Eppu Nuotio: Paine

Tästä kirjasta luin puolet. En alku- tai loppupuolta, vaan suurin piirtein joka toisen luvun.

Olen lukenut Eppu Nuotion Pii Marin -sarjasta osan, ehkä jopa kaikki, mutta koska niiden nimet Musta, Maksu, Kosto ja Varjo ovat niin samankaltaiset, en enää muista, mitkä olen lukenut ja mikä on jäänyt väliin. (Kelasin vähän blogiani ja huomasin, että Maksu on tullut luettua jouluna 2008. Nytpä tämä blogini toimii juuri muistinvirkistytarkoituksessa, johon tämän loin.)

Muistan pitäneeni ensimmäisestä Pii Marin -kirjasta. Uutistoimittaja on kohtuullisen uskottava dekkarin päähenkilö ja Pii Marin reipasotteinen nainen. Näemmä olin pitänyt Maksustakin. Jonkin näistä kuuntelimme äänikirjana automatkoilla. Jossain vaiheessa alkoi Piin ja hänen miesystävänsä tarina tökkiä, ja jokin kirjoista oli muistaakseni minulle turhan raaka. Kirjassa kuvattiin murhatyötä tekijän näkökulmasta.

Vanhasta tottumuksesta otin tämän uusimman kirjaston karusellista, mutta juttu ei lähtenyt vetämään. Kirjassa on tavallaan kaksi tarinaa: Piin pikkuveli Joel muuttaa ja saa naapureikseen erikoisen pariskunnan. Iris ja Pasi kertovat Joelille täysin erilaisen tarinan suhteestaan. Toinen tarina on Piin ja Juhan tutkimus, joka koskee Piin kauan kuollutta isää. Tämän isä-tarinan jätin lukematta ja luin siis vain ensimmäisessä luvussa alkaneen juonikuvion, joka myös kirjan takakannessa on nostettu esiin. Kyse on alistamisesta ja alistumisesta ja siitä, miten suhteen toinen osapuoli pystyy manipuloimaan toista ja koko lähiympäristöä sekä - pelottavaa kyllä - myös viranomaisia.

Lukemani kirjan puolikas ei minusta ole rentoa lomaviihdettä, vaikka väkivaltaa ei kuvatakaan. Sen verran painostavan tunnelman Nuotio on Iriksen ja Pasin tarinaan saanut synnytettyä. Vaikutelma syntyy kertojan näkökulman vaihtelulla: välillä näkökulma on Pasin, välillä Iriksen. (Vai olisikohan tässä nyt kyse abi-kurssilla pähkäillystä fokalisaatiopisteestä? :)

Koska en lukenut kirjaa kokonaan, en uskalla suositella. Sarjan ystävät varmasti pitävät tästäkin.

Joululukemisia

Tiedän, etten ole ainoa, jonka jouluun kuuluu joulupäivän vietto lahjakirjan ja -konvehtirasian kanssa. Pyhinä voi todella vain maata sohvalla, koska missään ei juuri vierailla eikä mitään arkitekemistä ole, koska joulusiivouksen ansiosta ei tarvitse siivota ja aattoaterian tähteiden takia ei tarvitse laittaa ruokaa.

Tänä vuonna pukki ei tuonut yhtään romaania, mutta onneksi mies sai Mika Waltari -elämäkerran ja pari dekkaria. Mukana mökille tarttui lisäksi syksyn aikana kertyneitä lukemattomia kirjoja.

Aloitin dekkarilla. Eppu Nuotion Maksu (2008) on kolmas Pii Marin -dekkari. Tuttuun tapaan Pii tutkii toimittajana samaa juttua, vauvan katoamista, kuin hänen miesystävänsä Heino poliisina. Vetävää tekstiä ja melko uskottavia tapahtumia tarjoava kirja sopi hyvin luettavaksi vatsa täynnä jouluruokaa.

Toinen lukemani kirja oli Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjo (2004), joka on Hesarin mukaan myynyt miljoonia. Tartuin kirjaan epäröiden, koska minua aina arveluttaa, jos varsinkin esikoisteosta verrataan johonkin klassikkoon. Tuulen varjon piti arvostelijoiden hehkutuksen mukaan vetää vertoja Umberto Econ Ruusun nimelle. Tosin Tuulen varjo on tekijänsä viides kirja, aiemmat ovat nuortenkirjoja.

Pidin teoksesta. Takakansiteksti kertoo sen olevan "jännäri, rakkausromaani, kauhutarina", jonka päähenkilö Daniel löytää Unohdettujen kirjojen hautausmaalta teoksen, jonka kirjoittajaa Julian Caraxia hän alkaa etsiä. Samaan aikaan joku etsii Caraxin teoksia polttaakseen ne.

Unohdettujen kirjojen hautausmaa on mielikuvitusta kutkuttava ajatus. Tosin kirjassa se esitetään minusta turhan itsestään selvänä. Olisin kaivannut hieman enemmän paikan taustaa. Kirjan varsinainen miljöö, 1940 - 50-lukujen Barcelona, on monenlaisine hahmoineen värikäs paikka. Taustalla väreilee sodan muisto.

Minua alkoi kirjan edetessä harmittaa, etten ehtinyt seurata Teemalta syksyn mittaan tullutta Francon aika: Näin sen koimme -sarjaa. Espanjan historian tuntemukseni on melko heikko, mikä on käynyt aiemmminkin ilmi lukiessani esim. Manuel Vázquez Montalbanin Pepe Carvalho -dekkareita, joissa niissäkin sodan varjo kulkee koko ajan mukana. Pepe Carvalho muuten suhtautuu kirjoihin hieman eri tavalla kuin Tuulen varjon kirjojen sielua vartioivat kirjakauppiaat ja antikvariaattien omistajat. Carvalho nimittäin käyttää kirjastonsa kirjoja takkatulen sytykkeenä.

Olin löytänyt syksyllä alekorista Helinä Siikalan Elämän ekaluokkalaiset -kirjan. Siikalan Ilon ja voiman käsikirja on yksi suosikeistani silloin, kun tunnen tarvitsevani jonkun asioita ajatelleen mielipidettä. Tämä kirja oli pettymys, koska se olikin kolumnikokoelma. Jotenkin minusta Siikalan teksti, viisasta toki tässäkin, kaipaisi hieman väljempää muotoa. Toisaalta Ilon ja voiman käsikirjassakin luvut ovat tosi lyhyitä, joten ehkä kyse ei nyt ole tekstin muodosta, vaan siitä, että sisältö ei tällä kertaa koskettanut. Ehkä liian lähellä hyvässä muistissa on Kaari Utrion Kiilusilmä feministi -kokoelma, jonka tekstit taas osuivat ja upposivat lähes jokainen.

Opettaja ei ole lomallakaan vapaalla töistä. Kokeiden ja prelien korjaamisen jälkeen on aika suunnitella tulevaa. Siksipä mukaan lähti myös alelaarista löytynyt Esko Rahikaisen Aleksis Kiven elämäkerta Metsän poika - Aleksis Kiven elämä. Se on tässä vaiheessa kesken, enkä välttämättä luekaan sitä kannesta kanteen. Houkuttelevampaa luettavaa saattaa nimittäin löytyä siskon kotoa, jonne suuntaamme uuden vuoden viettoon.

Lisäksi sohvapöydällä odottavat miehen saamat Remekset ja lukupiiriä varten lukemani piiiiiiitkä Musilin Mies vailla ominaisuuksia, osa 1.

Hyviä lukuhetkiä kaikille joululoman vielä jatkuessa!