Yrsa Sigurdardöttir: Perimä

Kolme raakaa murhaa. Kaikki toteutettu samalla julmalla tavalla. Tärkein todistaja on äitinsä murhan nähnyt 7-vuotias tyttö Margrét. Komisario Huldar Reykjavikin poliisista ottaa yhteyttä lastensuojelussa työskentelevään Freyjaan, jonka tehtävä on paitsi auttaa tyttöä myös saada tältä todistajanlausunto.

     Tämä dekkari kuuluu siihen sarjaan, jossa tapahtuu koko ajan, ei ole tylsiä hetkiä ja murhia on pitkin tarinaa. Eli juuri sellainen dekkari mistä itse pidän. Lisäksi tässä kirjassa on muutakin kuin vain poliisin näkökulma rikosta tutkittaessa, vaan päästään näkemään lastensuojelun osuutta.
     Tämän sarjan ideana on seurata Reykjavikin poliisissa työskentelevää Huldaria, komistusta joka on pieni naistenmies. Hänen lisäksi suuressa roolissa on Lastentalon yksi psykologi, Freyja. Tässä kirjassa näiden kahden laitoksen yhteistyö ainakin tuodaan hyvin esiin. Lisäksi tuodaan esiin Huldarin ja Freyjan menneisyydestä eräs hetki, joka varjostaa heidän nykyistä yhteistyösuhdetta.
     Tarina lähtee siis siitä liikkelle kun Margrét todistaa äitinsä raa'an kuoleman piiloutuneena sängyn alle. Häneltä halutaan lausunto, mutta sen saaminen on työn ja tuskan takana. Tyttö ei halua puhua. Hän ei halua isänsä luokse. Murhatalon keittiöstä löydetään viesti, jota ei kuitenkaan saada selvitettyä, mitä se tarkoittaa. Sitten tapahtuu toinen murha. Yhteyttä näiden kahden murhalle ei tunnu löytyvän. Paitsi murhatapa.
     Tämä kirja piti otteessaan heti alusta alkaen. Itseasiassa alussa tuntui, että tästä tulee hyvin ahdistavaa luettavaa, mutta ensimmäisen murhan jälkeen onneksi meno hieman helpottui ja vain välillä tuli niitä "ahdistavia" hetkiä. Asiat etenivät, lukijalle annettiin joitain vihjeitä mahdollisesta murhaajasta, lopputulos tuli puun takaa. Hyvä ja onnistunut dekkari siis.

Nimi: Perimä (Dna)
Kirjailija: Yrsa Sigurdardöttir
Suomentanut: Tapio Koivukari ja Tuula Tuuva-Hietala
Genre: jännitys, mysteeri, trilleri
Sarja: Freyja & Huldar #1
Sivumäärä: 412
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2014 (suom. 2017)

Arvosana: *****

Jan Guillou: Temppeliherra

Armon vuonna 1177 tapahtuu ihme, josta profeetta Muhammedin seuraajat puhuvat pitkään. Jerusalemin vapauttaja, Saladdin, on joutumassa rosvojen tappamaksi. Aivan viime hetkellä hän saa kuitenkin apua - ja yllättävältä taholta: hänet pelastaa temppeliherra Arn de Gothia, entiseltä nimeltään Arn Magnusson. Arn ilmestyy paikalle kuin tyhjästä, tappaa rosvot ja tekee sen täysin pyytteettä.
     Arn on nyt 27-vuotias ja jo veteraani ristiretkeläiseksi. Hän on ehtinyt oppia paljon niinä kymmenenä vuonna, jotka ovat kuluneet siitä, kun hänet lähetettiin Arnäsista Roomaan. Hän toimii linnanherrana Gazan varuskunnassa vastaten alueen järjestyksestä ja lainvalvonnasta.
---
Kotona Ruotsissa Arnin luostariin suljettu rakastettu, Cecilia, on synnyttänyt heidän yhteisen lapsensa. Tämä joutuu kasvamaan Arnin sedän, Birger Hymyn, luona. Luostarin muurien sisäpuolella hallitsee rautaisin ottein Äiti Rikissa ja muurien ulkopuolella riehuu verinen valtataistelu eri kuninkaiden kannattajien välillä. Cecilia pyytää Jumalalta vain yhtä: että Arn voisi palata takaisin kotiin.

     Sarjan toinen kirja on aikalailla erilainen kuin ensimmäinen osa, hyvällä tavalla. Tämä teos on kirjoitettu periaatteellisesti kahden henkilön näkökulmasta, joka toinen luku selkeästi sijoittuen Ruotsiin ja joka toinen Jerusalemin alueelle. Cecilian osuudet olivat omasta mielestäni ne mielenkiintoisemmat, sillä nyt pääsi tutustumaan paremmin häneen, nunnaluostarissa olemiseen ja siihen, miten hän ystävystyy kahden naisen kanssa ja täten selviää rankoista kahdestakymmenestä vuodestaan. Toisaalta Arnin elämästä kertovat osuudet eivät olleet niin omaan mieleen, sillä se oli lähinnä sotaa ja sitä samaa mitä ensimmäinen kirja tarjosi koko matkalta. Toki tässä teoksessa juoni ja juonenkäänteet olivat paremmat ja viihdyttävämpiä.
     Kuten jo ensimmäisen osan kohdalla sanoin, tämä sarja ei ole sitä mitä yleensä luen. Mutta minunkin täytyy myöntää, että tämä toinen osa oli jo ihan luettava ja suurelta osin mielenkiintoinen. Ei koko ajan, mutta hyvin harvoin tuli sellaista kohtaa, minkä olisi voinut surutta ohittaa.

     "Temppeliherra ja kaksi jäljelle jäänyttä ryöväriä, jotka olivat muuttuneet vainoojista vainotuiksi, olivat kadonneet näkyvistä.
     "Viisasta", Fakhr mutisi melkein kuin itsekseen, "tuo on viisasta. Hän sitoo joka miehen oikean hevosen selkään pitääkseen ne vähän rauhallisempina kaikesta verestä huolimatta. He aikovat selvästikin viedä hevoset menneessään."
     "Niin, nuo ovat tosiaankin oikein hyviä hevosia", myönteli Jussuf. "En vain voi ymmärtää, miten sellaisilla pahantekijöillä voi olla hevosia, jotka kuuluisivat kuninkaalle. Heidän hevosensahan pitivät yllä samaa vauhtia meidän kanssamme."
     "Pahemminkin. Ne saavuttivat meitä lopussa", huomautti emiiri Musa, joka ei koskaan epäröinyt lausua herralleen todellista mielipidettään. "Mutta emmekö ole nähneet jo sen, minkä halusimme nähdä? Eikö nyt olisi kuitenkin viisainta ratsastaa pois ennen pimeän tuloa, ennen kuin al-Ghuti tulee takaisin?"" s. 14

     Temppeliherra siis alkaa siitä, kun Arn (myös al-Ghutiksi kutsutaan joissain uskoissa), pelastaa Saladdinin ryövärijoukolta. Nämä kaksi miestä tapaavat, juttelevat aselevon tehneinä ja saavat tietää toisistaan vaikka mitä. Heidän välille muodostuu eräänlainen yhteys, joka kantaa loppuun asti. Tästä kohtaamisesta alkaa tapahtumat vyöryä eteenpäin ja sota Jerusalemista alkaa. Ja vaikka kirjaa lukiessa oli miten hienoa nähdä historian (aitoja tai ei) vaiheita, oli niistä lukeminen välillä hieman puuduttavaa. Onneksi tässä kirjassa oli kuitenkin hieman vähennetty tuota valtataisteluista käytävää keskustelua ensimmäiseen osaan verrattuna.
     Ruotsin maalla Arnin rakastettu Cecilia sai kokea kovia luostarissa. Ja niin saivat hänen ystävänsäkin. Valitettavasti Cecilia (ja myöhemmin toinen Cecilia) olivat johtavan kuningasehdokkaan suvun puolella, kun loput luostarin nunnista oli vastakkaiselta puolelta. Heidän joukostaan pahin oli Äiti Rikissa, kenen takia Cecilia luostariin alunperin päätyikin. Äiti piti huolen siitä, että Cecilian olot olivat kurjat. Kunnes tapahtui jotain, joka sai Rikissan varpailleen. Kuitenkin loppuun asti hänen tavoitteena oli nostaa oma sukunsa huipulle ja saada Cecilian kärsimään mahdollisimman paljon.
     Lähdin lukemaan tätä osaa hieman skeptisesti, sillä ensimmäinen osa oli mitä oli. Tämä toinen teos kuitenkin yllätti minut positiivisesti ja melkein voisi sanoa, että odotan jo osin innolla seuraavaa osaa. Siihen kuitenkin voi mennä vielä hetki, että sitä alan lukea, sillä siinä on sivuja vielä vähän enemmän kuin tässä osassa. Ja koska en kuitenkaan odota sen olevan alusta loppuun helppoa ja mielenkiintoista luettavaa, ei lukemisen aloittaminen ihan kauheasti kuitenkaan houkuttele. Ainakaan vielä.

Nimi: Temppeliherra (Temppelriddare)
Kirjailija: Jan Guillou
Suomentanut: Tapio Koivukari
Genre: historiallinen
Sarja: Ristiretki #2
Sivumäärä: 489
Kustantaja: Like
Julkaisuvuosi: 1999 (suomennettu 2001)

Kirjailijan muut teokset: Tie Jerusalemiin
Arvosana: ***½

Lukuhaasteet: Helmet19 (11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa), PopSugar19 (19. Kirja kerrotaan useamman hahmon näkökulmasta)

Jan Guillou: Tie Jerusalemiin

Kirjan tarina sijoittuu 1100-luvulle ja se kertoo Arn-nimisen pojan lapsuudesta ja nuoruudesta. Arn on eräällä tavalla villilapsi, joka Jumalan tahdon mukaan lopulta päätyy luostariin tekemään Jumalan työtä. Hänellä uskotaan olevan tarkoitus Jumalan suurissa suunnitelmissa. Arn selviääkin hyvin luostarissa ja on hyvä niin hengellisissä asioissa kuin käden töissäkin. Hänelle opetetaan kaikkea mahdollista, sillä Jumalan suunnitelma Arnin varalle ei ole selvää kenellekään. Hänen oppi-isinään toimivat luostrin munkit, joista Isä Henri ja Veli Guilbert tulevat varsinkin tutuiksi.

     "Magnus yritti laskea leikkiä, että toista se oli norjalaisten kanssa, sillä hän oli itse norjalaista sukua. Mutta tämä pila ei ollut kenestäkään hauska, kaikkein vähiten Erik Jedvardssonista, joka nyt nousi seisomaan ja piteli eteensä pantua juomasarvea, se oli tosin norjalainen sarvi vaikkei hän sitä ehkä tiennyt, ja joi miehuullisuudelle sarven pohjaan ottamatta sarvea huuliltaan. Sitten hän julisti nähneensä juuri kuin ilmestyksessä uuden vaakunan, josta tulisi hänen ja koko valtakunnan tunnus. Siinä olisi kolme kultaista kruunua, yksi kruunu svealaisille, toinen itägööteille ja kolmas länsigööteille. Ja kolmella kruunulla olisi taivaan väri takanaan. Tämä, hän vannoi, olisi oleva hänen ja valtakunnan uusi vaakuna, ei kovin kaukaisessa tulevaisuudessa." s. 68

     Näistä lähtökohdista voin sanoa, että on ole itse kovin uskovainen vaikka kristitty olenkin. Tästä syystä se miten kirjassa kuvattiin pohjoisen kansan kuin eteläisemmänkin kansan uskomuksia Jumalasta ja hänen tahdostaan ja ihmeistä, sai pienen hymyn huulille. Tästä syystä myös joissain kohdin kirjaa oli vähän vaikea lukea, sillä Jumalan työstä puhuttiin niin paljon ja monisanaisesti. Kirjassa tuli hyvin esille myös aika, johon tarina sijoittui. Kerronta oli vanhanaikaista ja ehkä jopa vähän vaikeaselkoista useammassakin kohtaa. Tätä voi pitää niin hyvänä kuin huononakin asiana, itseäni se enemmänkin häiritsi ja teki lukukokemuksesta heikomman (tästä syystä uskon myös, että en saanut ihan kaikkea irti kirjasta kuin olisin voinut saada).
     Tarina kirjassa oli mielenkiintoinen ja piti kyllä suhtkoht hyvin mielenkiintoa yllä. Suuri osa kirjasta oli kuitenkin erilaisten kansojen valtataistelusta ja naittamisista keskustelua, että mitään ei oikein tuntunut tapahtuvan vaikka oli lukenut useammankin aukeaman. Jossain taustalla kuitenkin kirjan päähenkilö Arn kasvoi lapsesta nuoreksi aikuiseksi ja pääsi kokemaan luostarin ulkopuolisen elämän hyvyyden ja pahuuden. Kirjantakakannessa on maininta siitä, että "Guillou kuljettaa kertomustaan eteenpäin jouheasti ja jännittävästi", mistä en voi olla aivan samaa mieltä. Jännitystä en ainakaan kokenut kirjassa olevan juuri nimeksikään. Tai kyllähän jotkut kohdat kirjasta saattaa ajatella jännittäviksi, kuten Arnin ja muutaman kylänmiehen kohtaaminen "vaimonryöstön" aikaan, mutta itse en kokenut niitä kovin jännittäviksi.

     "Viikko Filippuksen ja Jakobin päivän jälkeen, kun kaiki karja oli päästetty hakaan ja aidat kunnostettu, myöhäinen kevät kääntyi yhtäkkiä kesäksi. Leuto eteläinen tuuli puhalsi pitkään, kaikki tuore vihreys puhkesi yhdellä kerralla ja Kinnekullen rinteiden tammien välissä levisi valkovuokkojen tuuhea matto. Käki kuultiin ensin lännessä.
     Tällä kertaa Arn ratsasti yksin ja rauhallista vauhtia kohti Husabytä. Oli kuin hän olisi halunnut pitkittää suloista kärsimystä nyt, kun hän tiesi että Cecilia olisi oleva hänen. Hänellä oli myös paljon ajattelemista, sillä viime ajat olivat olleet täynnä tehtäviä Knut Erikssonin palveluksessa. Paljon oli tapahtunut eikä hän ollut varma, ymmärsikö hän Knutin tarkoituksen joka asiassa." s. 365

     Luin tämän kirjan erään harrastukseni takia ja täytyy myöntää, että ilman tätä harrastusta en olisi tarttunut tähän teokseen (tai sarjan seuraaviin osiin). Ja nyt kun olen lukenut tämän teoksen.. ajatukseni on täysin sama kuin ennen lukemista. Tämä ei vain ollut minulle suunnattu kirja. Tässä oli liian vähän tapahtumia ja toimintaa, liian vaikeasti ja monimutkaisesti selitettyjä alueita ja ihmisiä sekä sitten tuo uskonnollisuus joka omalla kohdalla ei kolahtanut. En kuitenkaan väitä, ettei tämä olisi hyvä kirja jonkun muun mielestä.

Nimi: Tie Jerusalemiin (Vägen till Jerusalem)
Kirjailija: Jan Guillou
Suomentanut: Tapio Koivukari
Genre: historiallinen
Sarja: Ristiretki #1
Sivumäärä: 400
Kustantaja: Like
Julkaisuvuosi: 1998 (suomeksi 2000)

Arvosana: **

Lukuhaasteet: Helmet19 (43. Seuraa kasvua lapsesta aikuiseksi), PopSugar19 (23. Sijoittuu Skandinaviaan)