Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa (2012)

Nyt tulee pikaesittelyt kirjapinosta, joka pitää palauttaa kirjastoon. Näyttää olevan jokin raja uusimisillakin.

Vera Vala asuu Italiassa, jonne hän sijoittaa Arianna de Bellis -sarjan dekkarinsa. Tämä kirja on niistä ensimmäinen, mutta kirjan takaliepeessä luvataa, että lisää on tulossa.

Kirja sopi mainiosti luettavakseni nyt, kun yritän saada kasaan 100 kirjaa tälle vuodelle. Nopealukuiset viihdekirjat kasvattavat kirjaluetteloa mukavasti.

Arianna de Bellis on suomalais-italialainen leski, joka on perustanut yksityisetsivätoimiston ja liikkuu vaikutusvaltaisissa piireissä. Taustalle on kirjoitettu mysteeri, joka selvinnee seuraavissa osissa. Kuolema sypressin varjossa on viihdyttävä teos seurapiiri-, sukellus- ja ruoanlaittokuvauksineen. Kirjassa ei mässäillä väkivallalla eikä kuvailla oikeuslääketieteellisiä yksityiskohtia. Rikos ratkeaa haastattelemalla ihmisiä ja joutumalla osin itsekin vaaraan.  Kirjaa voisi kuvata aikuisten Neiti Etsiväksi: naispäähenkilöstä huolimatta jokseenkin perinteisiä sukupuolirooleja, sujuvaa sanailua, vaaratilanteita ja onnellinen loppu.

En voi sanoa, etten olisi pitänyt kirjasta, vaikka ei sarjasta suosikkiani tule.  Luultavasti tartun seuraavaankin sarjan kirjaan, jos ja kun kaipaan rentoutumista sohvalla tai riippukeinussa.

Umberto Eco: Ruusun nimi

Lainasin kirjastosta historiallisen dekkarin nimeltä Luostarin varjo, jonka takakannessa kehuttiin, että kirja vetää vertoja Ruusun nimelle. Muistan lukeneeni Ruusun nimen joskus lukioikäisenä, mutta kaikki mielikuvani siitä ovat pari kertaa näkemästäni elokuvasta. Pidän elokuvasta tosi paljon, koska pidän Sean Connerysta, mutta elokuvassa on muitakin hyviä näyttelijäsuorituksia, joista mieleeni on jäänyt erityisesti Ron Perlmanin esittämä Salvatore. (Ja kyllä, haen nämä tiedot aina Imdb:sta tai wikipediasta, en tietenkään muista näyttelijöiden tai hahmojen nimiä.)

Olen yleensä skeptinen, kun jotain uutta kirjaa verrataan aikaisempaan klassikkoon tai mestariteokseen. Niin nytkin. Siksi päätin verestää muistiani ja lukea uudestaan Ruusun nimen, ennen kuin lukisin Luostarin varjon.

No, mitä voin sanoa. Umberto Eco on maailmankuulu suosittu kirjailija ja semiootikko (= merkkien merkitysten tutkija). Ruusun nimi on best seller ympäri maailmaa, eikä syyttä. Kirja vie mukanaan, mutta siihen pitää keskittyä. Kirjan pituuskin (624 sivua) vaikuttaa lukemiseen. Kirjaa ei lue pikaisesti, vaan sen kanssa menee useampi päivä.

Kirjan rakenne helpottaa lukemista: Kirjan minäkertoja on noviisi Adson, jonka käsikirjoitus kirja itse asiassa on. Päähenkilö munkki William Baskerville ja hänen apulaisensa Adson viettävät seitsemän päivää luostarissa, jossa sattuu useita murhia. Jokainen päivä on jaettu munkkien aikataulun mukaan, joten kirjassa on ikään kuin seitsemän lukua, jotka on jaettu 6 - 9 jaksoon. Jokaisen jakson alussa on lisäksi muutaman rivin tiivistelmä, joten ihan joka jaksoa ei ole pakko lukea...

Fra Williamin ja Adsonin tehtävä luostarissa ei alun perin ole ratkaista murhia, vaan valmistella munkkiveljeskuntien välistä neuvottelua. Kyse on teologiasta ja politiikasta, ja kirjassa on paljon pitkiä keskusteluja, yksinpuheluita ja saarnoja aiheesta. Osan niistä olen taatusti hypännyt joskus nuorena yli, mutta nyt luin kaikki pohdinnat kiinnostuneena, vaikka hellepäivinä en aivan terässä ollutkaan.

Kirja piirtää hienosti keskiaikaisen maailman. Munkkien arkipäivä rukouksineen ja kirjojen kopiointotöineen vaikuttaa ylevältä, mutta sen vastakohdaksi esitellään sääntöjenvastaisia suhteita ja ei niin yleviä luonteita. Ajatukset naisista ovat... no keskiaikaisia, ja eräs kirjan parhaista keskusteluista käsittelee naurun olemusta. Nauroiko Jeesus vai onko nauru Saatanasta?

Lukiessani ajattelin, miten onnellisia saamme nyt 2000-luvulla olla, että maailma on muuttunut eikä ajatteluamme enää ohjaa silkka tietämättömyys ja järkkymätön usko menneisiin kirjoituksiin. Vähänpä tiesin. Viikonlopun uutiset Norjan verityöstä ja siihen liittyvästä manifestista saivat minut palaamaan Ruusun nimen maailmaan. Kerettiläiset vastaan oikeauskoiset. Me vastaan ne. Minä vastaan maailma. Tiedon etsintä vastaan uskomukset. Aina vain joku vastaan joku.

Ruusun nimi kannattaa panna lukulistalle, jos on kiinnostunut historiasta, ideologioiden merkityksistä tai vain haluaa lukea erikoisen dekkarin.

Salman Rushdie: Vimma (2002)

Salman Rushdie on yksi monista kehutuista kirjailijoista, joita olen väistellyt. Osaksi väistely on johtunut kirjojen aiheista, mutta osaksi se johtuu yleisemminkin siitä, että mitä enemmän jotain kirjaa kehutaan tai siitä kohutaan, sitä enemmän pelkään, etten pidäkään siitä.

Tuskin olisin ottanut kirjaston hyllystä Vimma-nimistä kirjaa entisestä professorista ja nukentekijästä, jolla on takakannen mukaan "pahanlaatuinen keski-iän kriisi", mutta kun Miehen Tytär antoi minulle kirjan, en kehdannut sanoa ei. Heillä oli jostain syystä kaksi näitä. Nyt jälkeen päin olen tyytyväinen saatuani kirjan. Ihastuin Rushdien rönsyilevään tyyliin. Tosin näin maailmanluokan kirjailijan tyylistä pitäisi kai sanoa jotain muuta kuin rönsyilevä. Vaikka kirjassa on vain kolmisensataa sivua, niin siinä olisi käänteitä ja kiepauksia laajempaankin teokseen.

Onneksi takakannessa olivat myös sanat "murhamysteeri" ja "pureva satiiri", jotka ilman muuta vetoavat minuun. Harvoin niitä näkee samassa teoksessa. Lisäksi kirjan mainostetaan olevan "ihmissuhdetarina ja romanssi" sekä "tieteisfantasia". Noista viimeksimainittu on ehkä liioittelua, mutta muut kuvaukset pitävät kyllä paikkansa. Teoksessa yhdistyvät vangitsevasti päähenkilö Malik Solankan pohdinnat omasta elämästään ja nykymaailman menosta rakkauden - ja murhaajan - etsintään.

Solanka pakenee perheensä luota New Yorkiin ja alkaa elää melko erakkomaista elämää. Hänen muovaamastaan Pikku Aivot -nukesta oli tullut kaupallinen menestys, mutta samalla hän on menettänyt mahdollisuutensa vaikuttaa hahmoon. New Yorkissa hän tutustuu Pikku Aivot -faniin Milaan, jonka elämäntarina olisi jo oman kirjan arvoinen (kuten lähes kaikilla kirjan henkilöillä). Heidän välilleen syntyy erikoinen suhde ja myöhemmin vielä yhteisiä bisneksiä.

New Yorkissa asuminen ei paljon Solankaa helpota, mutta hänellä on pari ystävää ja hän tutustuu muutamaan uuteenkin ihmiseen. Mies on ahdistunut monestakin syystä, mutta pahinta on, että hän on kuljeskellut kaupungilla juuri samoina öinä kuin murhaaja ja herännyt aamulla muistamatta mitään yön tapahtumista.

Murhamysteeri on koukuttava, mutta kirjan paras anti on maailmanmenon tarkastelu. Solanka on englantilainen New Yorkissa, joten hän katselee Amerikkaa sopivan ulkopuolelta. Toki on helppoa olla samaa mieltä satiirista, jonka ei katso kohdistuvan itseensä :) Kirjan loppupuolella meno yltyy hengästyttäväksi. Nettiselailun perusteella Rushdien nimeen yhdistetään maaginen realismi, ja jotain sentapaista voi kai sanoa olevan Solankan kirjoittamassa Nukkekuninkaat-tarinassa, jota Lilliputti-Blefuscu-nimisen pikkuvaltion kapinalliset alkavat käyttää politiikassaan.

Vaikka alkuteos on kirjoitettu jo vuonna 2001 ja kirjassa on viittauksia aikansa tapahtumiin ja ihmisiin, niin se ei lukemista haittaa. Enemmän minua häiritsi se, että en tuntenut kaikkia filosofiaan, kirjallisuuteen ja pop-kulttuuriin viittaavia juttuja. Kirjan on suomentanut Arto Häilä niin, että lukija ihailee Rushdien sanankäyttöä, eli suomennos on todella hyvä. Äikänopettaja pysähtyi välillä ihailemaan myös pitkien virkkeiden pilkutusta, joka noudattalee lähes koko ajan suomen kielen sääntöjä, eli auttaa lukijaa hahmottamaan lauseita.

Muualla: Sami J. Anteroinen kirjoittaa Skenet 3.0. -sivuilla hyvin tästä kirjasta otsikolla Vimma - taikuri New Yorkissa.

Täysin aiheen vierestä on pakko mainita, että aina kun näen jossain Salman Rushdien kuvan (leikkasin Wikipediasta), mieleeni tulee kuvassa oleva Suomalaisen kirjakaupan asiakasillassa esiintynyt kotkalainen kulttuurivaikuttaja. Minusta hehän ovat kuin kaksi marjaa. Niin, ja olen kertonut asianomaiselle tämän :)

Kaksi kamalaa murhaa

Näitä kirjoja en lukenut loppuun. En siis ala näitä sen tarkemmin arvioimaan. Molemmat kyllä silmäilin läpi ja loppuun.

Terhi Nikulaisen Rakkausmurhassa ja Susanna Yliluoman Lööppimurhassa ei ole juurikaan mitään yhteistä, jollei yhteisenä voi pitää dramaattista aihetta. Rakkausmurhassa käsitellään insestiä, ja Lööppimurhassa on kyse sarjamurhaajasta.

Lööppimurhan jätin kesken, koska se alkoi muistuttaa liikaa Patricia Cornwellin kirjoja. Lopetin Kay Scarpetta -kirjojen lukemisen, kun yksityiskohtaiset ruumiinavaukset ja sadistiset kidutukset alkoivat olla minulle liikaa. Tässä kirjassa kerrotaan kiduttamisesta kiduttajan silmin ja ajatuksin. Luin yhden kohtauksen, kysyin Mieheltä, onko näitä enemmänkin, ja päätin sitten antaa lopun olla.

Kuten nimi kertoo, käsitellään Lööppimurhassa myös lööppijulkisuutta. Päähenkilö ja sankaritar on iltapäivälehden rikostoimittaja, jonka ajatuksia teoksessa myös tuodaan esiin. Tästä aiheesta olisin mielelläni lukenut, mutta verta ja suolenpätkiä oli siis liikaa.

Rakkausmurhaa en lukenut huonosti aiheen tai sen käsittelyn takia, vaan teoksen kerronnan takia. Teksti on jotenkin hengästyttävää lukea. Henkilöitä on paljon, ja tarina etenee etupäässä dialogien varassa. Välillä käsitellään päähenkilön, juristi Anna Angerin, elämää ja lapsuusmuistoja, välillä hänen tutkimaansa insestisyytöstä.

Olemme kirjallisuusanalyysikurssilla keskustelleet opiskelijoiden kanssa siitä, miten sekä kirjoitusaika että tekstin lukemisen ajankohta vaikuttavat tulkintaan. Kun luokassa on eri-ikäisiä aikuisia, on mukavaa ja opettavaista kuulla ajasta, jolloin vaikka Boccaccion Decameronesta vain kuiskailtiin koulun pihalla. Lukeminen ei olisi tullut kysymykseenkään. Nykyään kirjoissa tulee vastaan ronskeja seksi- ja sadistisia väkivaltakuvauksia, emmekä juuri muuta kuin vähän kohotamme kulmakarvoja, jos sitäkään. Onneksi kirjaan pätee sama kuin telkkariin: jos jokin ohjelma tai teksi ei miellytä, sen voi vain sulkea.

Vaikka en näistä kahdesta teoksesta pitänyt, suosittelen niitä kovapintaisille dekkareiden ystäville.

Mikko Ketola & Anssi Rauhala: Professori Anni Isotalon tutkimuksia

Suosikkisarjakuvahahmoni on kirkkohistorian professori Anni Isotalo. Hän aloitti seikkailunsa vuonna 2005 Minerva-kustannuksen kirjassa Marian koodi, jonka ostin Akateemisesta ja johon ihastuin heti. En ole sarjakuvaharrastaja enkä -tuntija, mutta luen sarjiksia, kun vain käteeni saan. Tähän kirjaan aikoinani tartuin, koska se on suomalainen ja koska päähenkilö ja sankari on nainen.


Kirjan etukannen leima "SUOMALAINEN DA VINCI -MYSTEERI" paljastaa, että Dan Brownin teoksella on sarjakuvassa iso osa. Ketola ja Rauhala tuovat kuuluisaan tarinaan suomalaista väriä, kun professori Isotalo lähtee oppaaksi Da Vinci -koodi -kiertomatkalle ja saa kuulla monien vaiheiden jälkeen, että onkin kuuluisaa sukua. Dan Brownin kirjaa ei tarvitse tätä teosta varten lukea, sillä sekä Da Vinci -koodin tarina että sen ympärillä ollut hulabaloo tulevat tässä täysin selväksi. Sarjan tekijöistä Mikko Ketola on yleisen kirkkohistorian dosentti Helsingin yliopistossa ja Anssi Rauhala sarjakuvapiirtäjä ja kuvittaja, jonka hienoa työtä on myös meidänkin koulussa tulosteena pyörinyt Piraattitehtaan arvoitus. Tekijäkaksikko on siis äärimmäisen pätevä.

Toisessa ja kolmannessa Anni Isotalo - kirjassa tarina jatkuu, eikä Da Vinci -viittauksia varsinaisesti enää ole. Valkoisen meren timantit -teos vie Annin rajan taakse Karjalaan ja Bosporin helmi Istanbuliin. Koko ajan Isotalon suvun vihollinen Globus Dei pyrkii tuhoamaan sekä Annin että hänen haltuunsa tulevia aarteita. Annin apuna on Isotalon suvun väkeä, milloin kaksi tomeraa tätiä, milloin hupaisa veljespari. Matkoillaan Anni myös tapaa kuuluisuuksia ja tutustuu jopa itseensä paaviin.


Uusin Anni Isotalo -kirja on Vatikaanin vanki, joka on ilmestynyt 2009. Nyt Anni kutsutaan Vatikaaniin, jossa paavi on tekemässä kirkkoa mullistavan ilmoituksen. Tarinalla on valitettavasti huono loppu ja ilmoitus jää tekemättä, mikä onneksi ennakoi uusia seikkailuja.

Pidän näistä kirjoista, niin kuin jo mainitsin, erityisesti päähenkilön takia. Kirkkohistorian professori, karateka ja itsenäinen sinkkunainen, jolla on ystäviä monista maista ja taipumus ihastua välillä vaarallisestikin, on minusta mahtava valinta sankariksi. Kirjojen tarinat - tai oikeastaan yksi suuri tarina - eivät Dan Brownin jälkeen ole ollenkaan epäuskottavia. Historian hämärästä voi aivan hyvin kuvitella nousevan vaikka millaisia salaliittoja ja mystisiä avaimia.

Toinen syy nauttia kirjoista on ilman muuta kuvitus. Anssi Rauhalan kuvat ovat upeita. Pidän ilmavista isoista ruuduista, joissa maisema on usein kuvattu yläviistosta. Rauhala tuntuu pitävän lentokoneista ja -kentistä. Myös tuttujen suomalaisten ja ainakin kuvista tuttujen eurooppalaisten kaupunkien miljööt on piirretty tarkasti ja tyylikkäästi. Kontrastina kuvissa sitten välillä seikkailee ja vitsailee karikatyyrimäisiä ihmishahmoja.

Pidän myös ihmisiä täyteen piirretyistä ruuduista, joista minäkin saatan löytää viittauksia johonkin tunnettuun sarjakuvaan. Tähän mennessä olen bongannut hahmoja ainakin Tintistä ja Natashasta. Lisäksi kirjoissa on sekä historian että nykypäivän tunnettuja henkilöitä, esim. poliitikkoja. Epäilen myös, että Valkoisen meren timantit -kirjassa esiintyvät "vaatimattomat dosentit Huuhka ja Hankka" eivät ole aivan keksittyjä hahmoja. Lisäksi äikänopettaja ilahtuu huomatessaan viittauksen mihin tahansa kirjaan. Vaikka esimerkiksi mainitun Valkoisen meren timantit -kirjan professori Woland näyttää olevan sympaattinen mies, niin Mihail Bulgakovinsa lukenut käy oitis epäilemään hänen tarkoitusperiään.

Suosittelen Anni Isotalon seikkailuja lämpimästi. Erityisesti tietysti nuorisolle. Aina ei sarjakuvasankarin tarvitse pukeutua niukkoihin ja tiukkoihin vaatteisiin oikeutta puolustaessaan :)

Eeva Tenhunen: Nuku hyvin, Punahilkka (1973)

Löysin tämän vanhan hyvän dekkarin Kotkan kirjaston kirjojenvaihtokaapista. Joka kerran käydessäni kirjastosta tutkin kaapin hyllyt. Pari kertaa olen jotain löytänytkin, jolloin olen myös luopunut jostain omasta kirjasta. Mitään velvoitetta viedä kirjoja ei tietenkään ole, koska kirjoja saa viedä ja tuoda aivan vapaasti.

Oikeastaan kirja lähti mukaan miestäni varten. Hän on dekkareiden suurkuluttuja, ja tarjoilen silloin tällöin hänelle luettavaksi jotain muutakin kuin Remestä ja Soininvaaraa. Usein kyllä vastaanotto on hieman nuiva: "Ai taas joku naisdekkari." Mieheni pitää enemmän James Bond - kuin Miss Marple -tyylistä.

Eeva Tenhunen on kyllä minun mielestäni suomalaisen dekkarigenren huippunaisia. Harmi, että hän on kirjoittanut vain kahdeksan dekkaria. Tenhusen kirjoissa on Agatha Christien ja Maria Langin tapaista menneen ajan tuntua ja tunnelmaa. Nuku hyvin, Punahilkan lukijakin varmaan ihmettelee, miten ahdasmielistä elämää kaikkine vaiettuinen salaisuuksineen on eletty 70-luvun maalaiskylässä. Eipä silti, tämän viikon Hesareista Pietarsaaren lestadiolaisseurakunnan tapahtumista lukiessa mietin aivan samaa.

Nuku hyvin, Punahilkassa ei esiinny Tenhusen vakiopoliisi Halla vaimoineen. Tämän kirjan päähenkilö on äidinkielenopettaja (!) Ulla Autio, joka tulee kirjan alussa pikkukylään. Oikeastaan hän pakenee menneitä ja tapahtumien edetessä huomaa, että lähes koko K:n yhteiskoulun opettajakunta on tullut kyläpahaseen samasta syystä. Koulun rehtori ja kirkkoherra Tuomas Tarkiainen on nimittäin koonnut henkilökuntaansa erinäisiä eksyneitä lampaita. Henkilöitä on paljon: kirjan alkulehdillä olevassa luettelossa on 18 opettajan nimet. Lisäksi tietysti vielä oppilaita, pari kyläläistä ja poliisi.

Alussa on muuten myös kartta niille meille, jotka haluavat tarkkoja tietoja miljööstä. Kirjan tapahtuma-aika on syyslukukausi eli syksy ja talvi. Lumisen talven kuvaus sopi mainiosti minulle, kun makasin sohvalla lukemassa ja katseeni kirjasta nostaessani näin lumen kuorruttamat pihapuut.

Kirja on oikeastaan Ulla Aution kirjoittama selostus tapahtumista. Näkökulma on siis koko ajan hänen, ja vain hänen ajatuksiaan kuvataan. Kerronta ei kuitenkaan ole mitään tajunnanvirtaa, vaan selkeää kuvausta. Mukana on myös runsaasti dialogia.

Parasta minusta kirjassa on pienen kylän elämän kuvaus. Minusta on aina kiinnostavaa lukea koulumaailmasta, ja vaikka Tenhunen kuvaa minun silmiini "vanhan ajan" koulua, niin monet hahmoista olisivat täysin siirrettävissä nykykouluun. Henkilöhahmot ovat suurimmaksi osaksi eläviä ja todentuntuisia.

Kirjaa lukiessani mietin, miksi minua ei tässä ärsytä vanhanaikaisen maailman kuvaus samalla tavalla kuin jokin aika sitten lukemassani Maria Langissa. Osaksi kyse on ilman muuta Tenhusen tyylistä, joka on luontevaa, ja osaksi varmaan myös siitä, että kyse on Suomesta ja maalaiskylästä. Lisäksi Tenhunen osaa kirjoittaa jännittävästi. Tässä kirjassa jännitystä luo Punahilkka ja susi -teema.

Jännittävin, ja mielestäni paras, Tenhusen dekkareista on kuitenkin Mustat kalat, jota suosittelen niille, jotka eivät Tenhusta vielä ole lukeneet. Sen jälkeen voi sitten ahmia kaikki muut.

Leena Lehtolainen: Henkivartija (2009)

Leena Lehtolainen goes James Bond. Maria Kallio -dekkareiden jälkeen Lehtolainen tuo tuotantoonsa uuden sankarin.

Päähenkilö henkivartija Hilja Ilveskero on tosiaan sankariainesta. Hän on lapsuudessaan kovia kokenut nainen, joka on valmistunut amerikkalaisesta turvallisuuskoulusta henkivartijaksi. Vaikka miljöönä on lähes koko ajan Suomi, niin kirjan tapahtumat liittyvät eurooppalais-venäläiseen energiapolitiikkaan.

Sivuhenkilöitä on melkoinen joukko, ja osalla on dekkariperinteeseen kuuluva erikoinen nimi, esim. turvallisuuskouluttaja Mike Virtue tai oligarkki Valentin Paskevits. Lehtolaisen tapa kuvata sivuhenkilöitä on hieno. Hän piirtää muutamalla yksityiskohdalla uskottavan kuvan syrjäkylillä asuvasta pariskunnasta tai naapurin eläkeläisrouvasta. Rikollisten ja polisiien kuvaus on ainakin kirjan todellisuudessa uskottavaa.

Totta kai toivoisi, ettei Valentin Paskevitsin tai Boris Vasilievin kaltaisia roistoja tai murhatun liikenaisen Anita Nuutisen kaltaisia tyyppejä ole olemassakaan. Ainakaan Kotkan seudulla. Kirjassa nimittäin käydään pariin otteeseen kotikaupunkini tienoilla, tosin kartanossa, jota ei ole olemassakaan.

Olen ollut Leena Lehtolaisen fani jo kauan ja pidin tästäkin kirjasta. Kerronta on sujuvaa, kieli on hyvää ja seikkailun lisäksi lukija oppii hieman jotain ilveksistäkin. Lisäksi kirjassa on omaa genreään kommentoivaa ironiaa, josta pidän.

Lomadekkarilistalta on nyt toinen luettu. Saattaa olla, että Soininvaara jää lukematta, mutta Röngän ja Remeksen ehdottomasti luen ennen loman loppua.

Jens Lapidus: Rahalla saa (2006)

Rahalla saa on kovaksikeitetty rikosromaani. Kirja on ensimmäinen osa Stockholm noir -sarjaa, johon pitäisi ilmestyä vielä kaksi osaa. Rahalla saa ei kuitenkaan ole dekkari siinä mielessä, että poliisit eivät tässä kirjassa ole kuin sivuosassa.

Olen dekkareiden ystävä, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä mieluummin luen vanhanaikaisia arvoitusdekkareita a la Agatha Christie eli niitä samoja, joilla aloitin dekkareiden lukemisen.

Tämän kirjan sanotaan kertovan todellisesta Tukholman alamaailmasta. Kirjailija on asianajaja, joka on puolustanut Ruotsin pahamaineisimpia rikollisia. Näin kertovat sekä kirjan takalieve että kustantajan nettisivut.

Kirjan päähenkilöitä ovat rikolliset: chileläinen Jorge, serbi Mrado ja ruotsalainen JW. Heillä kaikilla on syynsä vihata R:ää, joka on yksi alamaailmaa hallitsevista pomoista. Kirja kertoo tarinaa vuorotellen jokaisen näkökulmasta. Vuorotellen lukija viedään vankikarkurin mukana epätoivoiselta näyttävälle pakomatkalle, rikoksia bisneksen lailla järjestelevän bodarin "liikematkoille" ja yläluokan luxus-elämää huumerahoilla kustantavan nuoren jupin mukana trendidiskoihin ja kotibileisiin.

Miehet eivät ole samaa jengiä, mutta heidän tiensä kohtaavat. Poliiseista ei tunnu heille olevan kuin vähäistä haittaa, eikä voi sanoa, että lopussa paha saisi palkkansa. Loppu jää oikeastaan auki, joten Stockholm noir 2:sta jäävät varmaan odottamaan ne, jotka tästä pitivät. Minä luulen, että näin realistinen ja paikoin järkyttävä kuvaus riittää minulle tästä sarjasta.

Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (2005)

Risto Isomäki oli viimeistelemässä tätä kirjaa tapaninpäivänä 2004, jolloin tsunami iski Aasian rannikolle. Ilman tietoja tsunamista tämän kirjan lukeminen olisi ollut paljon helpompaa. Mielessä oli lähes koko kirjan ajan tsunamikuvat ja -kuvaukset, ja olo välillä lähes kauhistunut: tämän kirjan tsunami on megaluokkaa.

Isomäki yhdistää kirjassaan faktaa ja fiktiota. Sarasvatin hiekkaa on jännityskirja, jonka jännitys syntyy paljolti siitä, että lukija tietää asioiden olevan totta. Kirjassa esitetty maapallon hurja kohtalo olisi tutkimusten valossa täysin mahdollinen.

Isomäki kuvaa paljon ympäristöä ja kertoo eri henkilöiden suulla mielenkiintoisia asioita vanhoista kulttuureista. Kirjan lukujen motot ovat Platonilta, mutta siinä kerrotaan vielä vanhemmista kirjoituksista. Teoksen nimessä esiintyvä Sarasvati on joki, mutta myös intialaisen mytologian kirjallisuuden, oppimisen ja viisauden jumalatar.

Kirjassa on mielenkiintoinen henkilögalleria. Henkilöt ovat kotoisin monista eri maista. Päähenkilönä voi pitää venäläistä sukellusveneasiantuntijaa Sergei Savelnikovia, joka lähtee intialaisen meriarkeologin Amrita Desain avuksi tutkimaan mereen vajonnutta kaupunkia.

Äidinkielen opettajaa ihastutti tekstissä esiin tuleva kirjallisuuden ja kirjojejn kunnioitus sekä ylipäätään eri kulttuureiden arvon tunnustaminen.

Tämän kirjan luettuani aloin tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että en ole tehnyt tarpeeksi luonnon hyväksi, vaan melko surutta tuhlaan turhuuteen. Isomäki itse on esimerkillinen: hänen hiilijalanjälkensä on todella pieni. Hiilijalanjäljen voi testata Hesarin sivuilla.