hyväksytty tieteellisesti, on se silti nostanut pintaan ajatuksen siitä, että maapallo ja sen eliöt ovat yhteenkuuluva kokonaisuus (emt. 286). Ja aivan kuten Schätzingin kirjassakin, myös Gaia-teorian myöhemmissä johdannaisissa on esitetty, että Gaia on pahoissa vaikeuksissa ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen johdosta (emt. 287). Lovelock kirjoittikin vuonna 2006 pahaenteisen kirjan nimeltä The Revenge of Gaia, eli Gaian kosto. 

Lukukokemuksena Pedot oli erityisesti alussa ja loppupuolella mitä mainioin trilleri. Ainoastaan liian laaja henkilökavalkadi (äänikirjan kuuntelijan painajainen) ja keskivaiheen tylsä suvantovaihe synnyinkotivierailuineen lamaannuttivat tunnelmaa. Onneksi erittäin mielenkiintoiset ja osuvat ympäristöfilosofiset pohdinnat korvasivat paljon, lopun ja alun nopeista käänteistä puhumattakaan.

Monet ovat kritisoineet kirjan lopun tapahtumia liian scifimäisiksi ja korkealentoisiksi. Olen täysin erimieltä. Mitä scifimpää, sen parempaa!

Lähde:

Vuento, M. (2025). Hämmästyttävät sienet. Eliökunnan pimeää ainetta valaisemassa. Gaudeamus.

Isästä; Äidistä, Annie Ernaux

 Kirja, joka aktivoi muistot

 

Tutut eivät käyneet äitiä katsomassa, heille hän oli jo kuollut. Mutta äiti halusi elää. Hän yritti välillä ponnistaa pystyyn terveellä jalalla ja repiä liinaa pois vyötäisiltään. Hän kurotteli kohti kaikkea kohdalle osuvaa. Hänellä oli aina nälkä, kaikki hänen tarmonsa keskittyi suuhun. Hän piti siitä, että häntä suukoteltiin, ja hän suipisti huuliaan suukottaakseen itsekin. Hän oli pikkutyttö, joka ei kasvaisi isoksi.

Olen lukenut Annie Ernauxia ennenkin, mutta vasta nyt opin todella arvostamaan häntä. Aiemmin lukemani Tapaus (2000) oli kyllä hyvä, mutta se jätti jälkeensä kolkon tunteen. Puhdas intohimo (1996) taas on ollut minulla pitkään kesken. Kirja on hyvä, mutta jotenkin se on vain jäänyt muiden luettavien jalkoihin. Yhteisteos Isästä; Äidistä (La place, 1983; Une Femme, 1987) sen sijaan tempaisi minut mukaansa heti ja myös kosketti syvästi. Äidin osuuden aikana jouduin pyyhkimään kyyneleitä silmistäni, sillä myös oma äitini on kuollut Alzheimerin tautiin. Tunnistin itseni ja äitini tuosta tarinasta elävästi. Esimerkiksi kuvaukset hoitokodin kuumasta, seisovasta ilmasta aiheuttivat eläviä takaumia.

Kuten monet muutkin viime aikoina bloggaamani teokset, myös Isästä; Äidistä oli lukupiirikirja. Rankkojen teemojen takia kaikki eivät tästä pitäneet, mutta useimmat kyllä. Kävimme mielenkiintoisia keskusteluja muun muassa siitä, miten Ernaux yhdistelee historiallisia tapahtumia ja yksittäisten ihmisten elämäntarinoita hieman samaan tapaan kuin vaikkapa Väinö Linna Täällä Pohjantähden alla -romaanitrilogiassaan (1959), joskin pienemmässä mittakaavassa. Lisäksi pohdimme, miten yksi teoksen keskeisistä teemoista, luokkaetäisyydet, eivät välttämättä käänny suomeksi. Suomen kieli ja kulttuuri kun ei yksinkertaisesti taivu heijastamaan erilaisia yhteiskuntaluokkia kovinkaan hyvin. 

Kuuntelin tämän teoksen äänikirjana ja harmittelin, kun se loppui. Olisin suonut tarinan jatkuvan pidempään. Ja se jos mikä on hyvän kirjan merkki.