Antti Rönkä: Jalat ilmassa

Uusi kaupunki, uudet ystävät, uusi alku.
Aaro aloittaa opinnot yliopistossa. Hän haluaisi mennä mukaan porukoihin, lounaalle ja baariin, mutta häntä raastaa piinava tunne, ettei häntä kaivata eikä haluta.
Vaikka kouluvuodet kiusaajineen ovat mennyttä elämää, Aaro ei pysty hetkeksikään unohtamaan, miten huono ja mitätön hän on muiden silmissä.
Voi joko sulkea ovet ja paeta maailmaa, tai sitten mennä kohti pelkojaan ja paljastaa toiselle itsensä pohjiaan myöten.

     Jalat ilmassa oli alusta asti koskettava lukukokemus, enkä voi kuin suositella kirjan lukemista kaikille. Röngän tyyli kertoa kiusaamisesta ja sen jättämistä jäljistä on hienoa, mutta turhia asioita ei kaunistella. Maailman kuvailulle ei jää tilaa, kun kaikki keskittyminen on käytetty ajatuksiin ja hetken mielijohteista kertomiseen.
     Jalat ilmassa on Antti Röngän omakohtaisista kokemuksista ammentava teos ja tällaisten kirjojen arviointi on aina vaikeaa. Siksi en ala sen enempää kertomaan omaa mielipidettäni itse tarinasta. Tämän kirjan tarina kerrotaan kahdesta ajasta, ala-asteelta ja nykyhetkestä kun yliopistossa on käynnissä ensimmäinen vuosi. Kahden aikatason tapahtumat tukevat toisiaan ja kylmät väreet kulki ainakin omissa käsissä tätä lukiessa.
     Haluan vielä antaa erikoismaininnan kirjan kanteen liittyen. Kansi on mielestäni upea ja tajusin sitä sivusta katsoessani, että siinä on myös toisen ihmisen kasvot. Tällaiset pienet yksityiskohdat lämmittävät aina sydäntä (kunhan ne vain tajuaa).

Genre: fiktio, omaelämä, aikuiset
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 2019

Arvosana: ****½
Goodreads: 3,89

Muissa blogeissa: Kirjaluotsi, Kirsin Book Club, Tuijata, Kirjamerkkinä lentolippu
Helmet2020: 34. Nimessä luontoon liittyvä sana, 35. Käytetään sosiaalista mediaa, 39. Kirjassa lennetään, 45. Esikoiskirja
PopSugar2020: 15. About/involving social media, 34. Meant to read in 2019, 41. Written by an author in their 20s, 50. A main character in their 20s
Goodreads2020: 9. Can be read in a day, 15. Set in a global city 

Anni Saastamoinen: Sirkka

Sirkka on statisti, ihmismassaa, kahvilassa kahvia juova nainen (ei repliikkejä), ohikulkija kadulla (ei katsekontaktia), joku, joka painaa hissin nappia juuri ennen sinua, sillä nappia kuuluu painaa tehokkaasti eikä haaskata aikaa haaveiluun ja seisoskeluun. Sirkka on sirkoista sirkoin, statisteista paras, massaan katoava myyrä ja puutarhatonttu. Samalla joku mutta ei kuitenkaan kukaan.
Sirkka on Sirkka.

     Luin viime vuonna Anni Saastamoisen Depressiopäiväkirjat ja sen kohdalla mietin kauan, että tykkäsinkö kirjasta vaiko enkö. Kallistuin silloin siihen suuntaan, että tykkäsin. Nyt tämän kirjan kohdalla jouduin miettimään samaa asiaa. Ja valitettavasti kallistuin toiseen suuntaan. En tarkoita silti, että tämä olisi ollut mitenkään huono kirja ja monet ovat tykänneet tästä paljonkin. Omalla kohdallani tämä kirja ei vain jotenkin nyt napannut.
     Ennen kirjan aloittamista olin omalla tavallani innoissani, mutta jännitin myös lopputulosta. Jo heti alusta lähtien tiesin, että tämä kirja ei tule nousemaan suosikkeihini. Alku oli hidas, tylsä ja ei kovin mielenkiintoinen. Puolessa välissä kirjaa kävin lukemassa muutamia kommentteja kirjasta ja yksi niistä sai minut jatkamaan loppuun asti. Kommentissa todettiin, että sadan sivun jälkeen tulee muutos Sirkan elämään ja tarina paranee.
     Kun sitten pääsin siihen sadan sivun paikkeille, odotin tuota käänteen tekevää muutosta ja toivoin sen tekevän tästä kirjasta mahtavan. Näin ei käynyt. Käänteen aiheuttaja oli jo alusta asti selvä ja muutos Sirkan elämässä ei ollut niin suurta ja ihmeellistä kuin toivoin. Omasta mielestäni kirja ei siis parantunut ja loppu oli melkolailla samanlaista puuduttavaa luettavaa. En voinut olla ajattelematta, että tämä oli hyvin pelkistetty versio Gail Honeymanin Eleanorille kuuluu ihan hyvää -teoksesta. Tämä ajatus häiritsi itseäni koko lukemisen ajan ja ehkä senkin takia tämä kirja tuntui hieman vaisulta.
   Plussaa tässä kirjassa oli Saastamoisen kirjoitustyyli. Tykkään siitä, miten vakavastakin aiheesta hän osaa tehdä kaunista ja ajatuksia herättävää, olematta kuitenkaan liian raskasta luettavaa. Vaikka siis juonellisesti tämä kirja ei napannut, aion kyllä tutustua Saastamoisen mahdollisiin tuleviin kirjoihin, jotta pääsen nauttimaan hänen tyylistään.

Genre: fiktio, huumori
Kustantaja: Kosmos
Julkaisuvuosi: 2019

Kirjailijan muut teokset: Depressiopäiväkirjat
Arvosana: **½
Goodreads: 3,73

Muissa blogeissa: Sivusuhteita, Amman kirjablogi
Helmet2020: 3. Suhtaudut ennakkoluuloisesti, 34. Nimessä luontoon liittyvä sana, 41. Laitetaan ruokaa/leivotaan
PopSugar2020: 10. Recommended by favorite blog, vlog etc
Goodreads2020: 9. Can be read in a day, 15. Set in a global city, 18. By an author you've only read once before

Sarah Crossan: Yksi

Grace ja Tippi eivät siedä sitä, että heitä tuijotetaan, mutta he ovat tottuneet siihen. He ovat siamilaiset kaksoset, yhtä kaikin mahdollisin tavoin. Enemmän kuin mitään muuta siskokset toivovat, että heidät nähtäisiin yksitellen, kumpikin vuorollaan, kahtena erillisenä ihmisenä, kuten muutkin. He haluavat oikeita, omia ystäviä. Entä rakkaus?
Mutta tyttöjä odottaa raastava valinta. On tehtävä päätös, joka voi muuttaa heidän elämänsä peruuttamattomasti.

     Romaani runon muodossa. Ensimmäinen laatuaan, jonka itse luen. En ole kovin suuri runouden ystävä, sillä yleensä en ymmärrä runoja ja niiden merkitystä. Tässä kuitenkin kun teksti on kirjoitettu kuten "normaali" runo, vähän useammin vain enteriä painaen, jopa minä ymmärsin mitä luin.
     Kirja kertoo siis siamilaisten kaksosten elämästä lyhyen pätkän verran. Kirjassa on useampi sata sivua, mutta runomuotonsa takia se on hyvin nopeaa luettavaa ja tempo on tasainen. Alku lähtee nopeasti liikkeelle ja tapahtumaketju vyöryää eteenpäin pikaisella tahdilla. Yksi runo on pieni vilkaisu kokonaisuuteen ja yhdessä ne luovat uskomattoman tarinan. Koskettavan. Herkän. Mielettömän. Voisin lukea tämän heti perään toisen kerran ja itkeä ilosta ja surusta. Eikä tämä tuottaisi mitään ongelmia.
     Kuitenkin, koska tämä oli runomuodossa, ei tarina tuntunut saavan kaikkea sitä mitä se olisi ansainnut. Tarinasta jäi uupumaan jotain, mutta toki sitten kirjasta olisi tullut vielä paksumpi. Mutta samalla tarina olisi ollut syvempi. Olisin kaivannut päähenkilöiden mielenmaailman vielä suurempaa kuvausta.

     "Se on vain totuus
joka ei
koskaan
häviä
mihinkään."

One
Suomentanut: Kaisa Kattelus
Genre: nuoret, realistinen fiktio, runous
Kustantaja: S&S
Julkaisuvuosi: 2015 suom. 2018

Arvosana:****½
Goodreads: 4,16

Muissa blogeissa: Kymmenes kirjain, Kirjat kertovat, Kannesta kanteen

Khaled Hosseini: Leijapoika

Amir ja Hassan, mahtimiehen poika ja köyhän palvelijan poika, ovat erottamattomia leikkiessään kiehtovan Kabulin kaduilla ja kujilla.
Sitten leijanlennätyskilpailussa tapahtuu jotakin, mitä kumpikaan ei voi unohtaa. Amir seuraa Hassanin nöyryytystä sivusta, mutta häpeä omasta petturuudesta ja pelkurimaisuudesta ei jätä häntä sen koommin rauhaan.
Neuvostoliiton miehittäessä Afganistanin Amir pakenee isänsä kanssa Yhdysvaltoihin. Kun hän vuosien kuluttua, aikuisena miehenä, saa Afganistanista viestin mahdollisuudesta sovitukseen, hän on valmis henkensä uhalla palaamaan talibanien nyt julmasti hallitsemaan maahan.

     Ensimmäisen kerran kun luin Leijapojan, olin yläasteella. En muista siitä lukukerrasta juuri mitään paitsi sen, että tykkäsin. Nyt kun luin tämän kirjan uudelleen, muistikuvia ensimmäisestä lukukerrasta alkoi ilmestyä ja rakastuin tähän kirjaan uudelleen. Itkin uudelleen. Hymyilin uudelleen.
     Tämä teos on koskettava alusta loppuun. Tämä teos on rankkaa luettavaa alusta loppuun. Samalla se on kuitenkin omalla tavallaan palkitsevaa ja jos et jostain syystä ole vielä tarttunut tähän kirjaan, nyt on hyvä hetki. Jos taas olet lukenut tämän klassikon, tiedät mistä puhun. Tämä kirja pysäyttää, laittaa ajattelemaan, koskettaa syvältä.

     "Katsoin Sohrabia. Hänen toinen suupielensä oli kääntynyt aavistuksen verran ylös.
     Hymyyn.
     Vinoon.
     Tuskin huomattavaan.
     Mutta silti."

     Lyhykäisyydessään tämä on kertomus kahdesta pojasta, rikkaasta ja köyhästä, pelokkaasta ja rohkeasta, epävarmasta ja lojaalista. Amir on rikkaan miehen poika, joka paineen alla ei halua kutsua Hassania ystäväksi. Hän ei halua myöntää sitä muille tai edes itselleen. Samalla hän painii isänsä kunnioituksesta. Hän haluaisi, että hänen isänsä näkisi hänet. Isä tuntuu näkevän vain Hassanin, sillä kehut menevät aina palvelijan pojalle. Hassan taas on köyhän palvelijan poika. Hän asuu isänsä kanssa Amirin ja tämän isän pihalle rakennetussa mökissä. Hassan ei osaa lukea tai kirjoittaa, joten Amir lukee hänelle tarinoita granaattiomenapuun alla aina talvisin - kesäisin Amir on koulussa.
     Sitten tapahtuu Hassanin nöyryytys. Amir näkee sen, mutta ei mene väliin, ei puhu asiasta kenellekään. Tämä tapahtuma alkaa kuitenkin hiertää Hassanin ja Amirin välejä. Amir ei pysty olemaan Hassanin lähellä, sillä tämän näkeminen muistuttaa häntä hänen pelkuruudestaan. Sitten alkaa sota. Amir ja hänen isänsä lähtee Amerikkaan.
     Amerikka on uusi alku Amirille ja hänen isälleen. He lähenevät, he oppivat tuntemaan toisensa. Amir rakastuu. Menetyksiä tulee tielle. Sitten tulee soitto, joka muuttaa Amirin elämän.
     Vaikka Leijapoika ei ole mitenkään erityisen toiminnan täytteinen, se pitää lukijaa otteessaan. Sitä vain haluaa tietää, mitä nyt tapahtuu. Mihin tämä kaikki johtaa. Usempaan otteeseen silmät täyttyvät kyynelistä, kaikkien niiden vääryyksien takia. Kun vain ajatteleekin niitä ihmisiä, jotka oikeasti joutuvat kokemaan ne kaikki kauheudet mitä kirjassa kerrotaan. Se laittaa miettimään. Ehkä juuri sen takia tämä kirja koskettaa. Kirjan tapatumat sijoittuvat aikaan, josta ei ole kulunut kauaa. Ja osa noista tapahtumista on edelleen totta.

Nimi: Leijapoika (The Kite Runner)
Kirjailija: Khaled Hosseini
Suomentanut: Erkki Jukarinen
Genre: historiallinen
Sivumäärä: 430
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2003 (suom. 2004)

Kirjailijan muut teokset: Tuhat loistavaa aurinkoa
Arvosana: *****

Satu Vasantola: En palaa takaisin koskaan, luulen

Romaani kotoa lähdön pakosta ja loputtomasta kaipauksesta.
Susannan matka työläisperheestä Pohjanmaalta Helsinkiin ja arvostettuun asianajotoimistoon on ollut pidempi kuin kilometrit antavat ymmärtää.
Vielä pidempi on ollut irakilaisen Fatiman taival Pasilan poliisitalon pihalle ja lopulta Susannan olohuoneen lattialle. Reitin varrelle on jäänyt yksi lapsista, kotimaahan aviomies. Martta puolestaan on asunut koko ikänsä samoilla sijoilla, mutta ihmiset hänen ympäriltään ovat kaikonneet yksitellen. Esikoislapsi pappilan portaille, mies ensin sotaan, sitten ryyppyreissuilleen, poika Ruotsiin, tytär onnettomaan avioliittoon. Nyt jäljellä on enää lapsenlapsenlapsi Luca, poika joka ei tunnu löytävän paikkaansa maailmasta.

     Joskus kirjan ymmärtää (ennemmin tai myöhemmin) ja joskus ei. Nyt oli se kerta, kun en ymmärtänyt. En hahmoja. En kaikkia osia. En kirjan ideaa. Takakannessa kuvaillaan monta tarinaa ja ongelmaa, mikä hieman hirvittää jo ennen kuin kirjan edes avaa. Kun sitten alkaa lukea tarinaa, kaikki takakannessa mainitut asiat lyödään samaan kasaan ja tungetaan lukijan nenän eteen. Paikassa ja ajassa hypitään. Asioita kerrotaan eri hahmojen näkökulmasta. Kokonaisuudesta tulee sekava ja jossain kohtaa sitä miettii, että mikä osuus oli kenenkin tarinaa ja mitkä asiat liittyvät toisiinsa. Vai liittyvätkö mitkään. Onko tämä kirja vain sekava kokoelma eri henkilöiden tarinoita joissa on vain muutami yhtymäkohtia? Sellainen olo itselleni jäi, enkä vieläkään ole varma kaikista hahmoista ja miten he olivat sukua kenellekin.

     "Minä näen sen silmissäni. Se on nyt seitsemän vuotta, kahdeksan kuukautta ja kaksi päivää vanha.
     Säärissä on 17 mustelmaa ja hammasrivistössä kolme lovea. Sen paljaiden jalkojen takana pöllyää hiekka, kun se juoksee kotiin kertomaan, kuinka paljon kalaa se on saanut. Se haluaa kalapernoja. Sitä ennen se haluaa opettaa serkulleen miten ahven perataan. Itse se on oppinut sen tuntia aiemmin. Se on seitsemän ja sitä naurattaa koko ajan. Enemmän se hymyilee kuin kukaan muu lapsi. Kasvattiäitiinsä se varmaan luottaa, tietää, ettei äiti sitä satuta eikä hylkää.
     Minä katselen sen elämää kaukaa ja toivon, että pitävät sitä hyvin."

     En palaa takaisin koskaan, luulen, käsittelee monia tärkeitä aiheita ja se saa lukijan miettimään. On alkoholiongelmia, perheväkivaltaa, traumoja, vankilassa olemista, kuolemaa, syöpää, kiusaamista, vihaa... Listaa voisi jatkaa vaikka miten pitkälle. Monia tabuja. Monia asioita, joista pitäisi kirjoittaa enemmän. Mitä pitäisi tuoda enemmän esille. Valitettavasti tähän kirjaan noin pitkä lista on liikaa ja tekee siitä vain epäselvän lukea. Vaikean pysyä perässä.

     "Martta käski Topin odottaa ja jäi kysymään lääkäriltä, paljonko aikaa miehellä oli.
     "Lapsikin tässä tuloillaan vaikkei se vielä näy. Kolmas", Martta sanoi.
     "Kuukausia. Puoli vuotta, jos hyvin käy."
     Martta kääntyi Topin perään, mutta lääkäri huikkasi vielä pysähtymään.
     "On sitä kyllä yksi keino, jota voi vielä kokeilla."
     "No?" kysyi Topi.
     "Viina. Viina se parantaa jos sen joku parantaa."

Nimi: En palaa takaisin koskaan, luulen
Kirjailija: Satu Vasantola
Genre: fiktio
Sivumäärä: 299
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2018

Arvosana: **

Lukuhaasteet: Helmet19 (4. Kirjailijan ainoa teos)