Näytetään tekstit, joissa on tunniste 2000. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 2000. Näytä kaikki tekstit

13. kesäkuuta 2019

Jan Guillou: Pohjoinen valtakunta

Arn ja Cecilia ovat sovittaneet lihallisen syntinsä, kumpikin tahollaan. Arn matkaa saattueensa kanssa takaisin Pohjolaan ja tapaa Ceciliansa yllättävällä tavalla. Suuri on se uhka, että Cecilia päätyy abbedissaksi eikä Arnin puolisoksi, mutta naisellisella neuvokkuudella kaikki selviää. Aikana jolloin rakkausavioliitot ovat yläluokassa äärimmäisen harvinaisia, on tämä Meidän Rouvamme siunausta nauttiva rakkaus suistaa valtakunnan sotaan.
     Tärkeintä on, että Arn ja Cecilia saavat toisensa yli kahdenkymmenen vuoden odotuksen jälkeen ja asuttavat Forsvikin.

     Pohjoinen valtakunta on kolmiosaisen kirjasarjan päätösosa (lisäksi on kirjoitettu vielä neljäs kirja, joka on itsenäinen osa). Tarina jatkuu siitä mihin toisessa osassa, Temppeliherrassa, päästiin ja kuljettaa lukijaa Ruotsin historiaa eteenpäin. Tässä osassa, kuten muissakin osissa, on sotaa ja taistelua, mutta ei niin paljoa ja nämä tapahtumat painottuvat hyvin suurelta osin loppuun. Muuten kirja on kevyttä kerrontaa kaupunkien rakentamisesta ja sotajoukkojen kehittämisestä. Toki valtataistelua käydään koko kirjan ajan, vaikka miekat viuhuvatkin vasta lopussa.
     Tässä osassa päästään muihin osiin verrattuna näkemään parhaiten normaalia arkea ja ihmisten oloa. Päästään näkemään häitä, useampiakin, ja päästään kokemaan uuden lapsen tuomat ilot. Aina välillä vihjaillaan sotaan ja tuleviin taisteluihin, mutta jo toisessa lauseessa mainitaan, että sota ei ole kovin lähellä. Lukija saa siis hieman jännittää, että koska taistelu lähtee riehumaan ja mitä seuraavaksi tapahtuu.

     "Syntyi jännittynyt hiljaisuus, kun Arn Magnusson astui esiin kilpailijoista viimeisenä kolme kirvestä kädessä. Mutta pettymys oli pian sitäkin suurempi, ja paljon mutistiin hänen kerrassaan surkeista heitoistaan, sillä kaksi kirvestä osui kyllä maaliin mutta kumpikaan ei tarttunut terästään kiinni ja kolmas pysyi hetken maaliympyrän ulkopuolella, mutta putosi sitten maahan. Se ei tosiaankaan ollut odotetunlainen esitys mieheltä, josta kerrottiin taruja."

     Tarinan hahmot olivat kaikki edellisistä osista tuttuja, ainakin jollain tasolla. Kohteliaat puheet tuntuivat välillä hieman kylmiltä ja tönköiltä, mutta kun miettii mihin aikaan tämä tarina sijoittuu, voi sen antaa anteeksi. Itse aloin tykkäämään yhä enemmän Arnista, joka ei ole vakuuttanut minua aikaisemmin. Nyt hänestäkin kuitenkin löytyi kunnolla se inhimillinen ja ihana puoli, mikä sulatti sydämeni. Myös Cecilia kasvoi hahmona tässä kunnolla mittaansa, vaikka muuten hahmojen sielunmaailmaan ei kauhean hyvin missään vaiheessa tätä sarjaa olla päästy.
     Ensimmäisen osan kohdalla ajattelin, että tämän sarjan lukeminen tulee olemaan työn ja tuskan takana. Nämä kaksi jälkimmäistä osaa ovat kuitenkin vaihtaneet ajatusteni suunnan ja voinkin ilman tunnon tuskia suositella tätä sarjaa myös muille. Varsinkin tätä viimeistä osaa, jos sota ja taistelu ei ole se mitä kirjoilta hakee.

Nimi: Pohjoinen valtakunta (Riket vid vägens slut)
Kirjailija: Jan Guillou
Suomentanut: Pirkko Talvio-Jaatinen
Genre: historiallinen
Sarja: Ristiretki #3
Sivumäärä: 511
Kustantaja: Like
Julkaisuvuosi: 2000 (suom. 2002)
Kirjailijan muut teokset: Tie Jerusalemiin, Temppeliherra
Arvosana: ****

3. huhtikuuta 2019

J.K. Rowling: Harry Potter ja Liekehtivä pikari

Harry Potter ja Liekehtivä pikari on yksi sarjan lempiosistani, sillä tässä alkaa vihdoin ja viimein tapahtua. Alusta loppuun asti. Sen lisäksi tässä kirjassa ystävyyssuhteisiin tulee uusia kuvioita, eikä kaikki ole aina ruusuilla tanssimista. Aikaisempiin osiin verrattuna tässä osassa on siis enemmän draamaa ja suhdekiemuroita, joiden seassa tarvitsee rämpiä, löytääkseen takaisin perille. Tässä osassa mukaan kuvoihin tulee myös ihastumiset ja niiden vaikeus. Tämä on myös ensimmäinen osa, jonka aikana lukijan (tai ainakin minun) silmäkulmasta vierähtää kyynel jos toinenkin. Väkisin. Ihan sama kuinka montaa lukukertaa on jo takana, kyyneleet tulee samassa kohtaa. Aina.
     Tähän asti sarja on ollut hieman sitä, että eletään vuosi kerrallaan. Mitään sen suurempaa ei satu. Tässä osassa kuitenkin sattuu ja tapahtuu asioita, jotka jatkavat kulkuaan seuraavissa osissa. Nyt se tarina vasta alkaa. Ihan kunnolla. Ja ehkä juuri sen takia pidän tästä osasta niin paljon. Vihdoin tarina saa kunnolla merkityksen ja asioilla on suuria vaikutuksia tulevaan.
     Koska Harry Potterit ovat varmasti melkeinpä kaikille edes jollain tasolla tuttuja, en ala sen enempää kertomaan kirjan juonesta tai sen tapahtumista. Jos et ole vielä lukenut tätä kirjaa (tai katsonut edes elokuvaa), suosittelen sen tekemään. Ei tarvitse välttämättä edes tutustua aikaisempiin osiin, ellei välttämättä halua.

     ""Olen jättänyt kertomatta teille yhden jutun", Harry sanoi. "Lauantaiaamuna heräsin siihen että arpeani vihloi taas."
     Ron ja Hermione reagoivat miltei täsmälleen niin kuin Harry oli kuvitellut omassa huoneessaan Likusteritiellä. Hermione haukkoi henkeä ja alkoi oitis ehdotella, mitä pitää tehdä, mainitsi kasan tietokirjoja ja ties kenet Albus Dumbledoresta Tylypahkan ylihoitajaan, matami Pomfreyhyn.
     Ron vain näytti typertyneeltä. "Mutta - eihän hän siellä ollut? Tiedät-kai-kuka? Tai siis - viimeksi kun sinun arpeasi sattui, silloinhan hän oli Tylypahkassa.""

Nimi: Harry Potter ja Liekehtivä pikari (Harry Potter and The Goblet of Fire)
Kirjailija: J.K. Rowling
Suomentanut: Jaana Kapari
Genre: fantasia, nuoret
Sarja: Harry Potter #4
Sivumäärä: 768
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2000 (suomeksi 2001)
Kirjailijan muut teokset:  Viisasten kiviSalaisuuksien kammio ja Azkabanin vanki
Arvosana: ****½
Lukuhaasteet: Helmet19 (12. Kirja liittyy Isoon-Britanniaan), PopSugar19 (27. Kirjassa on sukupuuttoon kuollut/kuvitteellinen olento)

6. maaliskuuta 2019

J.K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki

Harry Potter ja Azkabanin vanki on suositun ja ympäri maailmaa tunnetun nuorille (ja miksei aikuisillekin) suunnatun sarjan kolmas osa. Nyt Harry on päässyt vähän paremmin perille velhojen maailmaan ja hänen kolmas vuosi Tylypahkassa saa alkaa. Kesäloman loppu ei kuitenkaan suju aivan niin kuin Harry oli sen alunperin suunnitellut. Välikohtaus Marge-tädin kanssa saa Harryn pelkäämään, että hänet erotetaan koulusta (alaikäiset eivät saisi taikoa). Velhomaailmassa kuitenkin kuhisee ja Harry armahdetaan. Pian hän saa kuulla miksi. Ja siitä alkaa tätä kirjaa verhoava seikkailu.
     Azkabanin vanki on mielestäni selkeästi parempi kuin kaksi aikaisempaa osaa. Tässä oikeasti tapahtuu, alusta asti. Kunnolla. Sen lisäksi melko alussa Harry saa kuulla ennustuksia, jotka käyvät toteen. Myöhemmin hän kuulee uusia ennustuksia, mitkä jäävät vaivaamaan mieltä kun Harry huomaa, että ainakin osa ennustuksesta toteutuu. Tässä kirjassa siis alku yhdistyy loppuun, eikä vain lopussa tapahdu jotain suurta ja ihmeellistä.

     "Kun päivät sujahtelivat ohi, Harry alkoi katsella ulkona kulkiessaan näkyisikö Ronia ja Hermionea. Moni Tylypahkalainen kävi nyt Viistokujalla, kun lukukauden alku oli niin lähellä. Harry tapasi rohkelikkotoverinsa Seamus Finniganin ja Dean Thomasin Hienoissa huispausvarusteissa, missä hekin töllistelivät Tulisalamaa. Hän myös törmäsi pyöreäkasvoiseen ja unohtelevaiseen Neville Longbottomiin Säilä & Imupaperin edessä. Harry ei jäänyt rupattelemaan; Neville oli ilmeisesti kadottanut kirjalistansa ja sai toruja hirmuisen näköiseltä mummiltaan. Harry toivoi, ettei Nevillen mummi vain saisi tietää, että hän oli esiintynyt Nevillenä paetessaan taikaministeriötä." s. 62

     Lisäksi tässä kirjassa tutustutaan kahteen lempihahmooni koko sarjassa (myönnetään, niitä lempihahmoja on aika monta). Nyt kuitenkin tarkoitan professori Lupinia ja Sirius Mustaa. He tuntuvat niin sympaattisilta alusta asti (okei, ei ehkä Sirius vaikuta aivan alusta asti) ja lopussa heidän menneisyydestään kerrotaan paljon. Ja tietenkin tuo menneisyys liittyy Harryyn, miten muutenkaan. Lupinin ansiosta Harry oppii paljon uutta ja onnistuu pelastamaan kaksi henkeä.
     Azkabanin vanki jatkaa siis samaa teemaa kuin kaksi aikaisempaa osaa, mutta on mielestäni vielä parempi. Tässä jotenkin tapahtuu enemmän, jolloin lukijana on vaikeampi laskea kirjaa kädestä. Lisäksi ainakin lopussa huomasin hymyileväni sivuja lukiessani. Muuten nämä kirjat aikalailla menee vakavalla naamalla, eikä tässäkään suoranaista huumoria ollut. Paitsi hahmojen luonteen muodossa. Tuollaiset pienet asiat kuitenkin tekevät kirjasta sen mitä se on. Ja nyt se tekee tästä kirjasta yhden suosikeistani, vaikka en tälle täysiä tähtiä voikaan antaa. Vielä ei olla päästy siihen täydellisyyteen, mitä tiedän näistä kirjoista löytyvän.

Nimi: Harry Potter ja Azkabanin vanki (Harry Potter and the Prisoner of Azkaban)
Kirjailija: J.K. Rowling
Suomentanut: Jaana Kapari
Genre: fantasia
Sarja: Harry Potter #3
Sivumäärä: 456
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 1999 (suomennettu 2000)
Sarjassa aiemmin ilmestyneet: Viisasten kivi, Salaisuuksien kammio
Arvosana: ***½
Lukuhaasteet: Helmet19 (33. Olet nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan), PopSugar19 (7. Suosikki kirja, jonka luet uudelleen)

5. maaliskuuta 2019

Jan Guillou: Tie Jerusalemiin

Kirjan tarina sijoittuu 1100-luvulle ja se kertoo Arn-nimisen pojan lapsuudesta ja nuoruudesta. Arn on eräällä tavalla villilapsi, joka Jumalan tahdon mukaan lopulta päätyy luostariin tekemään Jumalan työtä. Hänellä uskotaan olevan tarkoitus Jumalan suurissa suunnitelmissa. Arn selviääkin hyvin luostarissa ja on hyvä niin hengellisissä asioissa kuin käden töissäkin. Hänelle opetetaan kaikkea mahdollista, sillä Jumalan suunnitelma Arnin varalle ei ole selvää kenellekään. Hänen oppi-isinään toimivat luostrin munkit, joista Isä Henri ja Veli Guilbert tulevat varsinkin tutuiksi.

     "Magnus yritti laskea leikkiä, että toista se oli norjalaisten kanssa, sillä hän oli itse norjalaista sukua. Mutta tämä pila ei ollut kenestäkään hauska, kaikkein vähiten Erik Jedvardssonista, joka nyt nousi seisomaan ja piteli eteensä pantua juomasarvea, se oli tosin norjalainen sarvi vaikkei hän sitä ehkä tiennyt, ja joi miehuullisuudelle sarven pohjaan ottamatta sarvea huuliltaan. Sitten hän julisti nähneensä juuri kuin ilmestyksessä uuden vaakunan, josta tulisi hänen ja koko valtakunnan tunnus. Siinä olisi kolme kultaista kruunua, yksi kruunu svealaisille, toinen itägööteille ja kolmas länsigööteille. Ja kolmella kruunulla olisi taivaan väri takanaan. Tämä, hän vannoi, olisi oleva hänen ja valtakunnan uusi vaakuna, ei kovin kaukaisessa tulevaisuudessa." s. 68

     Näistä lähtökohdista voin sanoa, että on ole itse kovin uskovainen vaikka kristitty olenkin. Tästä syystä se miten kirjassa kuvattiin pohjoisen kansan kuin eteläisemmänkin kansan uskomuksia Jumalasta ja hänen tahdostaan ja ihmeistä, sai pienen hymyn huulille. Tästä syystä myös joissain kohdin kirjaa oli vähän vaikea lukea, sillä Jumalan työstä puhuttiin niin paljon ja monisanaisesti. Kirjassa tuli hyvin esille myös aika, johon tarina sijoittui. Kerronta oli vanhanaikaista ja ehkä jopa vähän vaikeaselkoista useammassakin kohtaa. Tätä voi pitää niin hyvänä kuin huononakin asiana, itseäni se enemmänkin häiritsi ja teki lukukokemuksesta heikomman (tästä syystä uskon myös, että en saanut ihan kaikkea irti kirjasta kuin olisin voinut saada).
     Tarina kirjassa oli mielenkiintoinen ja piti kyllä suhtkoht hyvin mielenkiintoa yllä. Suuri osa kirjasta oli kuitenkin erilaisten kansojen valtataistelusta ja naittamisista keskustelua, että mitään ei oikein tuntunut tapahtuvan vaikka oli lukenut useammankin aukeaman. Jossain taustalla kuitenkin kirjan päähenkilö Arn kasvoi lapsesta nuoreksi aikuiseksi ja pääsi kokemaan luostarin ulkopuolisen elämän hyvyyden ja pahuuden. Kirjantakakannessa on maininta siitä, että "Guillou kuljettaa kertomustaan eteenpäin jouheasti ja jännittävästi", mistä en voi olla aivan samaa mieltä. Jännitystä en ainakaan kokenut kirjassa olevan juuri nimeksikään. Tai kyllähän jotkut kohdat kirjasta saattaa ajatella jännittäviksi, kuten Arnin ja muutaman kylänmiehen kohtaaminen "vaimonryöstön" aikaan, mutta itse en kokenut niitä kovin jännittäviksi.

     "Viikko Filippuksen ja Jakobin päivän jälkeen, kun kaiki karja oli päästetty hakaan ja aidat kunnostettu, myöhäinen kevät kääntyi yhtäkkiä kesäksi. Leuto eteläinen tuuli puhalsi pitkään, kaikki tuore vihreys puhkesi yhdellä kerralla ja Kinnekullen rinteiden tammien välissä levisi valkovuokkojen tuuhea matto. Käki kuultiin ensin lännessä.
     Tällä kertaa Arn ratsasti yksin ja rauhallista vauhtia kohti Husabytä. Oli kuin hän olisi halunnut pitkittää suloista kärsimystä nyt, kun hän tiesi että Cecilia olisi oleva hänen. Hänellä oli myös paljon ajattelemista, sillä viime ajat olivat olleet täynnä tehtäviä Knut Erikssonin palveluksessa. Paljon oli tapahtunut eikä hän ollut varma, ymmärsikö hän Knutin tarkoituksen joka asiassa." s. 365

     Luin tämän kirjan erään harrastukseni takia ja täytyy myöntää, että ilman tätä harrastusta en olisi tarttunut tähän teokseen (tai sarjan seuraaviin osiin). Ja nyt kun olen lukenut tämän teoksen.. ajatukseni on täysin sama kuin ennen lukemista. Tämä ei vain ollut minulle suunnattu kirja. Tässä oli liian vähän tapahtumia ja toimintaa, liian vaikeasti ja monimutkaisesti selitettyjä alueita ja ihmisiä sekä sitten tuo uskonnollisuus joka omalla kohdalla ei kolahtanut. En kuitenkaan väitä, ettei tämä olisi hyvä kirja jonkun muun mielestä.

Nimi: Tie Jerusalemiin (Vägen till Jerusalem)
Kirjailija: Jan Guillou
Suomentanut: Tapio Koivukari
Genre: historiallinen
Sarja: Ristiretki #1
Sivumäärä: 400
Kustantaja: Like
Julkaisuvuosi: 1998 (suomeksi 2000)
Arvosana: **
Lukuhaasteet: Helmet19 (43. Seuraa kasvua lapsesta aikuiseksi), PopSugar19 (23. Sijoittuu Skandinaviaan)

9. toukokuuta 2014

Kirja: Ennen päivänlaskua ei voi


Kirja: Ennen päivänlaskua ei voi
Kirjailija: Johanna Sinisalo
Gengre: scifi
Sivumäärä: 268
Julkaisuvuosi: 2000
ISBN: 951-31-1886-X
Kustantaja: Tammi

     Nuori valokuvaaja Mikael löytää kotitalonsa takapihalta jotakin, mitä hän ei ole eläissään nähnyt, mutta minkä hän tietää saman tien haluavansa omakseen. Hetkeäkään epäröimättä hän ottaa hoiviinsa öisen metsänpeikon, kansantaruista tutun salaperäisen olennon.
     Hänen ja peikon välille solmiutuu maagisen tiivis suhde, joka saattaa vähitellen sijoiltaan koko elämän. Jos hän olikin aluksi kuvitellut voivansa vangita palan villiä luontoa luokseen, joutuu hän pian toteamaan jäänseensa itse vangiksi. Eikä hän tiedä elävänsä hetkeä, jolloin alistettu luonto on juuri iskemäisillään takaisin.

Arviointi: Yritin ajatella kirjan aloittaessani, että tämä on vain yksi kirja muiden joukossa. Tosiasiassa tämä oli kuitenkin kirja, joka minun piti lukea koulua varten, mikä alensi innokkuuttani lukea tätä kokonaan. "Pakkolukeminen" ei vain ole se minun juttu. Kuitenkin, sain tämän luettua. Ilman sen suurempaa veren vuodatusta. Ja nyt kun olen saanut kirjan suljettua viimeisen kerran, olen oikeastaan melko tyytyväinen siitä tosiasiasta, että minut on "pakotettu" lukemaan tämä teos. En olisi itse todellakaan valinnut tätä kirjahyllystä ja alkanut lukemaan. Enkä tule lukemaan tätä enää toista kertaa, vaikka niin monet muut kirjat saatankin lukea useammin. Enkä ole varma, että tulenko lukemaan enää Sinisalon kirjoja. Vain aika näyttää tuleeko niin tapahtumaan.
     Ennen kuin edes aloitin lukemaan kirjaa, kuulin kaikenlaisia asioita siitä. Niin mielipiteitä kuin juonipaljastuksiakin. Tosin, kaikki niistä juonipaljastuksista eivät osuneet aivan oikeaan. Omalta osaltaan kaikki kuulemani kuitenkin herätti kiinnostukseni kirjaa kohtaan, joten osittain olen kiitollinen kaikeasta mitä kuulin.
     En voi kuitenkaan kiistää sitä tosiasiaa, että kirja oli outo. Varsinkin sen juoni. Ja hahmot. Ja kaikki muukin. En ole ennen tätä kirjaa lukenut kirjaa, joka kerrottaisiin homon näkökulmasta. Ja elämästä ylipäätään. Enkä nyt tarkoita, että se olisi tässä kirjassa häirinnyt. Päinvastoin. Se toi oikeastaan yhden uuden puolen tähän kirjaan. Sillä oikeasti, jos tämä Mikael olisi ollut hetero ja hänen ystävät naisia, en usko, että kirja olisi ollut niinkään luettava kuin se oli.

"Se on kauneinta mitä olen koskaan nähnyt.
Tiedän heti että haluan sen."

     Kirja on jaettu viiteen osaan, joista jokainen muodostaa oman pienen tarinan. Yhdessä ne luovat kokonaisuuden joka on henkeäsalpaavan jännittävä ja mielenkiintoinen. Tarinan keskelle Sinisalo on luonut erilaisista tietolähteistä kerättyjä näytteitä peikoista, mikä luo hyvin todentuntuisen tunnelman. Aivan kuin peikkoja olisi oikeasti olemassa. Aivan kuin Iltasanomissa olisi ollut uutistiedotteita peikkohavainnoista. Sinisalon luomien tekstikatkelmien väliin on kuitenkin laitettu myös otteita muista jo-olemassaolevista teoksista, kuten Tuntemattomasta Sotilaasta sekä Pessistä ja Illusiasta. Kaiken kaikkiaan Sinisalo on käyttänyt hyvin paljon intertekstuaalisuutta kirjassa (intertekstuaalisuus = viitteitä muista teksteistä).
     Kirjan hahmoista minun on pakko tuoda esiin aivan ihanan hellyttävä filippiiniläinen Palomita, joka asui Mikaelin kanssa samassa kerrostalossa muutamaa kerrosta alempana. Palomita oli ns. postimyyntivaimo. Hänen mies Pentti oli melko väkivaltainen mies, mutta silti oli ihanaa lukea miten Palomita kapinoi puolet itseään suurempaa miestä vastaan. Hänessä vain oli sisua ja tarmoa, mitä voi vain ihailla.

"Olen oppinut aina katsomaan ovisilmästä. Pentti ei halua että avaan ovea kenellekään paitsi niille joille hän on käskenyt avata. Ovisilmä on kaivo jossa asuu pieniä mutkalla olevia ihmisiä. Monta kertaa päivässä nousen jakkaralle ja katson rappuun. Ihmisiä menee siellä harvoin, ja aina kun näkee jonkun se on palkinto."

     Oudon tästä kirjasta teki se, että alussa Mikael löytää pihalta peikon ja päättää, että hei taidanpa viedä tuon villieläimen kotiini ja alkaa hoitaa sitä. Koko kirjan ajan hän hoitaa pientä "lemmikkiään" ja yrittää keksiä mitä tämä otus syö ja etsii tästä tietoa vaikka minkälaisista tietolähteistä. Siinä sivussa kerrotaan hieman Mikaeliin ihastuneiden/rakastuneiden ihmisten ajatuksista Mikaeliin ja tämän muuttuneeseen käytökseen liittyen. No sitten kun päästään loppuun, yksi näistä ihastuneista miesparoistaa päättää yllättää Mikaelin menemällä tämän kotiin ja kappas, löytää pikkuisen söpön mustan peikon odottamasta ikkunalaudalta (tai missä ikinä se sitten olikin). Sen jälkeen tapahtuu kaikenlaista, mitä en ala kirjoittamaan ja kun Mikael tulee kotiin hän näkee järkyttävän näyn ja päättää paeta paikalta peikko mukanaan.
     Koko tämä juonikehitys oli outo. Ja loppu oli vielä oudompi. Sen lisäksi olisin voinut jättää aivan hyvin lukematta kohdan, jossa Mikael laukesi peikkonsa päälle. Eikä tilanteessa olisi ollut mitään outoa (paitsi se, että jätkä fantasioi peikosta), jos laukeamiselle olisi ollut joku selkeä selitys! Ja koska en nyt osaa selittää tätä, niin kirjaanpa kyseisen kohdan tähän loppuun. Eli: Jos et halua lukea hetki sitten kuvailtua kohtausta, älä lue seuraavaa katkelmaa!

"Hymähdän. Ovi narahtaa ja Pessi tulee ulos kylpyhuoneesta raukean ja tyytyväisen näköisenä, pieni punainen kieli lipoo suun ympärystä kuin tulenliekki. Se pongahtaa suoraan syliini sohvalle, ja kietaisee itsensä kerälle polvieni väliin. Katajanmarjojen tuoksu leviää huumaavana sieraimiini ja Pessin lämmin, metsästyksen kiihkosta hehkuva paino reisilläni on kestämätön. Pessi puhdistaa laiskasti suupieliään verestä, ja tuskin tiedän mitä teen kun vedän sitä vielä vähän itseäni kohti, aivan vähän ja varovasti vain, ja samalla hetkellä kun sen kuuma selkä koskettaa vatsaani minä purkaudun kuin tulivuori."
Arvosana: **