Meeri Koutaniemi & Ann-Mari Leinonen: Vahvaksi rikotut

Teoksessa on äänessä raiskauksesta selvinneet naiset. Seksuaalisen väkivallan uhriksi joutuu vuosittain Suomessa noin 50 000 ihmistä. Seksuaalinen väkivalta on osa arkipäivää, ja se koskettaa jokaista yhteiskuntaluokkaa, ikäryhmää ja sukupuolta. Vahvaksi rikotut sisältää suomalaisten naisten tarinoita heidän kohtaamastaan seksuaalisesta väkivallasta. 

     Harkitsin kirjaa lukiessani, että kirjoitanko tästä mitään tänne. Mietin, onko minulla oikeutta sanoa tästä kirjasta mitään. Kirja sisältää ihmisten omasta elämästä kertomuksia, eikä minulla ole kokemusta heidän kokemasta tuskasta. Sitten mietin, että jos saa tällä tekstillä jonkun muun kiinnostumaan tästä kirjasta, tämä on sen arvoista.

     Seksuaalinen väkivalta ei ole itselleni vieras asia, mutta siitä kertovat kirjat eivät ole kovin usein päätyneet omalle lukulistalle. Varsinkin kirjat, jotka eivät ole fiktiivisiä, ovat vielä harvemmin edustettuina. Omalla kohdalla tällaisiin kirjoihin tarttuminen on jäänyt pelon takia. Kuinka raskaasti otan tosielämästä kertovat tapahtumat?

     Luin tätä teosta viikon ajan. Kirja sisältää neljätoista kertomusta, joten luin kaksi päivässä. Tahti sopi itselleni todella hyvin. Useamman kertomuksen lukeminen kerralla olisi ollut liikaa. Jo niistä kahdesta tunteet nousivat sen verran pintaan, että tarvitsin hetken rauhoittumiseen. Haluaisin vain halata näitä naisia. Haluaisin viedä heidän kokemukset pois ja auttaa heitä eteenpäin elämässä. Haluaisin muuttaa Suomen lainsäädäntöä seksuaaliväkivaltaan liittyen. Haluaisin muuttaa ihmisten asenteita. Haluaisin, että aiheesta olisi enemmän avointa keskustelua.

Genre: non-fiktio, psykologia
Kustantaja: Siltala
Julkaisuvuosi: 2020

Goodreads: 4,58

Helmet2020: 7. Rikotaan lakia, 9. Kohdataan pelkoja, 46. Kirjassa on sauna, 49. Julkaistu 2020
PopSugar2020: 1. Published 2020, 11. An anthology, 33. At least four-star rating on Goodreads
Goodreads2020: 12. Collaboration between +2 people, 22. Major theme of survival, 48. Published 2020

Mari Koppinen & Anna Puu: Minä olen Anna Puu

Linnuton puu. Mestaripiirros. Säännöt rakkaudelle. Me ollaan runo. Nälkäinen sydän...

Minulla ei ole päiväkirjoja. Lauluni ovat päiväkirjani.
Anna Puun laulut palauttavat hänen mieleensä sen hetken elämässä, jolloin laulu syntyi. Ne tuovat mieliin muistot, niin kipeät, suloiset kuin ristiriitaisetkin. Elämän koko kuvan. Anna Puun tarinan.

     Päätin jokin aika sitten, että haluan alkaa lukea enemmän elämäkertoja. Haasteeksi tuli valita sopivat kirjat, jotka jaksaisi lukea ilman sen suurempia ongelmia. Päätin sitten kokeilla Anna Puusta kertovaa kirjaa, sillä se ei ollut kamalan paksu ja sisälsi paljon kuvia. Ja kyllähän tätä naislaulajaa on tullut joskus kuunneltua enemmänkin, mutta sen tarkemmin en ole hänen elämäänsä tutustunut.
     Tämä teos oli nopealukuinen ja mielenkiintoinen. Kuvia oli paljon, kuten sanottu, ja myös laulujen sanoituksia oli esillä useampikin. Tarina eteni vaivattomasti ja tykkäsin kovasti kirjan minä-kertojasta (en tiedä onko elämäkerroissa usein näin, mutta kuitenkin). Kirjassa päästiin tutustumaan niin Anna Puun lapsuuteen kuin nuoruuden hullutteluihinkin. Idols-matka tuli myös tutuksi ja ura siitä eteenpäin. Tykkäsin tästä paljon ja nyt seuraavan elämäkerran kohdalla rima on jo paljon korkeammalla.

Genre: omaelämä
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 2019

Goodreads: 3,77

Helmet2020: 34. Kirjan nimessä luontoon liittyvä sana, 42. Kirjassa isovanhempia
PopSugar2020: 14. An author with flora in their name
Goodreads2020: 12. Collaboration between two authors, 25. Related to arts

Emmi-Liia Sjöholm: Paperilla toinen

Paperilla toinen on kirja naiseudesta ja äidiksi kasvamisesta. Emmi-Liia Sjöholm kirjoittaa omasta elämästään, seksistä, tarpeesta miellyttää miehiä, 14-vuotiaana tehdystä abortista, siitä kun hänestä tuli parikymppisenä äitipuoli, kuinka hän lopulta sai oman lapsen, rakkaudesta, halusta, itsensä etsimisestä ja vähän löytämisestäkin.

     Kun katselin alkuvuodesta tämän kevään uutuuskirjoja, tämä sai mielenkiintoni heräämään. Pistin kirjan heti varaukseen. Ennen kuin sain kirjan käsiini, ehdin kuitenkin lukea useampia kommentteja kirjasta, vaikka yritinkin välttää niitä parhaani mukaan. Nämä kommentit saivat innostukseni hieman laantumaan. Kun sitten vihdoin sain kirjan käsiini, minulla oli hieman ristiriitaiset tunnelmat.
     Paperilla toinen on nopealukuinen kertomus Sjöholmin elämän eri vaiheista. Kirja on koskettava kuvaus yhden ihmisen elämästä, enkä tästä syystä halua antaa tälle tähtiarviota tällä kertaa. Muutamia asioita minun on kuitenkin aivan pakko sanoa tästä, ilman itse tarinan sisällön kritisointia.

     "Olin seurustellut suomiräppärin kanssa ja hankkinut reisitaskuhousut.
     Olin rakastanut denimkeräilijää ja pukeutunut peltimäisiin farkkuihin, jotka eivät edes ehtineet mukautua päälleni ennen suhteen päättymistä.
     Olin hullaantunut huumeiden viihdekäyttäjään, alkanut polttaa satunnaisesti pilveä ja kääntänyt pääni, kun hän veti viivoja.
     Olin ihastunut mieheen, joka piti minusta enemmän kuin minä hänestä. Opettelin pitämään hänestä.
     Olin ihastunut mieheen, josta pidin enemmän kuin hän piti minusta. Muutin itseäni, jotta hän asettuisi kanssani aloilleen."

     Kertomus etenee kolmessa eri aikatasossa. Tässä kirjassa eri aikatasot eivät kuitenkaan toimineet kovin hyvin, sillä eri aikatasoissakin tapahtumissa hypittiin eteen ja taakse. Lukijana oli vaikea pysyä perässä, että missä nyt mennään ja mikä oli ennen mitä. Lopulta päätin, että en edes yritä pysyä kärryllä aikajanasta ja luin luvut erillisinä osina toisistaan. Näin kirja ei tuntunut aivan yhtä sekavalta.
     Sen lisäksi, että tapahtuma-ajat hyppelivät miten sattui, miehiä vilisi tekstissä enemmän kuin tarpeeksi. Olisin kaivannut näiden mies-seikkailujen väliin jotain muutakin. Nyt kuitenkin kirjan idea tuntui vain olevan esitellä mieshistoriaa, sen hyviä ja huonoja kohtia. Muulla tavalla päähenkilöön ei päässyt tutustumaan. Ehkä se oli kirjailijan tarkoituskin, mutta näin lukijana se ei innostanut lukemaan.

Genre: muistelma
Kustantaja: Kosmos
Julkaisuvuosi: 2020

Goodreads: 2,92

Helmet2020: 3. Suhtaudut ennakkoluuloisesti, 35. Käytetään sosiaalista mediaa, 42. Isovanhempia, 45. Esikoiskirja, 49. Julkaistu 2020
PopSugar2020: 1. Published 2020, 15. Involving social media, 25. With only words in the cover, 50. Main character in their 20s
Goodreads2020: 9. Can be read in a day, 48. Published in 2020

Kim Hyun Hee: Sieluni kyyneleet

Kahdeksantoistavuotias Kim Hyun Hee viedään yliopistosta armeijan salaiselle leirille, jossa koulutetaan erikoisagentteja lännenvastaiseen taisteluun. Hän oppii kokoamaan aseita, vakoilemaan, varastamaan ja tappamaan. Kun kaikki on valmista, Kim Hyun Hee saa Pohjois-Korean johtajalta Kim Il Sungilta kirjeen, joka sisältää ohjeet etelä-korealaisen matkustajakoneen tuhoamiseksi.
     Tästä 115 ihmistä tappaneesta terroriteosta kerrottiin laajasti maailman lehdistössä ennen Soulin olympialaisia 1988.
     Sieluni kyyneleet on karmaiseva kuvaus suljetusta yhteiskunnasta, missä oikea ja väärä, hyvä ja paha, orjuus ja vapaus saavat merkityksen minkä Puolue niille antaa, ja jossa lapset kasvatetaan ja kehdosta palvelemaan ideologisia päämääriä. Myös Kim Hyun Hee uskoi vilpittömästi tuottavansa kunniaa isänmaalleen ja perheelleen, kunnes joutui oikeussalissa kasvotusten lentokoneuhrien omaisten kanssa. Vasta silloin hän tajusi tekonsa hirvittävyyden.

   "Sillon kuoli Kim Il Sungin uskollinen tytär, jota oli vuosikausia koulutettu kuin tottelevaista koiraa.
     Kaikki oli ohi; enää ei tarvinnut kärsiä. Sysipimeys ympäröi minut kuin lämmin peite. Kaikki oli ohi..."

     Vuonna 1987 eteläkorealaisia täynnä oleva lentokone räjähti Andamaanienmeren yllä, kun kaksi pohjois-korelalaista agenttia olivat sijoittaneet koneeseen pommin. Tarkoituksena oli estää seuraavana vuonna järjestettävät olympialaiset Soulissa. Turma aiheutti monta turhaa kuolemaa, mutta olympialaisia ei peruttu.
     Itselleni ei tapahtuma ollut ennestään tuttu. Pohjois-Korea ei myöskään ole itselleni ensimmäinen asia, mistä alkaisin lukemaan jos saisin valita. Tämän kirjan aloittaminen ei siis ollut ensimmäisenä mielessäni, mutta koska kyseessä oli lyhyt kirja, päätin antaa sille mahdollisuuden ja heittäisin sen vasta sitten kierrätykseen. Olen todellakin tyytyväinen, että päätin lukea tämän. Antaa mahdollisuuden. Tulen laittamaan tämän teoksen silti kierrätykseen, tämä ei ole tarina jonka haluan lukea useaan kertaan.
     Jos mitään, tämä kirja sai ajattelemaan omaa elämää ja sitä, miten vapaasti saa elää ja olla. Omat ajatukseni Pohjois-Koreasta saivat vahvistavia vivahteita tästä kirjasta ja mielipiteeni vain vahvistui. Tämä kirja avasi silmiäni, vaikka loppujen lopuksi tämä kirja ei tuonut tietooni kauheasti mitään uutta tilanteesta, joka maassa vallitsee. Kuitenkin tämä kirja toi kyyneleet silmiini ja näiden ihmisten kohtalo sai surun nousemaan pintaan. Tämä kirja oli koskettava tarina, alusta loppuun saakka. Ja vaikka lähtökohtaisesti en kokenut mitään mielenkiintoa tätä kirjaa kohtaa, olen enemmän kuin iloinen, että päätin lukea tämän. Ja siitä syystä suosittelen tätä kirjaa myös sinulle. Vaikka se ei niin kauheasti sinua kiinnostaisikaan.

Nimi: Sieluni kyyneleet (The Tears of My Soul)
Kirjailija: Kim Hyun Hee
Suomentanut: Anna-Maija Viitanen
Genre: historiallinen, muistelma
Sivumäärä: 215
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1993 (suom. 1994)

Anne Bert: Annan itseni kuolla

Anne Bert saa 59-vuotiaana tietää sairastavansa parantumatonta tautia, joka vääjäämättä johtaa kivuliaaseen kuolemaan. Pian hän ymmärtää rakastavansa elämää niin paljon, että päättää antaa itsensä kuolla.
Päätös armokuolemasta saa Bertin tarttumaan elämään tiukemmin kuin koskaan. Hän liikkuu paljon niin kauan kuin jalat kantavat ja viettää aikaa perheensä ja ystäviensä kanssa. Hän käy tunteita läpi järkytyksestä ja suuttumuksesta suruun ja luopumiseen, tekee huomioita lääkärin ja läheisten reaktioista ja pohtii kuolemaa. Mitä se on ja milloin se alkaa?
Annan itseni kuolla on kaunis ja kaihoisa teos hetkeen tarttumisesta ja elämästä luopumisesta. Kirja ei saarnaa eutanasian puolesta, vaan auttaa ymmärtämään, miksi joku voi haluta armokuoleman. Teos muistuttaa elämän lyhyydestä ja arkisiltakin tuntuvien asioiden hämmästyttävästä kauneudesta.

     Törmäsin tähän kirjaan sattumalta selatesseni kirjaston e-kirjojen valikoimaa. Kirjan nimi herätti minussa jonkin tunteen ja päätin laittaa kirjan varaukseen. Kun se sitten tuli luettavakseni, luin sen yhdeltä istumalta, kyyneleet osan ajasta silmissäni ja ajatukseni täynnä kirjan luomia ajatuksia.
     Tämä teos oli kaunis, raastava ja ajatuksia herättävä. En voi kuin suositella jokaista lukemaan sen. Vaikka aihe ei itseäsi kiinnostaisi. Silti suosittelen. Se avaa silmiä. Se laittaa miettimään.
     En halua sen suuremmin arvostella itse kirjan tarinaa. Sen kerrontaa. Alkaessani lukea kirjaa, sen toteutus ei ollut aivan sitä mitä luulin sen olevan. Se oli ehkä jopa vielä parempi. Ei liikaa selittelyjä. Ei liikaa kaunopuheita. Vain ajatuksia elämästä, kun se vääjäämättä tulee loppumaan, kun keho antaa periksi.
     Oma ajatukseni kirjan lukemisen jälkeen oli se, että tällaisia kirjoja pitäisi olla enemmän. Asioista pitäisi pystyä puhumaan enemmän. Vapaammin. Lyhyydestään huolimatta tämä kirja kätki sisälleen paljon asioita. Niin hyviä kuin huonojakin. Se kätki sisälleen tarinan kuolemasta.

Nimi: Annan itseni kuolla (Le tout dernier été)
Kirjailija: Anne Bert
Suomentanut: Taina Helkamo
Genre: muistelma
Sivumäärä: 143
Kustantaja: Bazar
Julkaisuvuosi: 2017 (suom. 2019)

Arvosana: ei arvosanaa

Lukuhaasteet: PopSugar19 (13. Julkaistu kirjailijan kuoleman jälkeen)

Katriina Huttunen: Surun istukka

Naisen tytär on tehnyt itsemurhan. Selviää, että masennukseen sairastunut tytär on lunastanut apteekista kahtenä peräkkäisenä päivänä kaikki hänelle määrätyt reseptilääkkeet. Minkäänlaista viestiä tytär ei ole jättänyt.
Mikään äidin elämässä ei ole enää koskaan kuten ennen. Suru on tullut hänen elämäänsä jäädäkseen. Lohtua ei ole.
Äidin koti on nyt vanhalla hautausmaalla, jonka hautoja katsellessaan hän tuntee kuuluvansa johonkin. Vain siellä hän tuntee hetken rauhaa, siellä hän voi olla tyttärensä luona, surunsa kanssa.
Menetyksen mukana tulee viha. Itsesyytökset, raivo, pettymys itseen, toisiin. Pelko, kauhu, häpeä. Katumus. Mutta suurin kaikesta on suru. Ja syvän surun keskellä on salaisuus, tytär, lapsi jota ei enää ole.
Menetyksen mukana tulevat myös sanat. Nainen alkaa kirjoittaa, eikä hän halua lopettaa.

     Surun istukka on Huttusen omaelämäkerrallinen esikoisteos, mikä luo minulle (taas) sen fiiliksen, että en halua antaa kirjalle mitään erillistä arvosanaa tai muutenkaan arvostella itse tarinaa. Minun on kuitenkin sanottava muutama sana tästä teoksesta, enkä sillä halua mitenkään loukata ketään tai vähentää kirjan tärkeää sanomaa ja sen arvoa.

     "Saanko elää, saanko kuolla. Kaikki se mitä en muista. Kaikki se mitä muistan. En halua unohtaa mitään. En halua mitään.
     Surun istukka yhdistää kuolleen lapsen ja äidin. Elän, siis suren. Suren, siis elän. Sitten kun olen kuollut, en voi enää surra. Siksi minun on surtava nyt. Tämä on elämäni viimeinen tilaisuus."

     Tämän teoksen lukeminen oli raskasta. Aihe jo yksinään ei ole mikään positiivinen, mutta lisäksi kirjan kerronta teki tästä raskasta. Samoja asioita toistettiin useaan otteeseen ja mikään ei tuntunut menevän eteenpäin. Asioihin palattiin ja sitten taas hypättiin elämässä pari kuukautta eteenpäin. Itse koin tämän takia, että tarinassa oli vaikea pysyä mukana. Vähän väliä oltiin taas pakkaamassa tyttären kodin tavaroita ja seuraavalla sivulla tyttären kuolemasta oli vuosi. Lisäksi kirjassa toistettiin useaan otteeseen samoja asioita: tyttären itsemurha, lääkkeet ja valitukset lääkefirmoille, syyllisyys, hautausmaalla käyminen joka päivä. Toki nämä on asioita, jotka väistämättä tälläisessa kirjassa esiintyy, mutta itselleni toistoa oli liikaa.
     Kirjassa mainittiin vain pariin otteeseen naisen toinen lapsi, poika. Mitä hänelle tapahtui? Miksi nainen ei pitänyt toiseen lapseensa yhteyttä? Toisen lapsen unohtaminen kokonaan tuntui hieman oudolta ja ehkä vähän tylyltä. Toki kaikki kokee surunsa eritavoin ja käsittelytapoja on yhtä monta kuin meitä ihmisiäkin on. Mutta silti. Jäin kaipaamaan lisää kerrontaa hänestä.

     "Haluaisinko sanoa jotain muille äideille. Mitä haluaisin sanoa. Rakastakaa lapsianne. Ymmärtäkää heitä. Antakaa heille anteeksi. Älkää syyllistäkö heitä. Kunnoittakaa heitä. Olkaa kärsivällisiä. He ovat tärkeintä mitä teillä on.
     Kukaan meistä ei ole valinnut äitiään. Äiditkään eivät ole valinneet lapsiaan, mutta äideillä on aina valta tuhota lastensa elämä."

     Odotin kirjan loppuun asti, että surutyössä päästäisiin eteenpäin, mutta turhaan. Samoja asioita jauhettiin alusta loppuun, eikä mitään edistystä tuntunut tapahtuvan. Se teki tästä kirjasta hieman masentavan lukea. Siis vielä lisää. Oli tämä kuitenkin hyvin ajatuksia herättävä teos ja suosittelen koko sydämestäni sen lukemista jos aiheesta lukeminen yhtään kiinnostaa.

     "Lapseni kuoleman jälkeen en ole pitänyt ihmisistä. En tule enää toimeen juuri kenenkään kanssa. En välitä juuri kenestäkään, en jaksa kuunnella, en jaksa vastata, en jaksa. Haluan vain syödä ja nukkua. Olen kiinnostunut kuolemasta mutta vain tästä yhdestä kuolemasta. Olen kiinnostunut itsemurhasta mutta vain tästä yhdestä itsemurhasta. Olen kiinnostunut masennuksesta mutta vain tästä yhdestä masennuksesta. En itse ehkä tiedä mitä masennus on tai miltä se tuntuu, sotken sen väsymykseen ja nälkään ja sydänsuruihin ja pettymyksiin ja yleiseen kyllästymiseen ja siihen että olen tympääntynyt elämääni ja itseeni. Varsinkin öisin. Varsinkin itseeni."

Nimi: Surun istukka
Kirjailija: Katriina Huttunen
Genre: muistelma
Sivumäärä: 319
Kustantaja: Kustantamo S&S
Julkaisuvuosi: 2019

Arvosana: ei arvosanaa

Lukuhaasteet: Helmet19 (40. Kirja käsittelee mielenterveysongelmia)

Heather Morris: Auschwitzin tatuoija

Auschwitzin tatuoija perustuu tositapahtumiin slovakialaisen Lale Sokolovin vaiheista ja uskomattomasta selviytymisestä Auschwitz-Birkenaun tuhoamisleirillä. Se on henkilökohtainen selviytymistarina ja kertomus toivosta ja rohkeudesta sekä pysäyttävä kuvaus yhdestä maailmanhistorian kammottavimmista ajanjaksoista.
Lale on keskitysleirin vanki, joka saa tehtäväkseen tatuoida numerot toisten vankien käsivarsiin. Työ leirin tatuoijana tarkoittaa, että Lale on muihin vankeihin nähden varsin turvassa. Lale todistaa kauheita tapahtumia - mutta myös urheita tekoja ja myötätuntoa ja käyttää omaa asemaansa auttaakseen muita vankeja.
Vuonna 1942 Lale kohtaa tatuointijonossa uuden vangin, Gitan, ja rakastuu saman tien. Lale vaatii Gitaa pysymään hengissä, jotta he voisivat mennä naimisiin.

     En koe olevani oikea henkilö arvostelemaan tätä tarinaa. Näitä henkilöitä. Tästä syystä en anna tälle teokselle sen ihmeellisempää arvosanaa, vaan kerron muuten oman mielipiteeni kirjasta ja sen herättämistä ajatuksista. En ole myöskään tutustunut muihin Auswitzista kertoviin tarinoihin ja kirjoihin, joten en voi verrata tätä sisältöä mihinkään. Jos kuitenkin haluat tietää mitkä tähdet annoin tälle teokselle Goodreadsissa (sillä siellä on kai pakko antaa jotain tähtiä kun merkkaa kirjan luetuksi), annoin kolme.
     Kirjan tarina on aikalailla kerrottu takakannessa. Toki ei kaikkea. Eikä ihan loppua. Minäkään en halua spoilata loppua, joten en kerro tapahtumista Lalen ja Gitan tapaamisen jälkeen. Täytyy kuitenkin muistaa, että Lale kertoi oman ja Gitan tarinan Heather Morrisille, ja tästä tarinasta tehtiin romaani. Romaani, joka on kerännyt niin ihastusta kuin vihastusta.

     "He sopertelevat lohdutuksen sanoja Gitalle. Poissa. Enää ei tule muistoja. Hän tuntee sisällään kauhean tyhjyyden. Hän kääntyy ystäviensä puoleen ja kysyy katkonaisella, murtuneella äänellä: "Luuletteko, että voisin itkeä? Vain vähäsen?""

     Kuten rakkaustarinat yleensä, tämä teos on toivoa antava ja sitä kautta hellyyttävä ja ihmeellinen. Koskettava. Kertomus vangeista on mieleenpainuva, väristyksiä aiheuttava. Ahdistava. Sitä tämä teos on, todella. Samalla tämä kirja on kalju kertomus näistä henkilöistä. Tämä kirja ei avaa hahmojen tarinaa. Ei heitä itseään. Tarina vain puskuttaa eteenpäin pysähtymättä kertaakaan kertomaan sitä, millaisia vangit ovat. Edes päähahmoista ei muodostu kokonaista, ei edes puolikasta kuvaa, johon tukeutua kun hahmottelee henkilöitä mielessään.

     "Lale ajattelee päivämäärää, huhtikuun neljän 1944. Kun hän näki sen työlistoissaan sillä viikolla, sana huhtikuu oli pistänyt hänen silmäänsä. Huhtikuu, mitä erityistä on huhtikuussa? Sitten hän tajusi. Kolmen viikon kuluttua hän on ollut täällä kaksi vuotta. Kaksi vuotta. Miten hän on onnistunut siinä? Miten hän yhä hengittää, kun niin monet eivät?"

     Tämä teos kertoo asiat niin kuten ne olivat. Tästä tarinasta ei saa oikein muuta irti. Mutta jos se ei sinua lukijana haittaa, suosittelen tarttumaan tähän teokseen. Se on sen arvoinen. Itse en kuitenkaan kokenut tätä kirjaa sellaisena, että haluaisin palata sen pariin enää uudelleen. Tämä oli kerralla nähty. Ehkä toisella kerralla siitä huomaisi jotain uutta. Jotain ihmeellistä, mutta itse en tätä pääse näkemään tai kokemaan. Silti, suosittelen lämpimästi antamaan kirjalle edes sen yhden mahdollisuuden.

Nimi: Auschwitzin tatuoija (The Tattooist of Auschwitz)
Kirjailija: Heather Morris
Suomentanut: Pekka Tuomisto
Genre: historiallinen
Sivumäärä: 286
Kustantaja: Aula & Co.
Julkaisuvuosi: 2018 (suom. 2019)

Arvosana: ei arvostelua

Lukuhaasteet: Helmet19 (32. Kirjan nimessä on ammatti), PopSugar19 (38. Kirja perustuu tositapahtumiin)