Joel Haahtela: Traumbach

Traumbach on kiehtova kirja. Arvoituksellinen nimi ja kannen nyrjähtäneet kirjaimet saivat minut tarttumaan tähän. Muistin myös pitäneeni Haahtelan Perhostenkerääjästä, vaikka taisinkin valitella kollegalle, että sen kieli on paikoin liian runollista minulle.

Sanakirjasta katsoin, että Traum on uni tai unelma ja Bach on puro tai oja. Kirjassa Traumbach on kuitenkin miehen nimi. Tätä miestä pitäisi kirjan päähenkilön Jochenin haastatella. Onhan hänellä arvostetun sanomalehden henkilökortti hallussaan ja mukanaan muistiinpanovihko, johon hän tekee merkintöjä.

Traumbach ei kuitenkaan ole helposti tavoitettavissa, joten Jochen joutuu tai pääsee tapaamaan muita ihmisiä. Aikaa myös kuluu enemmän kuin alun perin oli suunnitelmissa, mutta kesäisen yön voi hyvin viettää puistonpenkillä tai tapaamansa tytön luona. Kaupunki, jossa Traumbach asuu, on tyhjenemässä, koska ihmiset muuttavat länteen. Tosin kaupungin nimellä, sijainnilla tai tapahtumien ajankohdalla ei ole mitään merkitystä, sillä kirjan tapahtumat liittyvät Jocheniin. Hän kulkee ympäri kaupunkia ja etsii miestä, jota ei löydä. Päivät kuluvat, ja kohta ovat jo hänen aiemmin vierailemansa paikatkin muuttuneet.

Tässä kirjassa on jotain vanhanaikaista, mikä johtuu minusta kirjan kertojasta. Kertoja puhuu me-muodossa ja kommentoi Jochenin liikkeitä ja myös omia kertojan mahdollisuuksiaan. Kertoja ei esimerkiksi pysty selittämään kaikkia Jochenin ajatuksia. Vaikka tapahtumat kuulostavat kafkamaisilta, tunnelma ei kuitenkaan ole ahdistava, sillä kertojan leppoisa sävy tekee siitä rauhallisen. Toki jossain vaiheessa lukemista aloin miettiä, miksei se Traumbach jo löydy.

Haahtelan kirjoja voisi suositella erään äidinkielen oppikirjan tapaan "kokeneille lukijoille", jotka eivät hermostu oudoista käänteistä ja monipolvisista pohdinnoista tai runsaista kielikuvista. Kirja on lyhyt (112 sivua), mutta tällä kertaa lyhyys ei tarkoita helppoutta.

Amélie Nothomb: Vaitelias naapuri

Amélie Nothomb kertoo tässä kirjassa erään omituisimmista tarinoista, jonka olen koskaan lukenut.

Kirja alkaa rauhallisesti ja seesteisesti: lapseton eläkkeelle jäänyt pariskunta ostaa maaseudulta talon, johon he ihastuvat. Heidän tarkoituksenaan on viettää siellä loppuelämänsä vain kahdestaan, sillä he ovat olleet symbioottisessa suhteessa jo lapsesta. Émile on entinen latinan ja kreikan opettaja ja Juliette hänen vaimonsa. Uusi pieni talo Mauves-nimisen kylän lähellä ja pariskunnan unelmien täyttymys.

Rauhallinen unelmaelämä kuitenkin häiriytyy, kun viikon kuluttua muutosta saapuu vierailulle naapuri, herra Bernandin. Naapuri ei puhu kuin parin sanan lauseita, mutta istuu joka ilta pariskunnan luona.

Illat sujuvat saman kaavan mukaan: Émile yrittää pitää yllä keskustelua ja herra Bernandin istuu ja näyttää tympeältä. Koko tilanne on absurdi. Pariskunta kokeilee erilaisia taktiikoitaa päästäkseen eroon vaiteliaasta naapuristaan, mutta mikään ei auta. Lopulta Émile ja Juliette päättävät kutsua herran päivällisille vaimoineen tavoitteenaan tutustua tähänkin.

Vaimo on tarinan uskomattomin hahmo. Hänet kuvataan groteskilla tavalla, ja hän käyttäytyy todella oudosti. Pariskunta joutuu miettimään, onko jompikumpi tai jopa molemmat heidän naapureistaan "jälkeenjääneitä". Lisäksi heitä askarruttaa, miksi herra Bernandin kohtelee vaimoaan huonosti.

Sivistynyt pariskunta kohtaa törkeässä naapurissaan ihmisen, joka saa heidän tasaisen elämänsä sekaisin ja tuo mieleen monenlaisia ajatuksia, myös väkivaltaisia. Émile joutuu miettimään, miksi hän käyttäytyy kohteliaasti ja pitääkö hänen jatkaa sivistynyttä seurustelua vai ei. Samalla hänen vaimonsa, "kuusikymmentävuotias tyttönen", ottaa ratkaisevia askeleita, jonka jälkeen tarina etenee vääjäämättä kohti loppuratkaisua, joka oli - pakko sanoa - hieman yllättävä.

Olin lukenut Nothombilta ennen tätä kirjaa teoksen Nöyrin palvelijanne, joka sijoittuu Japaniin. Vaikka miljöö on eri, niin tässä kirjassa on samantapaista mustan huumorin sävytystä kuin Japani-aiheisissa kirjoissa (toinen Japani-aiheinen suomennettu kirja on Samuraisyleily, josta kirjoitan seuraavaksi). Samaan tapaan myös tässä törmäävät erilaiset ihmiset. Émile ja Juliette joutuvat miettimään omaa tapaansa toimia tilanteessa, jossa opitut käyttäytymissäännöt eivät näytä toimivan.

Vaitelias naapuri on kirjalle sopiva nimi, mutta minua jäi vaivaamaan sen alkuperäisnimi Les Catilinaires. Halusin tietää, mitä Nothomb oli halunnut kirjan nimeksi. Les Catilinaires tarkoittaa Ciceron puheita Lucius Sergius Catilinaa vastaan, mikä muuttaa hieman näkökulmaa. Vaiteliaan naapurin sijaan pääosaan nousee Émile, joka hoitaa tilanteita puhumalla ja joka kohtaa Bernandinissa vastustajansa.

Tämän jälkeen minulta on lukematta Nothombilta enää Antikrista. Muita hänen teoksiaan ei ole vielä suomennettu, mutta odotan kyllä, että niin tehdään.

Maarit Verronen: Normaalia elämää (2009)

Tässä on huvittavia ja mukavia novelleja nykymaailmasta. Luin nämä yhdeltä istumalta ja pidin jokaisesta. Huomaan muuten syksyn lähestyvän, kun kirjastosta tarttuu mukaan novellikokoelmia, joista etsiskelen koulussa luettavaa, vaikka teidän, että aikaa ei yleensä ole kovin monen teoksen käsittelyyn.

Maarit Verrosen kokoelmaa Normaalia elämää aion ilman muuta suositella kolmoskurssin novellikokoelmaksi. Jutut ovat lyhyitä ja lakonisen huvittavia. Ne eivät ole samalla tavalla irvokkaita kuin Outi Almin Suhteettomia tiloja -kokoelman novellit, mutta usein jonkin novellin luettuani mieleeni nousi kysymys, mitä tämä oikein on. Onko tämä siis normaalia?

Kokoelmassa on neljä erikseen nimettyä osaa, joissa on 4 - 5 novellia. Novellit on nimetty ammatin tai muun roolin mukaan. Suosikkejani ovat Hammaslääkäri-novelli, jonka päähenkilö oikeastaan on hammashoitaja, ja Restauroija-novelli, jossa leppoisa huonekalujen restauroija nousee vastustamaan öykkärimäistä yrittäjää.

Näiden novellien tapahtumia voi pitää täysin mahdollisina. Vaikka itse tuskin ruumiin löydettyäni soittaisin ensimmäiseksi iltapäivälehteen, saa Verronen Varastomies-tarinan parin sivun kuvauksessa luotua uskottavan hahmon, jonka tosiaan voisi kuvitella tekevän niin. Novellia lukiessa hymyilyttää, mutta myös kylmää ajatus siitä, että, niin kuin takakansi sanoo, ihmisten "moraalitajun sattumanvaraisuus" voisi tosiaan olla totta.

Outi Alm: Suhteettomia tiloja (2009)

Siinä ne ovat kirjan kannessa, ihmiset sullottuna sardiinipurkkiin, suhteettomaan tilaan. Outi Almin novellikokoelman takakannessa ehdotetaan, että "jonain päivänä nämä vinksahtaneet maailmat saattaisivat olla totta".

Miltä kuulostaisi Himmeli-novellin maailma, jossa entisestä kanalasta tehdään vanhusten hoitokoti ruokinta- ja pesuautomaatteineen? Tai Kellarin maailma, jossa keskiluokkaisella asuntoalueella olevien talojen kellareissa pidetään maksua vastaan alkoholisteja tai muita yhteiskunnan hoidettavia? Kuulostaisiko hyvältä Sillat-novellin perhe, jossa vanhemmat eivät tapaa lastaan viikkoihin, koska firman vaatimukset täyttääkseen heidän täytyy yöpyä työpaikalla saadakseen tavoitteet toteutettua? Entä novellin Puistopäivä maailma, jossa naisille on pakollinen halulääkitys ja miesorjat haluja purkamassa?

Kirjallisuudessa yksi minua kiehtovista asioista on se, että kirjailija pystyy todella luomaan uskottavia, vaikka samalla uskomattomia, maailmoja. Jopa muutaman sivun novelleihin saadaan tilanne, joka lukiessa tuntuu mahdolliselta, oli se sitten menneisyyttä, nykyaikaa tai kuten näissä novelleissa epämääräinen tulevaisuus. Lukemisen jälkeen sitten tulee häh-tunne. Mitä tämä oikein on? Eihän näin voi tehdä?

Jos olisi aikaa ja halua, tuo häh-tunne olisi loistava analyysin alkupiste. Voisi kysyä itseltään, miksi suostuu uskomaan nämä vinksahtaneet ideat, mikä voisi (vai voisiko) olla joskus mahdollista ja mitä merkkejä nykymaailmassa on ehkä jo nähtävillä.

Novellien loppuratkaisujakin olisi mielenkiintoista vertailla. Osa jää auki, mutta osassa on varovaisen toiveikas loppu, jopa hieman anarkistinen, kuten novellissa Karhun pesä, jossa isä jättää työnantajan vaatiman "aivotoimintaa laajentavan puuhan" ja lähtee lapsensa kanssa kiipeilemään puuhun. Suosikkini novelleista oli kokoelman päätösnovelli Enkelikeinu, joka antaa hieman toisenlaisen ratkaisun vanhustenhoito-ongelmaan kuin aloitusnovelli Himmeli. Himmelillä on muuten osuutensa molempien novellien tapahtumissa.